VI.
Saavuimme perille vasta myöhään yöllä. Emme tavanneet hra La Grangea emmekä Lydiaa kotoa. Ikkunaluukut olivat suljetut, ja hiljaista oli sekä huvilassa että puistossa. Huomasin, että Lydian odottamaton poissaolo oli ankara isku Selimille. Varmasti oli hän toivonut saavansa levähtää ja antautua niiden suloisten tunteiden valtaan, jotka niin kauan olivat olleet hänen sielustaan karkoitettuna, ja nyt kohtasi häntä tämä pettymys. Ehkä hän toivoi löytävänsä jonkun kirjeen tai saavansa tervehdyksen, sillä hän tiedusteli tarkkaan palvelustytöltä, joka ei kuitenkaan tietänyt kertoa muuta kuin että herrasväki oli matkustanut pois, luvaten palata kolmen päivän kuluttua. Minusta oli tämä matka aivan luonnollinen, mutta Selimiin koski se kovemmin kuin olin luullut, sillä hän ei voinut peittää levottomuuttaan. Hänelle ei tapaus itse asiassa mitään merkinnyt, mutta tällaisissa olosuhteissa tuntui se kuitenkin kovaonnisuudelta.
Pelkkä oleskelu Lydian kodissa vaikutti suotuisasti Selimiin. Ankaruus ja jäykkyys katosi hänen kasvoiltaan, ja ne saivat lempeämmän ilmeen. Välillämme muuttui suhde heti lämpöisemmäksi. Tuima sissipäällikkö muistutti taas ylioppilas Selimiä. Hän tarttui minua käsivarresta ja me aloimme samoilla ympäri taloa. Salaperäisen viehätyksen tarjoaa rakastuneelle se huone, jossa hänen rakastettunsa on ollut ja asunut. Suloiset muistot yhtyvät surullisiin ja siihen kaikuun, joka seinistä toistuu. On ikäänkuin jokainen noista kaiuista kertaisi: hän on poissa. Astuimme ensin Lydian huoneeseen. Molemmin puolin toalettipöytää oli porsliinimaljakoita ja niissä kuihtuneita kukkia, ja pöydällä näkyi kruunun muotoinen kampa, jommoisia naiset pitävät hiuksissaan. Mirza kääntyi ikkunaan päin, mutta minä näin kuitenkin, että hän kohotti kamman huulilleen. Hän mahtoi todella rakastaa Lydiaansa.
Muuten ei mistään voinut päättää Lydian hiljakkoin huoneessa oleskelleen. Vuodeverho oli poissa, eikä peitekään ollut paikallaan; joku armoton käsi oli korjannut pois kaiken, mikä olisi voinut muistuttaa huoneen omistajattaresta. Huonekalut valkoisine päällysverhoineen olivat kasatut päällekkäin, ja seinillä riippuvat peilit ja kuvat olivat muslimilla verhotut. Mirza paljasti kuvat. Yksi niistä esitti Lydiaa lapsena lyhyissä hameissa. Kuva oli vanha kellastunut dagerrotypi. Kasvot saattoi kyllä eroittaa, mutta valkoiset sukat olivat vain kahtena valkoisena tahrana, ja tumma hame suli kokonaan taustaan. Mieleni teki nauraa kuvalle, sillä Lydia ei ollut lapsena suinkaan ollut kaunis, ja lisäksi oli hänellä kuvassa pelästynyt ilme, silmät siristävät ja suu avoinna. Selim kääntyi pois, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut nähdä minun välinpitämättömänä tai pilkallisena katsovan kuvaa. Luultavasti se hänen mielestään näytti erinomaisen miellyttävältä ja suloiselta, mutta minulla oli oma mielipiteeni. Selim oli liian järkevä tai liian vähän tunteellinen. Hetkisen kuluttua laski hän vastenmielisenä kuvan kädestään ja virkkoi: — Tuohan on irvikuva! Purskahdin sydämelliseen nauruun, ja hän yhtyi siihen. Sitten jätin hänet yksikseen muistojensa pariin ja palasin upseerien luo, jotka olivat kokoontuneet ruokasaliin juomaan viiniä ja polttamaan piippua.
