IV.
Kolme päivää myöhemmin lähestyimme La Rochenoiren leiriä. Sydämeni jyskytti kuin vasara, sillä enhän tiennyt, oliko Mirza enää elossakaan. Matkalla sanoin Marxille, miten hänen tuli milloinkin menetellä, ja neuvoin häntä parhaani mukaan. Kelpo poika oli kiintynyt Selimiin kuin veljeensä; hän sanoi, että jos Selim ei enää ole hengissä, ampuu hän La Rochenoiren kuin koiran.
La Rochenoiren leiriin opasti meidät eräs talonpoika, joka oli sissipäällikön vakooja, vaikka hän koetti samalla uskotella meille olevansa preussilainen vakooja ja kantavansa palkkaa heiltä. Hänen nimensä oli Hugon.
Haihduttaakseni levottomuuttani aloin keskustella hänen kanssaan.
— Te kai ansaitsette hyvästi rahaa, vai mitä? — kysyin minä.
Hugon käänsi julmat kasvonsa minuun ja hymyili, muistuttaen silloin hampaitaan näyttävää koiraa.
— Ansio on kurja, — vastasi hän, — mutta Isä Jumala toimittaa toisinaan lisää. Tuon tuostakin tapaa ruumiita, ja kun niitten taskuja kaivelee, löytää lantteja, kelloja ja sormista sormuksia. Muuten kuolisin nälkään.
— Vai niin, te ryöstätte ruumiita?
— Entä sitten? Luen joka kerta "ijankaikkisen rauhan", ja joskus kaksikin. Monet eivät tee sitäkään. Isä Jumala on kyllä meille armollinen. Ranskalaisia palvelen ilmaiseksi. Corbeau — nielköön maa hänet kitaansa! — määräsi minut hirtettäväksi — tosin kyllä palvelin silloin vain preussilaisia, — mutta La Rochenoire irroitti nuoran kaulastani. Tästälähin, sanoi hän, tulee sinun ottaa maksu preussilaisilta, mutta palvella meitä. Ja minä palvelenkin häntä kuin koira. Tunnen täällä jokainoan pensaan. Vien preussilaiset minne hän määrää, ja jos minä toisinaan kaivelenkin kaatuneitten taskuja, niin ei hän siitä pahastu. Hän sanoo minua aina "naudaksi", ja siihen on hänellä täysi oikeus, sillä onhan hän herrani ja isäntäni.
Kuljimme hetkisen äänettöminä. Sitten virkkoi Hugon:
— Kohta olemme perillä.
Leiri sijaitsi metsässä, kaatuneiden puitten suojassa. Oppaamme teki muutamia sovittuja merkkejä vahtisotilaalle, joka pidätti meitä, kunnes vartiojoukko saapui. Tämä vei meidät sitten leiriin.
Saapuessamme sinne oli aurinko juuri laskeutumassa. Ei ainoatakaan telttaa näkynyt, mutta kaikkialla oli olkilyhteitä. Jonkun matkan päässä näkyi kymmenkunta vaunua ja niiden edessä laihoja hevoskaakkeja. Vaunujen välissä istui kuormarenkejä, kestiten itseään juustolla ja leivällä. Useimmat sotilaat lepäsivät oljilla, toiset olivat kaivautuneet lyhteisiinsä niin että vain pää näkyi. Kokonaisuus teki hyvin surullisen vaikutuksen: kuihtuneita, likaisia kasvoja, pullistuneita, verisiä silmiä, repaleisia takkeja — kaikki tuo teki nuo olennot enemmän ryövärien kuin sotilaitten näköisiksi.
Meidät otettiin vastaan verrattain kylmästi. Kun vartiojoukko vei meidät kentän poikki, kohottautui siellä ja täällä puitten juurien joukosta esille hurjia kasvoja, ja käheä ääni kysyi:
— Halloo! Lempo soikoon, keitä te tänne laahaatte?
— Ne ovat boulevardikeikareita!
