I.
Roomalainen patrici Cajus Septimus Cinna oli viettänyt nuoruutensa legionissa ja siellä kokenut sotilaselämän vaikeat vaivat.
Sitte hän palasi kotiin Roomaan, nauttimaan sotilaskunniastaan sekä loistosta ja mukavuudesta, jonka voi hankkia melkoisella omaisuudella.
Heti hän syöksyi huvien pyörteeseen ja nautti kyllästymiseen saakka kaikesta, mitä tuolla ihmeellisellä maailmankaupungilla oli suinkin tarjottavana. Yönsä vietti hän hurjissa juomingeissa muhkeissa huviloissaan, jotka sijaitsivat etukaupungeissa, päivänsä ruumiinharjoituksissa lanistain [henkilöitä, jotka kouluttivat gladiatoreja arenaa varten. Suom.] luona, keskusteluissa reetorien kanssa, termeissä, missä kaikenlaisia asioita keskusteltiin, sekä kaupungin juoruja kuunneltiin ja levitettiin, tai myöskin cirkuksessa ja gladiatorein arenalla, tracilaisten velhonaisten ja Arkipelagin saarilta kotoisin olevien lumoavien tanssijattarien parissa.
Hän oli sukua äidin puolelta kuuluisalle Lukullukselle ja oli tältä perinyt himon kitalaen nautintoihin. Hänenkin pöytänsä notkuivat nimittäin kreikkalaisten viinien, Neapelin ostronien sekä Vähästä-Aasiasta tuotujen ja Numidian hunajaan hillottujen syötettyjen heinäsirkkain painosta; yleensä kaikki harvinaiset herkut, mitä Rooma vain suinkin saattoi tarjota, olipa ne sitte joko kaloja Punaisesta merestä taikka valkeita peltokanoja Dnjeprin rantamilta, eivät suinkaan saaneet puuttua Cinnan aterioista.
Mutta tästä ajallisesta hyvyydestä nautti hän, ei kuten ahmatti sotilas, vaan niinkuin läpeensä hienostunut patrici ainakin.
Hän oli koettanut uskotella itselleen — ja oli kenties siinä onnistunutkin — että hän muka intohimoisesti rakastaa taiteen tuotteita. Hän oli hurmaantunut Korinton raunioista kaivettuihin kuvapatsaisiin, attikalaisiin lamppuihin, etruskilaisiin vaaseihin, savitavaroihin, jotka olivat kotoisin idän usmaisista maista, roomalaisiin mosaikkiteoksiin, Eufratin kankaisiin ja Arabian lemuaineisiin, lyhyesti sanoen kaikellaisiin niihin ylellisyystavaroihin, jotka tavallisesti täyttävät ylimyksen tyhjän elämän.
Semmoisista saattoi⁻ Cinna asiantuntijana ja harrastajana keskustella hampaattomien ukkojen kanssa, jotka pöytään käydessänsä seppelöivät paljaat päälakensa ruusuilla ja aterian jälkeen pureksivat heliotroopin lehtiä saadakseen hengityksensä hyvänhajuiseksi. Hän kykeni arvostamaan kauneutta niin hyvin Ciceron ajatuksissa kuin Horatiuksen ja Ovidiuksen värsyriveissäkin. Koska hän oli opiskellut erään ateenalaisen reetorin johdolla, puhui hän virheettömästi kreikkaa, taisi ulkoa kokonaisia lauluja Iliadista ja saneli pikari kädessä Anakreonin säkeistöjä siksi, kunnes juopuneena vaipui syvään uneen. Kiitos opettajansa ynnä toisten reetorein, omasi hän myöskin riittävästi suuret tiedot filosofiassa, käsittääkseen niitä rakennustaiteellisia muistomerkkejä, joita muinoin Hellaassa ja siirtomaissa pystytettiin ihmisellisen neron kunniaksi. Myöskin hän tiesi, ettei näistä rakennuksista enää ollut muuta jälellä kuin korkeat rauniokasat.
Hän oli persoonallisesti tuttava useampain kanssa stoalaisten joukosta, vaikkakin hän oikeastaan oli vihamielisellä kannalla heitä kohtaan sekä piti heitä valtiollisena puolueena ja askeetteina, jotka elämän nautintoja halveksivat. Skeptikot olivat usein hänen pöytävierainansa ja ehtivät ruokalajien lomassa repiä alas monta filosofista järjestelmää, sekä täysinäisiä viinipikareita kohottaessaan selittivät, että huvi on pelkkää turhamaisuutta eikä totuus voi koskaan tulla todellisuudeksi eikä viisaalla ole muuta päämäärää kuin lepo ja tyyneys.
Tarkkaavaisena kuunteli Cinna heidän keskusteluansa, mutta ei antanut sille erityistä arvoa. Hän ei omaksunut kumpaakaan ajatuskantaa, ei myöskään halunnut saada omaa mielipidettä. Hänen käsityksensä mukaan oli Cato personoitu ääretöin voima ynnä lisäksi ääretöin määrä tyhmyyttä.
Hänen mielestään oli elämä kuin meri, jossa alinomaa vaihtelevat tuulet puhaltelevat. Viisaus on siinä, että osaa kulloinkin laittaa purjeet niin, että alus aina kulkee eteenpäin.
Mutta hän pani myös paljon arvoa leveihin hartioihinsa, hyvään vatsaansa ja hyvin muodostuneeseen päähänsä kotkaprofileineen ja tarmokkaine suineen. Hän oli myöskin vakuutettu, että hän täten varustettuna saattoi joka tapauksessa viettää hauskaa elämää.
Kuulumatta skeptilliseen kouluun oli hän kuitenkin elämässään skeptillinen ja samalla kertaa cyreneläinen, vaikka hän hyvin tiesi, että huvi ei onnea tee. Hän piti itseänsä epikurolaisena, mutta ei tuntenut Epikuron opin sisällystä.
Yleensä oli hänestä filosofia älyn harjoitusta, yhtä hyödyllistä kuin voimistelu lanistain luona.
Jos keskustelu alkoi tuntua väsyttävältä, meni hän cirkukseen saadakseen nähdä veren virtaavan.
Hän uskoi yhtä vähän jumaliin kuin hyveisiin, totuuteen tai onneen; ainoastaan noituuteen hän luotti. Hän oli taikauskoinen, ja tuo itämaisten uskontojen salaperäisyys miellytti häntä.
Orjilleen oli hän hyvä, ellei vaan ikävystyminen kiihoittanut häntä julmuuteen.
Hänen käsityksensä mukaan oli elämä kuten amfora [poltetusta savesta tehty ruukunmuotoinen viiniastia, noin 26 litran vetoinen. Suom.], jota kalliimmalla viinillä sen täytät, sitä suurempi on sen arvo. Myöskin hän koetti täyttää elämänsä paraalla, mitä maailma voi antaa.
Hän ei rakastanut ketään, mutta löytyi paljon, josta hän piti, kuten esim. hänen oma kaunis päänsä muhkeine aivokoppineen, ja somat patricilaiset jalkansa.
Iloisen elämänsä ensi vuosina oli hän huvitellut hämmästyttämällä
Roomaa ylellisillä oikuillaan; siinä oli hän osittain onnistunutkin.
Mutta sittemmin oli hän kyllästynyt myöskin siihen huviin.