KUUDESTOISTA LUKU.
Kului muutamia päiviä. Ihmisistä tuntui siltä kuin taivaanlaki yhtäkkiä olisi luuhistunut Puolan valtakunnan yli. Keltainen Vesi, Korsun, kruunun sotajoukkojen häviö, sotajoukkojen, jotka tähän asti olivat voitollisesti taistelleet kasakkoja vastaan, hetmanien vangiksijoutuminen, kauhea tulipalo koko Ukrainassa, maailman alusta asti kuulumattomat murhat ja teurastukset — kaikki tuo oli tullut niin äkkiä, etteivät ihmiset oikein tahtoneet uskoa, että niin paljon tappioita ja onnettomuuksia saattoi tulla yhtaikaa saman maan osalle. Monet eivät sitä uskoneetkaan, toiset jähmettyivät kauhistuksesta, toiset tulivat mielipuoliksi, toiset ennustivat Antikristuksen ja viimeisen tuomion tuloa. Kaikki yhteiskunnalliset siteet, kaikki inhimilliset ja perheelliset suhteet olivat katkenneet, kaikki valta oli lakannut olemasta, erotukset ihmisten välillä olivat kadonneet, helvetti oli irroittanut kahleistaan kaikki rikokset ja päästänyt ne maailmaan raivoamaan: murha, ryöstö, sanansa syöminen, petomaisuus, väkivalta ja villitys tulivat työn, rehellisyyden, uskon ja omantunnon sijalle. Näytti siltä kuin ihmiskunta tästälähtien ei tulisi elämään hyvästä, vaan pelkästä pahasta, kuin sydämet ja mielet olisivat kokonaan muuttuneet niin että nyt pidettiin pyhänä sitä mikä ennen oli kunniatonta ja kunniattomana sitä mikä ennen oli pyhää. Aurinko ei enään valaissut maanpintaa, sillä sitä verhosivat tulipalojen savut ja murhapoltot loistivat öisin tähtien ja kuun asemasta. Kaupungit, kylät, kirkot, kartanot, metsät paloivat. Ihmiset lakkasivat puhumasta ja vain voihkivat tai ulvoivat kuin koirat. Elämä oli kadottanut arvonsa. Tuhannet hukkuivat äänettömästi ilman että muistoakaan jäi heistä jäljelle ja näiden kaikkien onnettomuuksien, murhien, valitusten, savujen ja tulipalojen keskeltä kohosi vain yksi mies yhä korkeampana ja korkeampana, yhä pelottavampana jättiläisenä, hän pimitti jo miltei päivän valon, loi varjonsa merestä mereen.
Se mies oli Bohdan Chmielnicki.
Kaksisataa tuhatta aseellista ja voitosta huumaantunutta miestä oli valmiina odottamassa hänen viittaustaan. Rahvas nousi kaikkialla kapinaan, linnakasakat liittyivät siihen kaikissa kaupungeissa. Maa Pripetistä erämaan rajoille asti oli tulessa. Kapina oli levinnyt Vähän-Venäjän, Podolian, Volynian, Bratslavin, Kiovan ja Tshernigovan vojevodakuntiin. Hetmanin mahti kasvoi päivä päivältä. Puola ei ollut koskaan kauheinta vihollistaan vastaan pannut liikkeelle puoliakaan niistä voimista, joita se nyt käytti. Sen vertaisia ei ollut valmiina varalta edes Saksan keisarilla. Myrsky oli ollut paljon suurempi kuin koskaan oli odotettu. Itse hetmani ei alussa tajunnut omaa mahtiansa eikä ymmärtänyt kuinka suureksi hän jo oli kasvanut. Hän verhosi vielä tekonsa oikeuden ja Puolan valtakuntaa kohtaan säilytetyn uskollisuuden varjolla, sillä hän ei tietänyt, että hän jo saattoi polkea näitä sanoja tyhjinä lauseparsina. Samassa määrässä kasvoi hänessä myöskin ääretön itsekkäisyys, jonka vertoja ei historia tunne. Käsitykset hyvästä ja pahasta, rikollisuudesta ja kunnollisuudesta, väkivallasta ja oikeudesta sulivat Chmielnickin sielussa yhteen oman vääryyden tai oman edun käsityksien kanssa. Se oli hänestä kunnon mies, joka oli hänen puolellansa — se rikollinen, joka oli häntä vastaan. Hän oli valmis moittimaan aurinkoa ja pitämään sitä persoonallisena vääryytenä itseänsä vastaan, jollei se loistanut, kun hän halusi. Ihmisiä, tapauksia ja koko maailmaa mittasi hän oman minänsä mukaan. Ja huolimatta hetmanin kaikesta viekkaudesta ja tekopyhyydestä oli tässä hänen katsantotavassaan jokin kummallinen vakaumus. Siitä johtuivat kaikki Chmielnickin hairahdukset ja myöskin hänen hyvät tekonsa. Sillä vaikkei hän tuntenut mitään mittaa julmuudessaan vihollisia kohtaan, niin hän osasi kuitenkin olla kiitollinen kaikista, vaikkapa vastoin tahtoakin hänelle tehdyistä palveluksista.
Vain juovuksissa ollessaan hän unohti hyvätkin työt ja antoi raivosta karjuen, suu vaahdossa, verisiä käskyjä, joita hän myöhemmin katui. Mutta samassa määrin kuin hänen menestyksensä kasvoi, oli hän yhä useammin juovuksissa, sillä hänen levottomuutensa kävi yhä suuremmaksi. Tuntui siltä kuin hänen voittonsa olisivat johtaneet hänet sellaisiin korkeuksiin, joihin ei hän itsekään tahtonut nousta. Hänen mahtinsa ei hämmästyttänyt ainoastaan muita, vaan myöskin häntä itseään. Kapinan jättiläiskäsi oli temmannut hänet ja kantanut häntä salaman nopeudella ja säälimättä, mutta minne? Miten tämä kaikki oli päättyvä? Alkaessaan kapinan hänelle tapahtuneen vääryyden takia arveli tuo kasakkadiplomaatti, että hän ensimäisen menestyksen tai vieläpä tappionkin jälkeen alkaa sovittelut ja että hänelle tarjotaan anteeksiantoa, hyvitystä ja korvausta kärsimistään vääryyksistä ja vahingoista. Hän tunsi hyvin Puolan valtakunnan, sen kärsivällisyyden, joka oli loppumaton kuin meri, sen hyväsydämisyyden, jolla ei ollut rajoja eikä määrää ja joka ei johtunut vain viekkaudesta, sillä olihan Nalewajkolle, kun hän jo oli saarrettu ja perikatoon joutunut, vielä tarjottu anteeksiantoa. Mutta nyt, senjälkeen kun hän oli saanut Keltaisen Veden voiton, lyönyt hetmanit ja sytyttänyt sisällisen sodan kaikkiin eteläisiin vojevodakuntiin, olivat asiat edistyneet liian pitkälle ja tapaukset olivat kasvaneet yli kaiken odotuksen rajojen. Nyt oli käytävä taistelua elämästä ja kuolemasta.
