XIII.
Kello on yksitoista aamulla… Eva ei ole vielä tullut.
Minulla on yllä säkkikankainen paita, joka on rinnan kohdalta vähän auki, hiukan paikattu, mutta muuten siisti verkamekko, vyö, saappaat sekä kaikki, mikä on tarpeen.
Harmaan peruukin hiukset putoavat kasvoilleni ja tarkka täytyy olla sen, joka huomaa, että minulla on peruukki. Partani on kärsivällisyyden mestariteos. Kello kahdeksasta aamulla olen vahvalla liimalla kiinnittänyt harmaita hapsia omaan partaani, ja muotoni on nyt niin kunnianarvoisa, että se vanhuudessani tuskin tulee sellainen olemaankaan… Laimennettu sepia tekee kasvoni värin ruskeaksi, ja kurtut on Swiatecki maalannut kerrassaan taitavasti. Minä näytän seitsemänkymmen vuotiaalta.
Swiatecki väittää, että maalaamisen sijasta voisin ansaita toimeentuloni mallina, mikä olisi vain taiteelle eduksi.
Kello on puoli kaksitoista… Eva ajaa portaitten eteen.
Lähetän vaunuun mytyn, jossa on jokapäiväiset vaatteeni siltä varalta, että minun pitäisi muuttaa pukuni. Sitten otan harpun, riennän vaunuihin ja huudahdan:
— Jumalan kiitos!
Eva Adami on sekä hämmästynyt että innostunut.
— Komea mehiläistenhoitaja! Komea laulajavanhus! — toistaa hän nauraen. — Vain taiteilijan mieleen saattaa moista juolahtaa!
Eva itse on kuin kesäaamu. Hänen yllään on karkea silkkipuku ja olkihattu unikkoineen. En saata katsettani hänestä kääntää. Hän tuli avonaisissa vaunuissa, ja ihmiset pysähtyvät kadulla meitä katselemaan. Mutta hän ei välitä siitä!
Vihdoin vaunut lähtevät liikkeelle. Sydämeni sykkii nopeammin — neljännestunnin kuluttua saan nähdä uneksimani Helenan…
Emme ole ajaneet edes sataa askelta, kun näen Ostrzynskin tulevan kaukaa vastaamme.
Hänen täytyy sitten joka paikassa olla!
Huomattuaan meidät hän pysähtyy, tervehtii Evaa ja alkaa tarkastella meitä kumpaakin, etupäässä minua… Luulen, ettei hän minua tunne. Kun olemme ajaneet hänen ohitsensa, katsahdan vielä taakseni ja näen hänen yhä seisovan paikallaan ja katselevan meidän jälkeemme. Vasta kadun kulmassa katoaa hän näkyvistämme. Vaunut kiitävät nopeasti eteenpäin, mutta siitä huolimatta tuntuu matka iäisyydeltä. Vihdoinkin me pysähdymme Belvedère-lehtokujassa…
Olemme Helenan talon edustalla.
Minä livahdan portaihin, ikäänkuin maa polttaisi jalkojeni alla.
Eva juoksee jälkeeni huutaen:
— Tuollainen ukonrähjä!
Arvokkaan näköinen ovenvartia avaa meille oven ja huomattuaan minut avaa hän ihmetellen silmänsäkin selko selälleen. Eva rauhottaa häntä selittäen, että ukko on tullut hänen mukanaan, ja me nousemme portaita ylös.
Hetken kuluttua ilmestyy kamarineiti, ilmottaa että rouva pukeutuu viereisessä huoneessa, ja katoaa.
— Hyvää päivää, Helena! — huudahtaa Eva.
— Hyvää päivää, Eva! — vastaa ihana, raikas ääni. — Heti, heti! olen tuossa tuokiossa valmis.
— Helena! Et tiedä, mikä sinua odottaa ja kenen kohta saat nähdä… Olen tuonut mukanani soittajavanhuksen, aito ukrainalaisen harpunsoittajan.
Iloinen huudahdus kajahtaa viereisestä huoneesta, ovi lentää auki ja Helena rientää sieltä kesken pukeutumistaan, yllä kureliivi ja tukka hajalla.
— Harpunsoittaja, sokea soittaja täällä Varsovassa!
— Ei ole sokea! Hän näkee kyllä! — huutaa Eva hätäisesti, tahtomatta johtaa pilaa liian pitkälle.
Mutta se on jo myöhäistä, sillä samassa syöksyn minä polvilleni Helenan jalkain juureen huudahtaen ukrainalaisten soittajain tapaan:
— Jumalan kerubi!
Minä syleilen hänen jalkojaan samalla kohottaen katseeni ylemmäksi ja ihaillen hänen suloista muotoaan. Kansat, polvistukaa! Ihmiset, tuokaa suitsutusastiat! Milolainen Venus! Milolainen Venus!
