XI.
Olen nähnyt ihmeen, niin totta kuin elän!
Nyt vasta minä ymmärrän, miksi on ihmiselle silmät luotu.
Corpo di Baccho! kuinka kaunis!
Olimme Ostrzynskin kanssa. Silloin huomaan Wierzbowakadulla erään naisen käyvän ohitsemme. Minä jään kuin maahan kiinni kasvaneena seisomaan, minä puudun, minä kivetyn, minä katson silmäni puhki, minä menetän järkeni, minä tartun tietämättäni Ostrzynskin kaulaliinaan, avaan sen — ja… auttakaa, minä menehdyn!
Että hänen kasvonpiirteensä ovat täydelliset, ei riitä mihinkään! Hän on yksinkertaisesti taideteos! Taideteos niin piirustukseen, väritykseen kuin henkevyyteen nähden! Greuze nousisi tällaisen näyn nähdessään kuolleista ja hirttäisi itsensä, koska oli itse sellaisia variksenpelättejä maalannut.
Minä katson ja katson… Hän kulkee yksin… ei! hänen kanssaan kulkee runous, musiikki, kevät, ihastus, rakkaus… En tiedä, tahtoisinko heti hänet maalata, sillä minä mieluimmin polvistuisin hänen jalkojaan suutelemaan kiitokseksi siitä, että on niin ihana. En tiedä itsekään, mitä minä oikeastaan tahtoisin!…
Hän kulkee ohitsemme säteillen kuin kesäpäivä. Ostrzynski tervehtii, mutta hän ei huomaa… Minä herään lumouksesta ja huudan:
— Seuratkaamme häntä!
— Oletko mieletön? — kysyy Ostrzynski. — Minun täytyy sitoa kaulaliinani. Jätä minut rauhaan, hän on minun tuttaviani!
— Sinun tuttaviasi? Esitä minut hänelle!
— Johan nyt!… Pidä sinä huolta omasta morsiamestasi.
Minä kiroan Ostrzynskin ja hänen jälkeläisensä aina yhdeksänteen sukupolveen saakka ja aion sitten rientää tuntemattoman naisen jälkeen.
Pahaksi onneksi hän nousee ajuriin.
Kaukaa minä näen vielä hänen hattunsa ja punaisen auringonvarjonsa.
— Tunnetko hänet todellakin? — kysyn Ostrzynskilta.
— Minä tunnen kaikki!
— Kuka hän on?
— Hän on rouva Helena Kolczanowska, syntyään Turno, muuan neiti-leski.
— Mikä neiti-leski?
— Hänen miehensä kuoli nimittäin hääpöydän ääreen. Jos maltat kuunnella, niin kerron sinulle koko jutun. Ukrainassa eli eräs tavattoman rikas, lapseton aatelismies nimeltä Kolczanowski de Kolczanowo. Hänellä oli tavattoman ylhäinen sukulaispiiri, joka toivoi saavansa periä hänet — ja tavattoman lyhyt kaula, joka lisäsi sukulaisten varmuutta perintöön. Nämä perilliset olen minä tuntenut. He olivat sangen kunnioitettavia ihmisiä, mutta niinkuin usein tapahtuu, kaikkein kunnioitettavimmat ja omanvoitonpyytämättömimmätkään heistä eivät voineet olla luomatta silmäystä herra Kolczanowskin kaulaan. Vihdoin kyllästyi ukko tähän, kosi sukulaisten mielipahaksi naapurinsa tytärtä, teki lainmukaisen avioliittositoumuksen ja testamenttasi tälle koko omaisuutensa. Sitten seurasi vihkiäiset, näiden jälkeen häät, jotka jo lähenivät loppuaan, kun halvauskohtaus kaatoi ukon paikkaansa… Tällä tavoin tuli Helena rouvasta neiti-leski. Ymmärrätkös?
— Onko siitä jo kauankin?
— Kolme vuotta. Helena rouva oli silloin kaksikymmentäkaksi vuotta… Senjälkeen olisi hän vaikka kuinka monta kertaa päässyt naimisiin, mutta ei tahdo… Arveltiin, että hän odottaa ruhtinasta. Mutta se ei pitänyt paikkaansa, sillä aivan hiljakkoin hän antoi rukkaset eräälle ruhtinaalle. Muuten niin tiedän, ettei hän ole ensinkään vaativainen ja ylpeä, mikä käy ilmi siitäkin, että rouva Kolczanowska on aina tähän päivään saakka mitä läheisimmässä ystävyyssuhteessa meidän kuuluisaan, sympaattiseen, lahjakkaaseen j.n.e. näyttelijättäreen, Eva Adamiin, joka on hänen koulutoverejaan.
Kuultuani tämän minä hypähdän ilosta ilmaan. Jos niin on, niin en enää tarvitse Ostrzynskia. Minun rakas, hyvä Evaseni on auttava minua rouva Helena Kolczanowskan tuttavuuteen.
— Kuule, etkö siis tahdo esittää minua hänelle? — kysyn
Ostrzynskilta.
— Jos ken haluaa tutustua johonkin, niin hankkikoon itse tilaisuuden, — vastaa Ostrzynski. — Koska sinä veit Kazian minulta, en tahdo, että sanottaisiin minun nyt olevan syypää… Mistä minä muuten… Terve!