Sissipäällikkö: Kohtauksia ranskalais-saksalaisesta sodasta

by Henryk Sienkiewicz

I.

Keväällä ranskalais-saksalaisen sodan aikana preussilaiset piirittivät Belfortia, ja se vapaajoukko, jossa minä ja lapsuudenystäväni Selim olimme jo puolisen vuotta palvelleet, pysytteli heidän selkäpuolellaan, kahakoiden melkein joka päivä, ottaen vangiksi pikalähettejä ja ahdistellen muonakuormastoja seuraavia vartiojoukkoja.

Tämä vapaajoukko oli koottu kaikenkarvaisista seikkailijoista, suurimmaksi osaksi ulkolaisista, miehistä, jotka eivät empineet ryhtyä millaisiin väkivaltaisuuksiin tahansa eivätkä antaneet elämälleen mitään arvoa, koska heillä ei ollut mitään kadotettavaa. Alituisten taistelujen raaistuttamia kun olivat, tuntui heistä veren vuodattaminen yhtä mieluisalta kuin petoeläimestä.

Itse sanoimme olevamme ihmispyydystäjiä, vaikka oli vaikea mennä päättämään, kuka oikeastaan oli pyydystäjä, kuka pyydystettävä, sillä meitäkin ahdistettiin lakkaamatta ja oikeen aito saksalaisella itsepintaisuudella. Me emme suoneet vihollisillemme hetkenkään rauhaa, mutta eivätpä hekään jättäneet meitä rauhaan, eivät päivin eivätkä öin. Päivisin olimme tavallisesti kätkeytyneinä pensaikkoihin, metsiin tai viinitarhoihin, öisin, etenkin pimeällä ja sateella, läksimme samoilemaan ympäristöön, hiivimme preussilaisten leiriin saakka, otimme vangiksi vahtisotilaita, ammuimme vartiojoukkoja, väijyimme junia, revimme kiskoja, hävitimme lennätinjohtoja j.n.e.

Ei kukaan, ei edes Gambettan hallitus, tietänyt missä me milloinkin oleksimme, mitä me puuhasimme ja mihin aijoimme ryhtyä. Mitään palkkaa ei meillä ollut; me anastimme suurimmaksi osaksi ruokavaramme preussilaisilta ja joimme preussilaisten ulaanien viinaa, vaikka olimmekin joka puolelta piiritettyjä tai oikeammin kanuuna- ja pistinmuurin saartamia. Nuotiota emme milloinkaan tehneet; läpimärkinä ollessamme annoimme auringon kuivata itsemme; kun pakkanen puri, lämmitimme itseämme ratsupyssyjen tulella.

— Me riipumme kiinni preussilaisissa kuin takkiaiset, — oli sotilaillamme tapana sanoa.

Jossakin etäällä oli taisteleva ja pakeneva Ranska, ranskalaiset kaupungit, Ranskan hallitus, sotajoukko, toissilmäinen diktaattori, julistuskirja, kenraalit kullalla kirjailtuine univormuineen, sanomalehdet, sotilassairaalat, muonavarastot mutta kaikki tämä oli sadan penikulman päässä. Ympärillämme oli vain preussilaisia, baijerilaisia ja saksilaisia joukkoja.

Toisinaan yritti joku preussilainen kenraali siepata meidät hiljaa ja varovasti kiinni, aivan kuin ilkeän paarman. Kun sopiva hetki oli tullut, laskeutui käsi äkkiä päällemme — mutta tavoitti ainoastaan tyhjää ilmaa: me olimme jo muilla mailla.

Toisinaan työnsimme pistimin tuollaiseen käteen ja raivosta kiljahtaen vedettiin se takaisin.

Alituiset taistelut, ansat ja joka hetki uhkaavat vaarat olivat miehissämme kehittäneet oikean sudenvaiston. He tarvitsivat tuskin komentoakaan, he olivat aina varuillaan, aina tarkkaavaisia ja varovaisia. Koko aikana, kun heitä vainottiin, eivät he hetkeksikään lakanneet itse vainoamasta; he olivat oppineet keinon väijyä yöt läpeensä henkeään pidättäen ja terävästi tarkaten sille suunnalle, mistä saaliin odotettiin tulevan.

Aina uskaltaen kaikki, olivat he samalla varovaisia kuin kissat. Toisinaan, kun olimme väijyksissä pensaikossa, kulki preussilaisia joukkoja niin läheltä ohitsemme, että minä saatoin selvästi kuulla upseerien äänet, mutta jos joukot olivat liian suuria, ei ainoatakaan laukausta ammuttu.

Rykmentti, joka marssii auringonpaisteessa, luo varjon.

— Me olimme aivan varmat siitä, että te lymysitte meidän varjossamme, — sanoi eräs vanki minulle.

Ja todella lymysimmekin preussilaisten varjossa.

Joukkueestamme hävisi vähitellen kaikki inhimilliset tunteet; en voi sanoa, että he taistelivat ainoastaan tapellakseen. Ranskasta he eivät välittäneet. Ranskalaisia sotilaita toisista osastoista tai vakinaisesta armeijasta he eivät sietäneet, yhtä vähän kuin preussilaisiakaan, ja he halveksivat heitä enemmän kuin preussilaisia. Yhteensattumiset, joita muuten harvoin tapahtui, päättyivät aina riitaan ja tappeluun.

— Preussilaiset pötkisivät pakoon, jos saisivat nähdä teidän naamanne, — oli meidän sotilaillamme tapana sanoa heille, — mutta he saavat aina nähdä vain… housunne.

Sanalla sanoen, joukkomme oli joka suhteessa aivan erikoinen, mutta se ei ollut monilukuinen; päinvastoin suli se yhä enemmän ja enemmän kokoon sekä alituisten taistelujen että melkein yli-inhimillisten ponnistusten johdosta. Sitäpaitsi oli haavoitettujen ja sairaitten kohtalo kamala. Heidät jätettiin ilman muuta metsään virumaan. Kerran, kun eräs mies sortui maahan väsymyksestä ja rukoili jotakuta tekemään hänestä lopun, kuulin vastattavan:

— Rauhoitu, karitsaiseni, kyllä sudet sinusta huolen pitävät.

Uusia vapaaehtoisia ei ilmoittautunut, sillä moinen ammatti ei suinkaan houkutellut, jos kohta se toiselta puolen tarjosikin tilaisuuksia päästä käsiksi mitä runsaimpaan saaliiseen. Kelloja, rahoja ja sormuksia, kaatuneilta anastettuja, kerääntyi meikäläisille niin suuret määrät, ettei tiedetty mitä kaikilla tehdä. Kortinpeluu oli kielletty, ostettavissa ei ollut mitään, ja kätkeä tavaroitaan ei kannattanut, sillä jokainen tiesi ennemmin tai myöhemmin kaatuvansa tai menehtyvänsä.

Joukko väheni niin ollen päivä päivältä, kellään ei ollut halua liittyä siihen siitäkään syystä, että se ei tarjonnut mitään tulevaisuuden mahdollisuuksia. Sotilaalla ei ollut taskussaan marsalkansauvaa, vaan kuolema. Hallitus mainitsi meistä ylen harvoin tiedonannoissaan.

— Se ei tiedä meistä yhtään mitään, — virkkoi johtajamme, joka vihasi hallitusta.

