KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.
He astelivat puutarhassa, ja Vinitius toisti Lygialle lyhyesti kaiken sen, minkä hän apostolillekin oli kertonut. Sanat tulvivat hänen sydämensä syvyydestä, kun hän kertoi hänelle rauhattomuudestaan, muutoksesta, joka hänen sielussaan oli tapahtunut, ja vihdoin siitä äärettömästä ikävöimisestä, joka hänen elämänsä oli täyttänyt siitä asti kun hän jätti Miriamin asunnon. Hän tunnusti Lygialle koettaneensa unohtaa hänet, vaikka turhaan. Hänen oli täytynyt ajatella häntä yöt päivät. Puksipuun oksista väännetty risti, jonka Lygia oli hänelle jättänyt, oli aina ollut muistuttamassa häntä. Hän oli asettanut sen larariumiin ja ehdottomasti hänen oli täytynyt kunnioittaa sitä kuin jumalallista olentoa. Hänen ikävöimisensä oli päivä päivältä käynyt mahtavammaksi, sillä hänen rakkautensa oli väkevämpi häntä itseään. Se oli anastanut valtaansa koko hänen sielunsa jo silloin, kun hän oli ollut Auluksen talossa… Muiden ihmisten elämänlangat kehräävät Kohtalottaret, mutta hänen elämänlankansa kehrää rakkaus, ikävä ja tuska. Hänen menettelytapansa oli ollut huono, mutta rakkaudesta se oli aiheutunut. Hän oli rakastanut Lygiaa Auluksen talossa ja Palatinuksella, rakastanut häntä Ostrianumissa, kun hän näki hänen kuuntelevan Pietarin sanoja, rakastanut häntä silloinkin, kun hän Crotonin kanssa tuli häntä ryöstämään, kun Lygia valvoi hänen vuoteensa ääressä ja kun hän sitten läksi hänen luotaan—kaiken aikaa. Vihdoin oli Chilon tullut Vinitiuksen luo, ilmoittanut hänelle Lygian asunnon ja kehoittanut ryöstämään hänet. Mutta hän oli rangaissut Chilonia ja lähtenyt apostolien luo pyytämään heiltä totuutta ja Lygiaa… Ja siunattu olkoon hetki, jolloin se ajatus oli hänen mieleensä tullut, sillä onhan Lygia nyt hänen luonaan ja eihän hän enää pakene häntä niinkuin hän viime kerran pakeni Miriamin talosta?
"Enhän minä sinua paennut," sanoi Lygia.
"Ketä sinä sitten pakenit?"
Lygia loi häneen silmänsä, joiden väri oli sininen kuin Iris-kukkasissa, painoi sitten hämillään alas päänsä ja virkkoi:
"Tiedäthän sinä…"
Vinitius vaikeni, sillä hänen onnensa oli ylenpalttisen suuri. Sitten hän taasen rupesi kertomaan, kuinka hänen silmänsä vähitellen olivat avautuneet näkemään, että Lygia oli aivan toisenlainen kuin muut roomattaret ja ainoastaan Pomponian kaltainen. Ei hän oikein osannut kertoa kuinka se oli tapahtunut, sillä hän ei itsekään ollut tehnyt itselleen niin tarkkaa selkoa tunteistaan, mutta sen hän luuli tietävänsä, että Lygia oli tuonut maailmaan uuden kauneuden, jommoista ei tähän asti maailmassa ollut nähty ja joka ei ollut ainoastaan kaunis kuva, vaan samalla henki. Hän kertoi Lygialle vielä rakastavansa häntä juuri siitä syystä, että hän häntä pakeni, ja sanoi, että Lygia tulee olemaan pyhä olento hänen kotilietensä ääressä. Tämä täytti Lygian sydämen suurella ilolla.
Vinitius ei enää saanut puhutuksi. Hän tarttui Lygian käteen ja katseli ihastuksissaan elämänsä onnea, jonka hän vihdoinkin oli saavuttanut, ja toisteli toistamistaan hänen nimeänsä, ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, että hän todella on löytänyt hänet ja että hän on tässä hänen luonaan:
"Oi Lygia! oi Lygia!"
Vihdoin hän rupesi kysymään Lygian tunteita, ja Lygia tunnusti hänelle rakastuneensa häneen jo Auluksen talossa. Jos Vinitius olisi vienyt hänet Palatinukselta Auluksen taloon, olisi hän tunnustanut kasvatusvanhemmilleen rakkautensa ja koettanut lepyttää heidän vihaansa Vinitiukseen.
"Minä vannon sinulle," sanoi Vinitius, "etten koskaan ollut aikonut ryöstää sinua Auluksen talosta. Petronius voi joskus sinulle kertoa, että minä jo silloin olin kertonut hänelle rakastavani sinua ja aikovani naida sinut. Olin sanonut hänelle: voidelkoon hän kynnykseni sudenrasvalla ja istukoon hän kotilieteni ääressä! Mutta hän vain nauroi minua ja kehoitti Caesaria vaatimaan sinua panttivankina hoviinsa ja sitten antamaan sinut minulle. Monta kertaa minä suruissani olen kironnut häntä, mutta ehkä kohtalo vartavasten oli määrännyt asiain kulun tällaiseksi, sillä enhän muuten olisi tutustunut kristittyihin enkä oppinut ymmärtämään sinua…"
"Usko minua, Marcus," lausui Lygia "Kristus tahtoi johdattaa sinut luokseen."
Vinitius nosti kummastuneena päätään.
"Olet oikeassa," sanoi hän vilkkaasti. "Tapahtumat ovat niin kummallisesti liittyneet toisiinsa. Etsiessäni sinua tutustuin kristittyihin… Ostrianumissa kuuntelin ihmeissäni apostolin sanoja, sillä en iässäni ollut kuullut puhuttavan sellaisista asioista. Varmaan sinä siellä rukoilit puolestani."