— Tule tänne vaan, pieni nahkapoika, — huusi eräs Marxille, — isänmaa tarvitsee leivonpaistia!
— Kylläpäs sinä tyhmittelet, — puuttui toinen, tarkastaen Marxin parrattomia kasvoja, eihän se mikään leivonen ole, vaan valepukuinen tyttö. Näetkös, kuinka se sipsuttelee varpaillaan!
— Vieköön piru sinut varpainesi päivinesi! Jos se on tyttö, niin sitä parempi!
Marx heristi heille nyrkkiä, minä etsin katseellani Mirzaa, mutta en nähnyt häntä missään. Aloin jo miettiä uhkauksemme täytäntöön panoa La Rochenoiren suhteen. Saavuimme nyt muutamien suurten puitten luo, joiden takaa oli kuulunut valittavaa ääntä. Katsahdettuani sinne oli aivan kuin raskas kivi olisi pudonnut sydämeltäni: ensimäinen, jonka näin, oli Selim Mirza. Ajutantin univormuun puettuna keskusteli Mirza ylen tuttavallisesti pienen, kähärätukkaisen ylpeännäköisen ja kellerväkasvoisen miehen kanssa. Arvasin, että se oli La Rochenoire. Hiukan sivulla seisoi tanakkarakenteinen, rokonarpinen ja tavattoman ruma mies. Lakin asemesta oli hänen päänsä likaisessa, verisessä kääreessä. Hän oli, kuten sittemmin tulin tietämään, luutnantti Simon, La Rochenoiren oikea käsi.
Vartiojoukko pysähtyi äänettömänä jonkun matkan päähän heistä. Mirza loi meihin pikaisen välinpitämättömän katseen, sitten kääntyi hän pois, ikäänkuin ei olisi koskaan ennen nähnyt meitä, ja pudotti sormella tuhan sikaristaan. La Rochenoire ja Simon eivät alussa liioin välittäneet meistä. He olivat nimittäin kumpikin tahollaan toimessa; toinen keskusteli Mirzan kanssa ja toinen valvoi muutamien talonpoikien kurittamista. Talonpoika-raukat, joita vartiojoukon upseerin selityksen mukaan syytettiin siitä, että he olivat opastaneet preussilaisia leiriin, vapisivat joka jäsenessään. Simon käski heidän tarkasti katsoa, mitä tovereille tapahtui. Kaksi onnetonta istui kolmannen päällä ja ruoski hänet verille; sitten nousi suomittu ylös, joi kulauksen viiniä ja kääntyi lähimmän toverin puoleen, sanoen:
— Nyt on teidän vuoronne, vaariseni.
Simon valvoi toimitusta, lyöden tahtia käsillään ja toistaen yhtämittaa:
— Kovemmin!
La Rochenoire ja Mirza kuiskailivat vähän väliä toisilleen. He näyttivät olevan mitä parhaimpia ystäviä.
Vihdoin päättyi rankaisutoimitus. Vartiojoukon upseeri ilmoitti tulomme La Rochenoirelle. Tämä katsahti nyt ensi kerran meihin. En ole koskaan eläissäni nähnyt sellaisia silmiä. Ne olivat harmaat ja himmeät ja aivan kuin sammuneet.
— Simon, vie nuo miehet sisälle, — sanoi hän, lyhyeen ja terävästi.
Simon otti esille rasvaisen muistikirjan ja merkitsi siihen meidän nimemme; sitten luovutti hän meidät nuorelle Touvenir-nimiselle upseerille, sanoen:
— Neljäs ruotu, Blainen ja Renardin numeroille.
Touvenir osoitti meille kummallekin olkilyhteemme, sanoen lyhyesti:
— Levätkää nyt.
Siten tulimme leiriin.