Toissilmäinen diktaattori tahtoi kuitenkin nähdä meidät ja lähetti johtajallemme La Rochenoirelle käskyn saapua eräälle määrätylle paikalle. Mutta La Rochenoire ei totellut määräystä, ja sen sijaan että olisi saapunut kohtauspaikalle, asettui hän väijymään vihollista.

— Jos hän tahtoo nähdä meidät, — virkkoi La Rochenoire, — niin tulkoon luoksemme ilmapallolla, sehän on hänen erikoisalansa.

Joukkomme olisi muuten paraatissa tehnyt jokseenkin nolon vaikutuksen: sotilaat olivat laihtuneet ja käyneet ruudin savusta aivan mustiksi, ja heidän vaatteensa riippuivat riekaleina; toisilla oli pää verisessä kääreessä, ja sukimattomina ja pesemättöminä olivat he enemmän petojen kuin ihmisten näköisiä.

Olin aivan sattumalta joutunut tähän joukkoon: Selim oli houkutellut minut siihen. Kun sota jo riehui täydessä vauhdissaan ja me molemmat valmistausimme lähtemään Parisista, tahdoin minä liittyä vakinaiseen armeijaan, mutta Selim sanoi:

— Liittykäämme La Rochenoireen!

— Mikä hän on miehiään?

— Hän on muodostanut vapaajoukon.

— Tunnetko sinä hänet?

— Tunnen.

Miten ja milloin hän oli tullut tuntemaan tuon miehen, sitä ei hän koskaan tahtonut minulle ilmaista, ja olenkin vain arvaamalla päässyt sen perille. Tiesin, että Selim, jolla oli paljon rahaa, enemmän kuin hän tarvitsi, oli ennen sodan syttymistä viettänyt jokseenkin vapaata elämää Parisissa; tiesin hänen joutuneen kaksintaisteluun erään ranskalaisen ylimyksen kanssa ja kolme kertaa lyöneen tämän kädestä miekan, mutta yksityisseikoista en ole saanut selvää. Siihen aikaan elimme me, Selim ja minä, jokseenkin erillämme. Ensinnäkin oli hän rikas, ja toiseksi oli Hanian muisto meidän välillämme. Tosin oli Selim käyttäytynyt häntä kohtaan kuin kunnon mies konsanaan, mutta minä en voinut vapautua ajatuksesta, että jos häntä ei olisi ollut, ei rakasta Haniaani olisi kohdannut sellainen onnettomuus, eikä hän olisi mennyt luostariin, ja minä itse olisin ollut onnellisempi: en olisi tuntenut sitä sielun tyhjyyttä, joka nyt kahdeksan vuoden ajan oli minua vaivannut, ja sen sijaan, että harhailin vieraissa maissa, olisin ehkä kaikessa rauhassa palvellut isieni maata.

Sitäpaitsi kiusasi minua sekin, että minua, joka olin vähemmän syyllinen, kalvoi suru ja omantunnon soimaus, kun taasen Selim oli kokonaan unohtanut Hanian. Saavuttuaan Parisiin antautui hän koko itämaisen luonteensa intohimoisuudella maailmankaupungin huumaaviin huvituksiin. Selim oli aina ollut rajaton kaikessa. Hänen varallisuutensa, aateluutensa, sivistyksensä, eikä suinkaan vähemmin äidiltä peritty ulkonainen kauneutensa, avasivat hänelle kaikki ovet. Hänet otettiin vastaan joka taholla, kaikki kilpailivat hänen suosiostaan, Mutta niinpä olikin hän kaunis kuin taiteilijan unelma, tuo nuorukainen, jolla oli lämpimät, suoraan sydämeen tunkeutuvat siniset silmät, ylväs pää, muodoltaan taiteilijan ikuistuksen arvoinen, ryhdikäs, solakka vartalo, pulppuava nuoruus ja elonvoimaa niin ehtymättömästi, että mitä runsaammin hän sitä tuhlasi, sitä enemmän hänelle sitä tuntui jäävän.

Sitäpaitsi ei hän ollut ainoastaan "kaunis mies" siinä merkityksessä kuin boulevardien Parisi käsittää kauneuden. Hänessä oli kaikki erikoista ja tavatonta, lahjakkuudesta ja kuohuvasta elämänhalusta aina kasvonpiirteisiin saakka.

Nuoren tattarin, jolla oli enkelimäiset kasvot, atleetin voimat, leijonan rohkeus ja ritarin käytös, oli Parisi havainnut aivan tuntemattoman väriseksi ja tuoksuiseksi ruusuksi. On helppo arvata, miltä Seine-kaupungin markiisit näyttivät hänen rinnallaan. Heitä oli kuohuva elämä puristellut luita ja ytimiä myöten, hänelle näytti se vain antavan uusia voimia. Heidän sielunsa olivat sammuneet kuin öljyttömät lamput, hän oli pelkkää tulta ja liekkiä. He olivat voimansa tuhlanneet, hän ei tiennyt mitä tehdä uhkuvalla elonvoimallaan. He eivät enää tavanneet elämästä mitään viehätystä, häntä hurmasi kaikki se uusi, mikä häntä ympäröi, ja itse viehätti hän kaikkia.

He ottivat osaa mässäyksiin, kiihoittaakseen veltostuneita hermojaan, hän jäähdyttääkseen ylen kuumaa vertansa. Ja sitäpaitsi ei sakka pikarin pohjalta tarttunut hänen huuliinsa, paha varisi tästä jalosta luonteesta kuten kuiva hiekka kalliolta.

Hänen luonteensa oli muodostunut silmieni edessä, olin nähnyt sen kehittyvän melkein päivä päivältä, ja siksi minä tunsinkin hänet perinpohjin. Mies oli sama Selim kuin lapsenakin, kaikki vain täydellisemmäksi suhtautuneena.

Omien voimiensa tietoisuus antoi hänelle varmuutta, useimpien ihmissielujen kehnouden ja teeskentelyn tuntemus sai hänet halveksimaan ihmisiä. Lannistumattoman tarmon ja toimintakyvyn siemenet, joita hänessä aina oli ollut, juurtuivat nyt, versovat ja tekivät hänestä tavallaan vaarallisen.

Hänellä oli jälellä entinen vilkkaus ja ajattelemattomuus, jotka hänen intohimoisen luonteensa takia saattoivat helposti muuttua mielettömyydeksi. Mutta siitä suojasi häntä itse-arvostelu, jota sivistys tuottaa, ja hienosti kehittynyt vaisto, joka käsitti jokaisen teon ja ajatuksen merkityksen.

Hän ei ollut milloinkaan ollut tunteellinen, mutta jos hänessä oli lapsuuden päivinä ollut jotakin sentapaista havaittavissa, katosi se nyt jäljettömiin. Senpätähden ei Hanian muisto ollut jättänyt hänen mieleensä omantunnontuskia eikä kaipuun hiventäkään. Nauraen ja riemuiten osasi hän rakastella, ei huokaillen. Sellainen luonne soveltui kuitenkin parisittarien luonteeseen ja mielenlaatuun, ja siksipä he olivatkin kerrassaan hurmaantuneita häneen, vaikka tiesivät varsin hyvin, että hän arvelematta saattoi pettää heitä. Puhuessani hänelle tästä, vastasi hän:

— Minä en sitoudu kehenkään, minä huvittelen. Antaisin mitä tahansa, jos voisin löytää todellista rakkautta, mutta jos sellaista on olemassa, joudut sinä meistä kahdesta kauemmin etsimään sitä, mutta luultavaa myöskin on, että sinä sen löydät.

