SEITSEMÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.
Petronius ei erehtynyt. Kaksi päivää myöhemmin lähetti nuori Nerva, joka aina oli osoittautunut Petroniuksen uskolliseksi ystäväksi, vapautettunsa Cumaehen ilmoittamaan kaikki, mitä Caesarin hovissa oli tapahtunut.
Petroniuksen kuolema oli jo päätetty asia. Ylihuomisiltana oli tarkoitus lähettää hänen luokseen sadanpäämies, jonka piti käskeä hänen pysyä Cumaessa odottamassa lähempiä määräyksiä. Seuraavan lähetin piti saapua muutaman päivän perästä ja tuoda hänelle kuolemantuomio.
Petronius otti vastaan vapautetun ilmoitukset aivan levollisena ja virkkoi:
"Vie herrallesi yksi minun vaaseistani. Annan sen paikalla mukaasi. Sano hänelle minun puolestani, että kiitän häntä sydämeni pohjasta, sillä nyt voin ryhtyä toimenpiteihin ennen tuomiota."
Hän purskahti äkkiä nauruun, ikäänkuin hän olisi keksinyt hyvän tuuman, josta jo edeltäkäsin saattoi iloita.
Samana iltana kiertelivät orjat kutsumassa kaikkia Cumaessa oleskelevia augustianeja juhlaan arbiter elegantiarumin ihanaan huvilaan.
Petronius itse vietti aamupäivänsä kirjastossa. Kirjoitettuaan hän kylpi, antoi vestiplican järjestää pukunsa ja astui vihdoin loistavana ja uljaana kuin jumala tricliniumiin tarkastamaan valmistuksia. Sitten hän läksi puutarhaan, missä pojat ja nuoret, saarilta tuodut kreikkalaistytöt sitoivat ruususeppeleitä iltaa varten.
Hänen kasvoillaan ei saattanut huomata huolen varjoakaan. Palvelijat päättelivät kuitenkin, että jotakin erinomaista oli tekeillä, koska isäntä käski jakaa tavattomia palkintoja niille, joihin hän oli tyytyväinen, ja vain keveät raipat kaikille niille, joiden työ ei ollut hänelle mieleen tai joiden selkäsaunat ja muut rangaistukset ennen olivat jääneet antamatta. Sitransoittajat ja laulajat saivat edeltäkäsin runsaan makson. Vihdoin istuutui Petronius puutarhaan, pyökin alle, jonka lehtiverkon läpi aurinko paistoi sirotellen valopilkkuja hiekalle, ja kutsui luokseen Euniken.
Tyttö tuli, puettuna valkeihin vaatteisiin, myrttiseppel päässä, ihanana kuin sulotar. Petronius istutti hänet viereensä, silitti kevein käsin hänen ohimojaan ja alkoi katsella häntä ihastuksella, jommoisella tuntija katselee mestarin käsistä lähtenyttä jumalallista kuvaa.
"Eunike," virkkoi hän, "tiedätkö, ettet enää pitkiin aikoihin ole ollut orjatar?"
Tyttö loi häneen tyynet, taivaansiniset silmänsä, ravisti päätään ja vastasi:
"Olenhan, herra, aina."
"Ehket tiedä," jatkoi Petronius, "että tämä huvila, orjat, jotka tuolla punovat seppeliä, kaikki, mitä täällä on, vainiot ja karjatkin tästä päivästä alkaen ovat sinun omasi."
Nämä sanat kuultuaan Eunike säpsähti ja riistäytyi irti. Hänen äänessään värisi levottomuus, kun hän kysyi:
"Miksi sinä sanot tämän minulle, herra?"
Hän likeni taasen Petroniusta ja rupesi pelästynein silmin katselemaan häneen. Hetkisen perästä hän kalpeni kuin vaate, mutta Petronius yhä hymyili, vastaten hänen katseeseensa ainoalla sanalla:
"Niin."
Molemmat vaikenivat, ei kuulunut muuta kuin tuulen heikko suhina pyökin latvassa.
Petronius saattoi todella luulla, että hänen edessään oli valkea marmorikuva.
"Eunike," virkkoi hän, "tahdon kuolla tyynesti."
Tyttö loi häneen silmänsä, ja hänen hymynsä oli sydäntäsärkevä.
"Tottelen sinua, herra," kuiskasi hän.