Mutta kenen puolelle oli voitto kallistuva?
Chmielnicki kysyi ennustajilta, tiedusteli tähdistä ja koetti omastakin puolestaan tunkea katseensa tulevaisuuteen — mutta hän näki edessään vain pimeyden. Välistä nostatti kauhea levottomuus hiukset hänen päässään pystyyn ja rinnassa myllersi epätoivo kuin myrskytuuli. Mitä tästä tulee? Mitä tästä tulee? Sillä Chmielnicki, jolla oli terävämpi katse kuin muilla, ymmärsi myöskin paremmin kuin monet muut, että Puolan valtakunta on jättiläismahti, vaikkei se osaa käyttää voimiansa eikä itsekään tunne niitä. Ja kuka saattoi arvata, eikö kauhea vaara ja perikadon läheisyys poista sekasortoa, sisällistä epäsopua, yksityisetujen tavoittelua, herrojen keskinäistä kateutta, riitoja, lörpöttelyä valtiopäivillä, aatelin omavaltaisuutta ja kuninkaan voimattomuutta? Silloin voisi puoli miljoonaa yksistään jo aatelin keskuudesta lähteä taisteluun ja tuhota Chmielnickin, vaikkapa sekä Krimin khani että itse Turkin sulttaani häntä auttaisivat.
Paitsi Chmielnickiä oli myöskin kuningas Wladislaw vainaja tuntenut tuon Puolan nukkuvan voiman. Ja sitä varten hän oli koko elämänsä ajan valmistanut taistelua elämästä ja kuolemasta maailman mahtavinta hallitsijaa vastaan. Sillä vain siten Puolan voima saataisiin hereille. Tässä vakaumuksessaan oli kuningas uskaltanut panna tulta tappuroihin myöskin kasakkain taholla. Vai oliko todella kasakoitten tehtävä saada aikaan vedenpaisumus, jotta he itse lopulta hukkuisivat siihen?
Chmielnicki käsitti tämän samoinkuin sen, että Puolalla, kaikesta heikkoudestaan huolimatta, on pelottava puolustuskyky Tätä epäjärjestyksessä olevaa, huonosti sidottua, rikkirevittyä, kuritonta ja heikosti hallittua valtakuntaa vastaan olivat kuitenkin turkkilaiset aallot, joita pidettiin vaarallisimpina kaikista, särkyneet vaahdoksi, särkyneet kuin kalliota vastaan. Niin oli käynyt Hotinin luona, sen hän oli nähnyt melkein omin silmin. Olihan tämä valtakunta heikkoutensa hetkinäkin kohottanut lippunsa vieraiden pääkaupunkien valleille. Mitä se silloin voikaan tehdä puolustaaksensa itseään! Mitä saakaan se aikaan epätoivoon joutuneena, kun on kysymys kuolemasta tai voitosta!
Tämän takia sisälsi jokainen Chmielnickin voitto hänelle uuden vaaran, se kun toi lähemmäs sen hetken, jolloin uinuva leijona herää, ja teki neuvottelut yhä mahdottomammiksi. Jokaisessa voitossa piili vastainen tappio, jokaisen juopumuksen maljan pohjalla oli sappea. Nyt oli kasakkamyrskyä seuraava Puolan valtakunnan myrsky. Chmielnicki oli jo kuulevinaan etäällä sen kumean kohinan.
Ja kas, Suur-Puolasta, Preussista, Masoviasta, Vähä-Puolasta ja
Liettuasta lähenee sotilasjoukkoja, niiltä puuttuu vain johtaja.
Chmielnicki oli ottanut vangiksi hetmanit, mutta tässäkin onnen sattumassa piili ikäänkuin kohtalon väijytys. Hetmanit olivat kokeneita sotilaita, mutta kukaan heistä ei ollut se mies, jota uhan, pelästyksen ja tappion hetki vaati.
Johtajana saattoi nyt olla vain yksi mies.
Hänen nimensä oli ruhtinas Jeremi Wisniowiecki.
Juuri siksi, että hetmanit olivat joutuneet vangiksi, oli vaali todennäköisesti sattuva ruhtinaaseen. Chmielnicki ei epäillyt sitä eivätkä muutkaan.
Sillaikaa tuli Korsuniin, jossa zaporogilaishetmani oli levähtämässä taistelun jälkeen, sanomia Dnieperin takaa, että kauhea ruhtinas jo on lähtenyt liikkeelle Lubniesta, että hän matkallaan tallaa armottomasti maahan kapinan ja että hänen läpi kulkiessaan kylät, kauppalat ja talot katoavat ja niiden sijalla törröttää verisiä paaluja ja hirsipuita. Kauhu lisäsi hänen joukkojensa määrän kaksin-, jopa kolminkertaiseksi. Kerrottiin että hän johtaa viittätoista tuhatta miestä parhaita joukkoja, mitä koko Puolasta saattoi löytyä.
Kasakkaleiriin saatettiin häntä odottaa minä hetkenä tahansa. Ja heti Kruta Balkan taistelun jälkeen kuului kasakkain joukosta huuto: "Jeremi tulee!" ja se levitti pelästystä rahvaaseen, joka suinpäin alkoi paeta. Tämä pelästys pani Chmielnickin vakavasti ajattelemaan.
Hänellä oli nyt valittavana: joko marssia koko armeijansa kanssa ruhtinasta vastaan ja etsiä hänet Dnieperin takaa tai, jätettyään osan joukoistaan valloittamaan Ukrainan linnoja, marssia Puolan sisämaihin.