— Sinä siis petät, sanoessasi: minä rakastan?

Hän hymyili.

— Ei, tiedän kyllä pettäväni vast'edes, mutta sitä sanoessani en petä.

Ne miehet, joiden kanssa hän oli tekemisissä, jakaantuivat kahteen ryhmään: toiset melkein jumaloivat häntä ja toiset inhosivat. Selimillä puolestaan oli aivan erikoinen tapa kohdella heitä.

— Minä pidän enemmän niistä, jotka pitävät minusta, mutta kunnioitan enemmän niitä, jotka minua vihaavat; he ovat itsenäisempiä, — sanoi hän.

Sitten oli hänellä tapana lisätä:

— Kaipaan muuten yhtä vähän kumpiakin.

Kuitenkin oli hän erinomainen toveri. Hänellä oli kultainen sydän, ja hän auttoi missä ja millä tavalla suinkin voi, mutta hänen ystävyytensä ei ollut helposti voitettavissa. Sinä hetkenä, kun hän veljellisesti jakoi kaikki jonkun toisen kanssa, rakasti hän myöskin tuota toista kuin veljeään; silloin oli hänen tunteensa vilpitön ja teeskentelemätön, mutta kohta sen jälkeen saattoi hän ottaa saman suhteen jokseenkin kevyeltä kannalta. Selim käsitteli kaikkea jokseenkin keveästi.

Kun minä äsken mainitsemistani syistä aloin vetäytyä hänestä erilleni, kävi Selim katkeran surumieliseksi. Tuon tuostakin kysyi hän minulta:

— Mitä sinulla sitten oikeastaan on minua vastaan, senkin jöröjukka?

Sitten herkesi hän kysymästä, mutta hän ei herennyt suremasta. Usein ryntäsi hän ylös pieneen kamariini Montmartrelle, istahti ikkunan ääreen ja katsoi huolestuneena minuun enkelinsilmillään, ikäänkuin tahtoen lukea kaiken, mitä sydämessäni liikkui. Minä puolestani en lakannut pitämästä hänestä, päinvastoin; ehkä juuri siksi, että meidän luonteemme olivat niin perin erilaiset, olin hänen suhteensa yhtä paljon heikko kuin myötätuntoinenkin. Mutta Hanian varjo oli meidän välillämme. Lisäksi oli minulla muitakin perusteita.

Enhän voinut elää niinkuin hän, ja sitäpaitsi oli hän iloinen, minä raskasmielinen. Tosiaankin, minulla oli kyllä syitä pysyä erossa Selimistä, mutta minä en voinut uskoa niitä hänelle, sillä pelkäsin hänen alkavan sääliä minua. Luontoni ei salli minun milloinkaan uskoa surujani toisille. Kun tunsin piston sydämessäni, suljin sen, kuten ummistuu simpukka, jonka sisään tunkeutuu hiekanjyvänen. Sitäpaitsi en koskaan uskonut muille ilojanikaan. Se, joka menettelee toisin, toimii jonkun sisäisen voiman pakoittamana; sitä pakoitusta en minä tuntenut.

Sellaisissa oloissa olimme eläneet muutamia vuosia Parisissa, minä vaatimattomasti, hän suurellisesti. Sitten syttyi sota. Tiedon siitä otimme vastaan verrattain välinpitämättömästi. Koko Parisi piti sitä alussa vain jonkinlaisena sotajoukkojen kävellyttämisenä. Luultiin parrakkaitten zuavien ja mustien afrikalaisten pelkän näkemisen ajavan saksalaiset pakosalle. Nämä zuavit ja turkuusit lähtivät Parisista kuin saalista vainuava petolintuparvi. He tunsivat hehkuvaa taistelu-intoa ja kärsimättömyyttä päästä mahdollisimman pian haistamaan ruudin savua ja tappelemaan. Parisi pysyi rauhallisena tulevaisuuteen nähden.

— Vielä yksi voitto meille, — sanottiin, — ja sitten on kaikki lopussa.

Mutta kun kanuunien savu oli Weissenburgin, Gravelotten ja Sedanin taistelujen jälkeen haihtunut, huomasivat peljästyneet ranskalaiset kärsineensä suurimman tappion, mitä olivat milloinkaan kohdanneet. Kaikki nuo kirjavat, punaiset ja mustat rykmentit olivat hajonneet kuin akanat tuuleen saksalaisten rautapukuisten joukkojen tieltä ja maailmankaupungin ympärille kerääntyi yhä sakeampia preussilaisjoukkoja. Alettiin öisin kuulla Attilan hevosten hirnuntaa Parisin porttien edustalla. Tuon tuostakin kajahteli sanansaattajan hevosen kavioitten kopse kaupungin tyhjillä kaduilla, ja ääni ilmoitti: "Meikäläiset lyötiin! Uusi tappio!" Hetkiseksi lyyhistyi Parisi kokoon kuin härkä, joka saa kirvespohjasta otsaansa iskun, mutta sitten nousi se jälleen ylös ja alkoi karjua. Koko kansa nousi nyt puolustukseen. Peljätty toissilmäinen diktaattori lensi ilmapallolla tiehensä kaupungista. Pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä muodostui uusia joukkoja, armeijoita kasvoi maasta kuin sieniä sateella. Maa muuttui pistinmetsäksi. Juuri siihen aikaan syöksyi Selim kerran huoneeseeni hehkuvin poskin ja säihkyvin silmin. Hän heittäysi kaulaani ja huudahti:

— Lähtekäämme ulos tappelemaan!

Minä olin jo kauan toivonut sitä, ja otin sentähden vastaan hänen sanansa mitä rauhallisimmin. Hän luuli mielialaani vanhaksi kylmäkiskoisuudeksi, jota oli jo vuosikausia ollut välillämme, ja lisäsi sentähden nopeasti:

— Meidän välillämme on ollut jotakin, mutta profeettani kautta, unohda se, Henryk!

Muistin mitä isäni oli sanonut, kun minun tuli antautua kaksintaisteluun Selimin kanssa:

— Tappele sitten, poikani, ja tappele niin että kipinät sinkoilevat!

Vastasin sentähden Mirzalle samoilla sanoilla:

— Niin, tapellaan, Selim, ja tapellaan niin että kipinät sinkoilevat!

Syleilimme toisiamme ja aloimme sitten innokkaasti keskustella. Minä tahdoin jäädä Parisiin ja taistella kaupungin muurien sisäpuolella. Selim halusi lähteä pois kaupungista ja liittyä johonkin vapaajoukkoon:

— Kaupungin roskaväkeä alkaa jänistää.

Sitten alkoi hän kertoa minulle La Rochenoiresta ja vakuutti hänen luonaan tapaavamme mitä kaipasimme.

— Hän ei voi sietää minua, — sanoi Selim, — mutta hän on perin merkillinen mies! En ole milloinkaan ennen tavannut sellaista luonnetta. Minä voisin panna vaikka pääni pantiksi hänen edestään.

