NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.
Kankuri Macrinus, jonka taloon Vinitius oli tuotu, pesi ja puetti hänet sekä antoi hänelle ruokaa. Päästyään voimiinsa ilmoitti nuori tribuni aikovansa vielä tänä yönä lähteä etsimään Linusta. Macrinus, joka oli kristitty, kertoi kuten Chilonkin, että Linus erään vanhemman, Clemens-nimisen papin kanssa oli lähtenyt Ostrianumiin, jossa Pietarin piti kastaa joukoittain uusia tulokkaita kristinuskoon. Useat tässä kaupunginosassa tiesivät, että Linus kaksi päivää sitten oli uskonut talonsa erään Cajuksen haltuun. Vinitius tuli nyt vakuutetuksi siitä, ettei Lygia eikä Ursus olleet jääneet kotiin, vaan että hekin olivat lähteneet Ostrianumiin.
Tämä tieto tuotti hänelle suurta lohtua. Linus oli vanha mies. Hänen olisi varmaan käynyt vaikeaksi joka päivä kulkea Tiberin takaa Nomentanan portille asti ja sieltä taas takaisin Tiberin taakse. Epäilemättä hänen tarkoituksensa siis oli asua muutamat päivät jonkun uskonheimolaisen luona, ulkopuolella kaupunkia. Ja Lygia ja Ursus tietysti olivat hänen kanssaan. He olivat siis päässeet pakoon tulipaloa, joka tuskin olikaan ulottanut tuhotöitään aina Esquilinuksen taakse. Vinitius luuli tässä kaikessa huomaavansa Kristuksen varjeluksen. Hän tunsi vaeltavansa Hänen turvissaan ja hänen sydämensä valtasi rakkaus voimakkaampana kuin koskaan ennen. Hengissä vannoi hän Kristukselle palkitsevansa Hänen armonsa koko elämällään.
Nyt on vain kova kiire Ostrianumiin. Kunhan hän löytää Lygian, Linuksen ja Pietarin, vie hän heidät jollekin kaukaiselle maatilalleen, vaikkapa Siciliaan asti. Rooma palaa,—muutaman päivän perästä ei siitä ole jäljellä kuin tuhkaläjä—miksi he siis jäisivät tänne hätääntyneen kansan joukkoon, keskelle hävitystä? Siellä he voivat elää uskollisten orjien ympäröiminä, tyyninä ja onnellisina maaseudun hiljaisuudessa, Kristuksen siipien suojassa ja Pietarin siunaamina. Kunhan hän nyt vain löytäisi heidät!
Löytäminen ei ollut ensinkään helppoa. Vinitius muisti millä vaivalla hän oli päässyt Via Appialta Tiberin taakse ja mitä kierroksia hänen oli täytynyt tehdä päästäkseen Via Portuensikselle. Sentähden hän nyt päätti valita toisen tien. Oli ehkä paras ensin kulkea Via Triumphatorista, sitten seurata jokea Aemiliuksen siltaan asti, sitten kiertää Pincius-vuori ja vihdoin jatkaa matkaa Marskentän poikki, pitkin Pompejuksen, Luculluksen ja Sallustiuksen puutarhojen syrjää, Via Nomentanalle asti. Se olisi kyllä ollut lyhyin tie, mutta sekä Macrinus että Chilon kehoittivat häntä hylkäämään sen. Tosin ei tuli vielä ollut päässyt näihin kaupunginosiin, mutta varmaan torit ja kadut olivat aivan täynnä ihmisiä ja heidän tavaroitaan. Chilon neuvoi Vinitiusta kulkemaan Ager Vaticanuksen kautta Porta Flaminialle, siitä joen poikki kaupunginmuurien ulkopuolelle ja sitten Aciliuksen puutarhojen taakse Porta Salarialle. Hetkisen epäiltyään päätti Vinitius seurata heidän neuvoaan.