— Kerubi! — toistan minä teeskentelemättömällä innostuksella.
Minun soittajainnostukseni on selitettävissä siten, että pitkien vaellusten jälkeen nyt ensi kerran tapaan ukrainalaisen. Mutta siitä huolimatta irrottautuu Helena käsistäni ja rientää takaisin… Silmänräpäyksen näen vielä hänen alastomat olkapäänsä ja kaulan, jotka ovat kuin Psykellä Napolin museossa — sitten hän katoaa näkyvistäni oven taa, mutta minä jään polvilleni keskelle huonetta.
Eva uhkaa minua päivänvarjollaan ja nauraa upottaen ruusuisen nenänsä resedakimppuun.
Sillä välin alkaa oven kautta keskustelu aito ukrainan kielellä, jota
Pripetin ja Mustanmeren välillä puhutaan.
Olen jo edeltäpäin varustautunut kaikenmoisten kysymysten varalle ja minä valehtelen kuin hihasta rapistaen… Olen mehiläistenhoitaja Czehrynin läheisyydestä. Tyttäreni on lähtenyt erään miehen mukana Varsovaan, mutta minä vanhus olen häntä siellä mehiläistarhassani ikävöinyt niin, että itse lähdin häntä katsomaan. Hyvät ihmiset ovat antaneet minulle rovon sieltä toisen täältä, kun olen heille laulanut… Mutta nyt! Nyt saan minä nähdä rakkaan tyttäreni, siunata häntä ja sitten palaan takaisin äitini, Ukrainan helmaan. Siellä mehiläiskekojen keskellä minä tahdon kuolla. Jokaisen meistä täytyy kerran kuolla, ja vanhan Filipinkin aika on kohta käsillä…
Mikä todellinen taiteilijaluonne! Eva tietää kyllä, kuka minä olen, mutta siitä huolimatta vaikuttaa minun osani häneen niin, että hänen sievä päänsä painuu surumielisesti alas ja katseensa hyväilee minua myötätuntoisesti.
Viereisestä huoneesta kuuluva Helenan ääni väräjää myöskin liikutuksesta.
Ovi avautuu, sen raosta ilmaantuu valkoinen, ihana käsivarsi ja aivan odottamatta omaisuuteni kasvaa kolmella ruplalla, jotka minä otan vastaan, kun en muuta voi. Kaikkien pyhimysten nimessä toivotan minä Helenalle siunausta…
Minut keskeyttää kamarineiti, joka astuu sisään ilmottamaan, että herra
Ostrzynski pyytää kysyä, ottaako rouva vastaan.
— Älä anna hänen tulla, hyvä ystäväni! — huudahtaa Eva säikähtyneenä.
Helena selittää, ettei hän luonnollisesti ota nyt vastaan. Lausuupa hän ihmetyksensä niin varhaisesta vierailusta.
— Minä en todellakaan käsitä, kuinka Ostrzynski, joka kerskaa tuntevansa hienoja tapoja, saattaa tähän aikaan ilmottautua vierailulle.
— Hänellä mahtaa olla jotakin erikoista asiaa! — virkkaa Eva.
Mutta nyt ei ole aikaa enempiin selityksiin, sillä samassa astuu Helena pukeutuneena esiin.
Ilmotetaan, että aamiainen on valmis. Molemmat naiset siirtyvät ruokasaliin.
Helena tahtoo kaikin mokomin, että minä istuutuisin pöydän ääreen, mutta minä kieltäydyn siitä ja asetun harppuineni kynnykselle. Hetken kuluttua tarjotaan minulle lautasella niin runsaasti ruokaa, etteivät sitä kuudenkaan ukrainalaisen harpunsoittajan vatsat sulattaa jaksaisi. Alan kuitenkin syödä, sillä minun on nälkä, ja syödessäni katselen Helenaa.
Totisesti, kauniimpaa päätä ei löydy missään maailman taidekokoelmassa! En ole eläissäni nähnyt niin läpikuultavia silmiä: niistä näkee kaikki ajatukset, niinkuin kirkkaan joen pohjan. Näissä silmissä on vielä se ominaisuus, että ne alkavat hymyillä ennenkuin huulet, ja sitten kirkastuvat kasvot kuin sattuisi niihin auringon säde. Mikä verraton sulous hänen suunsa piirteissä… Siinä Carlo Doleen tyylinen pää, mutta silmäin ja kulmakarvain piirustus muistuttaa Sanzion jaloimpia perikuvia.
Minä unohdun syödessäni katsomaan Helenaa… ja minä katsoisin niin vaikka elämäni iltaan saakka.
— Sinä et käynyt eilen luonani, — sanoi Helena Evalle. — Arvelin, että tulet iltapäivällä.
— Aamulla oli harjotus ja iltapäivällä olin katsomassa Magorskin maalausta.
— Näitkö sinä sen?
