III.
Vain vähäisen osan matkasta kuljimme rautateitse. Ranskalaisten haltuun jääneillä seuduilla oli nimittäin useimmat radat hävitetty, ja yleisen sekasorron aikana ei kukaan välittänyt ryhtyä niitten uudelleen rakentamiseen. Tämä vaikeutti suuresti sotajoukkojen liikkeitä, mutta siihen aikaan tahtoivatkin kaikki yksimielisesti syöstä Ranskan turmioon.
Haute-Saônen depardementti, missä La Rochenoire oleskeli, oli saksalaisten vallassa. Päästyämme sen rajojen sisäpuolelle, aloimme taas kulkea metsiä myöten ja liikuimme melkein yksinomaan öisin. Päivät nukuimme humala- tai viinitarhoissa, tähystelimme ja teimme uusia matkasuunnitelmia.
Pari päivää ennen tuloamme La Rochenoiren leiriin poikkesimme erääseen La Mare-nimiseen kylään. Se ei tosin ollut aivan matkamme varrella, mutta Selim selitti, että hänen täytyi saada tavata erästä hra La Grangea, joka oli jonkun aikaa asunut siellä; häneen oli Mirza tutustunut Parisissa.
Me lähestyimme kylää mitä varovaisimmin, sillä oli hyvinkin mahdollista, että siellä majaili baijerilaisia tai preussilaisia joukkoja. Oli jo pimeä, aurinko laskenut; ainoastaan lännessä kuulsi vielä iltaruskon kajastus. Siellä täällä alkoi talojen ikkunoihin ilmestyä valoa. Kaikkialla näytti vallitsevan mitä suloisin rauha. Me ryömimme humalatarhassa kuin käärmeet, mutta koirat vainusivat meidät ja alkoivat haukkua. Samassa näimme muutamia tummia olentoja, jotka seisoivat aitauksen toisella puolella ja keskustelivat puoliääneen.
Me kumarruimme alas. Äänet vaikenivat, ja yksi olennoista kumartui yli aidan ja tähysteli tarkasti humalatarhaan päin. Sitten alkoi taas kuulua ääniä pimeydestä:
— Mitä te tähystelette, ukko Grousbert?
— Koirat haukkuvat! tuolla liikkuu jotakin.
— Tuollako! Kuu alkaa juuri kohota taivaalle, ja silloin käyvät koirat aina levottomiksi.
Toinen ääni lisäsi:
— Ehkä siellä on kuolleitten sieluja? Sanotaan, että koirat vainuavat ihmissieluja.
— Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.
Sitten kuului huokauksia.
Mirza kuiskasi minulle:
— Ne ovat varmasti sotilaita.
Miehet alkoivat aidan takana taas haastella, mutta vielä enemmän kuiskaten:
— Susia juoksentelee myöskin ympäristöllä. Sota siittää susia niinkuin kaikkea muutakin pahaa.
— Kylläpäs iltarusko oli tänään punainen! Jossain on kai taas taisteltu.
— Määri arvelee preussilaisten tulevan uudelleen tänne.
— Suojelkoon meitä Pyhä Hubertus heistä!
Nyt nousi Selim piilopaikastaan ja huusi:
— Halloo, ihmiset hyvät! Voitteko opastaa meidät hra La Grangen luo?
— Oh!… — kuului pelästyneitä ääniä. Mitä te olette miehiänne?
— Tänään sotilaita, huomenna ties mitä! Neuvokaa meille tie, älkääkä kyselkö.
Eräs miehistä virkkoi:
— Minä seuraan teitä.
Käännyimme nyt leveälle tielle, jota verhosi läpinäkymätön pimeys.
Kuljettuamme satakunta askelta teki tie äkkinäisen mutkan oikeaan.
Etäämpänä kohosi pieni kirkko, jota ympäröi valkoinen, matala muuri ja
joukko puita; näiden lomitse pilkisti valaistuja ikkunoita.
— Tuo on Pyhän Hubertuksen kirkko, virkkoi saattajamme, — ja täällä asuu La Grange.
Tulimme nyt puutarhaan, joka oli niin tiheä, että oksat levisivät ikäänkuin holviksi käytävien yli. Puutarha näytti olevan perin huonossa kunnossa. Sen keskustassa oli kaunis sveitsiläiseen malliin rakennettu huvila, jonka seinät olivat villien viini- ja muitten köynnöskasvien peitossa, jotta valaistut ikkunat tuikkivat kuin käärmeen silmät.
Eteisen ovi oli auki, ja me astuimme sisään. Ihmisiä ei näkynyt. Eteinen oli pimeä, mutta kuu paistoi niin heleästi ikkunasta, että me saatoimme eroittaa kaikki: keskellä lattiaa oli pöytä, seinänvierillä kaappeja ja niiden päällä kuivaneita tähkäkimppuja.