Muutamia päiviä myöhemmin heräsin äkkiä yöllä ja tunsin itseni sairaaksi. Oljet, joilla lepäsin, olivat kosteat. Heti auringon laskettua oli taivas vetäytynyt pilveen ja sitten oli alkanut sataa, eli oikeammin oli puitten lehdille alkanut laskeutua paksua sumua, joka tihkui nyt pisaroina alas vuoteisiimme. Tippumisen ääni kiihoitti hermojani. Tunsin itseäni ahdistavan ja olevani onneton. Kaikki tuntui minusta menevän huonosti. Näin joka päivä Mirzan, mutta en ollut vielä vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan. Hänen käytöksensä La Rochenoirea kohtaan on minulle käsittämätön. Mistä johtui tuo ystävyys? Selim oli hänen ajutanttinsa, kuinka on selitettävä tämä nopea ja odottamaton virkaylennys? Aavistelin, että viekas ranskalainen oli virittänyt ansan ja leikitteli nyt Mirzan kanssa kuin kissa. Nämä ajatukset tekivät minut levottomaksi. Ja koko ajan loiskivat pisarat herkeämättä, rapisivat lehdiltä lehdille yhä nopeammassa tahdissa. Kuume alkoi nousta, ja aivoni työskentelivät yhä rauhattomammin. Kun ajattelin, että me jäisimme tähän joukkoon, jossa vain petos ja ansat kaikkialla väijyivät, jouduin aivan epätoivoon. Millä kaipuulla ajattelinkaan vakinaista armeijaa, sen ratsastavia rykmenttejä, jotka keskellä valoisaa päivää syöksyivät kuin myrskytuuli vihollista vastaan! Ja me? Meidän täytyi kuin susien samoilla pimeydessä, väijyä metsissä ja pensaikoissa, hyökätä takaapäin vihollistemme kimppuun… Aloin tuntea inhoa tuota elämää kohtaan, ennen kun olin ehtinyt sitä vielä kokeakaan. En voinut nukkua, mutta vaivuin hetkisen kuluttua jonkinlaiseen horrostilaan. Muutamia tunteja kuuntelin pisarain putoamista ja jonkun linnun tai pimeyden hengen ääntä, yksitoikkoista: "to-to, to-to!" Mikähän lintu se mahtoi olla, joka pimeydessä ja sateessa sillä tavalla äänteli? Toisinaan kuvittelin sen joksikin yliluonnolliseksi, kuolemaa ennustavaksi olennoksi.
Sitten aloin nähdä näkyjä. Tumma metsä vetäytyi kaikilta puolin taaksepäin ja muodosti ikäänkuin neljä seinää. Olin olevinani jossakin huoneessa lapsuuteni kodissa. Pöydällä paloi lamppu ja sen ympärillä istuivat isä, äiti ja sisaret. Mutta sitten katosivat nuo olennot ja sijalla näin kaksi tuntematonta tyttöä, jotka selailivat jotakin vanhaa, kuvitettua aikakirjaa. Asetuin heidän taaksensa ja kurkistin kuvaa. Se oli kömpelö, keskiaikainen puupiirros Azincourt'in taistelusta. Alle oli piirretty goottilaisin kirjaimin: "Azincourt'in taistelu". Säpsähdin äkkiä ilman minkäänlaista aihetta, näky katosi, ja taas oli ympärilläni metsä ja pimeys, ja korvissani kaikui vesipisarain loiskina ja toverien raskas hengitys.
Haihduttaakseni näyt mielestäni aloin sanoa itselleni: sinä olet metsässä, palvelet vapaajoukossa, La Rochenoire on päällikkö, Mirza ajutantti, vieressäsi nukkuu Marx… Mutta minua peloitti, en tiedä mikä. Pelkäsin, jotta mieleni teki huutaa apua.
