V.

Yöllä yhdistyivät joukkomme taas; edellä puolenpäivän taistelimme vielä kerran tai oikeammin yllätimme erään sairassaattueen ja tuhosimme sen täydellisesti. Sitten alkoi kova elämä melkein yli-inhimillisine vaivoineen, uskomattomine marsseineen, puutteineen, unettomine öineen, alituisine vainoineen, ansoineen ja molemminpuolisine väsymättömine hävityssotineen. Preussilaisten kärsivällisyys oli uskomaton! He eivät tietenkään voineet, lyötyään ensin suuria armeijoja, sietää pienen, viissatamiehisen joukon uhmaa. Liikkuvien preussilaisten kolonnain johtajat pitivät kunnia-asianaan tuhota perinpohjin nuo kirotut ranskalaiset sissit, joita he eivät pitäneet edes sotilaina. Milloinkaan ei oltu kuultu sotilaitten suusta niin tosia sanoja kuin nämä: "me riipuimme preussilaisten kimpussa kuin takkiaiset!" Joka päivä ympäröi meitä rautainen rengas, mutta aina vaan turhaan. Sotilaamme hurjistuivat yhä entisestään alituisissa tappeluissa, ja ankarasta kurista huolimatta yltyivät he usein mitä raaimpiin väkivaltaisuuksiin ei ainoastaan vankeja, vaan myöskin ranskalaista maalaisväestöä vastaan.

Liikkuvien preussilaisten kolonnain johtajat luulivat usein ajavansa meitä takaa, vaikka oikeastaan me, tosin näennäisesti paeten, vainosimmekin joka hetki heitä. Pieninkin varomattomuus heidän puoleltaan tuotti heille uuden tappion. Mutta eipä La Rochenoiren erinomainen sotanero ollutkaan vielä koskaan esiintynyt sellaisessa loistossa kuin noina vaikeina aikoina. Hänen rohkeutensa oli vallan uskomaton, mutta kylläpä onni häntä suosikin. Toisinaan antoi hän tahallaan piirittää itsensä ja heittäytyi sitten vastustamattomalla raivolla vihollisen kimppuun. Sattui kerran, että kahdeksantuhannen miehen suuruinen divisioona kiiruhti eteenpäin pikamarssissa, luullen ajavansa meitä takaa, mutta mepä ajoimmekin heitä takaa aivan kintereillä, yllätimme heidät eräänä yönä ja tuhosimme kolmannen osan koko joukosta. Kerran sovitti La Rochenoire siten, että kaksi preussilaista joukkoa ampui tunnin ajan toisiaan, luullen pippuroitsevansa meitä. Hänen kylmäverisyytensä oli yhtä suuri kuin sotilaallinen taitavuutensakin. Näin usein yöllisten taistelujen aikana tuon pienen miehen seisovan aseettomana pahimmassa kuulasateessa, sikaari hampaissa, välinpitämättömästi seuraamassa taistelun menoa.

Hän ei säästänyt ihmisiä, ei säälinyt sotilaita; hän oli usein uskomattoman julma maalaisväestölle, mutta ei hän säästänyt itseäänkään. Hänen ollessaan joka päivä silmieni edessä aloin muodostaa itselleni kuvan hänen luonteestaan. Hän oli saanut kasvatuksensa jesuiitoilta, ja hänellä oli ollut aikomus itsekin mennä hengelliseen säätyyn. Tämä kasvatus antoi hänen koko olemukselleen kuten himoilleenkin omat rauhalliset, kylmät muotonsa, joista kuitenkin himot voimakkaampina puhkeilivat. Parisissa ollessaan oli hän ensin kadottanut uskonsa ja sitten oppinut karttamaan ihmisiä; hän oli köyhä, ja halveksumiseen liittyi sittemmin myöskin viha. Näin tuli hänestä ylimys ei niin paljon ajatuksiltaan kuin seurustelutavoiltaan. Hänen markiisinarvonsa joka tuntui melkein ivalta hänen köyhyydessään, helpoitti hänen pääsyään ylhäisiin piireihin. Hän ei toivonut mitään korkeampaa kuin saada nähdä Henrik V Ranskan kuninkaana, sillä hän tiesi, että tämän hallitessa voisivat miehet sellaiset kuin hän kohota korkealle ja saada tilaisuutta polkea toisia jalkoihinsa, mikä olisi ollut hänen suurin ilonsa. Kaikesta huolimatta oli hän epäilijä sekä uskonnon asioissa että myöskin mielipiteissään ylimalkaan. Ei kylliksi, että hän ei rakastanut Ranskaa, — hän vielä halveksikin sitä. Hän soti taistellakseen. Pariisin pilaantuneessa ilmapiirissä oli hän kadottanut kyvyn eroittaa hyvän pahasta. Hänestä ne olivat samaa. Tämä paatumus ja hänen kiihkeät, synnynnäiset intohimonsa tekivät hänestä mitä vaarallisimman ihmisen, etenkin kun hänet oli luotu toiminnan mieheksi.