Marx koputti ratsupyssyllä lattiaan. Samassa kuului askeleita, viereiseen huoneeseen antava ovi avautui, ja naisolento — luultavasti palvelustyttö — näyttäysi, mutta katosi heti, nähtävästi pelästyen. Marx koputti kovemmin.
Hetkisen kuluttua ilmestyi sama naisolento uudestaan, pitäen lamppua kädessään, ja hänen perässään tuli vanha harmaahapsinen ukko. Tämä lähestyi meitä, nosti käden silmilleen ja kysyi verkkaan, mutta verrattain kovalla äänellä:
— Miksi te meluatte niin, ystäväiseni?
Sitten asetti hän käden korvalleen ja kysyi:
— Hä?
Jos me olisimmekin melunneet, niin ei ukkoparka olisi sitä varmastikaan kuullut, sillä kaikesta päättäen tuntui hän olevan kuuro.
— Eikö minulla ole kunnia olla tuttu? huudahti Mirza, kumartuen ukkoon päin.
Tämä tarkasti häntä, muisteli hetkisen ja virkkoi:
— Ah, tekö se olettekin, kreivi?
Sitten lisäsi hän itsekseen, mutta aivan kuuluvasti:
— Mitä hän näillä seuduilla tekee!
— Minä aijon antautua sotapalvelukseen, vastasi Mirza.
— Tervetuloa, tervetuloa kattoni alle!
Selim esitti Marxin ja minut, ja ukko kehoitti meitä astumaan sisälle, mutta me pyysimme ensin saada muuttaa vaatteitamme, sillä me muistutimme hieman liiaksi maantierosvoja. Palvelustyttö johdatti meidät vierashuoneeseen.
Pukeutuessamme virkkoi Mirza:
— Hän on kauheasti vanhentunut, muuttunut melkein lapseksi uudestaan.
— Miksi sinä tahdoit häntä tavata? Hänhän on aivan höperö.
— Sen kerron sinulle yöllä.
Sitten menimme alas.
Ukko odotti jo meitä katetun ruokapöydän ääressä. Heti meidän jälkeemme astui huoneeseen nuori, kaunis tyttö, solakkavartaloinen ja tummakutrinen. La Grange esitti hänet pojantyttärekseen.
Minä kumarsin jäykästi ja jokseenkin välinpitämättömästi. Mutta äkkiä keksin jotakin, mikä hämmästytti minua mitä suurimmassa määrin.
Neiti La Grange vaaleni kalman kalpeaksi, nähdessään Mirzan, eikä viimemainittukaan näyttänyt vähemmin liikutetulta.
— Hänellä näkyi olevan syynsä tännetuloon, — arvelin itsekseni.
Me istuimme kukin paikallemme ja ryhdyimme äänettöminä aterioimaan. Kukaan ei tuhlannut sanoja, puhuttiin hillityllä äänellä ikäänkuin olisi pelätty jonkun kuuntelevan.
Sen verran huomasin kuitenkin, että neiti La Grangen ja Mirzan välillä oli jotakin. Edellinen karttoi Mirzan katsetta, mutta kun Mirza taas ei katsonut neitoon, tarkasti tämä häntä kummallisin silmäyksin. Mirza koetti turhaan saada keskustelua vireille. Vaitiolo kävi kiusalliseksi.
Aterian päätyttyä katsahti ukko La Grange kattoon ja sanoi äkkiä:
— Maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai… niin, torstaihan tänään onkin.
Noustuamme pöydästä tarttui Mirza hänen käsivarteensa, ja he katosivat viereiseen huoneeseen. Luulen, että hän pyysi ukolta opasta, mutta en voinut kuulla heidän keskusteluaan, vaikka he puhuivatkin verrattain kovaäänisesti. Olin nimittäin istahtanut neiti La Grangen viereen ja koetin pitää hänelle seuraa.
Se olisi ollut toisissa olosuhteissa verrattain helppoa. Nuori tyttö oli kaunis ja miellyttävä, hänellä oli älykkäät, tummat silmät ja ihmeteltävän kauniit kädet, jotka hän nähtävästi mielistelyn halusta nosti tuon tuostakin kutreilleen. Mutta tällä kerralla ei keskustelusta ollut tulla mitään. Minä olin väsynyt ja neiti La Grange hajamielinen.
Vihdoin kysyin häneltä, kuinka kauan hän oli tuntenut Mirzan.