Sotaretki ruhtinasta vastaan oli vaarallinen. Kun Chmielnicki joutui tekemisiin näin kuuluisan sotapäällikön kanssa, saattoi hän, huolimatta voimiensa suuremmasta lukumäärästä, yleisessä taistelussa kärsiä tappion ja silloin olisi kaikki menetetty yhdellä iskulla. Rahvas, joka muodosti hänen joukkojensa valtavan enemmistön, oli osoittanut, että se pakeni jo pelkästään kuullessaan Jeremin nimen. Siihen tarvittiin aikaa, ennenkuin rahvaan joukko muuttuisi sotajoukoksi, joka saattaisi tehdä vastarintaa ruhtinaan rykmenteille.
Toiselta puolen ruhtinas luultavasti ei ryhtyisi yleiseen taisteluun, vaan asettuisi linnoihin puolustusasemiin ja kävisi pikkusotaa, joka tässä tapauksessa varmaan kestäisi kokonaisia kuukausia, ehkäpä vuosia, ja sillaikaa Puola epäilemättä ehtisi koota uusia voimia ja kiirehtisi ruhtinaan avuksi.
Chmielnicki päätti näin ollen jättää Wisniowieckin Dnieperin taa, omasta puolen vahvistua Ukrainassa, järjestää voimansa ja sitte lähteä Puolaan pakoittamaan sen sovintoon. Hän luotti siihen, että kapinan tukahuttaminen pelkästään Dnieperin takana vaati kaikki ruhtinaan voimat pitkäksi aikaa ja antoi hänelle, Chmielnickille, vapaan toiminta-alan muualla. Mutta kapinaa Dnieperin takana päätti hän kuitenkin pitää vireillä lähettämällä rahvaan avuksi muutamia rykmenttejä.
Vihdoin hän arveli mahdolliseksi koettaa houkutella ruhtinasta keskusteluihin ja pitkittää niitä kunnes tämän voimat murenisivat. Tätä ajatellessaan muisti hän Skrzetuskin.
Muutamia päiviä Kruta Balkan taistelun jälkeen, samana päivänä, jolloin rahvaan joukossa syntyi pakokauhu, hän käski kutsua eteensä herra Skrzetuskin.
Chmielnicki otti hänet vastaan starostan talossa, läsnä oli ainoastaan herra Krzeczowski, jonka Skrzetuski vanhastaan tunsi. Chmielnicki tervehti Skrzetuskia ystävällisesti, samalla kuitenkin antaen nykyistä arvoaan vastaavan ylemmyyden tulla esiin, ja sanoi:
— Herra luutnantti Skrzetuski, sen palveluksen takia, jonka olette minulle tehnyt olen lunastanut teidät Tuhaj-bejlta ja luvannut teille vapauden. Nyt on hetki tullut. Minä annan teille kasakkaeverstin nuijan [tällaista nuijaa käytettiin kasakkain keskuudessa turvakirjan asemasta], jotta pääsisitte matkustamaan vapaasti, jos kohtaisitte sotaväkeä, ja panen mukaanne vartioita suojelemaan teitä rahvaalta. Voitte palata ruhtinaanne luo.
Skrzetuski vaikeni. Ei pieninkään ilonhymy valaissut hänen kasvojaan.
— Voitteko lähteä liikkeelle? Huomaan silmistänne että olette sairas.
Herra Skrzetuski oli todella kuin varjo. Haavat ja viime aikain tapahtumat olivat heikentäneet tuota jättiläismäistä nuorukaista ja hän oli nyt sen näköinen, ettei luullut hänen näkevän huomista päivää. Hänen kasvonsa olivat käyneet keltaisiksi ja musta parta, jota ei pitkään aikaan oltu ajettu, lisäsi osaltaan surkeutta. Se johtui sisäisistä kärsimyksistä, ne olivat tekemäisillään lopun nuoresta ritarista. Kasakkaleirin mukana kulkien hän omin silmin oli saanut nähdä kaiken, mikä oli tapahtunut Siczistä lähtien. Hän oli nähnyt Puolan häviön ja tappion ja hetmanit vankeina. Hän oli nähnyt kasakkain voittoriemun, kaatuneiden sotilaiden poikkileikatuista päistä kasattuja pyramiideja, kylkiluistaan hirsipuuhun ripustettuja aatelismiehiä, naisten silvottuja rintoja, ylimysnaisten häväistystä, hän oli nähnyt epätoivoista rohkeutta, mutta myöskin hurjaa pelkuruutta, hän oli nähnyt kaikkea. Hän oli käynyt läpi kaikki kärsimykset ja hänen tuskansa oli sitä suurempi, kun juuri hän välillisesti oli aiheuttanut tämän kaiken, koska hän eikä kukaan muu, oli päästänyt Chmielnickin irti nuorasta. Tämä ajatus vihloi kuin veitsi hänen päätään ja rintaansa. Mutta olisiko hän, kristillinen ritari, saattanut olettaa, että lähimmäisen pelastus voi tuottaa tällaisia hedelmiä. Siksi oli hänen tuskansa rajaton. Mutta kun hän kysyi itseltänsä, miten Helenan on ja kun hän ajatteli, mitä olisi voinut tapahtua, jos pahansuopa kohtalo olisi pidättänyt hänet Rozlogissa, niin hän kohotti kätensä taivasta kohti ja huusi äänellä, jossa väreili pohjaton uhma ja epätoivo: "Jumala, ota sieluni! Sillä minun kannettavakseni on pantu enemmän kuin olen ansainnut." Sitte hän kuitenkin huomasi herjaavansa, lankesi kasvoilleen ja rukoili pelastusta, anteeksiantoa, armoa isänmaalle ja kaikelle sille puhtaalle ja viattomalle, mikä siellä ehkä turhaan huutaa Jumalan ja hänen apuansa. Hän oli sanalla sanoen käynyt niin monen kärsimyksen läpi, ettei häntä enään ilahuttanut vapaus, joka hänelle oli lahjoitettu eikä tuo zaporogilaishetmani, tuo triumfaattori, joka tahtoi olla jalomielinen, osoittaessaan hänelle suosiotaan, enään tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta. Kun Chmielnicki sen huomasi, vetäytyi hänen otsansa ryppyihin ja hän sanoi:
— Riennä käyttämään hyväksesi suosiotani, etten katuisi sitä. Vain minun kuntoni ja uskoni hyvään asiaani tekevät minut niin varomattomaksi että lisään vihollisteni lukua, sillä minä tiedän hyvin, että sinä tulet taistelemaan minua vastaan.