"Kyllä!" vastasi Lygia.
He astuivat lehtimajan ohitse, joka oli tiheän murattiköynnöksen peitossa, ja likenivät paikkaa, jossa Ursus, surmattuaan Crotonin, oli karannut Vinitiuksen kimppuun.
"Tässä," huudahti nuorukainen, "olisin kuollut, jollet sinä olisi minua pelastanut."
"Älä muistele sitä," sanoi Lygia "äläkä sano Ursukselle mitään siitä."
"Kuinka minä voisin soimata häntä siitä, että hän sinua puolusti? Päinvastoin olisin paikalla lahjoittanut hänelle vapauden, jos hän olisi ollut orja."
"Jos hän olisi ollut orja, olisi Aulus aikoja sitten vapauttanut hänet."
"Muistatko," sanoi Vinitius, "että kerran jo tahdoin palauttaa sinut Auluksen taloon? Mutta silloin sinä vastasit minulle, että Caesar voisi saada siitä tiedon ja kostaa kasvatusvanhemmillesi. Katso, nyt voit käydä heitä tervehtimässä niin usein kuin tahdot."
"Kuinka niin, Marcus?"
"Sanon: »nyt», mutta tarkoitan, että sitten kun olet vaimoni, saatat vaaratta käydä heidän luonaan. Niin!… Sillä jos Caesar saisikin siitä tiedon ja kysyisi minulta mihin on joutunut panttivanki, jonka hän minulle uskoi, niin vastaisin: olen mennyt naimisiin hänen kanssaan, ja hän käy Auluksen talossa minun suostumuksellani. Ei hän kauaa viivy Antiumissa, sillä hän tahtoo päästä Akaiaan, ja jos viipyisikin, niin ei minun joka päivä tarvitse nähdä häntä. Kun Paavali Tarsolainen on opettanut minulle teidän totuutenne, otan kasteen ja palaan tänne. Sitten koetan voittaa Auluksen ja Pomponian suostumuksen—palaavathan he jo näinä päivinä kaupunkiin—ja sitten ei enää ole mitään esteitä, vaan minä saan ottaa sinut omakseni ja saattaa kotilieteni ääreen. Oi rakkahimpani, oi rakkahimpani!"
Vinitius ojensi kätensä korkeuteen, ikäänkuin huutaakseen taivasta rakkautensa todistajaksi. Mutta Lygia loi häneen kirkkaat silmänsä ja puhui:
"Silloin sanoin minäkin: »missä sinä Cajus olet, siellä tahdon minä
Cajakin olla»."
"Oi, Lygia!" huudahti Vinitius, "vakuutan sinulle, ettei naista ikinä niin ole miehelässä kunnioitettu, kuin sinua kunnioitetaan minun kodissani."
Vähän aikaa he astelivat ääneti, sillä onni oli ylenpalttisena täyttänyt heidän rintansa. Rakkautensa kirkastamina olivat he ylevät kuin jumalalliset olennot ja kauniit katsella kuin kevään kukkaset.
Vihdoin he seisahtuivat sypressin juurelle, joka kasvoi likellä porttia. Lygia nojautui sen runkoa vastaan, ja Vinitius puhkesi vapisevalla äänellä puhumaan:
"Käske Ursuksen mennä Auluksen taloon, koota vaatteesi ja lapsuudenaikaiset leikkikalusi ja tuoda ne minulle."
Lygian posket rupesivat hohtamaan kuin ruusu tai aamurusko.
"Tapa määrää toisin," sanoi hän.
"Tiedän. Pronuba [vaimo, joka saattoi morsianta ja joka hänelle neuvoi vaimon velvollisuudet] ne tavallisesti tuo vasta häiden jälkeen, mutta tee se minun mielikseni. Vien ne huvilaani Antiumiin ja muistelen sinua siellä."
Hän pani kädet ristiin ja rupesi pyytämään kuin lapsi:
"Pomponia palaa näinä päivinä. Tee se, jumalattareni, tee se, rakkaani!"
"Tehköön Pomponia niinkuin itse tahtoo," vastasi Lygia, ja »pronubaa» mainitessa kävivät hänen poskensa vieläkin heloittavammiksi.
He vaikenivat, sillä rakkaus täytti heidän rintansa niin, että he tuskin saivat hengitetyksi. Lygia nojasi olkapäätään sypressin runkoon, ja puun varjossa näyttivät hänen kasvonsa aivan vaaleilta. Hänen silmänsä olivat alas painetut, ja hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti hengityksestä. Vinitiuksenkin kasvot olivat käyneet aivan kalpeiksi. Illan hiljaisuudessa kuulivat he omien sydäntensä lyönnit, ja piha sypresseineen, myrttipensaineen ja lehtimajoineen muuttui heidän silmissään rakkauden puutarhaksi.
Mutta Miriam astui nyt ovelle ja pyysi heitä ilta-aterialle. He istuutuivat apostolien väliin, ja nämä katselivat lempein silmin nuorta polvea, jonka huoleksi heidän kuoltuaan oli tuleva uuden opin siemenen kylväminen.
Pietari mursi ja siunasi leivän. Kaikkien aterioitsevien kasvoista loisti rauha, ja ääretön onni tuntui täyttävän koko huoneen.
"Katso," virkkoi vihdoin Paavali kääntyen Vinitiuksen puoleen, "olemmekohan me elämän ja ilon vihollisia?"
Vinitius vastasi:
"Tiedän, ettette ole, sillä en koskaan ole ollut niin onnellinen kuin teidän joukossanne."