Silloin tuli häneen eloa, mutta sen sijaan että olisi vastannut kysyi hän vuorostaan, mitä varten me olimme tulleet näille seuduille. Vastasin hänelle, että minusta oli yhdentekevää, missä sain tapella, mutta Mirza oli tahtonut poikettavaksi tänne. Tytön kuumeentapainen levottomuus yltyi. Olisin ehkä jossain toisessa tilaisuudessa koettanut udella häneltä yhtä ja toista, mutta nyt esti minua siitä väsymys. Marx oli nukahtanut nojatuoliin ja kuorsasi, ja minä ajattelin enemmän unta kuin sydänsalaisuuksien utelemista.
Kohta palasivat Mirza ja ukko viereisestä huoneesta. Ukko istahti nyt viereeni, laski kätensä polvelleni ja alkoi puhua pitkiä, hajanaisia lauseita, tehden aina etukäteen käsillään liikkeitä, joiden piti kuvata hänen sanojaan. Sillaikaa lähestyi Mirza neiti La Grangea. Kuulin heidän vaihtavan muutamia pikaisia sanoja, ja senjälkeen näkyi Mirza hartaasti pyytävän jotakin. Onnistuin kuulemaan vain sanat: "Minä selitän kaikki!" sillä samassa teki ukko taas käsillään muutamia ennakkoliikkeitä ja sanoi sitten:
— Te saatte nukkua toisessa rakennuksessa. Teidän tarvitsee vain avata takaovi, niin pääsette suoraan humalatarhaan… aina metsään saakka.
Sitten nosti hän käden korvalliselleen ja kysyi:
— Hä?
Vihdoin sanoimme hyvää yötä. Toinen rakennus oli puutarhan äärimäisessä kulmassa, muutaman kivenheiton päässä huvilasta. Siellä ei nähtävästi asunut ketään, sillä astuessamme sisälle lehahti vastaamme humalan tuoksu, ja humaloita näkyi riippuvan siellä kuivamassa. Yksi huoneista oli kuitenkin kalustettu, ja lattialle oli levitetty kolme patjaa, päänalusia ja hursteja. Niin houkuttelevaa vuodetta en ollut nähnyt pitkiin aikoihin, ja minä heittäydyin levolle, ajattelematta edes riisuutua. Selim ja Marx eivät liioin riisuneet yltään, vaan kävivät makuulle täysissä pukineissa, ja kaikilla oli ratsupyssy lähellään siltä varalta, että niitä tarvittaisiin.
— Kuule, — sanoi Mirza. — Nyt on hetki tullut, jolloin minun täytyy tunnustaa ja selittää sinulle kaikki…
Sen verran kuulin, mutta nukahdin sitten, ja nukuinkin niinkuin tukki, mutta en toki paria tuntia enempää.
Kello kahden ajoissa heräsin äkkiä.
Ensi alussa en voinut muistaa, missä olin, mutta sitten selvenivät ajatukseni, ja minä katsahdin ikkunasta ulos.
Heikko vaaleanpunainen valo loisti sisälle.
Mutta se ei ollut päivänsarastusta, vaan kaukaisen tulipalon kajastusta.
— Siellä palaa, — ajattelin itsekseni, mutta en tuntenut vähintäkään halua jättää lämmintä vuodettani.
— Mahtavat tapella siellä.
Ja siellä tapeltiinkin.
Hetkisen kuluttua kuulin kiväärin pauketta etäältä.
Kaukaiset, kumeat laukaukset, nopeat ja tasaiset kuin säveljakso, taukosivat toisinaan ja kaikuivat sitten taas kaksinkertaisina.
Väliaikoina kuului Marxin kuorsausta.
Jonkun ajan kuluttua tuntui minusta aivan kuin olisivat laukaukset kuuluneet lähempää, ja jokunen kanuunan jyrähdys tärisytteli ikkunanruutuja. En tahtonut vielä nousta ylös, mutta päätin kuitenkin varovaisuuden vuoksi herättää Mirzan.
— Selim! — huusin minä.
Ei vastausta.
— Selim! — toistin kovalla äänellä.
Vastaukseksi kuului vain Marxin kuorsaus!
Tällävälin oli kajastus yhä kirkastunut, ja minä eroitin jo Selimin vuoteen — se oli tyhjä.
Arvelin hänen lähteneen ottamaan selkoa taistelun kulusta; tartuin ratsupyssyyni ja läksin myöskin ulos.
Kuu paistoi kirkkaasti, ja tulipalon kajastuksen ohella levitti se salaperäistä valaistusta puutarhaan. Puitten lehdet rapisivat hiljaa, heijastuen hopealle ja kuparinpunaiselle; maassa näkyi pitkiä, tummia varjoja. Mutta puutarhassa oli kaikki hiljaista. Huvilan ikkunat näyttivät mustilta. Täällä oltiin nähtävästi tottuneita tulipalon loimuihin ja kiväärinlaukauksiin.
