II.
Haute-Saônen departementtiin saakka matkustimme suurimmaksi osaksi seutujen kautta, jotka olivat ranskalaisten hallussa, vaikkakin baijerilainen armeija, joka toimi etelässä, oli yhteydessä pääkaupunkia piirittävän preussilaisen armeijan kanssa. Ainoana vaaranamme olivat ranskalaiset sotarosvot; kaikki tiet vilisivät niitä, eikä suinkaan sattunut harvoin, että ne ottivat omalletunnolleen ryöstöjä ja varkauksia. Heitä emme kuitenkaan pelänneet, meitä kun taasen oli kolme. "Ranskan urhokas poika" hra Vaucourt oli tosin toista tietä lähtenyt Bordeauxiin, mutta kohta toisena matkapäivänä liittyi meihin eräs Jean Marx, syntyään elsassilainen, kahdeksantoistavuotias nuorukainen, joka ei pelännyt mitään maailmassa ja olisi yhden päivän tuttavuuden perästä seurannut meitä vaikka suoraa päätä saksalaisten kitaan. Kaikkialla kohtasimme sodan kauhuja, kaikkialla hävitettyjä kyliä, joitten asukkaat piiloutuivat meidän lähestyessämme; pellot olivat viljelemättöminä, tuon tuostakin tapasimme kuihtuneita, nälkäisiä raukkoja, aavemaisia olentoja, jotka perunamaissa kuleksien etsivät menneenvuotisia, puolimätiä perunoita. Minne vain tulimme, tunkeutui sieramiimme tukahduttava katku. Öisin valaisi taivaanrantaa tulipalon kajastus, ja etäältä kuului suden ulvontaa. Muutamia kertoja jouduimme taistelutantereelle, missä ei kuitenkaan näkynyt enää ihmisten ja hevosten ruumiita, vaan valkoisia paperitukkoja, jätteitä ammutuista panoksista. Toisin paikoin peittivät nämä tukot maan kuin lumi, paikotellen oli niitä harvemmassa. Kerran päädyimme aivan autioon kylään, missä ei ollut muuta elollista, kuin meitä pakeneva, nälästä kaakattava kanaparvi ja yksi ihminen, mielipuoli eukko, joka istui puoleksi luhistuneen tupansa kuistilla ja puheli kovaäänisesti itsekseen. Ainoastaan suurella vaivalla saimme hänen hajanaisista vastauksistaan selville, että kylän asukkaat olivat joku päivä sitten ampuneet ulaaneja ja sitten paenneet, sillä he pelkäsivät, että heidän kylänsä poltettaisiin.
Eräänä yönä saavuimme tuvalle, jonka ikkunasta loisti valkea, ja koputimme ovelle. Kesti kauan ennenkuin havaitsimme minkäänlaisia elonmerkkejä, mutia vihdoin avautui ovi ja eteemme ilmestyi niin sudennäköiset kasvot, että me melkein luulimme näkevämme sen pedon edessämme. Marx väitti miestä ruumiinvarkaaksi, ja ehdotti, ettemme yöpyisi hänen luokseen, kun emme voineet olla lainkaan varmoja siitä, ettemme yöllä saisi puukonpistoa kylkiluittemme väliin. Mutta me olimme lopen väsyneitä ja päätimme kuitenkin yöpyä. Hetkisen kuluttua ilmestyi esille vielä neljä samanlaista olentoa; he alkoivat vilkuilla meitä salavihkaa ja luoda ahnaita silmäyksiä matkatavaroihimme. Marx jäi pihalle hevosten luo, Mirza puolestaan tarttui muitta mutkitta susimiestä kurkkuun, painoi hänet seinää vasten ja asetti pistoolin piipun hänen otsalleen sanoen:
— Kuuleppas, kirottu elukka! Aja heti paikalla ulos nuo roikaleet, muutoin ammun sekä sinut että jokainoan heistä, ja jos jotakin häviää yön aikana, hirtän sinut ilman armoa.
Miehet alkoivat murista, koettipa eräs heistä selittää olevansa joku virkailijakin ja pyysi uhkaavasti saada nähdä passejamme. Vastaukseksi tarttui Selim ratsupiiskaansa ja alkoi sillä säälimättä läiskytellä, ja etenkin tuota virkailijaa. Yö kului rauhassa, ja me jatkoimme seuraavana aamuna matkaamme.
Mutta tie kävi yhä vaarallisemmaksi. Tulimme nyt seudulle, joka oli melkein kokonaan saksalaisten vallassa, joita pienet, hajallaan liikkuvat vapaajoukot lakkaamatta ärsyttelivät ja ahdistelivat. Kylät ja kaupungit olivat säilyneet paremmin täällä kuin niillä seuduin, missä kaksi armeijaa taisteli keskenään. Asukkaat eivät tehneet vastarintaa saksalaisille, vaan taipuivat heidän ylivoimaansa, mutta niinpä olikin heiltä melkein mahdoton saada minkäänlaista apua tahi neuvoja. Me päätimme millä hinnalla hyvänsä etsiä käsiimme La Rochenoiren, vaikka se näytti inhimillisille voimille mahdottomalta, sillä ensiksikään ei kukaan tiennyt, missä hän joukkoineen oleskeli, ja toisekseen täytyi meidän, päästäksemme hänen luokseen, mennä suoraan saksalaisten kitaan, sillä mikään vapaajoukko ei ollut niin vihattu ja vainottu kuin hänen. Voimme sanoa, että me kolme aloimme nyt käydä todellista sotaa omin päin. Me liikuimme vain öisin ja suuntasimme kulkuamme sellaisille paikoille, missä huhujen mukaan oli joko hyökätty valiojoukkojen kimppuun, lyöty etujoukkoja tahi vangittu pienempiä osastoja. Mutta kylläpä me sovimmekin hyvin yhteen, me kolme.
Marx oli tosiaankin kelpo poika. Hän oli luonteeltaan rauhallinen ja välinpitämätön, kuten elsassilaiset ainakin, ja mursi lystikkäästi ranskankieltä. Toisinaan tuntui minusta kuin hänen urhoutensa olisi johtunut jonkinlaisesta puuttuvasta käsityskyvystä, jostain uhkaavan vaaran tajuamattomuudesta. Mutta syy oli toinen. Marx vihasi saksalaisia kaikesta sielustaan, ja tuollainen viha katkeroittaa rauhallista luonnetta paljoa suuremmassa määrässä kuin muunlaista. Kuitenkin oli hän valpas kuin vainukoira ja epäilemättä kylmäverisin meistä kaikista.