Kuten jo mainitsin, olin turhaan tiedustellut Selimiltä lähempiä seikkoja hänen ja La Rochenoiren välisestä kaksintaistelusta. Aavistin, että hän oli se markiisi, jonka kädestä Selim oli kolmasti lyönyt miekan, mutta Selim oli ottanut osaa lukemattomiin kaksintaisteluihin, enkä minä tiennyt mitään varmaa.

— Voin vakuuttaa sinulle, että sinä et ikinä tapaa hänen vertaistaan, — sanoi hän houkuttelevasti.

Lopuksi taivuin; minulla ei ollut tapana koskaan mukautua Selimin tahtoon, mutta nyt suostuin väkisinkin. Parisissa ei tarvinnut muuta kuin mennä muurien ulkopuolelle, saadakseen tapella niin paljon kuin vain halutti. — Parisista ei enää voinut päästä pois muutoin kuin ilmapallolla. Ilmassa purjehtiminen ei minua juuri erityisesti viehättänyt. Olisin muuten tahtonut liittyä ratsuväkeen; La Rochenoiren joukko oli jalkaväkeä, mutta Selim oli itsepäinen — ja minä mukauduin.

Kaksi päivää sen jälkeen nousimme ylös ilmapallolla, mukanamme joukko tiedonantoja ja ilmoituksia diktaattorille. Päivä oli pilvinen ja sateinen. Pallomme kohosi kaupungissa muutaman tuhannen jalan korkeuteen, mutta laskeutui heti sen ulkopuolella niin että ainoastaan pari pyssynkantamaa eroitti meidät maasta, ja verkalleen kulki se yli preussilaisen leirin. Näin koko leirin kuin kämmenelläni: valkoisen telttameren, vallitukset, kanuunat, kypäräpäiset vahtisotilaat, jotka seisoivat liikkumattomina kuin kuvapatsaat ympäri leiriä. Sotilaat osoittivat meitä, kenraalit tähystelivät meitä kaukoputkillaan, ja leirissä syntyi hälinää ja melua, joka tunkeutui palloomme saakka. Meitä ammuttiin pienillä kenttätykeillä, mutta me emme kuulleet edes kuulien suhinaa. Hra Vaucourt, pallon päällysmies, kelpo ilmailija, mutta aika jänishousu, istui kauhusta puolikuolleena korin pohjalla. Selim nauroi kuin lapsi, taputti käsiään, kumartui saksalaisiin päin ja huusi heille haukkumasanoja kaikilla maailman kielillä. Liikkuessaan sai hän korin heilumaan, mikä vielä lisäsi hra Vaucourtin kauhua. Minä puolestani pidin ratsupyssyä kädessäni ja odotin otollista hetkeä ampuakseni, mutta sekä matkan pituus että korin heiluminen tekivät sen mahdottomaksi.

Päästyämme leirin ulommaisen reunan kohdalle laskeutui pallo vielä alemmaksi. Nyt tarttui Selimkin ratsupyssyynsä, ja hänen silmänsä kiiluivat kuin suden. Hän katseli tarkasti eräälle suunnalle, ja hetkisen kuluttua virkkoi hän minulle:

— Katso!

Minä silmäilin hänen osoittamalleen taholle ja meitä ympäröivän kevyen usvakerroksen läpi huomasin, että parvi ratsumiehiä erosi toisista ja alkoi ajaa meitä takaa.

Jonkun ajan kuluttua eroitimme jo neliskulmaiset ulaanilakit, univormut ja pistimet paljain silmin. Ratsastajien hoputukset kuuluivat jo ihan selvästi; pian olivat he aivan allamme. Pallomme laskeutui yhä alemmaksi ja kulki nyt paljoa hiljaisempaa vauhtia.

— Ne ovat ulaaneja! — huudahti Selim.

— Nous sommes perdus! [Me olemme hukassa] sopersi hra Vaucourt.

Sillävälin ratsastivat ulaanit eteenpäin minkä kavioista lähti, mutta kerrassaan epäjärjestyksessä. Etunenässä upeili muuan suurikasvuinen vaaleapartainen upseeri. Hänen kastanjanruskea hevosensa, nähtävästi parempi toisia, juoksi täyttä ravia suoraan pallomme alla, ja maa pelmahteli sen kavioissa. Upseeri istui takakenossa, ja kääntämättä silmiään hetkeksikään muuanne tähysteli hän palloamme, huutaen:

— Te olette meidän vallassamme! Te olette meidän vallassamme!

— Pitäkää sitten kiinni meistä! — vastasi Selim.

Lensimme yli pajupensaita kasvavan ja nähtävästi vesiperäisen niityn, sillä ulaanien hevoset kompastelivat tuon tuostakin ja kaatuivat. Suurin osa ratsastajia jäi jälkeen ja lopetti takaa-ajon kokonaan; upseeri ja parikymmentä miestä seurasi kuitenkin uskollisesti kintereillämme.

— Nepä ovat uljaita hevosia, — sanoin Selimille.

— Nyt me voimme ampua, — vastasi hän.

Me olimmekin nyt vain pari sataa metriä maanpinnan yläpuolella, mutta korin heilumisen vuoksi oli melkein mahdoton ampua; toisinaan joutui se melkein vaakasuoraan asentoon.

— Ettekö voi sovittaa, ettei tämä kirottu kori tanssi niin vimmatusti? — huusi Selim jyrisevällä äänellä, ikäänkuin hra Vaucourt olisi ollut kuuro.

— Nous sommes perdus! — sopersi hra Vaucourt.

Silloin nousi Selim seisomaan ja pitäen toisella kädellään kiinni nuorasta kohotti hän toisella ratsupyssyänsä ikäänkuin pistoolia ja tähtäsi upseeria.

— Sinä ammut ohi, — sanoin minä.

— Koettakaamme.

Kuului kumea pamaus ja heti sen jälkeen huutoa alhaalta. Katsahdin sinne: upseeri ei tähystellyt enää meitä, vaan painoi kasvonsa hevosen kaulaa vasten ja pyörähti hetkisen kuluttua maahan satulasta.

Samassa laskeusimme niin alas, että köysi melkein kosketti maata. Onneksi kerääntyivät ulaanit kaatuneen upseerinsa ympärille, ja sill'aikaa ennätimme me etääntyä muutamia satoja askeleita heistä.

Hra Vaucourt, joka oli nyt jonkun verran rauhoittunut, heitti pois pallosta kaikki mitä heitettävissä oli, mutta nähtävästi purkausi kaasua märän kankaan lävitse tai sitten oli siihen ilmestynyt reikä johonkin paikkaan; joka tapauksessa laahasi kolmannes köyttä pitkin maata ja pallo heilui hirveästi.

Sen huomatessaan jatkoivat ulaanit taas takaa-ajoaan, mutta heidän hevosensa olivat jo lopen väsyneitä eivätkä jaksaneet juosta enää pitemmälle. Tovia myöhemmin oli takaa-ajajia vain viisi jälellä, ja hetkisen kuluttua sortui taas yksi hevonen maahan, jaksamatta nousta jaloilleen.

— Nyt niitä on vain neljä, — sanoi Selim.

— Ammu yksi, niin jää vain kolme!

— Matka on liian pitkä; sitäpaitsi heiluu kori tavattomasti.