Sellaisen ihmisen kanssa oli Mirza antautunut taisteluun elämästä ja kuolemasta. Aluksi olin aivan varma siitä, että hän joutuu alakynteen tässä voimien mittelyssä, mutta ennen pitkää tulin huomaamaan, että Mirzakin oli vaarallinen vastustaja. Näennäisesti vallitsi heidän välillään kuitenkin mitä parhain sopu. He olivat tähän saakka menestyksellä taistelleet preussilaisia vastaan, ja myöntää täytyy, että tähän onnistumiseen ei suinkaan vaikuttanut vähäisessä määrässä Mirza, joka kaikin puolin osottautui Simonia etevämmäksi.

Lopuksi, oltuamme täten kuukauden päivät sokkosilla vihollistemme kanssa, kävi asemamme epätoivoiseksi. Liikkuvat kolonnat saarsivat meitä joka puolelta; pakoon hiipiminen viisisatamiehisen joukon kanssa kävi lopulta mahdottomaksi, samoin ruokavarojen hankkiminen; sotaneuvottelussa päätimme sentähden jakautua kahtia. Toisen osaston päälliköksi tuli Mirza, toisen La Rochenoire. Molemmat toivoivat täten voivansa hiipiä pois Haute-Saônen maakunnasta ja helpommin saavansa muonavaroja. Päätimme kuitenkin olla etenemättä kauemmaksi kuin yhden päivämarssin päähän toisistamme siltä varalta, että apua tarvittaisiin.

Siitä lähtien alkoi Mirza toimia itsenäisesti. Tunnustan olleeni utelias näkemään, kuinka hän suoriutuisi, sillä asema oli jokseenkin vaarallinen. Mutta minä luotin häneen, ja kaikki kävikin yli odotusteni. Heti ensimäisenä päivänä eron jälkeen taisteli hän voitokkaasti ulaanien kanssa; siinä taistelussa hän oli vähällä menettää henkensä. Sitten viekasteli hän vihollisten käsistä niin liukkaasti, että minä aloin pitää häntä itse La Rochenoireakin taitavampana. Toisinaan luulin, että hän oli nouseva tähti ja aivan ensiluokkainen, ja minä olen varma, että hän itsekin oli vakuutettu siitä. Sotilaat alkoivat pian jumaloida häntä ja seurasivat häntä sokeasti tuleen. Kuitenkin oli Mirza melkein yhtä ankara kuin La Rochenoire, mutta paljon varovaisempi. Kun joku sotilaista oli tehnyt kepposen ja Selim katsahti häneen kalveten, tiesi sotilas, että leikki ei ollut lähellä. Häntä kutsuttiin neidiksi harvinaisen kauneutensa tähden. Kerran kuulin erään sotilaan nuotion ääressä sanovan toverilleen:

— Kun neiti käy kalpeaksi, on viimeinen hetki käsissä.

— Entä sitten? — vastasi toinen. — Neiti voi olla sekä äiti että piru, mutta La Rochenoire on pelkkä piru.

Ankara, vaivalloinen sotilaselämämme ei kuitenkaan ollut vailla hupaisia välikohtauksia. Marssiessamme kerran erään metsän läpi, sukelsi puitten välistä äkkiä esille mies: "Seis! Mikä sinä olet miehiäsi?" — "Vallakkialainen", vastasi hän, "syntyisin Galiziasta, palvellut turkkilaisessa ja italialaisessa armeijassa sekä ranskalaisessa muukalaisjoukkueessa, ollut Meksikossa ja Algierissä."

— "Mitä sinä tahdot?" — "Palvella." Asetimme hänet riviin. Ei ollut vielä puoltakaan päivää kulunut, kun vallakkialainen osottausi liukaskielisemmäksi mieheksi koko joukossa. Hän nolasi suupalteimmatkin, antoi heille pilkkanimiä, lainasi heiltä rahoja, joita ei kuitenkaan voinut käyttää hyväkseen, petkutti heitä korttipelissä ja veijasi kaikin tavoin. Joka ilta lauloi hän erään tyhmän, yksitoikkoisen laulun jostain ovivahdista ja pani sotilaat nauramaan itsensä puolikuoliaiksi. Laulu päättyi sanoilla: "Hei, herra ovivahti, annappas avaimet!" Lausuessaan sana "ovivahti" osoitti vallakkialainen jotakuta sotilasta. Tällä tavoin "ovivahdiksi" nimeämistä pidettiin suurena kunniana. Saattoipa sen johdosta kehkeytyä riitoja ja tappelultakin.