Macrinuksen täytyi jäädä taloa vartioimaan, mutta hän hankki Vinitiukselle kaksi muulia, jotka saattoivat olla tarpeen Lygian vastaista kuljettamista varten. Hän tarjosi Vinitiukselle niinikään orjaa, mutta sitä Vinitius ei ottanut, koska hän arveli pian tapaavansa tieltä jonkun pretorianiosaston, jonka voisi käskeä matkaansa. Hetken päästä riensi hän jo Chilonin kanssa Pagus Janiculensiksen kautta Via Triumphatorikselle päin. Aukeilla paikoilla oli täälläkin pakolaisia, mutta helposti saattoi sentään päästä eteenpäin, sillä suurin osa asukkaita oli paennut Via Potruensista myöten merelle päin. Heidän päästyään Porta Septimianasta kulki tie joen ja Domitiuksen ihanien puutarhojen välitse. Tulipalo punasi mahtavat sypressit heleällä hohteella, ikäänkuin ilta-aurinko olisi valanut niihin rusoaan. Tie kävi yhä vapaammaksi, ainoastaan silloin tällöin täytyi otella maalaisväestön kanssa, joka riensi kaupunkiin. Vinitius koetti saada muulia kulkemaan niin nopeasti kuin suinkin. Chilon pysytteli kaiken aikaa hänen perässään ja puheli yhtämittaa itsekseen:
"Kas, nythän se tulipalo jäi taaksemme ja lämmittää selkäämme. Tämä tie ei vielä koskaan öisin ole ollut näin valoisa. Oi Zeus! jollet pilvistäsi päästä aika sadekuuroa sammuttamaan tätä tulipaloa, niin osoitat, ettet välitä Roomasta. Ihmisvoima ei tällaista tulipaloa sammuta. Voi tätä kaupunkia, joka hallitsi Kreikkaa ja koko maailmaa! Ja nyt saa kuka kreikkalainen hyvänsä paistaa papuja Rooman tuhkassa! Kuka sitä olisi uskonut!… Ei ole enää Roomaa eikä Rooman valtiaita!… Kuka tahansa saa käyskennellä Rooman raunioilla, jahka ne vain jäähtyvät, ja vihellellä mielin määrin—ei kukaan tule kieltämään! Oi jumalat! vihellellä maailmaa hallitsevan kaupungin raunioilla! Kuka kreikkalainen tai barbari olisi uskaltanut sellaista toivoa?… Ja kuitenkin saattaa nyt aivan huoleti vihellellä, sillä tuhkaläjä on tuhkaläjä, syntyipä se sitten paimenten nuotiotulesta taikka palaneesta kaupungista, ja tuuli sen kuitenkin ennen pitkää hajoittaa." Tämän yksinpuhelunsa aikana hän tuon tuostakin kääntyi katselemaan tulipaloa, ja ilme hänen kasvoissaan oli sekä häijy että tyytyväinen. Hetkisen perästä hän jatkoi:
"Se häviää, se häviää! Kohta sitä ei enää ole maan päällä. Minne maailma nyt lähettää viljansa, olivinsa ja rahansa? Kuka nyt pusertaa ihmisistä kyyneliä ja kultaa? Marmori ei pala, mutta se halkeilee tulessa. Kapitolium hajoaa tuhkaksi, Palatinus hajoaa tuhkaksi. Oi Zeus! Rooma on ollut kuin paimen ja muut kansat kuin lampaat. Kun paimenen tuli nälkä, teurasti se yhden lampaista, söi lihat suuhunsa ja uhrasi sinulle, oi jumalien isä, taljan. Kuka, oi pilvienpitäjä, nyt pitää huolta teurastuksesta ja kenen käsiin sinä panet paimenen piiskan? Sillä Rooma palaa, palaa sellaisella vauhdilla, että luulisi sinun itsesi, isä, salamallasi sytyttäneen sen tuleen."
"Nukutko?" ärähti Vinitius äkkiä, "vai mitä sinä siellä teet?"