Ennen levolle paneutumistani menin tarkastamaan vahteja. Yö oli pimeä ja kylmä. Metsän laidassa ulvoi susi, ja sen ulinassa oli jotain valittavaa. Kylässä huusi joku talonpoika tytärtään tai vaimoaan:
— Rosina! Rosina!
Palasin takaisin puutarhan kautta. Lydian huoneen ikkunat olivat valaistut. Nähtävästi istui Selim vielä siellä.
Luulin tapaavani hänet unelmiinsa vaipuneena mutta hän olikin syventynyt tutkimaan karttaa.
— Saksalaiset ovat päivämarssin päässä täältä, — virkkoi hän minulle.
— Heidän voimansa on melkoinen, mutta ylihuomenna teemme hyökkäyksen.
— Kukapa tietää, vaikka jo huomenna joutuisivat tekemisiin La
Rochenoiren kanssa, — vastasin minä.
Hän kohautti olkapäitään.
— Sitä parempi. On jo aika tehdä loppuselvitys hänen kanssaan, vaikka hän onkin heikko vastustaja.
— Sinä olet liian varma itsestäsi.
— Tulevaisuus sen osoittaa.
Ja lausuessaan sanan tulevaisuus katsahti hän karttaan ja laski sen päälle kätensä.
Koko seuraavan aamupäivän jakeli hän käskyjä. Hän odotti taistelua. Mutta "kismetin" tahto oli, että hänen tuli sitä ennen taistella se kamppailu, josta minä olin hänelle ennustanut.
Kello oli kolme, ja me istuimme paraikaa päivällispöydässä, kun ovi äkkiä avautui ja sisään astui La Rochenoire.
Kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa oli hän suorittanut matkan, joka muutoin vaati kolme päivää. Hän oli pölyinen ja väsynyt, kasvot olivat levolliset ja katse jäykkä kuten ainakin, eikä liikutuksen värettäkään voinut huomata hänen kasvoillaan; hän oli nyt enemmän papin näköinen kuin koskaan ennen.
Hänen astuessaan sisään ponnahtivat hänen entiset upseerinsa seisomaan.
Mirza katsoi häneen merkillisesti, hänen silmänsä säihkyivät, mutta hän pysyi tyynenä. Nähtävästi oli hän valmistautunut tähän, sillä hän viittasi ajutantilleen, joka heti poistui.
La Rochenoire astui pari askelta lähemmäksi. Hänen uhkaava katseensa oli lakkaamatta tähdättynä Mirzaan.
— Lähetin teille eilen määräyksenä, — virkkoi hän matalalla äänellä.
— Minusta oli tarpeetonta totella sitä.
Toinen puoli La Rochenoiren kasvoista alkoi vavahdella, kuten aina taisteluissakin.
— Minä vangitsen teidät, — sanoi hän levollisesti.
Mirza kohautti olkapäitään ja kääntyi sanoen:
— Michaelis, ota kiinni tuo hullu!
Samassa astui huoneeseen ajutantti neljän sotamiehen kera. Sotamiehet marssivat säntillisin askelein La Rochenoiren luo ja asettuivat vaieten seisomaan hänen kummallekin puolelleen.
— Tasavallan nimessä vangitsen minä teidät, — sanoi ajutantti.
Oli aivan kuin La Rochenoire olisi lyyhistynyt kokoon, ja hänen kasvonsa kävivät synkiksi. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle kaikki — Mirzan kosto ja käyttämät keinot. Hän tiesi joutuneensa ansaan ja kadottaneensa kaikki pelastuksen mahdollisuudet.
Mutta hän ei ollut niitä, jotka tuhlaavat sanojaan turhaan. Lukemattomien taistelujen voittaja, pelätty sissi oli nyt täydellisesti häviöllä. Hänen kasvoillaan ei näkynyt teeskenneltyä ylpeyttä, eikä halveksumista; hän ei katsonut musertavasti Mirzaan, vaan pysyi liikkumattomana, tietäen varsin hyvin, että vastustus oli turhaa ja hänen arvoaan alentavaa.