— Mutta tarpeetontahan on paeta pitemmälle

— Siinä sinä olet oikeassa. Hra Vaucourt, avatkaa venttiili, jotta pallo tyhjentyy; me tahdomme laskeutua.

— Hyvät herrat! — huudahti ranskalainen epätoivoissaan. — Te olette kadottaneet järkenne! Mitä — neljä paholaista vielä kintereillämme, ja mekö antautuisimme heille vapaaehtoisesti? Emme koskaan!

— Hra Vaucourt, avatkaa venttiili ja heittäkää ankkuri, — uudisti
Selim uhkaavasti.

— En koskaan!

Silloin kääntyi Mirza minuun ja virkkoi rauhallisesti:

— Ole hyvä ja aseta ratsupyssyn piippu hra Vaucourt'in ohimolle; hän saa valita.

Minä käännyin, ja pitäessäni toisella kädellä kiinni köydestä, tähtäsin toisella hra Vaucourt'ia ohimoon.

— Saatte minuutin miettimisaikaa.

Hra Vaucourt alkoi manata, hän manasi meidän kansallisuuttamme, sitä hetkeä, jolloin ensi kerran näki päivänvalon, itseään, Parisia ja preussilaisia, mutta heitti ankkurin ja avasi venttiilin sellaisella kiireellä, kuin Ranskan pelastuminen olisi riippunut siitä. Pallo alkoi nopeasti laskeutua.

— Pidä kiinni! — huusi Selim.

Yhtä seikkaa emme olleet ottaneet huomioon: ilmapallosta ei astuta alas yhtä helposti kuin vaunuista. Ankkuri tarttui tosin pensaaseen, mutta kori syöksyi maahan sellaisella vauhdilla, että me kaikki kolme lensimme suin päin monen metrin päähän toisistamme. Ratsupyssy lensi jonnekin kädestäni, ja itse putosin päistikkaa pensaikkoon.

Hyppäsin heti pystyyn, mutta ennenkun olin ennättänyt selvitä keikauksesta ja löytää ratsupyssyni, kuulin hevosen päristelemistä ihan viereltäni.

— Oikealle, oikealle! — huusi Selim.

Samassa pamahti laukaus, ja ratsastaja, joka oli asettanut pistimen rintaani vasten, syöksyi pää edellä satulasta kuin salaman iskemänä.

Mirza ei nähtävästi ollut menettänyt ratsupyssyä pudotessaan!

Minä tartuin myöskin omaani ja katsahdin ympärilleni. Nyt oli Selim vuorostaan vaarassa. Kaksi ratsastajaa syöksyi häntä kohden täyttä vauhtia, huutaen ja kirkuen kuin hullut. Paljain päin, liehuvin suortuvin, hehkuvin poskin ja sieramet levällään valmistautui hän tyynesti ottamaan heitä vastaan. Toinen ratsastaja kohotti pistoolinsa ja tähtäsi — minä laukaisin.

Kolmesta ahdistajasta oli nyt jälellä vain yksi, ja minä tunsin itseni aivan levolliseksi. Mirza oli liian taitava miekkailija, jotta tappelun päätös olisi ollut epävarma.

Neljäs ulaani, joka oli muutamien satojen askeleitten päästä nähnyt kaikki, kannusti hevostaan niin rajusti, että eläimen kaviot vajosivat syvälle maahan, ja alkoi sitten paeta niin nopeasti kuin hevosen kavioista suinkin lähti.

Selim ampui luodin hänen jälkeensä, mutta osaamatta, sillä välimatka oli liian pitkä.

Preussilainen, jonka Selim oli ampunut ihan viereeni, ei ollut heittänyt suitsia kädestään, ja hevonen seisoi vieressä, pää vaipuneena herransa ruumiin yli. Selim ja minä saimme vaivoin suitset heltiämään jäykistyneestä kädestä. Sitten hyppäsi Selim satulaan, ottaakseen kiinni toiset hevoset. Toinen niistä, nähtävästi vähemmän älykäs eläin, oli alkanut kaikessa rauhassa syödä ruohoa niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, mutta toinen juoksenteli niityllä ja osoitti lyhyellä hirnunnalla suruaan.

Hevosten kiinniottamisessa kului hetkinen. Neljännestunnissa oli Selimillä kolme hevosta hallussaan. Minä kävin sillä välin ottamassa selvää ilmailija Vaucourt'ista, jonka kohtalosta olimme epätietoisia.

Löysin hänet rähmällään makaamasta erään pensaan takaa ja aloin pudistaa häntä käsivarresta.

— Hra Vaucourt, nouskaa ylös!

— Pardon! Armoa! — änkytti hra Vaucourt, luullen minua varmasti preussilaiseksi ulaaniksi. Ilmailija-parka ei tullut ajatelleeksi, että preussilainen ei olisi koskaan puhutellut häntä ranskaksi.

— Hra Vaucourt, nouskaa! Ei täällä ole enää ulaaneja, vaati me, teidän toverinne!

Hra Vaucourt kohotti päätään, nojasi kyynärpäihinsä ja alkoi ihmetellen tirkistellä minua, uskomatta silmiään. Selim, joka oli jonkun matkan päässä hevosineen, nauroi kuollakseen.

— Niin, niin, täällä ei ole enää ainoatakaan ulaania! — toisti hän.

Hra Vaucourt katseli meitä, ulaanien hevosia, kaatuneita, ja remahti sitten sellaiseen riemuun, että me luulimme hänen kadottaneen järkensä.

— Eh bien! Vous êtes donc des diables! [Ka, tepä olette aika lempoja!] huusi hän hillittömästi.

— Häntä saamme kiittää kaikesta, — sanoin minä, osoittaen Selimiä.

— Mitä? Tuota nuorta miestä, joka on näöltään aivan kuin — tyttö?

— Ei, ei, vaan meitä molempia, — vastasi Selim.

Hra Vaucourt nauroi, hyppi, teki lukemattomia kysymyksiä, hyppi uudestaan, sanalla sanoen, hän oli kokonaan suunniltaan. Sitten juoksi hän katsomaan kaatuneita, mutta päästyään lähimmän ruumiin luo, joka kasvot vääntyneinä, verinen vaahto suupielissä ja hampaat lujasti purtuina yhteen tuijotti häneen jäykistyneellä katseellaan, — silloin alkoivat ilmailijamme polvet tutista, ja hän kävi niin kalpeaksi, että me pelkäsimme hänen pyörtyvän.

Selin kehoitti häntä kopeloimaan kaatuneitten taskuja, mutta siihen ei hän uskaltanut ryhtyä. Otimme heiltä ainoastaan kypärit ja ajoimme sitten tiehemme.

— Kyllä minä sentään mieluummin matkustan näin kuin tuolla helvetinkoneella, — arveli Selim, sivuuttaessamme ilmapallon, joka kokoon luhistuneena retkotti nurmikolla perin surkeana.

