KUUDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Eräänä iltana tuli senaattori Scevinus tervehtimään Petroniusta ja puhui laajalti kovista ajoista, joissa he molemmat elivät, ja Caesarista. Hän puhui niin suoraan, että Petronius, vaikka he olivat ystävät, rupesi käymään varovaiseksi. Scevinus sanoi maailman menevän nurin ja käyvän ihan hulluksi ja arveli, että koko tämän sekasotkun täytyy päättyä onnettomuuteen, joka on vielä paljoa hirveämpi kuin Rooman palo. Hän väitti augustianienkin olevan tyytymättömiä ja sanoi, että pretorianien toinen prefekti, Fenius Rufus, suurimmalla vastenmielisyydellä pani täytäntöön Tigellinuksen hirveät määräykset sekä että koko Senecan perhe oli äärimmilleen loukkaantunut Caesarille siitä tavasta, millä hän oli kohdellut vanhaa opettajaansa ja Lucanusta. Vihdoin hän mainitsi, että kansa, yksin pretorianitkin olivat tyytymättömät ja että Fenius Rufuksen oli onnistunut voittaa puolelleen suuri osa viimemainittuja.
"Miksi sinä tätä kerrot?" tutkisteli Petronius.
"Olen huolissani Caesarista," vastasi Scevinus. "Muuan minun sukulaiseni, jonka nimi on Scevinus, kuten minunkin, kuuluu pretorianeihin, ja häneltä minä olen saanut tietää mitä leirissä tapahtuu… Tyytymättömyys kasvaa sielläkin. Katso, olihan Kaligulakin hullu, mutta siksipä ilmestyikin Cassius Chaerea… Hänen tekonsa oli julma, ja tuskinpa kukaan meistä sitä kiittää, mutta kuitenkin täytyy myöntää, että Chaerea vapautti maailman hirviöstä."
"Sinä tarkoitat siis," virkkoi Petronius, "näin: »en kehu Chaereaa, mutta hän oli päättäväinen mies, ja suokoot jumalat, että meillä olisi sellaisia niin paljo kuin suinkin!»"
Samassa Scevinus vaihtoi puheenainetta ja rupesi odottamatta kehumaan Pisoa. Hän ylisti hänen perhettään, hänen jalosukuisuuttaan, hänen hellää suhdettaan vaimoonsa hänen älyään, tyyneyttään ja miten erinomaisella taidolla hän osasi voittaa kansan suosion.
"Caesar on lapseton," sanoi hän, "ja kaikki pitävät Pisoa hänen seuraajanaan. Varmaan jokainen kaikin voimin auttaisi häntä pääsemään valtaan. Fenius Rufus rakastaa häntä, Anneuksen suku on häneen hellästi kiintynyt. Plautius Lateranus ja Tullius Senecio ovat valmiit hänen tähtensä menemään vaikka tuleen. Samoin Natalis ja Subrius Flavius, Sulpicius Asper ja Atranius Quinctianus, yksin Vestinuskin."
"No viimemainitusta ei Pisolle ole paljoakaan hyötyä," huomautti
Petronius. "Vestinus pelkää omaa varjoaankin."
"Vestinus kyllä pelkää unia ja henkiä," myönsi Scevinus, "mutta hän on sentään taitava mies, josta varmaan vielä tehdään konsuli. Ja ethän sitä lukene hänelle viaksi, että hän hengissään on kristittyjen vainoja vastaan. Soisithan itsekin, että siitä hullutuksesta tulisi loppu."
"En itseni, mutta Vinitiuksen tähden," vastasi Petronius. "Vinitiuksen tähden tahtoisin pelastaa erään tytön, mutta en voi tehdä mitään, sillä olen joutunut Vaskiparran epäsuosioon."