Illalla alkoi kutsuttuja saapua tulvimalla. Olivathan he monesti olleet Petroniuksen vieraina ja tiesivät, että Caesarinkin juhlat hänen kutsuihinsa verraten olivat alhaiset ja raa'at. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että heidän edessään oli viimeinen »symposion». Tosin monet tiesivät, että Caesarin suuttumus pilvenä oli kierrellyt hienostunutta arbiteria, mutta sellaista oli sattunut monesti ennenkin, ja aina Petronius taitavalla tempulla tai ainoalla rohkealla sanalla oli osannut kääntää asiat parhain päin. Ei kukaan siis saattanut edellyttää, että kysymyksessä olisi vakava vaara, ja Petroniuksen iloiset kasvot ja tavallinen huoleton hymy olivat omiaan tekemään kaikki epäilykset tyhjiksi. Ihana Eunike, jolle hän oli ilmoittanut haluavansa kuolla tyynesti ja jolle jokainen hänen sanansa oli tuomion sana, esiintyi aivan tyynenä. Ainoastaan hänen silmissään kiilui outo tuli, mutta sitä saattoi pitää riemunkin ilmauksena. Tricliniumin ovella seisoi pieniä poikia, hiukset kytkettyinä kultaisiin verkkoihin. He asettivat vieraitten päähän ruususeppeleet ja kehoittivat heitä, vanhan tavan mukaan, ensinnä nostamaan oikean jalan kynnyksen yli. Salissa tuntui vieno orvokkien lemu; valo tulvi erivärisistä aleksandrialaisista laseista. Lavitsojen vieressä seisoi kreikkalaisia tyttöjä, joiden tehtävänä oli vilvoitella vieraitten jalat hyvänhajuisilla voiteilla. Seinustalla odottivat atenalaiset sitransoittajat ja laulajat johtajansa merkkiä.
Pöytä oli katettu loistavalla ylellisyydellä, mutta loisto ei häirinnyt eikä painanut. Päinvastoin se tuntui ikäänkuin itsestään puhjenneen kukkimaan. Ilo ja huolettomuus sekaantui orvokkien lemuun ja raikui pitkin salia. Vieraat tunsivat, ettei täällä tarvitse pelätä pakkoa eikä vaaraa, kuten Caesarin luona, jossa voi menettää henkensä, jos sattuu kehumaan laulua tai runoja liian vähän tai liian paljon. Kun he näkivät valon ja murattiköynnöksillä koristetut viiniruukut, jotka olivat asetetut lumella täytettyihin astioihin jäähtymään, sekä mitä valituimmat ruoat, alkoivat heidän sydämensä sykkiä ilosta. Puhe soi yhtenä surinana, ikäänkuin mehiläisparvi olisi surissut kukkivan omenapuun ympärillä. Tuon tuostakin kuului iloinen naurunpurkaus, ylistysten tulva tai suutelo, joka liian äänekkäästi painettiin jonkun valkealle olkapäälle.
Juodessaan viiniä varistivat vieraat pikareistaan muutamia pisaroita kuolemattomille jumalille, sulkeakseen isäntäväen heidän huomaansa ja suosioonsa. Se ei merkinnyt mitään, etteivät useimmat uskoneet jumaliin. Tapa ja taikausko sen vaati. Petronius lepäsi Euniken rinnalla, jutteli Rooman uutisista, viimeisistä avioeroista, rakkaudesta, lemmenseikkailuista, kilpa-ajoista, Spiculuksesta, joka viimeaikoina oli tullut kuuluisaksi arenalla, ja uusimmista kirjoissa, jotka olivat ilmestyneet Atractuksen ja Sosiuksen kirjakauppoihin. Varistellessaan viiniä pikaristaan sanoi hän tekevänsä sen ainoastaan Kypron herrattaren kunniaksi, koska hän on vanhin ja suurin jumalien joukossa ja koska hän yksin on kuolematon, uskollinen ja kaikkivaltias.
Hänen puheensa oli kuin säteilevä auringonpaiste, joka kunakin hetkenä valaisee uutta esinettä, tai kuin kesäinen tuuli, joka liikuttelee kukkia puutarhassa. Vihdoin hän antoi merkin soittajille, ja silloin alkoivat sitrat hiljaa soida ja nuorteat äänet liittyivät niihin. Sitten rupesivat tanssijattaret liikuttelemaan ruusunkarvaisia jäseniään. He olivat kotoisin Kos-saarelta, Euniken syntymäseudulta, ja verhotut läpikuultaviin huntuihin. Lopuksi ennusti egyptiläinen noita-akka vieraille tulevia asioita sateenkaarenväristen kultakalojen liikkeistä, jotka olivat suljetut kristalliastioihin.