Salaperäinen juhlallisuus vallitsi kaikkialla. Täällä uinuvan puiston surunvoittoinen hiljaisuus, tuolla veripunainen hehku, taistelu, tulipalo ja meren kohinaa muistuttava melu.
Olin niin tottunut olemaan varuillani, että nytkin vaistomaisesti hiivin eteenpäin aivan kuin olisin lähestynyt preussilaista vahtisotilasta.
Äkkiä huomasin Mirzan ja jäin kuin naulittuna seisomaan paikalleni. Penkillä, varjoisessa pensaikossa, istui neiti La Grange, ja hänen edessään oli Mirza polvistuneena, suudellen innokkaasti hänen käsiään.
Kuu ja punerva hohde valaisi heitä.
— Sinä minun ainoani, ainoani! — kuiskasi Mirza intohimoisesti.
— Annathan anteeksi? — jatkoi hän hetken kuluttua.
Hänen äänensä ja suudelmansa kuuluivat yli voimakkaimpienkin pyssynpamausten.
Kuulin vielä muutamia yksinäisiä lauseita:
— Tulin ainoastaan…
Aloin pelätä, että taistelu leviäisi La Mareen saakka ja katsoin varovaisuuden vaativan meitä olemaan valppaina. Vetäysin senvuoksi pensaikkoon ja vihelsin hiljaa sovitun merkin.
Heti alkoi pensaista kuulua rapinaa ja samassa ilmestyi eteeni Mirza säihkyvin silmin ja hehkuvin poskin, läähättäen mielenliikutuksesta.
— Mikä on hätänä? — kysyi hän.
— Tappelevat.
— Etäällä. Älä käytä väärin merkkiä, sinä leikittelet. Merkki tietää: vaara on lähellä.
— Häiritsinkö sinua?
Mirza pysähtyi äkkiä.
— Sinä näit?…
— Näin.
Hän vaikeni hetkiseksi, sitten syleili hän minua.
— Hyvä, — sanoi hän. Käykäämme sisälle, minulla on sinulle paljon kerrottavaa. Nyt et kai nukahda?
— En, sen lupaan.
Me menimme sisälle. Minä heittäysin patjalleni, Mirza istahti omalleen ja alkoi:
— Sinun mielestäsi olen ehkä toiminut itsekkäästi, mutta arvelin, että sinusta oli sama, missä sait tapella. Sitäpaitsi seuraa minua aina onni, mutta sinua ei, ja sentähden ajattelin, että jos sinä sidot kohtalosi minun kohtalooni, joudut sinä myöskin osalliseksi minun onnestani. Mutta asian voi muuttaa. Minä olen antautunut hyvin vaaralliseen seikkailuun. Nyt kerron sinulle mihin. Jos tahdot, niin voit peräytyä, vielä ei ole myöhäistä. Mutta sano minulle, olisitko joka tapauksessa lähtenyt sotaan?
— Olisin.
— Hyvä — siis en houkutellut sinua?
— Et.
— Kuule sitten. Jo ennen sodan syttymistä tutustuin Parisissa Lydia la Grangeen ja rakastuin häneen. Hän miellytti minua. Mutta sitten välimme rikkoutuivat, ja tiedätkö, kuka siihen oli syynä?
— En.
— La Rochenoire.
— La Rochenoire?