"Kuinka? Etkö näe, että Caesar jo lähestyy sinua ja puhuu kanssasi? Ja selitänpä heti minkätähden. Hän hankkii taaskin matkaa Akaiaan ja aikoo kreikaksi esittää omia laulujaan. Hän haluaa kiihkeästi päästä tälle matkalle, mutta samalla hän pelkää kreikkalaisten ivaa. Hän kuvittelee, että hän tällä retkellä tulee kokonaan joko voittojen kukkulalle tai lankeamaan epäonnistumisen syvimpään kuiluun. Hän tarvitsee hyviä neuvoja ja tietää, ettei kukaan pysty jakelemaan niitä niin runsaassa määrin kuin sinä. Siitä syystä sinä taasen pääset armoihin."
"Voisihan Lucanus täyttää minun sijani."
"Vaskiparta ei kärsi häntä. Hengissä hän jo aikoja sitten on tuominnut hänet kuolemaan. Nyt hän vain etsii tekosyytä—hän etsii aina sellaisia. Lucanus kyllä ymmärtää, että hänen on pidettävä kiirettä."
"Kautta Castorin!" huudahti Petronius. "Saatat olla oikeassa! Mutta tiedänpä vielä toisenkin keinon, jonka avulla saatan pian päästä suosioon."
"No, minkä?"
"Sen, että menen kertomaan Vaskiparralle, mitä sinä juuri kerroit minulle."
"Enhän minä ole sanonut mitään!" huudahti Scevinus huolissaan.
Petronius laski käden hänen olkapäälleen.
"Sanoithan Caesaria hulluksi, ennustit, että Pisosta tulee hänen seuraajansa, ja lausuit: »Lucanus kyllä ymmärtää, että hänen on pidettävä kiirettä». Minkätähden te sitten tahdotte pitää kiirettä, rakkahimpani? Scevinus kalpeni, ja hyvän aikaa he katselivat toisiaan silmästä silmään."
"Ethän kerro mitään!!"
"Kautta kyprottaren! Kuinka hyvin sinä minut tunnet! Ei! en kerro. En ole kuullut mitään… Ymmärräthän! Elämä on lyhyt, ei tässä edeltäkäsin viitsi ryhtyä mihinkään! Pyydän vain, että tänäpänä kävisit tervehtimässä Tigellinusta ja että puhuisit hänen kanssaan yhtä kauan kuin olet puhunut minun kanssani! Mistä hyvänsä vain!"
"Minkätähden?"
"Sentähden, että jos Tigellinus joskus sanoisi minulle: »Scevinus kävi sinun luonasi», minä voisin vastata: »hän kävi samana päivänä sinunkin luonasi»."
Kun Scevinus tämän kuuli, taittoi hän norsunluisen kepin, joka oli hänen kädessään, ja virkkoi:
"Kohdatkoon onnettomuus tätä keppiä! Menen kun menenkin tänään Tigellinuksen luo ja sitten Nervan kemuihin. Kai sinäkin tulet? Joka tapauksessa kai näemme toisemme ylihuomenna amfiteatterissa, jossa silloin viimeiset kristityt esiintyvät!… Näkemiin asti!"
"Ylihuomenna!" toisti Petronius jäätyään yksin. "Aika on täpärällä. Vaskiparta tarvitsee minua todella Akaiassa, ehkä hän sentähden ottaa sanoistani vaarin."
Hän päätti koettaa viimeistä keinoaan.
Nervan kemuissa Caesar todella itse ilmoitti haluavansa levätä vastapäätä Petroniusta, voidakseen jutella Akaiasta. Hän tahtoi neuvotella siitä, missä kaupungeissa olisi paras esiintyä, missä nimittäin saattoi toivoa suurinta menestystä. Atenalaisten suosio hänellä oli silmämääränä, mutta heitä hän pelkäsi. Muut augustianit kuuntelivat keskustelua tarkkaavaisuudella, voidakseen sivumennen temmata jonkun sirpaleeen Petroniuksen viisaudesta ja sitten myöhemmin käyttää sitä hyväkseen omanaan.