"Itken Roomaa, herra," vastasi Chilon. "Voi Jupiterin kaupunkia!…"
Jonkun aikaa he ratsastivat äänettöminä. Ei kuulunut muuta kuin tulen nurina ja lintulaumojen siipien kahina. Kyyhkyset, jotka asustelivat huviloiden likeisyydessä ja pikkukaupungeissa Campanialla, sekä kaikkinaiset metsälinnut ja merenrantojen ja vuoriston siivekkäät asujamet luulivat nähtävästi tulipalon hohdetta auringonvaloksi, koska niitä laumoittain syöksyi suin päin tuleen.
Vinitius alkoi ensinnä puhua:
"Missä sinä olit, kun tulipalo syttyi?"
"Olin juuri menossa ystäväni Eurytiuksen luo, joka piti kauppaa Suuren Sirkuksen luona, ja mietiskelin juuri Kristuksen oppia, kun ruvettiin huutamaan: 'Tuli on irti!' Ensinnä kerääntyivät ihmiset sirkusrakennuksen ympärille, joko pelastaakseen sitä tai uteliaisuudesta, mutta kun liekit ottivat haltuunsa koko rakennuksen ja kun siellä täällä muuallakin kaupungilla rupesi näkymään tulipalon oireita, ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta ajattelemaan omaa pelastusta."
"Näitkö ihmisten kiertelevän sytyttelemässä taloja?"
"Kyllä minun täytyi kaikenkaltaisia nähdä, oi Aeneaksen jälkeläinen! Näin ihmisten miekka kädessä raivautuvan tungoksen läpi, näin heidän surmaavan toisiaan. Ihmisten sisälmyksiä oli kadulla, joukon jaloissa. Oi, herra, olisi luullut barbarien valloittaneen kaupungin ja panneen toimeen teloituksen. Ihmiset vaikeroivat maailmanlopun tulleen. Toiset menivät niin pyörälle päästään, etteivät koettaneetkaan päästä pakoon, vaan pysyivät tylsistyneinä paikoillaan, kunnes tuli heidät saavutti. Toiset tulivat hulluiksi, toiset kirkuivat epätoivoissaan. Oli sentään sellaisiakin, jotka kirkuivat ilosta, sillä katso, herra, maailmassa on paljon pahoja ihmisiä. Eivät he ymmärrä antaa arvoa teidän lempeälle hallituksellenne ja oikeudenmukaisille laeillenne, jotka sallivat teidän ottaa toiselta hänen omaisuutensa ja pistää sen omaan pussiinne. Ihmiset eivät osaa alistua jumalien tahdon alle!"
Vinitius oli vaipunut omiin ajatuksiinsa eikä huomannut Chilonin äänessä väräjävää ivaa. Hänen pintaansa karmi kun hän ajatteli, että Lygian mahdollisesti oli täytynyt olla tuossa hirveässä sekamelskassa, kadulla, jolle oli viskattu ihmisten sisälmyksiä joukon tallattavaksi. Hän oli vähintään kymmenen kertaa käskenyt Chilonin kertoa kaikki mitä hän tiesi, mutta nyt hän kuitenkin vielä kerran kääntyi hänen puoleensa:
"Näitkö sinä omin silmin heidät Ostrianumissa?"
"Näin, oi Venuksen poika! Näin neidon, näin hyväsydämisen lygiläisen, pyhän Linuksen ja apostoli Pietarin."
"Ennen tulipaloako?"
"Ennen tulipaloa, oi Mitra!"
Mutta Vinitiuksen päähän pälkähti äkkiä ajatus, että Chilon ehkä valehtelee. Hän pysäytti siis muulinsa, loi kreikkalaiseen vanhukseen uhkaavan katseen ja kysyi:
"Mitä sinä siellä teit?"
Chilon joutui hämilleen. Hän oli tosin, kuten monet muutkin ihmiset, ajatellut, että kun Rooman kaupunki häviää, niin Rooman valtakunnan piirikin katoaa maailmasta, mutta nyt hän oli ypö-yksin Vinitiuksen kanssa ja muisti varsin hyvin nuoren tribunin hirveiden rangaistusten uhalla käskeneen häntä jättämään kristityt—varsinkin Linuksen ja Lygian—rauhaan.
