KYMMENES LUKU.
Keveät veneet kiitivät veden mukana kuin pääskyset, kuljettaen nuorta ritaria ja hänen kohtaloaan. Tulvaveden takia eivät kosket olleet erittäin vaaralliset. Surskin ja Lochannyn putoukset olivat jo selän takana, suotuisa aalto auttoi heidät Woronowa Zaboran koskesta ja vain vähän raappivat veneen pohjaa Kniazy ja Streltshy, ne vain hipaisivat eivätkä lyöneet rikki. Vihdoin tulivat kauhean Nienasytetsin vaahdot ja pyörteet kaukaa näkyviin. Nyt täytyi astua ulos veneistä ja vetää ne maata myöten. Se oli vaivaloinen ja raskas työ, johon tavallisesti meni koko päivä. Onneksi oli, nähtävästi entisten kuljetusten jäljeltä, pitkin koko rantaa jäänyt suuri joukko pyöreitä puita, jotka pantiin veneitten alle, jotta ne helpommin liukuisivat. Ei koko seudulla enempää kuin aroillakaan näkynyt ainoaa elävää olentoa, ei myöskään joella ainoatakaan venettä, sillä Sicziin saattoivat kulkea vain ne, jotka herra Grodzicki päästi Kudakin läpi ja hän katkaisi tahallaan Zaporozen, koskien takaisten maiden yhteyden muun maailman kanssa. Hiljaisuutta häiritsi vain aaltojen kohina Nienasytetsin kallioita vastaan. Sillaikaa kun väki kuljetti veneitä eteenpäin, katseli herra Skrzetuski luonnon viileyttä ympärillä. Peloittava näky oli hänen silmiensä edessä. Poikkipäin yli koko joen leveyden oli seitsemän kalliotoetta törröttämässä veden yli. Ne olivat mustat ja aallot olivat niihin murtaneet ikäänkuin portteja ja läpikäytäviä. Vesi kolkutteli koko painollaan näitä tokeita ja ponnahti tuontuostakin niistä ylös, ärjyi, raivosi ja, hajaantuneena valkeaksi, vaahtoisaksi sakaksi, hypätä niiden välitse, niinkuin pillastunut ratsu. Mutta vielä kerran takaisin lyötynä se, ennenkuin oli päässyt valumaan ulos aukoista, ikäänkuin kiristeli hampaitaan kallioita kohti, kääntelihe voimattomassa vihassa ja muodostui pyörteiksi; se kuohahti patsaina ilmaan, kiehui niinkuin sitä olisi keitetty ja läähätti väsymyksestä kuin villi peto. Sitte kuului uudestaan kuin sadan tykin pauke, kuin kokonaisten susilaumojen ulvona ja korskahteleminen. Vielä viimeinen ponnistus! Ja jokaisen kosken kynnyksellä oli vastassa sama taistelu, sama kiehuna. Kuilun yläpuolella kirkuivat linnut ikäänkuin pelästyksissään edessään olevasta näöstä ja kynnysten välille lankesi synkät varjot kallioista, jotka värjöttivät suvannon ääressä kuin mitkäkin pahat henget.
Veneitä vetävät miehet tekivät ahkeraan ristinmerkkejä ja varoittelivat luutnanttia menemästä liian likelle rantaa. Heillä oli näet sellainen luulo, että se joka liian kauvan katselee Nienasytetsia, lopulta näkee jotakin, josta järki hämmentyy. Venemiehet vakuuttivat niinikään, että pyörteistä välistä sukelsi esiin mustia pitkiä käsiä, ne tarttuivat kiinni varomattomiin, jotka tulivat liian lähelle ja silloin kuului kuiluista kauheaa naurua. Yön aikaan eivät Zaporogin kasakat uskaltaneet vetää venettään kosken kohdalta.
Suistomaan veljeskuntaan ei otettu ketään toveriksi, jollei hän yksin veneessään ollut kulkenut kaikista näistä koskista. Vain Nienasytetsiin nähden tehtiin poikkeus, koska vedet eivät milloinkaan peittäneet sen kallioita. Ainoastaan Bohunin tiesivät sokeat laulajat kertoa laskeneen Nienasytetsistakin, mutta sitä ei kuitenkaan uskottu.
Veneiden vetäminen vei miltei koko päivän ja aurinko oli jo laskemaisillaan, kun luutnantti uudelleen istuutui veneeseensä. Seuraavat kosket olivat helpot laskea, sillä kivet niissä olivat kokonaan veden peitossa. Vihdoin päästiin suiston tyynille vesille.