"Tuntuu siltä kuin en tähän asti olisi elänytkään," virkkoi Nero, "ja kuin vasta Kreikassa syntyisin maailmaan."
"Synnyt uuteen kunniaan ja kuolemattomuuteen," vastasi Petronius.
"Toivon, että niin käy ja ettei Apollo rupea kateelliseksi. Jos voittajana palaan kotiin, uhraan hänelle hekatombin, jonka vertaista ei yksikään jumala vielä ole saanut."
Scevinus rupesi lausumaan Horatiuksen runoa:
»Sic te diva potens Cypri sic fratres Helenae, lucida sidera, ventorumque regat Pater…»
[»Ohjatkoon sinua Kypron mahtava herratar,
Helenan veljet, loistavat tähdet
ja tuulien isä…»]
"Laiva odottaa jo Napolissa," virkkoi Caesar. "Tahtoisin lähteä matkalle vaikkapa huomenna."
Silloin Petronius nousi, katsoi Neroa suoraan silmiin ja lausui:
"Salli, oi jumalallinen, että ennen lähtöä panen toimeen hääjuhlat, joihin ennen muita pyydän sinut."
"Hääjuhlat? Kenen?" kysyi Nero.
"Vinitiuksen, joka menee naimisiin lygiläisen kuninkaantyttären ja sinun panttivankisi kanssa. Tosin hän tällä hetkellä on vankeudessa, mutta ensinnäkin häntä panttivankina ei saa vangita, ja toiseksi sinä itse lupasit Vinitiukselle, että hän saa naida hänet. Koska sinun päätöksesi ovat yhtä järkähtämättömät kuin Zeuksen, niin käske päästää hänet vapaaksi vankeudesta, ja minä annan hänet sulhaselle."
Petroniuksen kylmäverisyys ja tyyni itsetietoisuus saattoivat Neron hämilleen. Hän joutui aina hämilleen, kun joku puhutteli häntä sillä tavalla.
"Tiedän kyllä," sanoi hän, painaen silmänsä maahan. "Olen kyllä ajatellut sekä häntä että jättiläistä, joka nujersi Crotonin."
"Siinä tapauksessa he molemmat ovat pelastetut," vastasi Petronius tyynesti.
Mutta samassa riensi Tigellinus herransa avuksi.
"Hän on vankeudessa Caesarin tahdosta, ja sanoithan itse, Petronius, että Caesarin päätökset ovat järkähtämättömät."
Kaikki läsnäolijat tunsivat Vinitiuksen ja Lygian historian ja tiesivät tarkalleen, mistä oli kysymys. He vaikenivat sentähden ja odottivat uteliaina miten keskustelu päättyisi.
"Hän on vankeudessa siksi, että sinä olet erehtynyt, siksi, ettet tunne kansojen oikeutta, vastoin Caesarin tahtoa," huomautti Petronius painolla. "Sinä olet Tigellinus, tyhmä mies, mutta et toki sinäkään väittäne Lygian polttaneen Roomaa. Jos muuten väittäisitkin, niin ei Caesar sinua uskoisi."
Nero oli jo tyyntynyt. Hän rupesi räpyttelemään likinäköisiä silmiään ja ilme hänen kasvoissaan oli sanomattoman ilkeä.
"Petronius on oikeassa," sanoi hän hetken kuluttua. Tigellinus katseli häneen kummissaan.
"Petronius on oikeassa," toisti Nero. "Huomenna avautuvat tytölle vankilan ovet, ja hääjuhlasta saamme ylihuomenna puhua amfiteatterissa."
"Jouduin taaskin tappiolle," ajatteli Petronius.
Kotiin palattuaan oli hän aivan varma siitä, että Lygian viimeinen hetki oli käsissä. Ylihuomenna lähetti hän jo erään luotetun vapautettunsa amfiteatteriin sopimaan, spolariumin johtajan kanssa, että hän luovuttaisi hänelle Lygian ruumiin. Petronius tahtoi nimittäin antaa sen Vinitiukselle.