Siihen vastasi herra Skrzetuski:
— Jos Jumala antaa voimia.
Ja hän loi Chmielnickiin katseen, joka tunki hänen sielunsa syvyyteen, ja hetmani, joka ei voinut tätä katsetta kestää, tuijotti maahan ja saattoi vasta hetken päästä virkkaa:
— Vähät siitä. Olen tarpeeksi mahtava, noin raihnas mies ei tee minulle mitään. Kerro siis ruhtinaalle, herrallesi, mitä olet nähnyt ja varoita häntä toimimasta liian pöyhkeästi, sillä kun minun kärsivällisyyteni loppuu, käyn häntä tervehtimässä Dnieperin takana enkä luule, että käyntini tulee hänelle mieluisaksi.
Skrzetuski vaikeni.
— Minä olen sanonut ja toistan vielä kerran, sanoi Chmielnicki, — etten käy sotaa Puolan valtakuntaa, vaan herroja vastaan, ja ruhtinas on niiden joukossa ensimäisiä. Hän on minun ja vähävenäläisen kansan vihollinen, hän on kirkkomme luopio ja julmuri. Kuulen, että hän tukahuttaa kapinan vereen, katsokoon vain, ettei saa vuodattaa omaansakin!
Näin puhuessaan hän kiihtymistään kiihtyi, kunnes veri nousi hänen kasvoillensa ja tuli säihkyi silmistä. Näkyi, että vihan ja ilkeyden puuska oli hänet valtaamaisillaan, yksi noita puuskia, jolloin hän kokonaan kadotti itsehillintänsä ja tajunsa.
— Hirttää minä annan tuon vinonenän! huusi hän, — jalkoihini minä hänet heitän ja ratsastan hänen selkänsä yli.
Skrzetuski katseli ylhäältäpäin raivoilevaa Chmielnickiä ja vastasi tyynesti:
— Voita hänet ensin!
— Herra hetmani, sanoi Krzeczowski, — parasta on, että tuo röyhkeä aatelismies nyt lähtee tiehensä, sillä teidän armollenne ei sovi raivota häntä vastaan ja kun olette luvannut hänelle vapauden, niin hän nyt pakoittaa teidät joko syömään sananne tai kuuntelemaan solvauksiaan.
Chmielnicki sai hiukan hillityksi itseään, hän huohotti hetkisen, sanoi sitte:
— Lähteköön siis, jotta hän tietäisi, että Chmielnicki kostaa hyvän hyvällä, ja annettakoon hänelle saattonuija, kuten olen sanonut, ja pantakoon neljäkymmentä tatarilaista saattamaan häntä aina leiriin asti.
Sitte hän kääntyen Skrzetuskiin päin, lisäsi:
— Tiedä nyt, että olemme kuitit. Minä pidän sinusta, röyhkeydestäsi huolimatta. Mutta jos sinä vielä kerran joudut minun käsiini, niin silloin et pujahda pois.
Skrzetuski lähti Krzeczowskin seurassa.
— Kun hetmani sinut nyt päästää ehein nahoin, sanoi Krzeczowski, — ja kun voit lähteä minne tahdot, niin sanon sinulle vanhan tuttavuuden nimessä: pelasta itsesi vaikkapa Varsovaan, mutta älä Dnieperin taakse, sillä siellä ei yksikään teikäläisistä jää henkiin. Teidän aikanne on ollut ja mennyt. Jos olisit järkevä, niin liittyisit meihin, mutta tiedän, että on turhaa sinulle siitä puhua. Nousisit korkealle, niinkuin mekin nyt nousemme!
— Hirsipuuhun! mutisi Skrzetuski.
— Minulle ei annettu Litynin starostakuntaa, mutta nyt minä otan niitä kymmenen enkä yhtä. Me karkoitamme herrat Koniecpolskit, Kalinowskit, Potockit, Lubomirskit, Wisniowieckit, Zaslawskit ja koko aatelin ja jaamme keskenämme heidän maatilansa ja varmaan se on Jumalankin ajatus, kun hän jo on antanut meille kaksi niin suurta voittoa.
Skrzetuski ei kuunnellut everstin juttuja, sillä hän ajatteli muuta, mutta Krzeczowski jatkoi:
— Kun taistelun ja voittomme jälkeen Tuhaj-bejin kortteerissa näin hänen jalosukuisuutensa kruunun hetmanin, herrani ja hyväntekijäni niiniköysiin sidottuna, niin hän heti suvaitsi kutsua minua kiittämättömäksi ja Juudakseksi, mutta minä vastasin hänelle: "Teidän ylhäisyytenne vojevoda, en ole kiittämätön, sillä kun tulen istumaan linnoissanne ja oleskelemaan maatiloillanne — luvatkaa minulle vain, ettette juo itseänne humalaan — niin minä teen teidät alastarostakseni!" Hohhoh! Tuhaj-bej pyydystelee noita lintuja paljon ja säästää heitä. Muuten Chmielnicki ja minä puhuisimme heidän kanssaan toista kieltä. Mutta kas niin! vankkurit ja tatarit ovat jo valmiina. Minne siis tahdot lähteä?
— Czehryniin.
— Ihminen niittää, mitä hän kylvää. Ordalaiset vievät sinut vaikkapa itse Lubnieen, he ovat saaneet sellaisen käskyn. Pidä sinä vain huolta siitä, että ruhtinaasi ei pistätä heitä paaluun, minkä hän varmaan tekisi kasakoille. Siksi matkaasi onkin pantu tatareja. Hetmani käski antaa sinulle ratsusikin. Jää hyvästi ja muista meitä ja sano meidän hetmanilta terveisiä ruhtinaalle, ja jos voit, niin taivuta hänet siihen, että hän tulisi tervehtimään Chmielnickiä. Ehkäpä hänet vastaanotetaan suosiollisesti. Jää hyvästi!