— Minusta se ei koskaan tee ovivahtia! huusi muuan sotilaista huitaisten kiukkuisena nuttunsa maahan.

— Sinusta, senkin huuhkaja, joka olet tullut kolme vuotta liian aikaisin maailmaan! — vastasi vallakkialainen. — Tiedätkös, missä kalat kasvavat? Hä? Tiedätkös, mikä eroitus on vesi- ja tuulimyllyllä? Hä?

Ja ennenkun hämmästynyt sotamies oli ennättänyt tointua, remahtivat toiset äänekkääseen nauruun, jonka usein keskeytti preussilaisten pyssynpauke.

Tällä tavoin meni kaksi viikkoa. Kolmannella viikolla oli meidän pakko antautua taisteluun, joka saattoi La Rochenoiren urotyöt kokonaan varjoon. Leiriimme saapui eräänä iltana kolmisensataa miestä Emile Corbeaun sissijoukosta, tuoden mukanaan noin viisikymmentä hevosta. Joukkoa komentava upseeri kertoi, että eräs liikkuva kolonna oli edellisenä päivänä lyönyt heidät täydellisesti ja ajoi luultavasti heitä takaa. Sotilaat olivat säälittävän näköisiä. Siitä huolimatta päätti Mirza heidän tukemanaan vastustaa preussilaisia tai oikeammin mennä heitä vastaan ja yllättää heidät takaapäin. Kolonaan kuului yhdeksänsataa miestä, joista kaksisataa oli ratsumiehiä, ja sitä komensi nuori, mutta sangen taitava upseeri nimeltä Otto von Hohenstein, joka oli sissien kauhu. Niin kuuluisan vastustajan voittamismahdollisuus houkutteli Mirzaa, ja annettuaan Corbeaun sotilaitten vahvistaa itseään ruualla ja juomalla komensi hän heti miehet jalkeille.

Oli yö. Metsä oli niin paksun sumun peitossa, että töin tuskin kykeni näkemään omaa kättään. Me lymysimme pensaikossa molemmin puolin maantietä. Oli niin hiljaista, että me kuulimme selvästi sydämiemme lyönnit. Hengen menettämisen uhalla oli kaikenlainen puhelu kielletty, ja minun tehtävänäni, joka nyt olin upseeri, oli valvoa sotilaita ja etenkin vallakkialaista, joka ei mitenkään ollut voida hillitä kieltään. Me olimme saaneet tarkat ohjeet: kun Mirza laukaisi pistolinsa, oli se merkki taistelun alkamiseen. Kuinka sotilaitten sydämet jyskyttivät levottomina. Mikään ei niin hermostuta sotamiestä kuin väijyksissä makaaminen ja odottaminen.

Vihdoin kuului pyörien ratinaa ja säännöllisiä askeleita. Silloin tuli sellainen hiljaisuus, että saattoi eroittaa jokainoan lehden rapinan puissa. Askeleet lähestyivät, ja hetkisen kuluttua näyttäytyi etujoukko, kuusi ulaania. He tupakoivat kaikessa salaisuudessa. Kun he pääsivät meidän kohdallemme, ratsasti muuan heistä toverinsa luo, ja me kuulimme heidän keskustelevan pimeässä:

— Annappas tulta!

— Hae sitä ranskalaisilta!

Pian olivat he ennättäneet ohitsemme, ja taas oli hiljaista. Vihdoin saapui pääjoukko. Etunenässä tuli ratsuväki, sitten jalkaväki, kaikki jokseenkin hajanaisissa riveissä. Saattoi selvästi havaita, että he eivät aavistaneetkaan minkäänlaista yllätystä, sillä he olivat laiminlyöneet tavallisimmatkin varokeinot. Marssiessaan pitivät he kovaa melua, kuten saksalaisilla on tapana, ja lauloivat kuorossa voimakkaasti, korostaen joka tavua: "Viisi — paria — nahkaisia — sukkia!"

Ja molemmin puolin maantietä väijyi heitä kuolema.

Kun he olivat ehtineet meidän kohdallemme, pamahti äkkiä pistolin laukaus.