Äkkiä kajahti kimakka vihellys, ja kaikki heräsivät. Päästin helpoituksen huokauksen. Tämä oli ainakin todellisuutta! Sotamiehet hyppäsivät pystyyn, ja neljännestunnin kuluttua olivat rivit järjestyksessä. Luutnantit seisoivat paljastetuin miekoin komppaniainsa edessä ja ilmoittivat kuiskien toisilleen määräyksiä. Tuokion kuluttua ilmestyi La Rochenoire, ja hänen lähestyessään vaikeni surina, jota aina riveistä ja etenkin ranskalaisten riveistä kuuluu. Oli aivan kuin sotilaat olisivat nähneet itse kuoleman lähestyvän.
La Rochenoire tuli Mirzan seuraamana. He kävelivät verkalleen rivejä pitkin. Sotilaat seisoivat suorina kuin aidanseipäät ja tekivät kunniaa. Siellä täällä lausui hän jonkun sanan upseereille. Hetkisen perästä kuului komento ja rivit jakautuivat kahtia… Toinen puoli marssi La Rochenoiren ja Mirzan johdolla oikealle, toinen, johon Marx ja minä kuuluimme, marssi Simonin johdolla suoraan eteenpäin.
Täydellinen pimeys vallitsi vielä. Tummat puuröykkiöt ja juurineen kaatuneet rungot muodostivat mitä salaperäisimpiä kuvioita. Aavemaisuus kuvastui kaikkialla. Me marssimme eteenpäin äänettöminä ja aivan hiljaa. Ajattelevalle ihmiselle on sotapalvelus siinäkin suhteessa epämieluista, ettei tiedä etukäteen, minne milloinkin komennetaan. Käsi kulettaa häntä vain kuin shakkinappulaa, ja sillä hyvä. Niin oli minunkin laitani. Tiesin, että La Rochenoire oli ottanut osaa siihen taisteluun, josta olimme kuulleet melua La Mareen, ja että hän oli kärsinyt tappion. Arvelin senvuoksi, että meidän nyt oli määrä kostaa tuo tappio, mutta minne me olimme matkalla ja kuinka vahvan voiman kanssa joudumme tekemisiin, siitä ei minulla ollut vähintäkään aavistusta.
Hetkisen kuluttua loppui metsä. Yöllistä taivaanrantaa vasten kuvastui kukkula tuulimyllyineen ja lukumäärältään kolmeenkymmeneen nousevine rakennuksineen, joita me varovasti lähestyimme. Tuulimyllyn ikkunasta loisti valoa, ja sen alla häämöitti ratsupyssyynsä nojaavan preussilaisen vahtisotilaan tumma, liikkumaton varjo. Vaikka pensaat estivätkin meitä näkymästä ja me liikuimme mahdollisimman varovasti, kuuli vahtisotilas kuitenkin hiipimisestämme johtuvan rapinan. Wer da? kajahti hiljaisuudessa, ja heti senjälkeen pamahti laukaus; punainen salama välähti pimeydessä.
Silloin kiljaisimme me kuin yhdestä suusta ja syöksyimme suin päin taloja kohti, joista vastattiin heti kivääritulella. Kohta oli taistelu täydessä käynnissä. Marx, minä ja muutamia muita sotilaita riensimme Simonin johdolla juoksujalassa erään tuvan ovelle ja aloimme väkivoimalla pyrkiä sisälle, vihollisen ampuessa ikkunoista ja katoilta. Ovi murtui, ja me säntäsimme sisälle. Saksalaiset ampuivat meitä, mutta osaamatta. Joka puolella oteltiin pyssynperillä, pistimillä ja lopuksi nyrkeillä ja hampailla. Samaan aikaan tunkeutuivat sotilaamme toisiinkin taloihin. Kaikkialla vaikenivat laukaukset ja oteltiin käsikähmässä. Meidän tuvassamme muuttui taistelu pian raivoisaksi temmellykseksi. Rätisten taittuivat ratsupyssyt, pistimet kalskuivat ja taistelevat ähkyivät. Preussilaiset ja ranskalaiset temmelsivät lattialla toinen toistensa päällä, kiskoivat toisiaan tukasta ja purivat. Muuan kookas preussilainen tarttui Marxia kurkkuun ja molemmat kaatuivat lattialle, mutta Marx, joka oli voimakas kuin härkä, pääsi heti päälle, asetti polvensa vihollisen rinnalle ja alkoi kohlia hänen päätänsä kivistä lattiaa vasten. Samassa heittäytyi toinen preussilainen hänen päällensä. Minä aijoin kiirehtiä Marxille avuksi, mutta sain iskun rintaani ja kaaduin pitkin pituuttani uunin viereen, jossa paloi vielä tuli.