Sill'aikaa oli alkanut yhä enemmän hämärtää, ja piankin oli yö käsissä. Me saavuimme metsätielle, mutta minne se johti, sitä emme tienneet — ehkä jonnekin kylään, joka oli täynnä preussilaisia. Mitä suurin varovaisuus oli tarpeen, silli kaikki vaarat eivät olleet suinkaan voitettuja. Seutu, jota nyt kuljimme, oli vihollisten hallussa, ja me saatoimme millä hetkellä tahansa kohdata preussilaisia vartiojoukkoja. Sitäpaitsi oli hyvinkin mahdollista, että oli lähetetty toinen osasto meitä takaa-ajamaan. Hra Vaucourt ei voinut mitenkään hillitä kieltään, kun hän kerran oli päässyt vauhtiin, ja hän osoitti meille "ääretöntä", "sanomatonta" kiitollisuuttaan niin kovaäänisesti, että Selimin oli lopulta pakko pyytää hiljaisuutta.

— Minkätähden? — kysyi hra Vaucourt.

— Preussilaisia saattaa olla lähistöllä.

— Avec vous, je m'en fiche, — vastasi ilmailija luottavasti.

Hänen rohkeutensa oli nyt yhtä "ääretön" kuin hänen kiitollisuutensakin.

Metsätie soukkeni soukkenemistaan. Tuon tuostakin tunkeutui korviimme jotakin melua; silloin poikkesimme aina sivuun, pysähdyimme ja pidätimme henkeämme. Kerran juoksi naarashirvi vasikoineen tien poikki, katsahti meihin ja riensi sitten muutamin harppauksin läheiselle niitylle, missä alkoi rauhallisena pureksia ruohoa. Oli aivan kuin eläimet olisivat tienneet ihmisillä olevan nyt siksi paljon tekemistä toistensa murhaamisessa, ettei heillä ollut aikaa välittää niistä. Toisinaan pieksivät oksat meitä kasvoihin tai tarttuivat kiinni vaatteisiimme, väliin hirnui joku hevosistamme levottomana, joskus taasen näytti joku kanto pimeässä ihmiseltä, joka harasi käsivarsillaan tai ojensi ne taivasta kohden — ja me hoputimme hevosiamme, hra Vaucourt vetäytyi taaksepäin, ja Selim ja minä viritimme kivääriemme hanat ja lähestyimme varovasti epäilyksenalaista paikkaa. Metsä suhisi, sade oli jo melkein tauonnut, mutta sen sijaan alkoi tuulla, ja taivaalla kiiti repaleisia pilviä, jotka, milloin keräysivät yhteen ja peittivät kuun, milloin hajaantuivat niin, että näimme tähtien taivaalla valjuina tuikkivan. Naapurimme hermot alkoivat taas huomauttaa olemassaolostaan vähemmin miellyttävällä tavalla. Minä puolestani tunsin itseni perin onnelliseksi. Hiljaisuus, yksinäisyys, karu metsä, yö, raitis tuuli, epävarmuus ja uhkaavat vaarat hurmasivat minua sanomattomasti; olin aivan kuin uudestisyntynyt. Muurien sisällä oli ahdasta ja painostavaa, täällä hengitin syvästi ja vapaasti kuin Farys Arabistanissa [Farys, erään Mickiewicz'in runon sankari]. Siellä muurien sisällä olivat ajatukseni alituisesti samoilleet katkerissa muistoissa ja yksityisissä huolissa, täällä oli vierelläni veljeni, tattari, kädessäni toinen veli, ratsupyssy, edessäni avara, vapaa luonto, unhotus, huumaus… kuolema. Ellei ajatus tovereitteni epävarmasta asemasta olisi pidättänyt minua, niin olisin kääntänyt kasvoni taivasta kohden ja huutanut keuhkojeni koko voimalla: hei, hei, sinä suhiseva, kiehtova metsä! — ja sitten olisin kuunnellut kaikua metsästä, missä tuuli humisutti puitten latvoja kuin urkuja soittaen. Liettualaisuus heräsi minussa, ja minusta tuntui kuin olisin ollut Bialowiczin aarniometsissä, soitten ja rämeikköjen keskellä, missä vesi sydänyöllä laulaa, missä switeziankojen [slaavilaisen jumaltaruston switeziankat vastaavat suunnilleen meidän uduttariamme] vihlovat huudot ilmassa kaikuvat, missä mustat kannot vihreinä loimuavat ja eläimet puhuvat ihmiskielin.

En siis ajatellut vaaroja enkä niistä välittänyt, mutta Mirza valvoi. Hänen rypistyneet kulmansa osoittivat mitä suurinta tarkkaavaisuutta; hän tähysteli jokaista pensasta ja puunrunkoa. Tie kävi yhä huonommaksi.

Vihdoin, puolen tunnin ratsastuksen jälkeen, virkkoi Selim:

— Meidän täytyy lepuuttaa hevosia.

Poikkesimme syrjään tieltä, ja kun olimme päässeet jonkun matkaa metsän sisälle, hyppäsimme alas ratsailta ja vapautimme eläimet satuloista. Hellittämättä suitsia käsistämme laskeuduimme sitten levolle puitten suojiin. Kukaan ei puhunut sanaakaan, kaikki olivat liian väsyneitä. Hiljaisuutta häiritsi vain ruohon rouske hevosten hampaissa. Olimme levänneet noin neljännestunnin, kun Selim ja minä äkkiä hypähdimme pystyyn.

— Mitä se on? — kuiskasimme molemmat yhtaikaa.

Pimeydestä ja hiljaisuudesta tunkeutui korviimme kummallista melua — jotakin lapsen itkun ja lampaan määkinän tapaista ääntä.

— Lammas, — virkkoi Mirza.

— Ei, vaan huuhkaja, — vastasin minä. Samassa lakkasivat hevoset syömästä, luimistivat korviaan ja alkoivat vainuta sieramillaan.

Ei, se ei voinut olla lammas eikä huuhkaja! Tuossa valittavassa, epäselvässä äänessä oli jotakin peloittavaa juuri sentähden, että se tuntui niin luonnottomalta. Susien ulvonta tai ratsupyssyjen pauke ei olisi saattanut meitä niin levottomiksi.

Selim, joka rohkeudestaan huolimatta oli hieman taikauskoinen, tuijotti pimeyteen ja kuiskasi:

— Tuo ei oikein miellytä minua, yhtä vähän kuin mitkään sellaiset vaarat, joiden laadusta en ole selvillä.

— Mon Dieu! — sopersi hra Vaucourt kauhusta vavisten.

— Kas, tuolla on jotakin valkoista, — kuiskasi Selim ja osoitti metsään.

Katsahdin sinne. Mirza erehtyi, siellä ei näkynyt mustaa eikä valkoista.

— Minäpä lähden sinne pyssyineni, — sanoin. — Ei kai se paholainen minua purematta niele.

Lähdin sinne päin, mutta sitä mieltä olin minäkin, että sellaiset vaarat ovat pahimmat, joiden laatua ei tunne. Tosiaankin, kun kuulin tuota merkillistä ääntä joka puolelta, olin valmis uskomaan, että kaatuneitten henget istuivat puitten oksilla kuin varpuset ja puhelivat toisilleen.

Minunkin hermoni alkoivat täristä. Säpsähdin joka kerta kun oksa jalkani alla risahti. Kerran olin kuulevinani äänen kuiskaavan korvaani: "He, Polonais!" [Hei, puolalainen!] Mutta se oli vain mielikuvitusta.

Kiersin sen puun, jonka alla olimme levänneet. Ääni kuului yhtämittaa, välistä sieltä, välistä täältä, niin että se lopulta lakkasi minua peloittamasta ja alkoi väsyttää.