— Niin. Yksityisseikkoja en nyt ennätä sinulle kertoa. La Rochenoire rakastui myöskin häneen, mutta se mies oli huonossa huudossa ja markiisin-arvoineen köyhä kuin kirkonrotta. Minulle oli verrattain helppoa lyödä hänet laudalta. Silloin haastoi hän minut kaksintaisteluun. Me taistelimme pistooleilla. Kolme kertaa tähtäsin häntä otsaan, ja kolmasti lahjoitin hänelle hengen. Hän ei osaa ampua. Olisin voinut tappaa hänet, ja kadun, etten sitä tehnyt, sillä siitä lähtien on hän vainonnut minua väsymättömästi. Olen aina ollut tulinen, kuten tiedät, ja toisinaan antautuessani uusiin suhteisiin en ole välittänyt sitä ennen lopettaa entisiä. Niin oli nytkin käynyt. Vuotta ennen kuin opin tuntemaan Lydian olin Jockey-klubissa tutustunut nuoreen meriupseeri Marillaciin, joka heti ensi hetkellä mieltyi minuun. Hän oli kelpo poika — urhoollinen, älykäs, sanalla sanoen oikea ritari. Jonkun viikon kuluttua kutsui hän minut kotiinsa ja tarjosi ystävyytensä, ja minä — suokoon Jumala sen anteeksi! — antausin suhteisiin hänen nuoren, kauniin vaimonsa kanssa. Meikäläisissä oloissa pidetään sellaista rikoksena, mutta Parisissa on se ihan tavallista. Minä en ollut ympäristöäni parempi. Mutta omatuntoni alkoi kuitenkin soimata minua. Mies oli usein poissa, mutta kun hän tuli kotiin, täytyi minun teeskennellä ystävyyttä häntä kohtaan, ja se kävi ylen tukalaksi; minä inhosin itseäni. Tultuani tuntemaan Lydian tahdoin lopettaa entiset suhteeni, en siksi, että tunteeni Lydiaa kohtaan olisi ollut todellinen, sellaiseksi muuttui se vasta myöhemmin, — vaan siksi, etten voinut teeskennellä. Luulin voivani helposti päästä eroon rouva Marillacista, mutta petyin suuresti. Hän oli saanut tiedon aikeestani, ja mustasukkaisuudesta ja kostonhimosta antautui hän suhteisiin La Rochenoiren kanssa. Tämä taas ei anna koskaan anteeksi eikä väisty kenenkään tieltä, ja siksi käytti hän tilaisuutta tehdäkseen lopun Lydian ja minun välisestä suhteesta, samalla kostaen minulle. Hän selitti Lydialle, että minä rakastin rouva Marillacia. Lydia ei tahtonut uskoa sitä, vaan vaati todistuksia. Silloin sain rouva Marillacilta kirjeen, missä hän pyysi minulta viimeistä kohtausta. Minä kieltäysin. Silloin sain toisen kirjeen, joka sisälsi vain sanat: "Sinä tiedät, että mieheni on tullut kotiin, ja pelkäät." Enempää ei tarvittu. Minä menin. Se oli ansa. La Rochenoiren oli määrä tuoda Lydia paikalle, todistaakseen hänelle uskottomuuteni. Mutta siinä ei kylliksi. Kostonhimoisena minua kohtaan ei se lurjus empinyt valita myöskin rouva Marillacia uhrikseen; hän ei ilmoittanut ainoastaan Lydialle kohtaamisestamme, vaan myöskin hra Marillacille, toivoen tämän haastavan minut kaksintaisteluun ja surmaavan minut — Marillac oli nimittäin Ranskan taitavimpia miekkailijoita, eikä kukaan uskaltanut ryhtyä hänen kanssaan miekkasille. Sitten tapahtui yhteentörmäys. Sinä olet tietysti kuullut siitä — koko Parisihan ei puhunut muusta. Päätin antaa Marillacin surmata itseni, mutta kun sain nähdä verta, pääsikin kovaonninen luontoni oikeuksiinsa, ja minä työnsin miekkani kahvaa myöten hänen rintaansa. Vielä tänään kuulen, kuinka terä mursi hänen selkärankansa.
Mirza säpsähti. Hän oli kalpea, hänen silmänsä säihkyivät ja kasvoilla kuvastui tuska, mutta samalla synkkä, uhkaava katkeruus.
Hän peitti käsillään kasvonsa ja vaikeni. Vähään aikaan en kuullut muuta kuin laukauksia, jotka yhä lähenivät.
— Kerro enemmän, aika on täpärällä, — sanoin minä.
— On helppo arvata, — lisäsi hän, — mitä sitten tapahtui. Lydia ajoi minut ovesta ulos, ja siitä lähtien aloin rakastaa häntä toden teolla. Olisin kostanut verisesti La Rochenoirelle, mutta en ollut selvillä hänen syyllisyydestään. Sitäpaitsi komennettiin hänet heti jälkeenpäin Marseilleen, sillä hän oli siihen aikaan meriministeri. Ennen lähtöään kosi hän Lydiaa, joka epätoivoissaan antoi myöntymyksensä. Minä aloin viettää hurjaa elämää ja tuhlasin koko joukon rahoja. Olin Jockey-klubin sielu; siellä pidettiin minua sankarina, itse pidin itseäni halpamaisena raukkana. Kärsin kauheasti. Sitäpaitsi kasvoi rakkauteni Lydiaan, ja se teki minut vielä onnettomammaksi.
— Kuinka sait tietää La Rochenoiren osallisuuden tuohon juttuun?
— Tapasin rouva Marillacin sittemmin siinä kurjassa ympäristössä, missä aikaani kulutin. Hän oli vajonnut syvälle, mutta minä koetin kohottaa häntä, vaikka tosin liian myöhään: hän oli saanut keuhkotaudin. Hän kuoli pian sen jälkeen, mutta tunnusti ennen kuolemaansa minulle kaikki. Vannoin silloin kostavani La Rochenoirelle. Ja kautta taivaan! olisin tehnyt sen heti, ellei sota olisi juuri silloin tullut väliin.