Kuinka kauan siinä makasin, en tiedä. Tultuani jälleen tuntoihini en ensi aluksi voinut liikuttaa jäsentäkään. Tupa oli tyhjä, ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Tuli oli uunissa sammunut. Ankarain ponnistusten jälkeen sain käännetyksi kasvoni lattiaa vasten ja kohottauduin hiukan kyynäspäilleni. Ensimäinen, jonka kalpeassa valaistuksessa näin, oli Simonin ruumis, joka ammolla suin ja julmasti irvistäen lepäsi vieressäni. Sitten pyörryin uudestaan. Toinen heräämiseni oli jo paljon miellyttävämpi. Lepäsin vuoteessa enkä lattialla. Ensiksi näin Mirzan kauniit, huolestuneet kasvot kumartuneena ylitseni.
— Sinäkö siinä? — kysyin minä.
— Minä, — vastasi hän iloisesti, — olin hieman peloissani sinusta, mutta huomaankin, ettei mitään vaaraa olekaan.
Itse asiassa tunsin itseni aivan terveeksi.
Rintaani sattunut isku oli saattanut minut tunnottomaksi, mutta ei vahingoittanut minua mitenkään. Hengitin taas vapaasti ja kivutta.
Minulla ei ollut sentään vähintäkään halua nousta ylös, tyydyin vain katselemaan ympärilleni. Huomasin olevani samassa huoneessa, missä toissapäivänä tai eilen tappelimme. Kaikkialla näkyi taistelun jälkiä: ikkunaruudut olivat sirpaleina, uuni puoleksi revitty, seinillä veripilkkuja, lattialla muurinsaven siruja, mutta ei ainoatakaan ruumista. Avonaisista ikkunoista paistoi aurinko sisälle, ja ankarat tuulenpuuskat nostivat savua kytevästä takasta, joka taas alkoi hehkua. Väkevä katku tunkeutui sieramiin.
— Kuinka kauan olen oikeastaan nukkunut? — kysyin Selimiltä.
— Kokonaisen vuorokauden — ja kuin tukki.
— Ja sinä et ole haavoittunut?
— Sain vain pienen naarmun.
Hän kääri ylös paidan hihan ja ojensi marmorivalkean käsivartensa, jossa näkyi pitkä punainen nirhama ja siniset hampaan jälet.
— Nämä saksalaiset eivät sentään anna teurastaa itseään kuin lampaat.
— Mutta mehän löimme heidät?
— Siitä voit olla varma. Tuskin yksikään pääsi pakenemaan.
— Ja te riensitte meitä auttamaan?
— Niin.
— Missä Marx on? — kysyin hetkisen kuluttua.
— Patrullissa; Marx on jo korpraali.
— Simonhan kaatui, eikö niin?
— Niin, hän lepää jo haudassa.
— Kuka sai hänen paikkansa?
— Minä.
Minä nousin istumaan.
— Selitä minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!
Mirza alkoi nauraa.
— Upseerit ovat hieman tyytymättömiä, mutta La Rochenoire ei tahdo kuulla puhuttavankaan kenestäkään toisesta Simonin seuraajaksi.
— Minä en ymmärrä yhtään mitään!
— Ja kuitenkin on kaikki niin yksinkertaista. Puhutaan, että ranskalaiset tulevat riisumaan aseensa. Siinä ei voi mitenkään olla perää, mutta niin puhutaan. Jos huhu toteutuu, joutuu La Rochenoire, joka on luopunut hallituksesta, perin tukalaan asemaan.