Matkallaan näki herra Skrzetuski Kuczkasin rajapyykin, valkeista kivistä tehdyn jättiläiskokoisen kummun, jonka ruhtinas oli teettänyt käyntinsä muistoksi. Samasta kummusta oli herra Boguslaw Maszkiewicz Lubniessa kertonut hänelle. Sicziin ei enään ollut pitkä matka, mutta kun luutnantti ei tahtonut yön aikaan lähteä Czertomelikin mutkiin, päätti hän jäädä yöksi Chortycaan.
Niinikään halusi hän tavata jonkun zaporogilaisen, edeltäpäin ilmoittaakseen tulonsa, jotta tiedettäisiin, että hän on lähettiläs eikä muu matkustavainen. Chortyca näytti luutnantin suureksi hämmästykseksi olevan tyhjänä, hän oli nimittäin Grodzickilta kuullut, että siellä aina pidettiin kasakkavartiosto tatarilaishyökkäysten varalta. Hän lähti nyt itse muutaman sotamiehen kanssa saarta kohden tiedustelulle, mutta pysytteli verraten kaukana rannasta. Koko saaren mittaa hän ei voinut kulkea, sillä se oli melkein penikulman pituinen ja tulossa oli pimeä ja koleanpuoleinen yö. Niin ollen hän palasi veneittensä luo, jotka sillä välin olivat vedetyt hiekalle, ja rannalle sytytettiin nuotioita karkoittamaan sääskiä.
Suurin osa yötä kului rauhallisesti. Sotamiehet ja soutajat asettuivat nukkumaan tulien ääreen. Ainoastaan vartiat olivat valveilla ja samoin luutnantti, jota Kudakista lähtien oli vaivannut kauhea unettomuus. Hän tunsi myöskin, että hänessä on kuume. Hetkittäin hän oli kuulevinaan saaren sisäosasta lähestyviä askelia välistä taas kummallisia ääniä, ikäänkuin vuohien määkinää jossakin etäällä. Mutta hän arveli, että hänen korvansa pettävät.
Yhtäkkiä, vähää ennen aamun koittoa seisahtui hänen eteensä jokin tumma hahmo.
Se oli vartioston vääpeli.
— Herra, nyt ne tulevat! sanoi hän hätäisesti.
— Ketkä?
— Varmaan suistolaiset; heitä on noin neljäkymmentä.
— Hyvä. Se ei ole paljon. Herätä miehet. Ampukaa!
Miehet pääsivät heti jaloilleen. Tuli, johon oli heitetty risuja, leimahti korkealle, valaisten veneet ja luutnantin pienen sotilasjoukon. Muut vartiomiehet juoksivat niinikään heti ympärille.
Kuului jo selvästi miesjoukon epäsäännöllisiä askelia, jotka pysyttelivät jonkun matkan päässä. Jokin ääni kysyi tuimasti:
— Kuka siellä rannalla on?
— Keitäs te olette? kysyi vartioväen vääpeli.
— Vastaa, senkin paholainen, tai muuten kysyn kiväärilläni!
— Hänen korkeutensa herra lähettiläs armollisen ruhtinaan Jeremi Wisniowieckin luota leiriatamanin luo, vastasi kuuluvalla äänellä vääpeli.
Äänet joukossa vaikenivat, nähtävästi pidettiin lyhyt neuvottelu.
— Mutta tule itse tänne! huusi vääpeli, — älä pelkää. Lähettiläille ei tehdä pahaa eivätkä lähettiläätkään loukkaa ketään!
Taasen alkoi kuulua askelia ja hetken päästä sukelsi pimennosta esiin muutamia kymmeniä miehen hahmoja. Tulijat olivat ruskeaihoisia ja matalakasvuisia ja heidän yllään oli turkit, karva ulospäin. Luutnantti huomasi heti ensi katsannolla, että suurin osa heistä oli tatareja, kasakoita oli vain toistakymmentä. Herra Skrzetuskin päähän välähti salaman nopeudella ajatus, että koska Chortycan saarella on tatareja, niin on varmaan Chmielnicki jo palannut Krimistä.
Joukon etunenässä oli vanha zaporogilainen, jättiläiskokoinen, villi ja julman näköinen mies. Tämä lähestyi nuotiota ja kysyi:
— Kuka täällä on lähettiläs?
Väkevä viinanhaju levisi yltympäri. Zaporogilainen oli nähtävästi juovuksissa.
— Kuka täällä on lähettiläs? toisti hän.
— Minä olen, vastasi ylpeästi herra Skrzetuski.
— Sinä?
— Olenko minä sinun veljesi, kun minua sinuttelet?
— Ymmärrä toki senkin raakalainen olla kohtelias, keskeytti vääpeli.
— Ihmisten on tapana sanoa: korkeasti jalosukuinen herra lähettiläs.
— Hitto teidät vieköön, pirun sikiöt ja korkeasti jalosukuiset pojat! Mitä asiaa teillä on atamanille?