— Luulin, — jatkoi hän, — että La Rochenoire sortuu sen jalkoihin, ja rukoilin sentähden ristin Jumalaa ja typerää Muhamedia pelastamaan hänet minulle. Eikä aikaakaan, kun hänen nimensä sukelsikin esille tapausten pyörteistä, sen kamalan kehän ympäröimänä, joka oli tehnyt hänet niin kuuluisaksi sissiksi. Silloin ajattelin: nyt on hetki tullut!
— Mikä on tarkoituksesi?
Mirza aukaisi vapisevin käsin lakkinsa vuorin ja otti esille paperin, jonka ojensi minulle, sanoen:
— Lue!
Aloin lukea tulipalon loimussa, ja minusta tuntui kuin en olisi ollut valveillani, — kuin olisi kaikki, mitä tapahtui, ollut vain kummallista unta, joka haihtui herättyäni.
Paperi, jota pidin kädessäni, oli kaikessa vaatimattomuudessaan Mirzan nimitys La Rochenoiren joukon päälliköksi, sekä määräys asettaa samainen La Rochenoire sotaoikeuden tuomittavaksi.
Ojensin paperin äänettömänä takaisin.
Mirza nousi seisaalle ja tuli luokseni. Hänen kasvoillaan kuvastui oikea itämainen julmuus.
— Vannon tämän yön, palon, noitten kaatuneitten kautta, että minä ilman epäilyksiä ammutan hänet!
Sitten avasi hän nopeasti ikkunan. Hän tarvitsi selvästi raitista ilmaa.
Mutta minä en käsittänyt, mitä nimitys merkitsi.
— Selitä minulle asia! — sanoin.
Selim käveli hetkisen edes takaisin.
— Sinä ihmettelet nimitystä ja käskyä asettaa sotaoikeuden eteen mies, joka ei tee muuta kuin tappelee saksalaisten kanssa, — vastasi hän vihdoin. — Mutta kaikella on syynsä. Tuo mies luulee nyt olevansa kaikki kaikessa, ollessaan joukon johtaja. Hän on ylimys. Hänen miehensä huutavat "vive le roi!" [Eläköön kuningas!] sotakentällä. Hän ei palvele tasavaltaa, vaan Henrik V:ttä. Sitäpaitsi kohtelee herra markiisi ihmisiä liian ylimielisesti, hän ammutti Branche Verten kylän määrin, hirtätti Agneauxissa kaksi talonpoikaa, poltatti Maricin kylän sentähden, että se kieltäytyi antamasta hänelle muonavaroja. Kun Chauzy lähetti hänelle ohjeita, ruoskitutti hän sanansaattajia ja lähetti Chauzylle röyhkeitä vastauksia. Yksin sekin riittää tuottamaan hänelle kuolemantuomion. Hän tahtoo olla oma herransa ja käydä sotaa omin päin, mutta sepä ei luonnistu. Diktaattorilla oli tosiaankin kylliksi syitä. Hän selitti La Rochenoiren menettäneen päällikkyyden, kukaan ei tahtonut ryhtyä siihen, kunnes minä sain tiedon asiasta.
Ilmoitin heti olevani valmis ryhtymään toimeen, ja koska diktaattori tunsi minut Jockeyklubin ajoilta, tulin suuremmitta vaikeuksitta nimitetyksi. Mutta minulle huomautettiin, että La Rochenoire, jolla ei ole paljoa kadotettavaa ja jolla on sotilaansa takanaan, varmasti ampuu sen, joka saapuu hänen leiriinsä nimitys taskussaan.
— Mitä? Eikö hallitus kykene vapauttamaan itseään hänestä?
— Kykenee kylläkin: se voisi saartaa hänet joukoillaan ja tuhota hänet perin pohjin. Mutta diktaattori ajattelee yleistä mielipidettä. La Rochenoiren nimi on käynyt julkiseksi, hän on jo otellut nelisenkymmentä kertaa ja useimmiten suoriutunut voittajana. Olen sentähden saanut käskyn menetellä varovasti, mikä ei minua juuri miellytä! Säästän La Rochenoirea niin kauan kuin hänellä on sotilaat puolellaan, mutta hekin alkavat napista. Minä en vedä esille nimitystäni heti, vaan vasta sitten kun olen voittanut sotilaat puolelleni. Mutta jos La Rochenoire antaisi käskyn ampua minut, niin ammun kuulan hänen otsaansa ja vedän esille nimitykseni. Epäilen kuitenkin niin käyvän. La Rochenoire tietää, että minä olen hyvissä väleissä nykyisen diktaattorin kanssa. Ampua minut olisi samaa kuin "polttaa kaikki laivansa", ja sitä ei hän toki tahtone. Saammehan muuten nähdä. Toivottavasti ei tarvitse mennä äärimäisyyksiin. Se on hallituksen toivo. La Rochenoire ei tiedä asiasta mitään. Niin ovat asiat. Sano nyt minulle ajatuksesi.