— Sentähden hän siis suosii sinua?
— Niin, jotta minä taas puolestani, jos niin tarvitaan, suosisin häntä. Rikkaana ulkomaalaisena otettiin minut Parisissa vastaan kaikkialla, ja minä tein tuttavuutta useimpien niitten henkilöitten kanssa, joilla nyt on suurin vaikutusvalta Ranskassa. Ja mikä on suuriarvoisempaa, kaikki pitivät minusta. Minä olin "persona grata", ja siksipä voikin sanani merkitä jotakin. Oleskeluni tässä vapaajoukossa ja huomattu asemani tuottaa La Rochenoirelle suosiota johtavissa piireissä. Ellei niin olisi, ei toinen meistä olisi enää elävitten joukossa. Kun tulin leiriin, katsoi hän minua harmailla silmillään aivan kuin susi lammasta, joka tulee pyytämään yösijaa hänen luolassaan. Mutta minä selitin tahtovani vain tapella, ja koska hän tappeli parhaiten, niin tulin hänen luokseen. Hän vainusi ansaa ja nauroi pilkallisesti. Hän oli jo kääntynyt Simoniin, antaakseen merkin ampua minut, mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että se murha tuottaisi diktaattorin ja muiden johtohenkilöitten suoranaisen vihan. Hän luuli varmasti pääsevänsä minusta suuremmitta vaaroitta jo ensimäisessä taistelussa. Nähdessäni hänen hymynsä sanoin minä: "Luultavasti tuntuu teistä naurettavalta, kun minä tulen juuri silloin kun puhutaan aseitten riisumisesta." Puhe aseitten riisumisesta oli ensimäinen koukku, jonka hänelle viritin. Hän synkistyi ja alkoi kysellä, mitä minä asiasta tiesin. Vastasin, että jos minä olisin tavannut diktaattorin, niin olisin nyt voinut antaa varmempia tietoja, sillä diktaattori oli aina kunnioittanut minua ystävyydellään ja luottamuksellaan.
Se oli toinen koukku. La Rochenoire ei pelkää, mutta hän tietää, että tuon toissilmäisen kanssa ei ole leikkiminen. Mikä hänelle tulisi eteen, jos armeija riisuisi aseensa? Silloin vaatisi toissilmäinen hänet varmasti tilille. Sitäpaitsi oli La Rochenoirella toisiakin tuumia. Hän on kunnianhimoinen, ja hän luottaa Henrik V:nen valtaanpääsemiseen, toivoen sen takaavan hänelle loistavan aseman tulevaisuudessa. Hän toivoo silloin saavansa kostaa kaikki nöyryytykset ja köyhästä markiisista, jolla ei Parisissa ollut varaa ostaa itselleen edes kunnollista sikaaria, tulevansa vaikutusvaltaiseksi valtiomieheksi. Niin, niin, valtaan päästessään olisi tuolla miehellä edessään loistava tulevaisuus, jos vain minuakin ei olisi tuossa tulevaisuudessa.
— Sinä olet antautunut vaaralliseen leikkiin.
— Sen kyllä tiedän, mutta minä olen rauhallinen. Kuulehan vielä. La Rochenoire tietää, että ennen Henrikkiä täytyy tuon toissilmäisen diktaattorin mahtikauden tulla, ja hän tietää myöskin, että se aika saattaa käydä hänelle vaaralliseksi, sitä suuremmalla syyllä, kun Gambetta ja hän, jotka tuntevat toisensa jo klubiajoilta, eivät koskaan ole pitäneet toisistaan. Hänen täytyy niin ollen hankkia itselleen jonkinlaista turvaa siksi ajaksi, ja sen hän luulee saavansa minusta.
Mirza alkoi nauraa.
— Minä pelaan vaarallista peliä, mutta minä suoriudun voittajana, sillä olen nähnyt hänen korttinsa, kun hänellä sitävastoin ei ole aavistustakaan minun korteistani.