Kun tähänkin huviin oli kyllästytty, kohosi Petronius syyrialaisilta patjoiltaan ja virkkoi:
"Ystävät! suokaa anteeksi, että minä näin juhlassa käännyn puoleenne pyynnöllä: soisin, että jokainen ottaisi lahjaksi sen pikarin, josta hän ensinnä varisti viiniä jumalten kunniaksi ja minun menestyksekseni."
Petroniuksen pikarit olivat kullasta, jalokivillä koristetut ja mestarillista tekoa. Vieraat ilostuivatkin sentähden suuresti, vaikka lahjojen jakeleminen Roomassa oli sangen tavallista. Toiset kiittelivät ja ylistelivät häntä ääneensä; toiset sanoivat, ettei Jupiterkaan Olympossa anna jumalilleen sellaisia lahjoja; toiset epäilivät, ottaisivatko vastaan lahjan, se kun tuntui heistä liian kallisarvoiselta.
Petronius nosti ilmaan myronilaisen vaasin, joka välkkyi kaikissa taivaankaaren väreissä ja jonka arvo oli suorastaan korvaamaton, ja virkkoi:
"Kas tässä malja, josta minä valoin viiniä Kypron herrattaren kunniaksi. Älkööt tämän jälkeen kenenkään huulet koskettako sitä ja älkööt kenenkään kädet valako siitä viiniä toiselle jumalattarelle."
Hän viskasi kallisarvoisen astian permannolle, joka oli peitetty sinipunertavilla safranikukilla, joten se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Nähdessään läsnäolijain hämmästyneet kasvot puhkesi hän puhumaan:
"Rakkaat ystävät, iloitkaa älkääkä vaipuko mietteisiin! Vanhuus, voimattomuus ja alakuloisuus ovat ihmiselämän loppuvuosien uskollisia tovereita. Mutta minä annan teille hyvän esimerkin ja hyvän neuvon: ihmisen ei tarvitse odottaa niitä, hän saattaa lähteä matkalle vapaaehtoisesti, kuten minä teen."
"Mitä sitten aiot tehdä?" kuului levottomia ääniä.
"Aion pitää hauskaa, juoda viiniä, kuunnella musiikkia, katsella näitä jumalallisia muotoja, jotka näette tässä rinnallani, ja sitten nukkua, seppel kulmilla. Olen jo sanonut hyvästi Caesarille, ja tahdotteko kuulla, mitä tässä olen kirjoittanut hänelle viimeisenä tervehdyksenäni?"
Hän veti purppuraisen patjan alta esiin kirjeen ja rupesi lukemaan:
"Tiedän, oi Caesar, että kärsimättömänä odotat tuloani sekä että uskollinen sydämesi yöt, päivät ikävöi minua, ystävääsi. Tiedän, että tahtoisit antaa minulle pretorianiprefektin viran ja lähettää Tigellinuksen sinne, minne jumalat hänet määräsivät—kaitsemaan muuleja maasi ääriin, jotka perit myrkytettyäsi Domitianuksen. Suo minulle kuitenkin anteeksi, sillä vannon kautta Hadeksen ja kautta äitisi, vaimosi ja veljesi ja Senecan varjojen, etten saata tulla luoksesi. Elämä on suuri aarre, rakkaani, ja minä olen tästä aarteesta osannut valita kalleimmat jalokivet, mutta elämässä on myöskin paljo sellaista, jota en enää jaksa sietää. Oi ystäväni, älä luule minun sitä moittivan, että tapoit äidin, vaimon ja veljen, että poltit Rooman ja lähetit kaikki kelpo miehet valtakunnastasi Manalaan. Ei, sinä Chronoksen jälkeläinen! Kuolema on ihmissuvun osa, ja sinulta totisesti ei olisi saattanut odottaa toisenlaista menettelyä. Mutta minun on mahdoton jaksaa vuosikausia kiduttaa korviani laulullasi, katsella kuinka sinä tanssit pyrrikhe-tanssia ja heiluttelet ohkaisia, Domitianukselta perimiä sääriäsi, kuunnella soittoasi, lausuntaasi ja runojasi, sinä kurja esikaupungin runoilija!—tätä eivät voimani kestä, ja siksi haluan kuolla. Rooma pitelee korviaan kuunnellessaan sinun esityksiäsi, maailma nauraa sinulle, ja minä puolestani en enää tahdo enkä taida punastua tähtesi. Kerberoksen ulvonta, rakkaani, vaikka se suuresti muistuttaakin sinun lauluasi, tulee olemaan minulle mieluisampi, sillä enhän ikinä ole ollut Kerberoksen ystävä eikä minulla niinmuodoin ole syytä hävetä sen ääntä. Jää terveheksi, vaan älä laula! Murhaa, mutta älä kirjoita runoja, myrkytä ihmisiä, mutta älä tanssi, polta kaupunkeja, mutta älä soita sitraa—tätä kaikkea toivoo, lähettäen sinulle viimeisen ystävällisen neuvonsa, Arbiter elegantiae.»"