Mirzan kasvoilla ilmeni sitävastoin voittajan ylimielisyys. Hän ei suvainnut edes katsahtaakaan La Rochenoireen. Hänen mielestään ei tämä enää ollut kilpailija, hänen vertaisensa vastustaja, vaan tavallinen syytetty — un pauvre diable, jolle ei maksanut vaivaa tuhlata enempää ajatuksia kuin sotalain pykälät määräsivät.
Tuossa kaikessa, tuossa äkillisessä osien vaihdossa, La Rochenoiren laisen ylpeän miehen nöyrtymisessä oli jotakin niin järkyttävää, että kaikki se, mitä tämän jälkeen seurasi, tuntui mitättömältä siihen verrattuna.
— Viekää hänet ulos! — komensi Mirza.
Sotamiesten täsmälliset askeleet kajahtelivat kolkosti ja pahaa ennustavina. La Rochenoire vietiin siihen taloon, jossa me olimme viettäneet yömme, käydessämme ensi kertaa La Maressa.
Kun vangittu oli viety pois, vallitsi huoneessa synkkä hiljaisuus.
Kiusallinen tunne valtasi kaikki.
Sotilaat eivät juuri ylimalkaan ole kehuttavia kristittyjä, he eivät ole anteeksiantavaisia vihamiehiään kohtaan, jotka joutuvat heidän käsiinsä, mutta kuitenkin tunsin minä nyt katkeraa, suuttumusta Mirzaa kohtaan. La Rochenoire oli tullut hänen luokseen aseettomana, ja hän oli vastaanottanut entisen päällikkönsä samana järkkymättömänä, mutta mahtavampana miehenä, jolla oli julmiin sotalain pykäliin nojautuva tuomitsemisoikeus ja joka oli varma voitostaan ja omasta hengestään.
Sanalla sanoen kaikki edut olivat yhdellä puolella.
Sitäpaitsi tiesin, ettei Mirza osoittaisi mitään armoa.
Sotaoikeus istui. Tuomarit olivat Michaelis, Marx ja minä. Mirza toimi puheenjohtajana, Touvenir kirjurina.
La Rochenoire tuotiin sisään. Kun katsahdin häneen, oli minusta aivan kuin hän olisi noiden tuntien kuluessa käynyt vähintään vuotta vanhemmaksi, mutta hän oli levollinen tai oikeammin aivan välinpitämätön.
Kun syytökset oli luettu, kysyi Mirza, mitä hänellä oli sanottavana puolustuksekseen; hän kohautti vain olkapäitään. Tutkinnon päätyttyä vietiin hänet takaisin vankeuteen. Sitten ryhdyimme tekemään päätöstä. Mirza ei äänestänyt.
Muistutin tuomareille, että syytetty oli johtanut runsaasti neljäkymmentä voitokasta taistelua. Näytti siltä kuin sanani olisivat tehneet vaikutuksen.
Lopuksi me äänestimme. La Rochenoire tuomittiin kuolemaan.
Minut määrättiin viemään hänelle tieto tuomiosta. Tehtävä oli perin kiusallinen. Vastoin kaikkia oletuksia ei hän ottanut minua vastaan ainoastaan tyynesti, vaan vieläpä kohteliaasti. Kun minä surullisen tehtäväni suoritettuani valmistauduin lähtemään, virkkoi hän:
— Tiesin teidän äänestävän kuolemantuomiota vastaan. Jos teidän äänenne olisi ratkaissut tuomion, olisitte te tehnyt minulle huonon palveluksen.
Ennen lähtöäni tarkastin vahdit. Kaksi sotilasta seisoi oven edessä ja yksi humalatarhan puoleisen ikkunan alla.
La Rochenoirella ei ollut minkäänlaisia pakenemismahdollisuuksia.
Sitten palasin päämajaan, mutta sinä yönä en saanut unta silmiini. Koska tuomion täytäntöönpanon tuli tapahtua La Rochenoiren sotilaitten läsnäollessa, määrättiin minut noutamaan La Rochenoiren jälelle jäänyt joukko.
Se vei vähintään kaksi päivää. En tuntenut erikoista halua lähteä sille retkelle, mutta vielä vähemmin olisin suonut Mirzan lähettävän jonkun toisen.