"Herra," huudahti hän, "mikset usko, että minä heitä rakastan? Puhun täyttä totta! Olen käynyt Ostrianumissa, koska jo melkein olen kristitty. Pyrrho opetti minua pitämään hyvettä suuremmassa arvossa kuin filosofiaa, sentähden etsin nykyään hyveellisten ihmisten seuraa. Olenhan sitäpaitsi köyhä mies ja sillaikaa kun sinä, Jupiter, olit Antiumissa, sain monesti kärsiä nälkää kirjojeni ääressä. Usein istuuduin Ostrianumin muurin juurelle, sillä kristityt jakelevat enemmän almuja kuin kaikki Rooman muut asukkaat yhteensä, vaikka ovatkin köyhää kansaa."
Tämä selitys tuntui Vinitiuksesta tyydyttävältä. Hänen äänensä oli jo leppeämpi, kun hän kysyi:
"Etkö tiedä, missä Linus nykyään asuu?"
"Sinä rankaisit minua kerran hirveästi uteliaisuuden viasta, vastasi kreikkalainen."
Vinitius vaikeni, ja he jatkoivat matkaansa.
"Herra," virkkoi Chilon hetkisen perästä, "ilman minua et olisi löytänyt neittä. Jos nyt siis löydämme hänet, niin ethän unohda köyhää tietäjää?"
"Sinä saat talon viinitarhoineen likellä Ameriolaa," vastasi Vinitius.
"Kiitän sinua, Herkules! Sanoitko: viinitarhoineen?… Kiitän sinua!
Oi, kiitän! Viinitarhoineen!"
He sivuuttivat Vaticanuksen kukkulan, joka tulipalon hohteessa heloitti aivan punaisena, pääsivät Naumachian tuolle puolen ja kääntyivät oikealle. Heidän tarkoituksensa oli ratsastaa Vaticanuksen kentän poikki, tulla joelle, päästä sen yli ja siitä Porta Flaminalle. Äkkiä Chilon seisautti muulinsa ja virkkoi:
"Herra! Päähäni pälkähti hyvä tuuma."
"Puhu!" kehoitti Vinitius.
"Janiculuksen ja Vaticanuksen kukkuloiden välillä Agrippan lammen takana on kuoppia, joista otettiin kiviä ja hiekkaa, kun Neron sirkusta rakennettiin. Kuule nyt herra, mitä sanon! Kuten tiedät, asuu täällä Tiberin takana paljon juutalaisia. Nämä ovat viime aikoina hirveällä tavalla ruvenneet vainoamaan kristittyjä. Muistat ehkä, että Roomassa jo jumalallisen Klaudiuksen aikana oli sellaisia kahakoita, että Caesarin täytyi karkoittaa juutalaiset kaupungista. Sittemmin he palasivat takaisin ja nyt he elävät huolettomina Augustan suojeluksen alla ja kohtelevat kristittyjä kahta ankarammin. Minä tiedän sen. Olen omin silmin nähnyt! Tosin ei ole annettu mitään virallista julistusta heitä vastaan, mutta juutalaiset menevät kaupunginprefektin luo ja syyttävät heitä siitä, että he murhaavat lapsia, palvelevat aasia ja julistavat oppia, jota ei senaatti ole vahvistanut. Itse puolestaan he hyökkäävät heidän rukoushuoneisiinsa ja käyttäytyvät niin raivoisasti, että kristittyjen täytyy mennä piiloon."
"Mitä muuta sinulla on sanomista?" kysyi Vinitius.