Siihen vastattiin heti rätisevällä ratsupyssyjen tulella tien vasemmalta puolelta. Nousi tavaton meteli, josta kuului laukauksia ja huutoja: "järjestäkää rivit!" sekä saksalaisten päällikön voimakas, levollinen ja toisinaan yli kaiken kajahteleva ääni. Muodostettiin rintama vasemmalle, ja me peityimme oksien alle, joita kuulat katkoivat ja pudottelivat niskaamme. Äkkiä pamahti toinen laukaus tien oikealta puolelta. Saksalaiset muodostivat nyt kaksi rintamaa, mutta sillävälin sulki Mirza tien kummastakin päästä. Luoteja sateli joka puolelta.

Savu teki pimeyden yhä sankemmaksi. Sotilaamme ulvoivat saksalaisten ympärillä kuin nälkiintynyt susilauma. Onnettomat preussilaiset luulivat Jumala ties kuinka suuren ylivoiman heitä pimeässä piirittävän. He ampuivat umpimähkään. Ulaanien hevoset alkoivat hirnua ja hyppivät pelosta pystyyn; se yhä lisäsi sekasortoa. Koko joukkue läksi eteenpäin — silloin pamahti yhteislaukaus tervetuliaisiksi ja pani heidät peräytymään. Taaskin laukaus. Hevoset alkoivat pillastua ja mylläkkä kävi yhä suuremmaksi. Kuului huuto: "Valkeata! Valkeata!" Saksalainen päällikkö sai onnettoman päähänpiston, nim. valaista tie. Näimme preussilaisten sotamiesten kohottavan palavia olkilyhteitä pistimiensä kärjissä. Veripunainen loimu valaisi tien ja lähimmät puut, mutta meille siitä oli vain etua, sillä me näimme nyt paremmin tähdätä. "Tähdätkää upseeria! Upseeria!" alkoivat miehemme huutaa. Palavien olkilyhteitten valossa näimme ylpeän, kookkaan vartalon, kypärä päässä ja kultasankaiset silmälasit nenällä, uhmaten seisovan vaunuissa jaellen käskyjä. Tuli valaisi hänet päästä kantapäihin saakka. "Upseeria!" toistivat äänet. Kuulat vinkuivat ilmassa, oljista sinkoili kipinöitä ja palavia korsia, mutta upseeri seisoi yhä vahingoittumattomana. Silloin kiiruhti Mirza luoksemme:

— Tähdätkää upseeria! — huusi hän, tempasi ratsupyssyn vallakkialaisen kädestä ja tähtäsi. Pamaus! Nuori upseeri horjahti, kallistui taaksepäin ja kaatui suin päin palavaan olkilyhteeseen. Oljet sammuivat kuitenkin pian, preussilaisten laukaukset heikkenivät ja harvenivat. He tekivät yhä vielä vastarintaa, mutta epätoivoisina, meidän tulemme yhä kiihtyessä ja sotilaittemme eläimellisen karjunnan käydessä yhä villimmäksi. Viiden minuutin kuluttua kuului komento: "pistimet esille!" Silmänräpäyksen ajan näin taasen Mirzan, joka etukenossa, miekka kädessä ryntäsi eteenpäin välkkyvien pistinten ympäröimänä. Mutta yhtäkkiä alkoi taas joku olkilyhde loimuta preussilaisten puolella, ja sen vieressä näkyi kahden pistimen väliin kiinnitetty valkoinen nenäliina.

— Heretkää, ne antautuvat! — huudettiin joka taholta.

Niin tapahtuikin. Taistelu oli päättynyt.

Puolen tunnin kuluttua vallitsi tuolla verentahraamalla tiellä sama hiljaisuus kuin äsken. Käskin korjaamaan ruumiit pois. Etsin itse Otto von Hohensteinin, jonka kasvot olivat palohaavojen rumentamat, ja otin haltuuni hänen paperinsa ja hänen vaimonsa tai morsiamensa valokuvan, joka minulla vielä tänäänkin on tallella. Sitten läksin hakemaan Mirzaa. Hän istui kannon päällä. Hän hengitti läähättäen, tukka hiestä märkänä, kasvot ruudinsavun tahraamina, kädet vapisevina. Hänen katseensa todisti ääretöntä ylpeyttä, jota hän ei välittänyt edes salata. Seuraavien päivien kuluessa kasvoi hänen ylimielisyytensä kasvamistaan. Hän ei ottanut vastaan minkäänlaisia neuvoja, eikä pyytänytkään niitä. Upseereja kohtaan kävi hän mahtailevaksi ja samoin muuttui hänen käytöksensä minuakin kohtaan, joten suhde välillämme kävi yhä kylmemmäksi.