Otin sentähden kymmenkunnan Corbeaun ratsumiestä mukaani ja läksin matkaan.
Heti La Maren ulkopuolella näkivät sotilaat kirkon lähellä miehen, joka aikoi piiloutua hautuumaan aidan taakse. He ottivat miehen kiinni ja laahasivat hänet eteeni.
Tunsin hänet entiseksi oppaaksemme Hugoniksi.
— Mitä sinä täältä haet? — kysyin ankaralla äänellä.
Hugon oli päissään tai teeskenteli.
— Minä tunnen täällä joka pensaan, — sammalsi hän. — Herra kapteenin luvalla aijon mennä huvilaan. Se on täynnä sotilaita. Hiivin aidan vierustaa pitkin, sillä luulin teitä saksalaisiksi, mutta sitten tuli tuo sotamies ja aikoi lävistää minut pistimellä — ja hän on maanmieheni…
Hän alkoi itkeä.
— Mene nukkumaan! Sinä olet juovuksissa!
— Hätä viekottelee ihmistä juomaan, herra kapteeni. Tänään sitä on vaunuissa, huomenna vaunujen alla… Mutta päinvastoinkin… Eilen pelkäsivät sotilaat häntä, huomenna ampuvat he hänet.
Epäilys alkoi herätä mielessäni.
— Oletko tavannut La Rochenoirea? — kysyin.
— Siellä on kauheasti sotamiehiä, herra kapteeni. Ne eivät laske lähelle. Ajattelin: minäpä nukun hautuumaalla. Tänään eletään, huomenna sinne kuopataan.
Hetkisen tuntui minusta kuin La Rochenoiren olisi jollain tavoin onnistunut keskustella Hugonin kanssa ja lähettää tämä hakemaan sotilaitaan. Mutta sitten nauroin tälle ajatukselle. Olihan Selimillä puolta enemmän sotilaita kuin hänellä, eikä Hugon mitenkään voinut saavuttaa La Rochenoiren joukkoa ennen minua. Jätin hänet sentähden maantielle, ja me jatkoimme matkaamme. En voinut käsittää, mikä ihme oli lennättänyt tiedon La Rochenoiren kohtalosta hänen sotilaittensa korviin ennen minun saapumistani. Upseerit ja miehistö ottivat minut vastaan synkkinä, äänettöminä.
Kukaan ei sentään osoittanut uhmaa. He olivat parvi lampaita, joiden kanssa sain menetellä niinkuin itse halusin.
Annoin palauskäskyn, ja me läksimme heti liikkeelle.
Puolenpäivän aikaan annoin sotilaitten huoahtaa pari tuntia; sitten jatkettiin matkaa yhä nopeammin. Talonpojat piiloutuivat kylissä, sivuuttaessamme heidät, Ennättääkseni mahdollisimman pian La Mareen päätin hankkia ajoneuvoja, ja otin kaikki hevoset ja vaunut, mitä matkan varrella oli saatavissa. Kaikkialla vastasi kuitenkin pitäjän määri:
— Ei ole.
Mutta kun minä asetin revolverinpiipun hänen otsalleen, oli kylmällä teräksellä ihmeellinen kyky sytyttää määrissä isänmaanrakkautta; ajoneuvoja ilmestyi heti.
Me lähestyimme La Marea myöhään yöllä ja hyvässä järjestyksessä. Ratsastin ratsumiehineni puoli Ranskan penikulmaa edellä. Tahdoin olla ensimäinen, ja sitäpaitsi oli minun annettava tieto tulostamme etuvartijoille.
Kylästä emme kuulleet pienintäkään ääntä, ja kaikkialla oli pilkkosen pimeää. Mirza noudatti aina suurempaa varovaisuutta kuin La Rochenoire eikä antanut koskaan sytyttää valkeata öiseen aikaan.
Olimme jo aivan lähellä kirkkoa. Aliupseerini ratsasti luokseni:
— Luutnantti, — sanoi hän, — etuvartijat ovat nukahtaneet.
— Mahdotonta, vastasin minä. Siitä seuraa kuolemanrangaistus.
Kuu kumotti helakasti. Etuvartijoita ei näkynyt missään.