— Mene hiiteen! — mutisin itsekseni ja palasin takaisin puun alle.

Siellä tapasin ainoastaan hra Vaucourtin, joka minun lähestyessäni luuli, että paholainen itse oli tullut noutamaan hänen sieluansa.

— Missä Mirza on? — kysyin minä.

— Hän meni o-o-o-ottamaan se-se-selkoa… yritti hän vastata, hampaitten lyödessä loukkua.

Kului neljännestunti, puoli tuntia, mutta Selimiä ei kuulunut.

Nyt aloin minäkin todella pelätä. Suuri onnettomuus saattoi olla tapahtunut: Mirza oli kenties poistunut liian pitkälle, eksynyt kirottuun metsään, eikä löytänyt takaisin.

Kolme neljännestuntia oli jo mennyt, eikä Selimiä vieläkään näkynyt.

Olisin tosin voinut ampua tai huutaa, siten opastaen häntä, mutta samalla olisin myöskin voinut houkutella kimppuumme preussilaisen vartiojoukon. Mutta muusta ei ollut apua. Ilman Selimiä en olisi jättänyt leiriämme, vaikka koko preussilainen armeija olisi hyökännyt kimppuumme. Ilmoitin hra Vaucourt'ille aikomukseni.

Hän heittäytyi polvilleen eteeni ja rukoili minua luopumaan aikeestani.

— Silloin olemme kaikki mennyttä miestä, sanoi hän.

Minä koetin viheltää, mutta hiljaisuus vain vastasi; salaperäinen äänikin oli vaiennut. Huusin sentähden kerran ja sitten useamminkin:

— Mirza… halloo!

Ei vastausta.

Jouduin sellaiseen tuskaan Mirzan tähden, että tukka nousi päässäni. Sillä hetkellä oli se poika minulle kallisarvoisempi kuin kaikki muu maailmassa, ajattelematta sen enempää asetin ratsupyssyn poskelleni ja laukaisin.

Punainen salama ja pamaus. Koko metsä vaikeni kuin kauhusta. Hra
Vaucourt huusi:

— Herra, ota minun sieluni!

— Sitä ei huolisi pirukaan, — vastasin minä kärsimättömästi.

Hiljaisuutta ei kestänyt kauempaa kuin viisi minuuttia; silloin kuulin hiljaista rapinaa pensaikosta, aivan kuin joku olisi tallannut kuivia oksia.

Se saattoi olla Selim, mutta myöskin joku toinen. Hra Vaucourt ja minä asetuimme väijyksiin puun taakse.

Hetkisen kuluttua ilmestyi tumma olento pensaikosta. Onnettomuudeksi siirtyi kuu juuri silloin pilveen, ja tuli niin pimeä, että me töin tuskin saatoimme eroittaa haamun.

Etukumarassa lähestyi se verkalleen ja varovasti, pysähtyen tuon tuostakin kuuntelemaan. Huomasin sen kädessä pyssyn.

Viiden askeleen päähän meistä pysähtyi olento. Teroitin katseeni mahdollisimman tarkaksi — se ei ollut Mirza.

Pimeys esti minua eroittamasta, oliko tuntematon preussilainen tai sotilas ensinkään. Tosin näin, ettei hänellä ollut kypärää päässä, mutta eiväthän baijerilaiset ja saksilaiset käyttäneet kypärää, ja preussilaisillakin saattoi olla lakkeja.

Kuka tuo viiden askeleen päässä oleva mies olikaan, tarvitsin häntä joka tapauksessa ja päätin ottaa hänet kiinni.

— Tsss! — kuiskasi hän.

— Tsss! — vastasin minä puun takaa.

Me leikittelimme oikeastaan sokkosilla. Leikki oli tosin tällä kertaa hieman vaarallista, mutta ei suinkaan vähemmin mieltäkiinnittävää.

Vieras astui vielä kaksi askelta lähemmäksi. Samassa heittäydyin minä kuin tiikeri hänen kimppuunsa, ja sekuntia myöhemmin istuin hajareisin hänen rintansa päällä ja pidin lujasti kiinni kurkusta, huutaen:

— Vaikene, tai olet kuoleman oma! Mutta tuntematon, joka oli voimakas mies, heitteli itseään sinne tänne kuin hullu. Minä olen myöskin verrattain vahva mies, mutta vain suurella vaivalla sain pidellyksi hänet aisoissa. Hän potki kuin vimmattu ja oli vähällä heittää minut kumoon.

Äkkiä jäi hän liikkumattomana makaamaan niinkuin olisi rautakäsi naulannut hänet maahan. Katsahdin taakseni: Selim oli polvillaan hänen sääriensä päällä ja kurottautuen olkani yli, työnsi hän välkkyvän pistimenkärjen miehen silmien eteen.

— Jos teet pienimmänkin liikkeen, niin pääset hengestäsi, — kuiskasi hän.

Tuntematonta ei enää haluttanut ponnistella vastaan. Selim nousi ylös, otti ratsupyssynsä ja virkkoi:

— Laske hänet!

Minä tottelin; vanki lepäsi liikkumattomana kuin tukki.

— Tappakaa minut sitten, — sanoi hän.

— Nouse ylös!

Mies-raukka nousi pystyyn ja virkkoi läähättäen:

— Mitä te olette miehiänne? Mitä te minusta tahdotte? Minä en tee kellekään ihmiselle pahaa. Te olette musertaneet luitani. Jos olette metsänvartijoita, niin ottakaa pyssyni. Minä maksan sakot… mutta älkää taittako kaikkia luitani. Nyt on sota. Saalis on sen, joka tahtoo syödä. Saksalaiset pyydystävät ranskalaisia… sudet lampaita, kissat hiiriä… minä petoja ja jäniksiä, Sellaiset ovat ajat… kaikki pyydystävät.

— Mikä sinä sitten olet?

— Nimeni on Mathieu Benoit eli vanha Mathieu, jos suvaitsette.

— Hyvä, rauhoitu, vanha Mathieu! Me emme ole metsänvartijoita, emmekä aijo ottaa pyssyäsi, vielä vähemmin laahata sinua oikeuden eteen tai ottaa sakkoja — osoita vain meille tietä.

— Niin, mutta te olette ruhjoneet minun vanhat luuni, — mutisi salametsästäjä.

Selim kaivoi taskustaan muutamia kultakolikoita:

— Osta näillä uudet ja vastaa nyt kysymyksiini… Onko täällä preussilaisia?

— On.

— Ja ranskalaisia?

— Niitä myöskin. He tappavat toisiaan, ja Isä Jumala katselee vain, eikä sano sanaakaan.

— Kuuleppas! Vie meidät ranskalaisten luo sellaista tietä, jolla emme kohtaa preussilaisia.

— Sellaisia teitä tunnen paljonkin.

— Jos kohtaamme enemmän kuin kolme preussilaista, ammun kuulan otsaasi. Jotta et pääse pakenemaan, sidon sinut nuoraan ja saat juosta perässä.

— Nykyään on koira suuremman arvoinen kuin ihminen, — mutisi Mathieu vastaukseksi.

Me nousimme satulaan ja läksimme matkaan. Mathieu kuletti meitä sellaisia teitä myöten, jotka hän yksin tunsi.