"Sitä, herra, että kristittyjen vainoja välttääkseen täytyy pitää rukouksensa salaa, vaikka Tiberin takana kyllä on julkinen synagoga. He kokoontuvat autioihin latoihin tai santakuoppiin kaupungin ulkopuolella. Kristityt Tiberin takaa ovat valinneet käytettäväkseen juuri sen hiekkakuopan, joka on syntynyt sirkusta ja useita Tiberin rannalle tehtyjä taloja rakennettaessa. Nyt, kun kaupunki palaa, rukoilevat he lakkaamatta. Voimme tavata heitä lukemattomia määriä maakuopista. Sentähden ehdottaisin, herra, että poikkeaisimme tänne katsomaan."
"Mutta sinähän sanoit, että Linus oli lähtenyt Ostrianumiin!" huudahti
Vinitius kärsimättömästi.
"Mutta sinä lupasit minulle talon ja viinitarhan likellä Ameriolaa," vastasi Chilon, "ja sentähden tahdon minä etsiä neidon kaikkialta, mistä vain saatan toivoa löytäväni hänet. He ovat tulipalon sytyttyä voineet palata Tiberin taakse… He ovat ehkä kiertäneet kaupungin ympäri, kuten me nyt teemme. Linuksella on näet talo, hän on luultavasti tahtonut nähdä, syttyisikö sekin kaupunginosa tuleen, missä hänen talonsa on. Jos niin on käynyt, vannon sinulle, herra, kautta Persephoneen, että tapaamme heidät hiekkahaudasta. Ainakin saamme heistä tietoja."
"Olet oikeassa. Johda minut siis sinne," käski tribuni.
Hetkeäkään epäilemättä käänsi Chilon muulinsa vasemmalle, kukkulaa kohti. Kun he vähän aikaa olivat kiertäneet vuorta, peitti se heiltä tulipalon, joten he kulkivat pimeässä, vaikka likeiset kukkulat hohtivat täydessä punassa. Päästyään sirkuksen ohitse kääntyivät he vieläkin vasemmalle ja joutuivat jonkinlaiseen solaan, jossa vallitsi täydellinen pimeys. Mutta pian huomasi Vinitius pimeydessä joukoittain tuikkivia lyhtyvalkeita.
"Tuossa he ovatkin!" huudahti Chilon. "Nyt heitä on täällä enemmän kuin koskaan ennen, sillä toiset rukoushuoneet ovat täynnä savua, kuten koko Tiberin-takainen kaupunginosa."
"Totta totisesti! kuulen veisuuta," virkkoi Vinitius.
Vuoren pimeästä aukosta kuului todella laulavia ihmisääniä, ja lyhdyt katosivat katoamistaan vuoreen. Mutta syrjäkäytävistä tulvi yhtämittaa uusia tulokkaita, ja ennen pitkää olivat Vinitius ja Chilon joutuneet keskelle ihmisjoukkoa.
Chilon astui muulin selästä, viittasi pojalle, joka sattui kulkemaan hänen rinnallaan, ja sanoi:
"Olen Kristuksen pappi ja piispa. Pidäppä muulejamme, niin saat minulta siunauksen ja syntisi anteeksi."
Hän ei odottanut pojalta vastausta, vaan viskasi ohjakset hänen käsiinsä ja sekaantui Vinitiuksen kanssa ihmisjoukkoon.
He suuntasivat kulkunsa maan alle ja astuivat lyhtyjen himmeässä valossa pimeän käytävän läpi. Siitä he tulivat avaraan onkaloon, josta nähtävästi ennen oli otettu kiviä, koska seinissä vielä oli tuoreet jäljet.
Siellä oli valoisampaa kuin käytävässä, sillä siellä paloi, paitsi lamppuja ja lyhtyjä, myöskin soihtuja. Niiden valossa näki Vinitius suuria ihmisjoukkoja polvillaan, käsivarret ojennettuina taivasta kohti. Lygiaa, apostoli Pietaria ja Linusta ei näkynyt missään, mutta kaikkien rukoilevien kasvoista loisti juhlallinen mielenliikutus. Toiset näyttivät odottavan, luottavan ja toivovan. Tulet kuvastuivat silmien valkuaisista, jotka tähtäsivät taivasta kohti, kalpeilta, liidunkarvaisilta otsilta valui hiki; toiset veisasivat virttä, toiset toistelivat tulisesti Jeesuksen nimeä, toiset löivät rintoihinsa. Saattoi selvästi nähdä, että kaikki odottivat jotakin yliluonnollista.