Vieraat kauhistuivat, sillä he tiesivät, ettei valtakunnan kadottaminen olisi saattanut olla Nerolle niin hirveä kolaus kuin tämä kirje. He ymmärsivät myöskin, että miehen, joka sen oli kirjoittanut, täytyi kuolla, ja lopuksi he itse puolestaan kävivät kalmankalpeiksi, kun huomasivat, että olivat kuulleet kirjeen sisällön.
Petronius yhä vain hymyili huoletonta, iloista hymyään, ikäänkuin olisi ollut kysymys jostakin pienestä leikinteosta. Äkkiä hän kääntyi läsnäolijain puoleen ja lausui:
"Iloitkaa ja karkoittakaa huolet kauas luotanne! Eihän kenenkään ole pakko kerskailla kuulleensa tämän kirjeen sisältöä, ja minä puolestani tulen kerskailemaan siitä ainoastaan Charonille, kun hän kuljettaa minua joen poikki."
Hän viittasi luokseen kreikkalaisen lääkärin ja ojensi hänelle ranteensa. Silmänräpäyksessä sitoi taitava kreikkalainen sen kultaisella vyöllä ja avasi käden taipeen kohdalta suonen. Veri purskahti patjalle ja Euniken vaatteille. Tyttö, joka piteli Petroniuksen päätä, kumartui hänen puoleensa ja lausui:
"Luuletko, herra, että minä sinut heitän? Vaikka jumalat lupaisivat minulle kuolemattomuuden tai Caesar maailman vallan, niin kuitenkin seuraisin sinua."
Petronius hymähti, kohoutui hiukan, kosketti huulillaan Euniken suuta ja sanoi:
"Tule mukaani."
Hetkisen perästä hän lausui:
"Sinä olet siis todella rakastanut minua, jumalattareni!…"
Tyttö ojensi lääkärille ruusunkarvaisen käsivartensa, ja hetkisen perästä alkoi hänenkin verensä vuotaa, sekaantuen Petroniuksen vereen.
Petronius viittasi kuoron johtajalle, ja sitrat ja laulu rupesi taasen soimaan. Ensin laulettiin Harmodios ja sitten Anakreonin laulu, jossa runoilija valittaa kerran löytäneensä oven edestä Afroditen viluisen, itkevän lapsen; hän otti sen, lämmitti sitä, kuivasi siivet, mutta palkaksi ampui kiittämätön lapsi nuolensa hänen sydämeensä ja samassa rauha jätti hänet…
Petronius ja Eunike kuuntelivat laulua, toisiinsa nojaten, jumalallisen kauniina, hymyillen ja kalpenemistaan kalveten. Laulun loputtua käski Petronius tuoda lisää viiniä ja ruokia, jutteli vieraiden kanssa, jotka istuivat likinnä, kaikenkaltaisista hauskoista pikkuseikoista, jommoisista juhlissa tavallisesti jutellaan. Vihdoin hän kutsui kreikkalaisen ja käski hänen hetkiseksi sitoa suonensa. Hänen oli nimittäin tullut uni, ja hän sanoi vielä tahtovansa antautua »Hypnoksen» helmaan, ennenkuin Thanatos ikipäiviksi nukuttaisi hänet.
Hän vaipuikin uneen, ja hänen herätessään lepäsi tytön pää jo valkeana kukkana hänen rinnallaan. Silloin hän laski sen patjalle ja katseli sitä vielä kerran. Sitten suoni taasen avattiin.
Laulajat olivat hänen viittauksestaan virittäneet uuden Anakreonin laulun, ja sitrat säestivät hiljaa, joten saattoi eroittaa joka sanan. Petronius kalpeni kalpenemistaan, mutta kun viimeiset sävelet olivat vaienneet, kääntyi hän vielä vieraitten puoleen ja lausui:
"Ystävät, myöntäkää, että meidän kanssamme katoaa…"
Lause jäi kesken. Hänen käsivartensa kiertyi vielä viimeisellä liikkeellään syleilemään Eunikeä, sitten vaipui pää patjoille—hän oli kuollut.
Läsnäolijat katselivat kalpeita ruumiita, jotka olivat kuin ihanat kuvapatsaat, ja käsittivät, että heidän kanssaan todella katosi kaikki, mitä heidän maailmaansa oli jäänyt jäljelle ja mitä saattoi sanoa sisällöksi, nimittäin runous ja kauneus.