Skrzetuski istuutui vankkureihin, ordalaiset asettuivat piiriin niiden ympärille ja lähdettiin liikkeelle. Torin poikki oli vaikea päästä, sillä se oli kokonaan täynnä zaporogilaisia ja rahvasta. Väkijoukko keitti itselleen puuroa ja lauloi Keltaisen Veden ja Korsunin voitosta. Lauluja olivat jo ehtineet sepittää sokeat ja guslansoittajat, joita kaikkialta oli tulvannut leiriin. Tulien välillä, joiden yläpuolella puurokattilat kiehuivat, nähtiin siellä täällä öisten mellastusten jäljeltä murhattujen naisten ruumiita. Vähän edempänä oli läjissä päitä, jotka olivat leikatut irti taisteluissa kaatuneista ja haavoittuneista sotilaista. Nämä ruumiit ja päät alkoivat jo mädäntyä, mutta haju ei ollut kuitenkaan vielä aivan sietämätön, joten joukot saattoivat olla koolla. Kaikkialla kaupungissa näkyi jo hävityksen ja zaporogilaisen viileyden jälkiä. Akkunat ja ovet olivat temmatut paikoiltaan, tuhansien särjettyjen esineiden sirpaleet, kekäleet ja oljet peittivät torin. Katonräystäistä riippui hirtettyjä, suurimmalta osalta juutalaisia, ja roskaväki huvitteli siellä täällä käymällä kiinni näiden hirtettyjen jalkoihin ja keinutellen niiden nojassa.
Yhdellä puolen toria törröttivät palaneiden talojen, niiden joukossa myöskin katolisen kirkon rauniot. Ne olivat vielä kuumat ja niistä nousi savua. Palaneen käry tuntui ilmassa. Poltettujen talojen takana oli leiri, jonka ohi herra Skrzetuskin täytyi ajaa, ja joukko tatarilaisten käsiin joutuneita vankeja, joita taajat ordalaisvartiostot vahtivat. Ken Czehrynin, Czerkasyn ja Korsunin ympäristöistä ei päässyt piiloon tai joutunut rahvaan kirveen alle, se joutui niiniköysiin. Vankien joukossa oli molemmissa taisteluissa vihollisen käsiin joutuneita sotamiehiä ja ympäristön asukkaita, jotka tähän asti eivät olleet voineet tai tahtoneet liittyä kapinaan. Niinikään oli siellä ylempää ja alempaa aatelistoa, alastarostoja, virkamiehiä, talonisäntiä, köyhtyneitä aatelisia molempaa sukupuolta ja lapsia. Vanhuksia ei ollut, sillä tatarit murhasivat heidät, koska he eivät kelvanneet myytäviksi. Tatarit olivat niinikään ottaneet haltuunsa kokonaisia vähävenäläisiä kyliä ja kauppaloja, sillä Chmielnicki ei ollut uskaltanut panna sitä vastaan. Monella paikkakunnalla tapahtui, että miehet lähtivät kasakkaleiriin, mutta palkinnoksi siitä tatarit polttivat heidän asumuksensa ja ottivat naiset ja lapset mukaansa. Yleisessä hillittömyydessä ja mielten villiytymisessä ei kukaan sitä kysynyt eikä muistanut. Rahvas, joka tarttui aseihin, luopui kotikylästään, vaimoistaan ja lapsistaan. Heiltä otettiin vaimot ja he ottivat — parempia, nimittäin puolattaria, jotka he, nautittuaan heidän sulostaan, murhasivat tai myivät ordalaisille. Vangittujen joukosta ei puuttunut myöskään ukrainalaisia nuorukaisia. Näitä oli sidottu kolme tai neljä samaan nuoraan yhdessä aateliskartanoiden neitojen kanssa. Orjuus ja kurjuus tasoitti säätyeron. Noiden olentojen näkeminen oli pöyristyttävä, se ei voinut olla herättämättä kostonhimoa. He olivat ryysyisiä, puoleksi alasti, pakanat solvasivat heitä laskien häpeällistä pilaansa, kierrellessään uteliaina ja toimettomina pitkin leiripihaa. Näitä vankeja tönittiin, lyötiin, tai suutelivat heitä inhoittavat huulet, lopuksi he kadottivat tajuntansa ja tahtonsa. Muutamat nyyhkyttivät tai voihkivat ääneensä, toiset seisoivat tuijottavin silmin, puolihulluina, suu auki, välinpitämättöminä alistuen kaikkeen, mikä heitä kohtasi. Siellä täällä kuului epätoivoiseen vastarintaan nousseen ja säälittömästi murhatun vangin parahdus. Härännahkapiiskojen läjähdyksiä kuului miesten ryhmistä, ne sekaantuivat lasten tuskanhuutoon ja kirkunaan, karjan ammunaan ja hevosten hirnuntaan. Vankisaalis ei vielä ollut jaettu eikä asetettu marssijärjestykseen niin että kaikkialla vallitsi mitä suurin sekaannus. Vankkurit, hevoset, sarvikarja, kameelit, juurikasvit, naiset, miehet, kasat ryöstettyjä vaatteita, astioita, mattoja, aseita, kaikki tämä oli ahdettuna yhteen ja odotti jakoa ja järjestelyä. Yhä vielä ajoivat pienemmät tatarilaisosastot uusia ihmis- ja karjalaumoja paikalle. Kuormitetut proomut kulkivat Rosjoen poikki ja pääleiristä saapui yhä uusia vieraita tyydyttämään silmiään koottujen rikkauksien katselemisella, muutamat kumyssista tai viinasta juopuneina ja yllään kummalliset puvut — vallattomuudessaan olivat he pukeneet ylleen katolisten ja kreikanuskoisten pappien messupukuja, vieläpä naisten hameitakin —, alkoivat jo meluten riidellä siitä, mitä kukin saisi osakseen. Tatarilaispaimenet istuivat karjojensa keskellä maassa ja huvittelivat, mikä soittaen kimeä-äänistä pilliänsä, mikä leikkien luupeliä, mikä harjoittaen nuijanlyöntiä. Koirat, jotka olivat seuranneet herrojansa, ulvoivat surkeasti.