Äkkiä vaikeni veisuu, ja komeroon, joka nähtävästi oli syntynyt suuren kivilouhikon jäljeltä, nousi Vinitiuksen tuttava, Crispus. Hän kulki miltei kuin unissaan, kasvot kalpeina, ankaruutta ja uskonkiihkoa uhkuvina. Kaikkien silmät kääntyvät nyt häneen, ja toivon- ja lohdutuksenjanoiset näyttivät odottavan saavansa tyydytystä häneltä. Mutta kun hän oli siunannut kansan, rupesi hän puhumaan hätäisesti, miltei kirkuen:
"Katukaa syntejänne, sillä hetki on tullut. Jo on Herra lähettänyt tulensa hävittämään rikosten ja irstauden kaupunkia, uutta Babylonia! Tuomion, vihan ja koston hetki on tullut… Herra lupasi tulla, ja pian näette Hänen tulevan! Mutta hän ei enää tulekaan Karitsana, joka uhrasi verensä teidän syntienne tähden, vaan hirveänä tuomarina, joka vanhurskautensa vihassa syöksee syntiset ja epäuskoiset kadotukseen… Voi maailmaa ja voi syntisiä, sillä ei heille enää armoa löytymän pidä… Jo näen Sinut, Kriste! Tähdet putoavat sateena taivaalta, aurinko pimenee, maa halkeilee ja kuolleet nousevat haudoistaan, mutta Sinä tulet torvien soidessa ja pyhät enkelijoukot Sinun kanssasi, tulet keskellä pitkäisen jylinää. Minä näen ja kuulen Sinut, oi Kriste!"
Hän vaikeni, nosti silmänsä taivasta kohti ja jäi katsomaan ikäänkuin hän jossakin kaukana olisi nähnyt hirveän näyn. Äkkiä alkoi maan päältä kuulua kumeaa tärinää … tärähdys, toinen, kymmenes. Palavassa kaupungissa olivat nimittäin rakennukset pitkin kokonaisten katujen mittaa alkaneet romahdella lysyyn. Mutta suurin osa kristittyjä piti siitä johtuvaa melua selvänä taivaan viittauksena: he luulivat viimeisen päivän tulleen. Usko Kristuksen äkillisestä tulemisesta ja maailman lopusta oli näet levinnyt heidänkin joukkoonsa, ja tulipalo kaupungissa oli tietysti ollut omiaan kiihoittamaan tätä uskoa. Kauhistus valtasi siis nyt ihmisjoukon. Toiset toistelivat toistelemistaan: "tuomiopäivä on tullut!…" Toiset peittivät käsillään kasvonsa, luullen maanjäristyksen raivoavan ympärillään ja halkeamista syöksyvän esiin helvetin petoja käymään syntisten kimppuun. Toiset huusivat: "Kriste, armahda meitä! Lunastaja, ole laupias!…"—toiset tunnustivat ääneen syntinsä ja toiset karkasivat ystäviensä syliin, jotteivät kauhistuksen hetkellä olisi yksin.
Joukossa oli kuitenkin sellaisiakin kasvoja, jotka näyttivät olevan kotoisin taivaan mailta, kasvoja, joita kirkasti yliluonnollinen hymy ja joissa ei saattanut huomata vähintäkään pelkoa. Tuon tuostakin nostettiin jossakin kummia huutoja: ihmiset puhuivat uskonhuumauksessaan käsittämättömiä sanoja käsittämättömillä kielillä. "Herää sinä, joka makaat!" kajahti jostakin luolan pimeästä nurkasta. Mutta ylinnä muita ääniä jyrisi Crispuksen huuto: "valvokaa! valvokaa!"
