XVII.
Seuraavana päivänä aion jo kello kymmeneltä aamulla rientää Evan luo, mutta se ei käykään päinsä, sillä luonani on eräs vieras.
Tämä on paroni Kartofler, joka on tullut tilaamaan jäljennöstä "Juutalaisista". Hän tarjoo minulle tuhattaviittäsataa ruplaa, minä pyydän kahtatuhatta.
Hänen mentyään tilaa Tanzenberg minulta kaksi muotokuvaa. Swiatecki, joka vihaa juutalaisia, haukkuu minua juutalaismaalaajaksi, mutta tahtoisin tietää, ketä meidän on kiittäminen taideteosten ostoista ellei "finansseja". Enkä minä mahda mitään sille, että "finanssit" kammoksuvat Swiateckin "raatoja".
Vasta kello yhden tienoissa saavun Evan luo, annan hänelle sormuksen ja sanon, että häitten jälkeen matkustamme Roomaan.
Eva suostuu kaikkeen mielellään ja — niin kauan kuin eilen vaikenimmekin, sitä kauemmin ja enemmän me tänään pakisemme…
Kerron hänelle tilauksista, jotka olen saanut, ja me iloitsemme yhdessä. Muotokuvat pitää tehdä ennen lähtöämme, mutta "Juutalaiset" paroni Kartoflerille minä maalaan Roomassa. Sitten me palaamme Varsovaan, minä järjestän itselleni työhuoneen ja me tulemme elämään kuin taivaassa…
Näitä suunnitelmiani selittäessäni sanon Evalle, että me kautta koko ikämme tulemme viettämään eilistä päivää juhlapäivänä…
Mutta hän painaa päänsä olkapäätäni vasten ja pyytää, etten siitä puhuisi. Samalla kiertää hän aamunuttunsa avoimista hihoista paljastuvat käsivartensa kaulaani ja sanoo minua suureksi miehekseen… Hän on tavallista kalpeampi, silmänsä tavallista sinisemmät, mutta hän säteilee ilosta.
Ah, mikä aasi olinkaan, kun oli läheisyydessäni sellainen nainen ja minä etsin onneani muualta, piiristä, jossa olin aivan vieras ja jossa minulle oltiin vieraita.
Mikä taiteilijaluonne tämä Eva onkaan! Hän on kihlattuni ja on siinä määrin osansa valtaama, että tietämättään näyttelee nuorta, onnellista morsianta. Mutta enhän voi siitä syyttää rakastettua olentoa, joka on niin monta vuotta ollut teatterissa.
Päivällisen jälkeen me ajamme Helena Kolczanowskan luo.
Samassa kun Eva esittää minut kihlattunaan, muuttuu harpunsoittajan pila aivan viattomaksi eikä saata aiheuttaa väärinkäsitystä ystävättärien välillä. Ja Helena ottaakin meidät avosylin vastaan ja iloitsee Evan onnesta. Me nauramme harpunsoittajaa kaikki kolme kuin hupsut ja sitä, mitä hän sai kuulla taiteilija Magorskista. Eilen olisin lävistänyt Ostrzynskin, tänään ihmettelen hänen kekseliäisyyttään…
Helena nauraa niin, että kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Ohimennen sanoen, hän on ihmeen ihana. Kun hän lähtiessämme kumartaa päätään, en saa katsettani hänestä käännetyksi, ja Eva itse on niin ihastunut, että hän tietämättään pitkin päivää jäljittelee sitä kumarrusta ja katsetta…
Päätämme, että minä ulkomailta palattua maalaan Helenan muotokuvan, mutta sitä ennen, Roomassa, Evan. Jospa vain onnistuisin kuvaamaan tämän hienot, läpikuultavat piirteet ja kasvot, jotka ovat niin ilmehikkäät, että jokainen tunne kuvastuu niillä kuin pilvenhattara kirkkaan veden pinnalla…
Mutta onnistunhan minä!… Ja miksen onnistuisi?
"Leijan" iltanumero sisältää kerrassaan kuulumattoman suurenmoisia juttuja tilauksista, joita olen saanut. Tuloni lasketaan tuhansissa.
Mahdollisesti on tämä syynä siihen, että minä seuraavana päivänä saan Kazialta kirjeen, jossa hän selittää lähettäneensä sormukseni minulle takaisin vihan ja mustasukkaisuuden vimmassa, mutta jos tulisin hänen luokseen ja hänen kanssaan polvistuisin vanhempain jalkain juureen, niin nämä varmaan soisivat vielä kaikki anteeksi.
Minä olen kyllästynyt moisiin konttirukouksiin enkä vastaa mitään. Kontatkoon heidän edessään kuka tahtoo, ja naikoon Ostrzynski Kazian: minulla on Evani!
Minun vaitioloni näkyy herättäneen Suslowskeissa suurta hämmästystä, sillä muutaman päivän päästä tuo lähetti Kazialta kirjeen, joka tällä kertaa on osotettu Swiateckille.
Swiatecki näyttää kirjeen minulle… Kazia pyytää häntä tulemaan hetkeksi neuvottelemaan asiasta, josta riippuu koko hänen tulevaisuutensa. Hän luottaa Swiateckin hyvään sydämeen ja rehellisyyteen, jonka on heti ensi silmäyksessä huomannut, ja toivoo, ettei tämä kiellä onnettoman naisen rukousta.
Swiatecki kiroo, mörisee jotakin partaansa kelvottomista poroporvareista, välttämättömyydestä hirttää heidät ja heidän jälkeläisensä ensi tilaisuudessa… Mutta hän lähtee kuitenkin…
Arvelen, että he koettavat hänen kauttaan vaikuttaa minuun.