— Mitä tämä tietää? — ajattelin levottomana. Kuitenkin odotin joka hetki saavani kuulla:
— Qui vive?
Mutta kaikkialla oli hiljaista.
Aliupseeri lähestyi taas minua ja kuiskasi:
— Täällä on tapahtunut jotakin. Katsokaahan, kirkon ikkunat ovat rikki.
Vilkaisin sinne. Kuun kalpeat säteet heijastuivat kirkon ikkunoista, mutta toisin paikoin näkyi vain mustia reikiä.
— Täällä on varmasti tapeltu, — kuiskasi aliupseeri.
Hautuumaan portti oli auki. Me ratsastimme sisään.
Äkkiä kompastui hevoseni johonkin kovaan esineeseen, josta lähti kumea kajahdus.
Luulin sitä pääkalloksi, joka oli joutunut ruohostoon, mutta määräsin kuitenkin erään sotilaista ottamaan siitä selon.
Sotilas astui ratsailta, kurottautui alas ja ojensi sitten minulle preussilaisen kypärän.
Ei siis ollut epäilemistäkään siitä, että Mirza oli minun poissaollessani joutunut taisteluun ja marssinut sitten muille maille.
Ratsastimme kauemmaksi hautuumaalle ja tutkimme kaikki epätasaisuudet, mitä maassa tapasimme.
Viisikymmentä askelta siltä paikalta, josta olimme löytäneet kypärän, virui preussilaisen sotilaan ruumis. Saattoi selvästi nähdä, että hän oli kuollut jo monta tuntia sitten; taistelun täytyi olla tapahtunut jo edellisenä päivänä.
Tapasimme lukemattomia jälkiä siitä ruohostossa. Muutamin paikoin oli maa kokonaan panosten jätteiden peitossa; kauempana lepäsi joukottaan preussilaisten ruumiita, vielä kauempana ranskalaisten ruumiita ja vieläkin etäämpänä ranskalaisia ja preussilaisia yhdessä mylläkässä päällekkäin. Siinä oli oteltu käsirysyssä. Kuun säteet valaisivat lukemattomia uusia ruumiskasoja. Kaikki näyttivät uneen vaipuneilta.
— Huvilaan! — huudahdin minä.
Nelistimme maantielle. Etäällä näkyi tummia ihmisjoukkoja lähestyvän: siellä saapui joukkoni, joka nyt oli ehtinyt hautuumaan aidan toisen päädyn kohdalle.
Pysähdytin heidät kädenviittauksella ja kiiruhdin itse ratsumiehineni ohi tiellä viruvien ruumiitten. Pian näimme huvilan edessämme: yksi ikkuna oli valaistu ja selkosen selällään; eteisen ovikin oli auki.
Riensin kiireesti sisälle. Ensimäinen huone oli tyhjä; salin oven raosta loisti valoa.
Avasin oven ja jäin seisomaan kuin naulittuna.
Keskilattialla oli matala selkänojaton sohva, ja sillä lepäsi ruumis hurstin peittämänä, niin että jäykistyneet kasvot vain näkyivät.
Molemmin puolin kuolleen päänalusta paloi kynttilä. Jalkopäähän oli mustiinpuettu nainen polvistunut, painaen otsaansa sohvan käsinojaan, kädet ristissä päälaella.
Astuessani sisään nousi hän ylös. Tunsin hänet Lydiaksi. Hän näytti kalpealta ja valvoneelta, väsyneeltä ja melkein kivettyneeltä, mutta ei itkeneeltä.
— Mademoiselle Lydia! — huudahdin hillitysti.
Hän lähestyi minua varpaillaan, ikäänkuin peläten häiritsevänsä kuolleen lepoa, ja kuiskasi:
— Hän on kuollut!
Sitten nojasi hän päänsä olkaani vasten. Kyyneleetön nyyhkytys puhkesi hänen rinnastaan.
Vasta silloin johtui mieleeni, että kuollut ehkä olikin ukko La Grange.
Menin nopeasti sohvan luo ja kohotin hurstia. Kalma hengähti vastaani.
Kynttiläin keltainen valo lankesi sinervänkalpeille kasvoille.
Kasvot olivat — Selim Mirzan.