— En oikein hyvin, sillä tungos oli suuri… Entä sinä?
— Minä olin aamulla jo katsomassa. Mikä runoilija! Aivan tekisi mieli itkeä niitten juutalaisten kanssa!
Eva katsoo minuun — rintani paisuu.
— Kyllä minä menen vielä katsomaan sitä niin useasti kuin suinkin, — jatkaa Helena. — Emmekö mene yhdessä? Vaikka jo tänään? Minua ei ilahuttanut ainoastaan taulun katseleminen, vaan myöskin ajatus, että meillä on sellainen kyky.
Kuinka saattaisi olla jumaloimatta moista naista!
Kuulen edelleen:
— Vahinko, että siitä Magorskista kerrotaan niin merkillisiä juttuja… Tunnustan sinulle, että uteliaisuudesta tahtoisin tutustua häneen.
— Oh! — huoahtaa Eva välinpitämättömästi.
— Sinä tunnet hänet? Eikö totta?
— Minä voin sinulle vakuuttaa, että hän lähempänä tuttavana menettää paljon: turhamainen ja itserakas, niin kovasti itserakas!
Niin tekee mieleni näyttää Evalle kieltäni, että tuskin voin itseäni hillitä, mutta hän katsoo minuun veitikkamaisilla orvokinvärisillä silmillään ja sanoo:
— Eikö teitä enää haluta syödä, vanhus?
Pistän hänelle kieleni ulos suusta, kun en kestä enää kauempaa.
Ja hän puhuu edelleen Helenalle:
— Niin! Parempi on ihailla Magorskin taidetta kuin tuntea hänet itsensä. Ostrzynski nimittää häntä "neroksi parturin hahmossa".
Minä revin korvat Ostrzynskilta, jos hän vain on jotakin sellaista puhunut. Näenpä kuitenkin Evan laskevan leikkiä. Mutta tällä kertaa se nousee yli rajojen.
Onneksi on aamiainen lopussa.
Me siirrymme puutarhaan, jossa minä saan esittää laulujani.
Vähätpä minä siitä, sillä minä tahtoisin olla Helenan luona taidemaalaajana enkä harpunsoittajana…
Mutta eipä auta mikään!
Istuudun muurin luo varjoisain kastanjain alle, joiden läpi tunkeutuu auringon säteitä muodostaen maahan joukon kirkkaita täpliä. Nämä täplät värähtelevät, välkkyvät, katoavat ja ilmaantuvat uudelleen sen mukaan kuin tuulenhenki lehviä liikuttelee. Puutarha on jotensakin suuri, eikä kuulu sinne kaupungista suurtakaan melua, jonka suihkukaivon loiske vielä puutarhassa vaimentaa. Päivä on helteinen. Lehtien tiheiköstä kuuluu lintujen sirkutus hiljaa kuin unessa. Muuten on äänetöntä.
Huomaan, että tässäpä oivallinen aihe: puutarha, puiden tiheikkö, auringon täplät, suihkukaivo, kaksi ihmeen kaunista naista toinen toistaan vastaan nojaten ja minä, harpunsoittaja, istuen muurin luona harppuineni — kaikessa tässä on jotakin lumoavaa, minkä minä maalaajana täysin tajuan.
Minä innostun osaani ja alan sydämeni pohjasta laulaa:
Pidetään mua onnellisna, minä sille hymyilen, sillä eipä kyynelteni runsautta tiedä ken!…
Onneton on elämäni, onneton on loppuni… Miksi minut synnytitkään kärsimään, oi äitini!…
Eva on ihastunut taiteilijattarena, Helena Ukrainan tyttärenä ja minä sentähden, että he ovat molemmat niin kauniit, että hurmaannun heitä katsellessani.
Helena kuuntelee ilman liioiteltua tunteellisuutta, ilman taiteellista innostusta, mutta hänen läpikuultavista silmistään näen, että laulu tuottaa hänelle todellista nautintoa.
Mikä vastakohta hän onkaan niille naisille, jotka saapuvat Varsovaan karnevaalin ajaksi ja katrillin kestäessä kiusaavat kavaljeereja koti-ikävällään, vaikkei ainoatakaan heistä, kuten eräs tuttavani väittää, saisi Varsovan karnevaalista millään kiskotuksi kotiinsa Ukrainaan.
Helena kuuntelee, liikuttaa tahdissa kaunista päätään, virkkaa toisinaan Evalle: "tämän minä tunnen" ja laulaa yhdessä minun kanssani. Minä laulan paremmin kuin olisin saattanut luullakaan. Minä puran muististani ja rinnastani koko arojen viisauden hetmaneista, ritareista, kasakoista, kotkista, hautakummuista ja Jumala ties mistä. Ihmettelen itsekin, että sitä niin riittää.
Aika kului kuin unessa.
Minä palaan kotiini hieman väsyneenä, mutta innoissani…