Ajoittain vallitsi hiekkahaudassa hiiskumaton hiljaisuus. Tuntui siltä kuin ihmiset henkeä pidätellen olisivat odottaneet, mitä tuleman piti. Silloin ei kuulunut muuta kuin kumina hajoavasta kaupungista. Sitten pääsivät rukoukset, voihkeet ja huudot taasen vauhtiinsa. "Lunastaja, ole laupias!" Tuon tuostakin korotti Crispus äänensä ja huusi: "Hyljätkää maallinen omaisuutenne, sillä vähän ajan perästä ei pidä maaperää teidän jalkainne alla oleman! Hyljätkää maallinen rakkautenne, sillä ei Herra huoli niistä, jotka rakastavat luontokappaleita enemmän kuin Luojaa! Voi mahtavia! voi rikkaita, voi irstaisuudessa eläjiä! voi miehiä, vaimoja ja lapsia!…"
Äkkiä tuntui hiekkahaudassa tärähdys, joka oli kovempi kuin kaikki edelliset. Ihmiset heittäytyivät silloin maahan ja laskivat käsivartensa ristiin rinnalle, ikäänkuin sillä merkillä suojellakseen itseään pahoja henkiä vastaan. Kaikki hiljeni, ei kuulunut muuta kuin hätäistä hengitystä ja kauhistuneita kuiskauksia: "Jeesus, Jeesus, Jeesus!" sekä silloin tällöin lapsen itkua. Äkkiä lausui tyyni ääni polvistuvan ihmisjoukon päiden päällitse:
"Rauha olkoon teille!"
Puhuja oli apostoli Pietari, joka juuri oli tullut hiekkahautaan.
Hänen äänensä sointu karkoitti kuin pyyhkäisemällä kaiken kauhun. Oli kuin paimen olisi tullut laumaan ja asettanut lampaiden pelon. Ihmiset nousivat maasta, likeisimmät pakenivat hänen jalkainsa juureen, ikäänkuin etsiäkseen turvaa hänen siipiensä varjosta. Hän ojensi käsivartensa heidän puoleensa ja lausui:
"Minkätähden te epäilette teidän sydämissänne? Kuka teistä tietää, mitä saattaa tapahtua ennenkuin hetki tulee? Babylonin Herra kyllä hävitti tulellaan, mutta teille, jotka kaste on pessyt ja jotka Karitsan veri on lunastanut, on tapahtuva hänen laupeutensa, ja te saatte kuolla Hänen nimensä huulillanne. Rauha olkoon teidän kanssanne!"
Crispuksen hirveiden, armottomien sanojen perästä vaikutti Pietarin puhe kuin suloinen voide. Pelon asemesta valtasi ihmisten mielet nyt rakkaus Jumalaan. Kristus kävi taasen heidän silmissään siksi, jota he apostolien kertomusten kautta olivat oppineet rakastamaan. Hän ei ollutkaan armoton tuomari, vaan suloinen, kärsivällinen Karitsa, jonka laupeus oli satoja kertoja suurempi kuin ihmisten pahuus. Lohdutuksen tunne elähdytti kaikkien läsnäolijoiden mielet ja heidän sydämensä uhkui kiitollisuutta apostolia kohtaan. "Me olemme lampaitasi, ruoki meitä!" huudettiin eri tahoilta, mutta likeisimmät lausuivat: "älä meitä heitä koston päivänä!" He olivat polvillaan hänen jalkainsa juuressa. Mutta kun Vinitius sen näki, likeni hän apostolia, tarttui hänen vaatteidensa liepeeseen, kumarsi päänsä ja puhui:
"Herra, auta minua! Olen etsinyt tyttöä tulipalon, savun ja tungoksen seasta enkä ole saattanut löytää häntä. Mutta minä uskon, että sinä voit hänet minulle palauttaa."
Pietari laski kätensä hänen päälaelleen.
"Usko," lausui hän, "ja seuraa minua."