— Ajatukseni on, että olisit tehnyt paremmin, jos olisit sanonut minulle kaikki samalla kertaa.
— Menettelin väärin, mutta pelkäsin, että sinä voisit saada minut luopumaan aikeestani.
— Ja miksi sinä sitten houkuttelit minut mukaan?
— Vielä ei ole myöhäistä vetäytyä takaisin. Sinä sanoit olevan yhdentekevää, missä saat tapella. Jonkun matkan päässä täältä oleskelee Corbeaun vapaajoukko. Sinä voit liittyä siihen. Varmuuden vuoksi olen hankkinut sinulle paikan.
— Kuule nyt, Selim! — sanoin minä. — Sinä tahdot kostaa, ja tee se, mutta tapa ei minua miellytä, Voisin kyllä käsittää, jos sinä etsisit La Rochenoiren ja muitta mutkitta ampuisit luodin hänen otsaansa, mutta sinä aijot ensin voittaa hänen luottamuksensa ja sitten pettää hänet.
— Minä en ole valinnut tapaa. Sellaiset ovat saamani määräykset, ja niitä täytyy minun noudattaa, minkä myöskin olen luvannut tehdä, sillä ei siinä kylliksi, että ilman muuta surmaan hänet. Ensin täytyy minun saada nöyryyttää hänet mitä julmimmin. Minä en välitä, onko se kaunista vai eikö. Minä olen tattari. Minä janoan kostoa!
Ja hän olikin sillä hetkellä aivan kuin täysiverinen tattari.
— Ajattele, mitä hän on minulle tehnyt! Ajattele, että Lydia on hänen morsiamensa!
Ja hän alkoi hieroa käsiään niin että nivelet nauskuivat.
Hetkisen kuluttua lisäsi hän:
— No, seuraatko sinä minua vai etkö?
— Seuraan. Jos asia toimitetaan heti, niin autan sinua, muussa tapauksessa luovun koko puuhasta.
— Tee se! Hyvä! Kiitos!
Hän puristi kättäni.
— Missään tapauksessa, — lisäsi hän, — me emme mene yhtaikaa leiriin, jottemme herätä epäluuloa. Minun täytyy päästä sinne ensin — sitten tulette te, sinä ja Marx. Me emme ole tuntevinamme toisiamme. Siten ainakin tulette suojatuiksi hänen kostoltaan, jos jotakin tapahtuu.
Minä en tahtonut suostua siihen, mutta Mirza huomautti, ettei meillä ollut oikeutta vetää mitään aavistamatonta Marxia mukaamme. Minä mukaannuin.
— Koska sinä lähdet matkaan? — kysyin minä.
— Päivän koittaessa. Te jäätte tänne vielä muutamiksi päiviksi.
Sitten tarttui hän taas käteeni.
— Ole hyvä Lydialle! Minä rakastan häntä. Ole sääliväinen minua kohtaan, ainakin siinä suhteessa. Hän ansaitsee sinun ystävyytesi… paremmin kuin minä. Hän on kärsinyt paljon, sillä hän ei ole koskaan lakannut minua rakastamasta. Nyt on kaikki selitetty.
Ja hän heittäytyi kaulaani ja painoi päänsä rintaani vasten. Sitten nousi hän äkkiä ylös ja sanoi:
— Nyt minä menen.
— Minne?
— Sanomaan hänelle jäähyväiset. Se lapsi raukka odottaa minua vielä.
Hän otti ratsupyssynsä ja meni. Minä jäin yksin nukkuvan Marxin kanssa. Sotamelu ei vaiennut, päinvastoin yltyi. Sitävastoin häipyi kajastus, sillä päivä alkoi jo sarastaa. Ikkunanruudut alkoivat loistaa, oksien rajaviivat kävivät yhä selvemmiksi. Nojasin päätäni käteen ja aloin miettiä. Mutta minä en ajatellut sitä, mitä oli tapahtunut. Olen aina tottunut mukautumaan perusteltujen tosisyitten edessä, hyväksymään ne kuin turkkilainen "kismetin", kohtalon, marmorikylmän välinpitämättömästi. Tuollainen taivuttautuminen oli siihen aikaan periaatteeni, lohdutukseni. Elämä ei ollut minusta penninkään arvoinen, elin jonkinlaisessa epäilyksen ajassa. Olin liian kauan elänyt vain sisällistä elämää ja kuluttanut itseäni. Sentähden etsinkin nyt voimakkaita, kannustavia vaikutelmia, sillä ne repäisivät minut irti kaiken katoavaisuuden ja tyhjyyden mietteistä.