La Rochenoiresta emme puhuneet enää, mutta minä huomasin, että Mirza alkoi halveksua vastustajaansa. Olihan hänen johdettavanaan nyt kaksin verroin vahvempi joukko kuin La Rochenoiren. Miksikä hän siis pelkäisi?

Kahta päivää myöhemmin hyökkäsi hän Deux-Pontsin kylään, jossa preussilainen osasto majaili. Hän ei hyökännyt sen kimppuun yöllä, vaan keskellä kirkasta päivää. Hän pani toimeen oikean taistelun, ja se tuotti hänelle uusia laakereita entisten lisäksi.

Mirza toimi nyt vastoin La Rochenoiren käskyä ja odotti sen varmasti saavan aikaan jotakin ratkaisevaa.

Samalla tuli tieto, että La Rochenoiren kimppuun oli hyökätty ja että hän oli kärsinyt tuntuvan tappion. Tämän kuultuaan lausui Mirza upseereille:

— La Rochenoire tuhoaa ihmisiä, joista olisi minulle suurta hyötyä.

Upseerit katsoivat toisiinsa vaieten.

Sensijaan että Mirza hyökkäsi Deux-Pontsiin, olisi hän voinut rientää La Rochenoirea auttamaan, sillä meillä oli nyt vapaampi toimintamahdollisuus. Liikkuvat kolonnat olivat jo hajoitetut, ja pääjoukkonsa lähettivät preussilaiset ranskalaista armeijaa vastaan.

Saman päivän iltana saapui muuan La Rochenoiren upseeri luoksemme, tuoden määräyksen että Mirzan piti viipymättä saapua pääleiriin.

Muistan tuon kohtauksen aivan yhtä elävästi kuin olisi se tapahtunut eilen. Upseeri seisoi Deux-Pontsin maistraatin ovella, kaksi sormea hatunreunassa, Selim istui pöydän ääressä lukien verkkaan käskykirjettä.

Silmäilin häntä tarkkaavasti. Kärsimykset ja vaivat kuvastuivat hänen kasvoillaan. Hän oli laihtunut ja käynyt kalpeaksi ja vanhemmaksi, ja hänen ennen niin lempeät, nuorekkaat kasvonsa ilmaisivat nyt ankaruutta ja jäykkyyttä. Saattoi havaita, että hän oli tottunut itse käskemään, eikä käskyjä vastaanottamaan.

Äkkiä nousi hän ylös, meni upseerin luo, repi käskykirjeen rikki hänen silmiensä edessä ja heitti palaset lattialle.

— Tervehtikää La Rochenoirea ja sanokaa, että minä lähden La Mareen, — sanoi hän kylmästi. Upseeri kumarsi ja meni. Sitten kääntyi Mirza minuun:

— Kutsu upseerit kokoon!

Muutamien minuuttien kuluttua palasin toverieni seuraamana.

— Herrat ovat hyvät ja lukevat ääneen tämän kirjoituksen!

Joku upseereista luki diktaattorin käskykirjeen.

Mirza seisoi levollisena ja kylmäkiskoisena.

Synkkä hiljaisuus vallitsi.

— Hyvät herrat, — virkkoi Selim. — Oltuanne lain suojelusta vailla oleva ryövärijoukkue, tulee teistä taas tasavaltalaisia sotureita. Osoittamanne urhous on taivuttanut hallituksen anteeksiantoon. Minulla on oikeus rangaista, mutta minä annan mieluummin anteeksi. Niille, jotka eivät hyväksy menettelyäni, jota olen leiriin tultuani noudattanut, ilmoitan että olen toiminut määräysten mukaan; sitäpaitsi en ole velvollinen tekemään teille tiliä. Lisään vielä, että sen, joka ryhtyy minua vastustamaan, ammutan heti.

Yksikään sana ei noussut vastustamaan tätä pontevata puhetta. Hetkisen kuluttua astui vanhin upseeri, harmaahapsinen, italialaissyntyinen Michaelis esiin, nosti sormensa hatun reunaan ja virkkoi:

— Odotamme määräyksiä.

— Ilmoittakaa sotamiehille päällikön vaihdos.

Upseeri meni, ja heti sen jälkeen kuului huuto:

"Eläköön tasavalta!" "Eläköön neiti!" ja "Alas La Rochenoire!", ilmaisten meille, kuinka uutinen otettiin vastaan.

Jos La Rochenoire olisi kuullut nämä huudot, olisi hän kuningas
Salomonin ja Gelimerin tapaan voinut huudahtaa:

— Kaikki on katoavaista!

Tuntia myöhemmin marssimme La Mareen.