Herra Skrzetuski pääsi vihdoin ohi tämän ihmisgehennan, joka oli täynnä voivotusta, kyyneliä, kurjuutta ja helvetillistä huutoa. Hän ajatteli jo, että hän saisi hengittää vapaammin, mutta heti leiristä päästyä kohtasi hänen silmäänsä uusi kauhea näky. Kaukana häämöitti varsinainen leiri, josta kuului yhtämittaista hevosten hirnuntaa ja näkyi tuhansien tatarien vilinä. Lähempänä, kentällä, Czerkasyyn vievän tien varrella huvittelivat nuoret sotilaat harjoituksekseen ampumalla kaaripyssyistä heikompia tai sairaita vankeja, jotka eivät olisi voineet kestää pitkää matkaa Krimiin. Muutama kymmen makasi pitkänään tiellä, muutamat sätkähtelivät vielä suonenvedontapaisesti. Ne, joita ammuttiin, olivat sidotut kiinni puihin tien varrella. Niiden joukossa oli myöskin vanhoja naisia. Hyvin osuttuja laukauksia seurasi tyytyväinen nauru ja huudot.
— Jakshe jegit — oikein pojat!
— Uk jakshe koi — jousi on hyvissä käsissä!
Pääleirin vieressä oli teurastettu tuhansia nautaeläimiä ja hevosia sotilaiden ravinnoksi, maassa juoksi veri virtanaan. Haju teurastetuista eläimistä tukahutti hengitystä ja lihakasojen keskellä häärivät punaiset ordalaiset puukko kädessä. Päivä oli helteinen, aurinko paahtoi. Noin tunnin kuljettuaan saapui herra Skrzetuski saattueineen avonaiselle arolle, mutta vieläkin kuului pääleiristä kaukainen melu ja karjan ammuminen. Tienvarrella näkyi yhtämittaa jälkiä ryövärien kulusta. Siellä täällä oli palaneita asumuksia, törröttäviä savupiippuja, tallattu viljavainio, murtuneita puita, tulen vahingoittamia kirsikkatarhoja. Vähän päästä oli tiellä kauheasti sinettyneitä ja turvonneita hevosten ja ihmisten ruumiita, silvottuina, ja niiden kimpussa korppilauma, joka meluten ja humisten läksi pakoon ihmisten lähestyessä. Chmielnickin verinen työ oli kaikkialla nähtävissä. Vaikea oli ymmärtää, ketä vastaan tämä mies oli nostanut kätensä, sillä ennen kaikkea voihki hänen oma maansa kurjuuden taakan alla.
Mlejovissa he kohtasivat tatarilaisosastoja, jotka ajoivat edellään yhä uusia vankilaumoja. Horodyszcze oli poltettu poroksi. Jäljellä törrötti vain kivinen kellotapuli ja vanha tammi keskellä toria. Puu oli kauhean hedelmän peitossa, sillä sen oksilla riippui muutamia kymmeniä nuoria juutalaisia, jotka kolme päivää sitte olivat hirtetyt. Samoin oli Konoplankassa, Starosielessä, Wienzowkissa, Balaklejssa ja Wodaczewissa murhattu paljon aatelisia. Itse tuo pikkukaupunki oli tyhjä, sillä miehet olivat lähteneet Chmielnickin luo ja naiset, vanhukset ja lapset olivat paenneet metsään, peläten ruhtinas Jeremin sotajoukkojen tuloa. Horodyszczestä ajoi herra Skrzetuski Smilan, Zabotynin ja Nowosielcen kautta Czehryniin, pysähtyen matkalla vain mikäli oli tarpeellista hevosten levähtämisen takia. He tulivat kaupunkiin seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Sota oli säästänyt kaupungin, ainoastaan muutamia taloja oli hävitetty — niiden joukossa Czaplinskin — maan tasalle. Linnassa oli everstiluutnantti Naokolo-Palec ja hänen kanssaan tuhatkunta kasakkaa, kaikki, sekä hän että kasakat ja koko väestö mitä suurimmassa pelossa, koska täällä, samoin kuin kaikkialla tien varrella, oltiin aivan varmoja siitä, että ruhtinas tulee minä hetkenä hyvänsä ja panee toimeen sellaisen koston, ettei maailmassa ikinä ole nähty vertaa. Tietymätöntä oli, mistä tällaiset huhut tulivat ja kuka niitä levitti. Ehkäpä pelko oli ne synnyttänyt, varmaa vain on, että yhtämittaa kerrottiin samoja uutisia: milloin oli ruhtinas jo tulossa lotjilla Sulaa pitkin, milloin taas hän jo oli Dnieperillä, milloin hän oli polttanut Wasiutyncen, milloin surmauttanut väestön Borysissa. Jokainen tieto hänen ratsuväkensä tai jalkamiestensä lähenemisestä herätti äärettömän kauhun. Herra Skrzetuski otti mielihyvällä varteen nämä huhut, sillä hän ymmärsi, että ne, vaikkeivät olleetkaan tosia, kuitenkin olivat omiaan ehkäisemään kapinan levenemistä Dnieperin taakse, missä ruhtinaan käsi välittömästi hallitsi.
Skrzetuski olisi tahtonut Naokolo-Palecilta tietää jotakin varmempaa, mutta everstiluutnantti tiesi ruhtinaasta yhtä vähän kuin muut ja olisi itsekin mielellään tahtonut saada tietoja Skrzetuskilta. Kun kaikki proomut ja veneet olivat vedetyt tälle puolelle, niin ei karkulaisiakaan voinut toiselta puolelta saapua Czehryniin. Jonkun matkan päässä Czehrynistä Skrzetuski viipymättä soudatti itsensä toiselle puolelle ja lähti suoraa päätä Rozlogiin. Toivoessaan pian saavansa täyden varmuuden Helenasta ja uskoessaan, että Helena on pelastettu tai yhdessä tätinsä ja ruhtinasten kanssa suojassa Lubniessa, tunsi hän voimansa ja terveytensä palaavan. Hän siirtyi pois vankkureista, astui ratsun selkään ja kiirehti säälimättä tatarilaisiansa, jotka, pitäen häntä lähettiläänä ja itseänsä hänen käskynalaisenaan suojajoukkona, eivät uskaltaneet panna vastaan. Siksi kiidettiin eteenpäin ikäänkuin takaa-ajajat olisivat olleet kintereillä, ja ratsujen kavioista jäi taakse keltaisia tomupilviä. He kiitivät asumusten, talojen ja kylien ohi. Seutu oli tyhjä, asunnot väettöminä, he eivät pitkään aikaan kohdanneet ainoatakaan elävää olentoa. Luultavasti myöskin kaikki, heidät nähdessään olivat menneet pakoon. Siellä täällä antoi herra Skrzetuski puistoista, metsistä, pelloilta ja ullakoilta etsiä ihmisiä, mutta ketään ei löydetty.