Ajattelin nyt ainoastaan Mirzaa, hänen voimakasta elämäänsä, itseluottamustaan ja sitä ylenmääräistä elämänintoa, joka hänessä kuohui. Hän tappeli, rakasti, kosti ja oli täydellisesti vakuutettu siitä, että se kaikki oli vaivan arvoista. Ei ainoakaan epäilyksen varjo himmentänyt hänen sieluaan. Hänessä ei ollut pisaraakaan Hamletin verta. Sellaiset ihmiset ovat luodut toimimaan. Hänestä säteili elämän lämpöä, jossa minäkin jähmettynyttä sieluani lämmittelin.
Tällä hetkellä heitti hän tuolla puistossa jäähyväiset kauniille neiti La Grangelle, unohtaen koko maailman. Minä olisin hänen sijassaan tuntenut suutelevani huulia, jotka kuolema ennemmin tai myöhemmin jähmetyttää.
Päivä valkeni yhä. La Maren kukot alkoivat kiekua toinen toisensa perästä. Menin avonaisen ikkunan ääreen ja näin samassa heikon lyhdynvalon, joka lähestyi nopeasti pimeydestä, ja kuulin puukenkien kolinaa.
Hetkisen kuluttua ilmestyi ikkunan alle paljaspäinen ja takkutukkainen poika. Hän kohotti lyhtyä, ja nähtyään minut ikkunassa huudahti hän läähättäen:
— Te ette nuku?
— Kuinka niin?
— Preussilaiset ovat matkalla kylään.
— Sammuta lyhty ja mene! — vastasin minä kuiskaten.
Herätin Marxin ja menin sitten eteisen ovelle ja vihelsin.
Mirza tuli heti.
— Halloo! Halloo! — huusi hän.
— Saksalaiset ovat La Maressa.
Hiivimme humalatarhaan, joka ulottui metsään saakka. Meidän ei muuten tarvinnut edetä kovin pitkälle, sillä preussilaiset eivät tienneet meidän oleksivan kaupungissa. Heittäydyimme rauhassa humalaköynnösten sekaan ja aloimme kuunnella. Taistelu oli jo päättynyt ja kajastus hävinnyt taivaalta. Aluksi oli kaikki hiljaista La Maressa, mutta vähitellen aloimme eroittaa ensin hiljaisempaa, sitten kovempaa melua. Jonkun ajan kuluttua kuulimme kavioitten kopsetta ja hevosten hirnuntaa, torvien toitotusta ja rumpujen pärinää. Lopuksi alkoi kuulua myöskin laulua: ratsuväki luikkasi "Die Wacht am Rhein", ja äänet kajahtelivat kirkkaina hiljaisuudessa. Niissä tuntui lannistumatonta voimaa ja voitonvarmaa ylimielisyyttä; saattoi arvata, että cimbriläiset tomun ja veren peittämät joukot tällä laululla juhlivat uutta voittoaan.
Sarastuksen ensi säteet mahtoivat loistaa sädekehänä heidän lippunsa ympärillä.
Me kuuntelimme vaieten. Välinpitämätön Marx kalpeni raivosta ja kuiskasi hampaittensa lomitse murtuvalla ranskankielellään: "C'est pien! nous ferrons!" [Hyvä! Saammepa nähdä!] Mirza antautui myös kokonaan hetken valtaan. Varmasti unohti hän nyt kaiken muun, ja tuntui kuin hänen ajatuksensa sillä hetkellä olisivat olleet painavampia kuin Hamletin kaikki mietelmät yhteensä.
Nähtävästi oli kysymyksessä vain läpikulku, sillä vähitellen eteni melu, kavioiden kopse ja laulu kuuluivat heikommin ja sekottuivat vähitellen humalaköynnösten suhinaan. Sittemmin toi vain jokunen, voimakkaampi tuulenpuuska katkonaisia ääniä korviimme.
— Ne menivät, — kuiskasi Selim.
— Niin.
— Nyt täytyy minunkin lähteä. Te käännytte takaisin La Mareen.
Me jätimme pitkät ja sydämelliset jäähyväiset. Mirza kuivasi kyyneleen silmäkulmastaan, heitti ratsupyssyn olalleen, työnsi lakin kenoon ja poistui verkalleen, hyräillen jotakin sotilaslaulua.
Sitten kääntyi hän vielä kerran katsomaan ja lähetti meille viimeiset jäähyväisensä.
Marx ja minä palasimme äänettöminä La Mareen.