XIV.
Kotonani tapaan aivan odottamatta herra ja rouva Suslowskin sekä
Kazian.
He tahtoivat yllättää minut…
Miksi pitikään tuon Swiateckin sanoa, että minä pian palaan?
Ei Kazia eivätkä hänen vanhempansa tunteneet minua… Se todistaa, että olin pukeutunut hyvin. Minä astun Kazian luo ja tartun hänen käteensä; hän peräytyy hämmästyneenä.
— Kazia, etkö tunne minua? — kysyn.
Minun täytyy nauraa hänen ällistystään.
— Sehän on Wladek, — sanoo Swiatecki.
Kazia katsoo minuun tutkivasti, sitten hän huudahtaa nauraen:
— Hyi, mikä ruma äijä!
Minä olen ruma äijä! Tahtoisin tietää, missä hän on nähnyt kauniimman. Mutta Kazia raukasta, joka on kasvatettu isä Suslowskin esteettisten periaatteitten mukaan, on jokainen ukko ruma.
Pistäydyn keittiöömme ja muutaman minuutin kuluttua ilmaannun jälleen luonnollisessa asussa.
Kazia ja hänen vanhempansa alkavat tiedustella, mitä tällainen maskeradi merkitsee.
— Mitä tällainen maskeradi merkitsee?… Asia on aivan yksinkertainen… Nähkääs, hyvä herrasväki, me maalaajat teemme toisillemme veljellisiä palveluksia ollen toisillemme malleina. Niinpä oli Swiatecki minulle mallina maalatessani vanhaa juutalaista. Etkö ole tuntenut häntä kuvastani, Kazia? Nyt olin minä vuorostani Cepkowskin luona mallina. Sellainen on tapa meidän maalaajain kesken, kun täällä Varsovassa nimittäin on puute malleista.
— Tulimme ilmottamatta yllättääksemme sinut, virkkaa Kazia. — Sitäpaitsi en ole milloinkaan ollut taidemaalaajan työhuoneessa. Mikä epäjärjestys täällä vallitsee! Onko kaikkien maalaajain luona samanlaisiin?
— Missä enemmän, missä vähemmän!
Herra Suslowski lausuu tahtovansa nähdä luonani vähän parempaa järjestystä, mutta toivoo tässä suhteessa muutosta tulevaisuudessa. Tahtoisin viskata harppuni hänen päähänsä. Kazia hymyilee samassa mielistellen ja sanoo:
— On olemassa eräs taidemaalaaja, suuri velikulta, jonka luona kaikki tulee olemaan toisin, kun minä vaan tartun ohjaksiin… Kaikki on silloin oleva hyvässä järjestyksessä, paikoillaan, tomusta puhdistettuna…
Näin sanoen hän kohottaa nykeräisen nenänsä korkeutta kohti, katselee hämähäkinverkkoja, jotka koristavat työhuoneemme nurkkia, ja lisää:
— Tällainen epäjärjestys voi pelottaa ostajiakin… Saattaa tulla kuka hyvänsä ja luulla ryysymarkkinoille joutuneensa.
Tuossa esimerkiksi nuo aseet: kuinka hirveän ruosteisia ovat! Eikä tarvitse muuta kuin kutsua palvelija, käskeä hienontamaan vähän tiilikiveä — ja ne tulevat kirkkaiksi kuin uusi samovari.
— Jesus Maria! Hän puhuu ostajista ja tahtoo tiilikivellä puhdistaa minun sota-aseitani, jotka ovat sellaisina kaivetut maasta… Oh, Kazia, Kazia!
Onnellinen Suslowski suutelee tytärtään otsalle, mutta Swiatecki päästää pahaatietävän äänen, joka muistuttaa metsäsian röhkimistä.
Kazia uhkaa sormellaan minun nenääni ja virkkaa edelleen:
— Pyydän painamaan mieleen, että kaikki tulee muuttumaan.
Sitten hän jatkaa:
— Ja jollei eräs herra tule meille tänä iltana, on hän ilkeä, emmekä me häntä enää tule rakastamaan.
Sen sanottuaan hän peittää silmänsä. En voi kieltää, ettei hänen kujeissaan ole suloutta… Minä lupaan tulla ja saattelen sitten tulevat sukulaiseni aina alas saakka…
Palattuani takaisin työhuoneeseen huomaan Swiateckin epäluuloisesti katselevan kokonaista pinoa sadanruplan seteleitä, jotka ovat pöydällä hänen edessään.
— Mitä siinä on?
— Tiedätkö, mitä on tapahtunut?
— En…
— Olen eräältä varastanut kuin oikea varas.
— Kuinka niin?
— Olen myönyt raatoni.
— Ja siinä rahat?
— Niin… olen kunnoton nylkyri.
Syleilen Swiateckia, onnittelen häntä täydestä sydämestäni, ja hän alkaa kertoa asian menoa.
— Sinun mentyäsi minä istun yksinäni kotona, kun eräs herra tulee ja kysyy, olenko minä herra Swiatecki. Vastaan hänelle: "Tahtoisin tietää, miksen minä olisi Swiatecki!" Sitten hän sanoo: "Olen nähnyt maalauksenne ja tahdon ostaa sen." Minä virkan siihen: "Hyvä on! Mutta suokaa minun sanoa, että sen, joka sellaisen ilettävän kuvan ostaa, täytyy olla idiootti." Hän väittää vastaan: "Mikään idiootti en ole, mutta minulla on kyllä omituinen tapa ostaa idioottien maalaamia tauluja." — "Jos se on asianlaita, niin hyvä on", — sanon minä… Hän kysyy hintaa, minä vastaan: "Mitä se minuun kuuluu?" — "Minä annan niin ja niin paljon." — "Hyvä on! Jos tahdotte antaa, niin antakaa!" Hän antoi ja meni. Hän jätti minulle käyntikortin, jossa seisoi: Bialkowski, lääket. tohtori… Kyllä minä olen inhottava nylkyri, se on totta!
— Eläkööt raadot! Swiatecki, mene naimisiin…
— Ennemmin hirsipuuhun! — murahtaa Swiatecki. — Inhottava nylkyri olen, siinä kaikki!