Vasta Pohrebyn tuolla puolen eräs tatareista huomasi jonkinlaisen ihmisolennon, joka koetti kätkeytyä kaislikkoihin Kahamlikin rannalla.
Tatarit karauttivat joelle ja toivat muutaman minuutin päästä herra
Skrzetuskin luo kaksi aivan alastonta miestä.
Toinen niistä oli vanhus, toinen solakka viisi-, kuusitoistavuotias poika. Molempien hampaat kalisivat pelästyksestä eivätkä he pitkään aikaan saaneet sanaa suustaan.
— Mistä te olette? kysyi herra Skrzetuski.
— Emme ole mistään, herra, vastasi vanhus. — Me käymme kerjäämässä ja soitamme guslaa. Tuo mykkä kulkee minun mukanani.
— Mistä te nyt tulette? Puhu rohkeasti, ei sinulle tehdä mitään.
— Herra, me olemme yleensä käyneet kylissä, kunnes eräs paholainen meidät ryösti. Meillä oli hyvät jalkineet — ne otti, meillä oli hyvät lakit — ne otti, hyvät ihmiset olivat antaneet hyvät vaatteet — ne otti, eikä jättänyt edes guslaa.
— Minä kysyn sinulta, hölmö, mistä kylästä tulet.
— En tiedä, herra, minä olen kerjäläisukko. Kas me olemme alastomia, meitä palelee yöllä, päivällä haemme armeliaita ihmisiä, että he verhoisivat ja ruokkisivat meitä, me olemme nälissämme!
— Kuule nyt mies, vastaa siihen mitä kysyn, muuten hirtätän sinut.
— Minä en tiedä mitään, herra, ja jos minä tietäisin jotakin, niin vieköön minut paholainen.
Näki selvään, että ukko, joka ei oikein tietänyt, kuka kysyjä oli, oli päättänyt olla antamatta vastausta.
— Mutta oletko ollut Rozlogissa, siellä missä ruhtinas Kurcewiczit asuvat?
— En tiedä, herra.
— Hirttäkää hänet! huusi herra Skrzetuski.
— Olen ollut, herra! huusi ukko huomatessaan, että oli edessä täysi tosi.
— Mitäs siellä näit?
— Me olimme siellä viisi päivää sitte, mutta senjälkeen kuulimme
Browarkissa, että sinne oli tullut ratsumiehiä.
— Mitä ratsumiehiä?
— En tiedä, herra. Yksi sanoi olleen ljaheja, toinen kasakoita.
— Ratsaille! huusi tatareille herra Skrzetuski. Joukko läksi taas kiitämään eteenpäin. Aurinko likeni laskuaan aivan niinkuin silloin, kun luutnantti, tavatessaan Helenan ja vanhan ruhtinattaren, oli ratsastanut heidän rinnallaan Rozwanin vaunujen sivulla. Kahamlik loisti samalla tavalla purppurassa, päivä laski nukkumaan vieläkin hiljaisempana, leppeämpänä ja lämpimämpänä. Mutta silloin herra Skrzetuski ratsasti rinta täynnä onnea ja herääviä, suloisia tunteita ja nyt hän kiidätti kuin hullu, levottomuuden myrskyn ja pahojen aavistusten ajamana. Epätoivon ääni huusi hänen sielussaan: "Bohun on hänet ryöstänyt, et saa häntä enään koskaan nähdä!" Ja toivon ääni sanoi: "mutta onhan ruhtinas — Helena on pelastettu!" Nämä äänet törmäsivät vastatusten ja olivat halkaisemaisillaan hänen sydämensä. He kiidättivät minkä hevoset vielä jaksoivat eteenpäin. Tunti kului toisensa perästä. Kuu tuli näkyviin ja kävi korkeammalle noustessaan yhä kalpeammaksi. Hevoset olivat vaahdossa ja huohottivat raskaasti. He tulivat metsään, ajoivat kuin salama sen poikki ja pääsivät rotkoon. Sen takana on jo Rozlogi! Vielä hetki ja ritarin kohtalo on ratkaistu. Tuuli vinkui hänen korvissaan hänen siinä ajaessaan vinhaa vauhtia, lakki putosi hänen päästään, hevonen ähkyi hänen allaan kuin kaatumaisillaan. Hetki vielä, vielä yksi karaus ja jo, jo avautuu siinä laakso!
Yhtäkkiä pääsi outo, kauhea ääni herra Skrzetuskin rinnasta.
Päärakennus, ulkohuoneet, aitat, tallit, aitaus ja kirsikkatarha — kaikki oli hävinnyt!
Kalpea kuu valaisi kumpua, siinä näkyi läjä mustia hiiliä, jotka eivät enään edes savunneet. Hiljaisuudessa ei kuulunut ainoatakaan ääntä.