— Ja tiedätkö miksi sellaista peliä sanotaan?
Mirza joutui raivoihinsa.
— Vehkeilyksi! — huudahti hän, — petokseksi! Sellaista oli hänen pelinsä. Marillacin kuolema, hänen vaimonsa lankeemus ja kuolema, Lydian kyyneleet — siinä on pelin hedelmät. Ja minäkö epäröisin ja valitsisin kostoni keinoja? Mitä minä sitten teen? Kuinka menettelen? Jos sinä tiedät toisia keinoja, niin sano. Ammunko hänelle luodin otsaan, niin ettei hän tiedä, miksi ja kuka hänet ampui? Ensimäinen uljas preussilainen voi tehdä sen minun asemestani. Ja sitten! Huono maine tarttuu nimeen niin ettei siitä milloinkaan voi vapautua. Sellaisesta kostosta en totisesti huoli. Sitäpaitsi, ethän sinä sotkeudu asiaan; älä siis saarnaa siveyttä! Jos sinä olisit minun asemassani, luovuttaisit sinä kai Lydian hänelle ilman muuta ja siunaisit vielä päällepäätteeksi, lopuksi kurkistaen kuvastimesta, soveltuuko marttyyrikruunu sinulle hyvin. Mutta minä olen toisenlaista ainesta, minä! Päämäärään johtavat keinot pidän hyvinä. Sitäpaitsi olen saanut ne määräyksinä, ja minun täytyy ne täyttää. Olen sotilas.
— Tee kuten haluat, mutta varo itseäsi! Oleskelemisesi näin lähellä La
Marea voi herättää hänessä epäilyksiä, ellei hän ole aivan sokea.
Selim oli vielä kiihdyksissä, mutta rauhoittui kuitenkin vähitellen ja sanoi:
— Ei! Kaikki seikat yhdistyvät viemään tuon lurjuksen turmioon. Lopetettuani suhteeni Lydian kanssa aloin elää entistä hurjemmin. Sinä tunnet kovaonnisen luontoni. Minä rakastuin sittemmin tai olin rakastuvinani ainakin kymmeneen kertaan. Tarvitsin uusia vaikutelmia. La Rochenoire, joka tietää sen, ei silmänräpäystäkään epäile, että minä enää muistelisin Lydiaa.
Sitten lisäsi hän nopeasti ja ikäänkuin tahtomattaan:
— Ihmettelen itse itseäni.
Minä purskahdin nauramaan.
— Mutta älä loukkaa Lydiaa ja minua epäilyksilläsi! — huudahti hän jälleen intohimoisesti. — Rakastan häntä kunniallisen miehen tavoin.
— Aijotko mennä hänen kanssaan naimisiin?
— Aijon, luonnollisesti.
— Ja sitten palaatte te kai takaisin Puolaan? Vanha isoisäsi, joka istuu takkavalkean ääressä sudentaljalla, odottaa sinua joka päivä.
Mirza ei vastannut mitään, mutta hänen kasvoillaan kuvastui syvä liikutus. Varmaankin ikävöi hän sitä rauhallista elämää, joka hänen lapsuutensa kodissa vallitsi. Tunsin Mirza Demidowiczin suvun yhtä hyvin kuin omani. Kaikki olivat he nuoruutensa päivinä hurjastelleet, mutta kun se aika oli mennyt ohi, olivat he palanneet takaisin lapsuutensa kotiin. Sellainen oli ollut hänen isoisänsä, sellainen hänen isänsä, ja sellainen oli hän varmasti itsekin. Kehoitin häntä pysymään sanassaan Lydian suhteen: menemään naimisiin hänen kanssaan ja viemään hänet kotiinsa. Keskustelu päättyi luutnantti Touvenir'in tuloon.
— Määräys päälliköltä.
Mirza katsoi hänelle ojennettuun paperiin ja virkkoi sitten:
— Hyvä.
Tuntia myöhemmin olimme matkalla La Rochenoiren luo.