— Tämä tie, — sanoi hän, osoittaen metsätietä, jota olimme juuri tulleet, — vie Poutvertiin, missä matami Troliella on ravintola. Sanotaan, että eukolla pitäisi olla rahoja. Tuolla lepää preussilainen, joka äsken ampui nuoren Vauhartin. Minä tunnen kuin viisi sormeani ja vien teidät oikeaan paikkaan. Nyt on sellaiset ajat, että kuolema asuu tiellä, rauha metsässä, saksalainen kirkossa ja keisari vankilassa.

— Muuten olen minä tyhmä mies, enkä tiedä yhtään mitään, — lisäsi hän hetkisen kuluttua.

— Ja kenelle sinä myyt saaliisi? kysyi Selim.

— Milloin preussilaisille, milloin ranskalaisille, mutta jos he ryöstävät sen minulta, niin saavat sen ilmaiseksi. Sota ottaa, hyvä, ja maksaa selkäsaunalla.

Ukko kävi yhä puheliaammaksi. Hänessä ilmeni sekä yksinkertaisuutta että järkeilyä: kun suuret tappelevat, kärsivät pienet ja luulevat, että Isä Jumala on hetkiseksi nukahtanut.

Tiedustelimme oppaaltamme, mitä se kummallinen ääni oli, jota olimme metsässä kuulleet, ja saimme tietää, että salametsästäjät huutavat siten toisilleen öiseen aikaan; koska ukko Mathieulla oli ollut mukanaan kolme poikaansa metsässä, niin oli ääni kuulunut eri suunnilta.

— Mutta paljon mahdollista, — lisäsi ukko, — että itse vihtahousukin laskettelee sellaisia ääniä.

Sitten alkoi hän taas:

— Olisittepa joutuneet tekemisiin poikani Jakobin kanssa, jota myöskin sanotaan "Vääräkädeksi", niin ettepä olisikaan niin helpolla selvinneet, vaikka olettekin vahvoja kuin turkkilaiset.

Kahden seuduissa yöllä alkoi metsä vihdoin harveta, ja me saavuimme erääseen solaan. Mathieu kertoi, että metsä, jonka olimme jättäneet taaksemme, ei ollut suuri, mutta tie kulki melkein sen ympäri; me olimme niin ollen kulkeneet hyvän matkaa ympyrässä.

Tuskin oli päivä alkanut sarastaa, kun kuulimme etäältä kukon kiekunaa, ja hetkisen kuluttua eroitimme aamuisen usvan läpi ranskalaisten hallussa olevan pienen kaupungin katot ja kirkon tornin. Vahtisotilaan kaikuva Qui vive! keskeytti kulkumme. Meidän täytyi odottaa kunnes vartiojoukko saapui, ja tämän mukana pääsimme sitten kaupunkiin.

Meitä ihmetytti jonkun verran, että raatihuoneella asuvaa kenraalia ei heti herätetty, vaikka ilmoitimmekin tuovamme viestejä Parisista. Tyydyttiin vain osoittamaan maille huone, jonka lattialle oli siroteltu olkia, ja vartija asetettiin ovelle. Me heittäysimme oljille ja vaivuimme raskaaseen uneen.

Vasta kello kymmenen tienoissa kutsuttiin meidät kenraalin luo, jonka nimeä en enää muista; suuri osa senaikuisia muistiinpanojani on joutunut hukkateille. Herra kenraali, pönäkkä ja ihrainen mies, jolla oli kalanpäätä muistuttava naama ja vihreät silmät, oli täydellinen — ei soturin, vaan — kissanpäivillä eläneen mässääjän esikuva.

Kymmenkunta ylempiarvoista upseeria ympäröi häntä kunnioittavan vaiteliaina. Hra Vaucourt pyysi puheenvuoroa ja alkoi kaunopuheisesti kuvailla seikkailujamme, joiden todenperäisyyttä vakuuttivat ulaanien kypärät sekä hevoset, joilla olimme ratsastaneet kaupunkiin.

Hra Vaucourt puhui totuuden mukaisesti, jättäen kuitenkin mainitsematta, että minä olin tähdännyt häntä ratsupyssyllä ohimoon, saadakseni hänet avaamaan venttiilin. Sitäpaitsi sanoi hän alituisesti "me", kun hänen olisi pitänyt sanoa "he".

Hänen kertomuksensa aikana seisoimme Selim ja minä vieretysten, nojaten ratsupyssyihimme. Upseerit tarkastelivat meitä sanattomina. Kun hra Vaucourt oli vihdoin lopettanut kertomuksensa, nousi kenraali seisaalle ja alkoi:

— Hyvät herrat! Minulla on kunnia esitellä teille tämä Ranskan urhokas poika (tässä osoitti hän hra Vaucourt'ia). Jos kaikki ranskalaiset kävisivät hänen… hm hm hm… olisi meidän maamme jo vapautettu vihollisista. Tämä urhoollinen… hm hm… ei välittänyt… välittänyt hm hm hm… vaan suoraan kuulasateen läpi ja… hm hm… saapui hän meidän luoksemme… Ja sentähden, hyvät herrat… hyvät herrat…

Tässä alkoi kenraali pyyhkiä suutaan ruokaliinalla, upseerit hymyilivät, Ranskan urhokas poika kävi punaiseksi kuin krapu ja alkoi vilkuilla meihin. Selim puri huultaan ja minä puolestani koetin antaa Ranskan urhokkaan pojan katseestani havaita, ettei meillä ollut ajatusta ryhtyä vastustamaan niitä kiitoslauseita, joita hänen osakseen tuli.

Sillävälin oli kenraali irroittanut rinnastaan tähden, joita siinä muuten riippui kokonainen sikermä, ja virkkoi:

— Lähemmäksi, Ranskan urhokas poika! Minä toivon… hm hm… että diktaattori… hm hm… antaa vahvistuksensa tälle kunnianosoitukselle, jonka minä nyt teille suon.

Muuan pitkäkasvuinen, kasvoiltaan tuima ja epämiellyttävä upseeri ei voinut enää hillitä itseään, vaan virkkoi:

— Anteeksi, kenraali .. Minä olen saanut sen käsityksen, että nämä kaksi herraa…

Kenraali viittasi häntä vaikenemaan ja kääntyi meihin:

— Te muukalaiset, — sanoi hän, — jotka juuri olette liittyneet Ranskan lipun alle, ottakaa tämä sankari esikuvaksenne, ja saattaa tapahtua, että teidänkin rintanne koristetaan moisella kunniamerkillä.

Pelkäsin Selimin ratkeavan ääneen nauramaan tai saavan aikaan ikävyyksiä. Mutta ei, hän seisoi rauhallisena ja kylmänä, vaikka saattoi selvästi huomata, että tapaus sekä harmitti että huvitti häntä.

Hra Vaucourt oli muuten kunnon mies; hän selitti, ettei risti kuulunut hänelle, vaan meille. Siitä oli seurauksena, että kenraali sai miettiäkseen ongelman: mikä oli suurempi, hra Vaucourtin urhoollisuusko, vai vaatimattomuus? Sitten erosivat meidän tiemme.

Iltapäivällä kutsui Mirza upseerit päivällisille, joilla hän tuhlasi rahaa kuin ruhtinas. Seuraavana päivänä läksimme etsimään La Rochenoirea.

Siten tapahtui matkamme Parisista.