Herra Skrzetuski pysähtyi mykkänä vallihaudan eteen. Hän nosti vain kätensä ylös, katseli, katseli ja pudisteli ihmetellen päätään. Tatarit pysäyttivät hevosensa. Hän astui alas satulastaan, etsi palaneen sillan jäännökset, kävi poikkipäin asetettua hirttä myöten vallihaudan yli ja istuutui kivelle keskellä asepihaa. Siinä istuessaan hän alkoi katsella ympärilleen, kuten ihminen ollessaan ensimäistä kertaa jollakin paikalla, tunnustelee sitä. Hän menetti tajunsa. Hän ei päästänyt ainoatakaan vaikerrusta. Hetken perästä, laskettuaan kädet polviaan vastaan, painoi hän päänsä alas ja jäi liikkumattomaan asentoon. Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut. Vaikkei hän nukkunutkaan, niin hän ainakin oli turtunut. Hänen päässään ei enään ollut ajatuksia, ainoastaan hämäriä kuvia. Hän näki edessään Helenan sellaisena kuin hän oli ollut sanoessaan jäähyväisiä ennen tätä viime matkaa. Vain hänen kasvonsa olivat ikäänkuin sumun verhoamat, niin ettei hänen piirteitään saattanut eroittaa. Skrzetuski tahtoi houkutella hänet esiin sumuverhosta, mutta ei saanut. Ja hänen täytyisi ratsastaa pois näin raskain sydämin. Äkkiä hänen mieleensä välähti Czehrynin tori, vanha Zacwilichowski ja Zagloban otsattomat kasvot. Varsinkin nuo kasvot jäivät itsepintaisesti hänen silmiensä eteen, kunnes vihdoin niiden sijalle tuli Grodzickin synkkä hahmo. Sitte hän vielä näki Kudakin, kosket, taistelun Chortycan saarella, Siczin, yleensä koko matkan ja kaikki tapaukset aina viime hetkeen asti. Mutta etempänä oli jo pimeys. Mitä juuri nyt oli hänelle tapahtunut, siitä hän ei saanut selkoa, hänellä oli vain jokin epäselvä aavistus, että hän matkustaa Helenan luo Rozlogiin, mutta että hänen voimansa ovat loppuneet ja että hän siksi lepää tässä talon raunioilla. Hän olisi jo tahtonut nousta ja ratsastaa eteenpäin, kuitenkin jokin sanomaton voimattomuus kytki hänet paikoilleen, niinkuin hänen jalkoihinsa olisi sidottu sadan naulan kuulat.
Hän istui siinä istumistaan. Yö kului. Tatarit asettuivat yösijalle ja, sytytettyään tulen, alkoivat paistaa hevosenlihaa. Syötyään he panivat maahan nukkumaan.
Mutta ei ollut kulunut tuntiakaan, kun he taasen olivat pystyssä.
Kaukaa kuului hälyä, joka muistutti suuren, kiireesti marssivan ratsujoukon ääntä.
Tatarilaiset pistivät kiireen kautta valkean lakanan riu'un nenään ja panivat runsaasti sytykettä tuleen, jotta heidät jo kaukaa tunnettaisiin rauhallisiksi lähettiläiksi.
Kavioiden töminä, hevosten korskuna ja sapelien kalina läheni lähenemistään. Pian näkyi tiellä ratsujoukko ja yhtäkkiä se piiritti tatarilaiset.
Alkoi lyhyt keskustelu. Tatarilaiset osoittivat kummulla istuvaa miestä — jonka muuten selvästi saattoi nähdäkin, sillä häneen lankesi kuun valo — ja ilmoittivat saattavansa lähettilästä; hän itse voisi muuten parhaimmin sanoa, kuka hänet oli lähettänyt.
Silloin osaston johtaja ynnä muutamat hänen toverinsa lähtivät kummulle. Tuskin olivat he kuitenkaan päässeet miehen luokse ja nähneet hänen kasvonsa, kun päällikkö löi kätensä yhteen ja huudahti:
— Skrzetuski! Jumalan nimessä se on Skrzetuski!
Luutnantti ei liikahtanut.
— Herra luutnantti, ettekö tunne minua, minä olen Bychowiec. Mikä teidän on?
Luutnantti vaikeni.
— Herätkää, Jumalan nimessä. Hei toveri, terve!
Se oli todella herra Bychowiec. Hän kuului etuvartiostoon, joka kulki ruhtinas Jeremin koko sotavoiman edellä.
Sillaikaa tulivat muutkin rykmentit paikalle. Sanoma että Skrzetuski on löydetty lensi salaman nopeudella lippukunnasta lippukuntaan ja kaikki kiirehtivät tervehtimään rakasta toveria. Pikku Wolodyjowski, kaksi Sleszynskiä, Dzik, Orpiszewski, Migurski, Jakubowicz, Lene, herra Longinus Podbipienta ja joukko muita upseereja juoksi kilvan kummulle. Mutta turhaan he häntä puhuttelivat, huusivat nimeltä, löivät olkapäälle, koettivat nostaa pystyyn — herra Skrzetuski katsoa tuijotti heihin eikä tuntenut ketään. Tai pikemmin päinvastoin: hän näytti kyllä tuntevan heidät, mutta tuntui siltä kuin ei hän vähääkään välittäisi heistä. Silloin ne jotka tiesivät hänen rakastavan Helenaa — ja melkein kaikki sen jo tiesivät —, muistivat millä paikalla he olivat, ja nähdessään mustat kekäleet ja harmaan tuhan, ymmärsivät kaikki.
— Hän on tuskasta kadottanut tajunsa, kuiskasi joku.
— Hän on epätoivosta joutunut mielenhäiriöön.
— Viekää hänet ruhtinaan luo. Ehkä hän herää, kun näkee ruhtinaan.
Herra Longinus väänteli käsiään. Kaikki olivat piirissä luutnantin ympärillä ja katselivat häntä säälien. Muutamat pyyhkivät hihallaan kyyneliään, toiset huokasivat surullisesti. Yhtäkkiä astui piiristä esiin korkea mies, lähestyi hiljaa luutnanttia ja pani molemmat kätensä hänen päänsä päälle.
Se oli kirkkoherra Muchowiecki.
Kaikki vaikenivat ja laskivat polvilleen, ikäänkuin ihmettä odottaen, mutta kirkkoherra ei tehnyt ihmettä, hän piti vain yhä käsiään Skrzetuskin pään päällä, kohotti silmänsä kuutamossa loistavaa taivasta kohden ja lausui kuuluvalla äänellä:
— Pater noster, qui es in coelis! sanctificetur nomen Tuum, adveniat regnum Tuum, fiat voluntas Tua…
Siinä hän hetkeksi pysähtyi ja toisti entistä kuuluvammalla äänellä ja juhlallisemmin:
— … Fiat voluntas Tua!…
Syvä hiljaisuus vallitsi.
— Fiat voluntas Tua! toisti kirkkoherra kolmannen kerran.
Silloin tunki Skrzetuskin huulilta sanomattoman tuskainen mutta alistuvainen ääni:
— Sicut in coelo et in terra!
Ja ritari heittäytyi nyyhkyttäen maahan.
End of Project Gutenberg's Tulella ja miekalla I, by Henryk Sienkiewicz