— Se ei kuulu sinuun! Tiedä vain, että kaulasi riippuu siitä, toimitatko minut heti atamanin luo.
Samassa hetkessä astui toinenkin zaporogilainen esiin joukosta.
— Me olemme täällä atamanin käskystä, sanoi hän, — ja valvomme, ettei kukaan ljahi lähestyisi meitä. Ja jos joku lähestyy, tulee meidän vangita hänet ja viedä atamanin luo, minkä myös teemme.
— Sitä ei vangita, joka lähtee vapaaehtoisesti.
— Vangitsen, sillä sellainen on käsky.
— Tiedätkös, moukka, mitä merkitsee lähettilään persoona ja tiedätkö, ketä minä täällä edustan?
Silloin puuttui vanha jättiläinen puheeseen:
— Saattakaamme lähettiläs, mutta parrasta taluttaen — kas noin!
Sen sanottuaan tarttui hän luutnantin leukaan, mutta päästi samassa hetkessä valituksen ja kaatui maahan kuin salaman iskemänä.
Luutnantti oli nuijalla halkaissut hänen päänsä.
— Lyö! lyö! ulvoivat vimmastuneet äänet joukosta. Ruhtinaan miehet ryntäsivät pelastamaan päällikköään. Kiväärit paukkuivat, huudot "lyö, lyö" sekaantuivat raudan kalskeeseen. Syntyi sekamelskainen taistelu. Tappelun tuoksinassa tallatut tulet sammuivat ja pimeys verhosi taistelijat. Pian oli toinen niin toisen kimpussa, ettei enää ollut tilaa edes huitomiseen, ja veitset, nyrkit ja hampaat saivat korvata sapelin.
Pian kaikui saaren sisäosasta lukuisia uusia huutoja: hyökkääjille tuli apua.
Hetken perästä se jo olisi tullut liian myöhään, sillä Skrzetuskin reippaat sotamiehet olivat voiton puolella.
— Veneisiin! huusi luutnantti kaikuvalla äänellä. Sotamiehet täyttivät silmänräpäyksessä käskyn, mutta onnettomuudeksi olivat veneet vedetyt liian kauvas hiekalle, joten niitä ei ehdittykään työntää vesille. Sillävälin oli vihollinen raivoisana hyökännyt rannalle.
— Ampukaa! komensi herra Skrzetuski.
Yhteislaukaus musketeista pysähdytti heti hyökkääjät. He joutuivat hämilleen, vetäytyivät ryhmään ja peräytyivät epäjärjestyksessä, jättäen toistakymmentä ruumista makaamaan hiekalle. Muutamat kaatuneista heittelehtivät suonenvedontapaisesti, ikäänkuin vedestä nostetut ja rannalle viskatut kalat.
Samaan aikaan työnsivät venemiehet kymmenkunnan sotamiehen auttamina airot maahan ja ponnistivat viimeiset voimansa saadakseen veneet vesille. Turhaan.
Vihollinen alkoi hyökkäyksensä kauempaa. Veteen sattuvien kuulien läiske sekaantui nuolien vinkunaan ja haavoitettujen voihkinaan.
Tatarit yllyttivät toinen toistaan, huutaen yhä kimeämmin Allahin nimeä. Vastaan kuuluivat kasakkain huudot "lyö! lyö!" ja herra Skrzetuskin tyyni ääni, joka yhä useammin toisti komentoa:
— Ampukaa!
Aamun sarastus valaisi kalpeana taistelua. Maan puolella saattoi nähdä kasakkain ja tatarien joukon, edelliset pyssynperät poskea vastaan, jälkimäiset jännittämässä taaksepäin ja laukaisemassa kaaripyssyjensä jänteitä. Veden puolella näkyi kaksi venettä, joista vähän päästä savusi ja välkähteli yhteislaukauksia. Joukkojen välillä makasivat ruumiit jo levollisina pitkällään hiekalla.
Yhdessä veneessä seisoi herra Skrzetuski muita pitempänä, ylpeänä ja tyynenä, pitäen käsissään luutnantin arvomerkkiä, taistelunuijaa, ja paljain päin, sillä tatarilainen nuoli oli vienyt hatun hänen päästään.
Vääpeli lähestyi häntä ja kuiskasi:
— Herra, me emme voi pitää puoliamme — niitä on liian suuri joukko!
Luutnantti ei enään välittänyt muusta kuin että hän voisi verellään sinetöidä lähettitoimensa, kostaa arvonsa solvaamisen ja kuolla kunnialla. Sentähden hän, sillaikaa kun hänen sotamiehensä tekivät eväspusseistaan jonkinlaista suojusta, jonka takaa he puolustivat itseään vihollista vastaan, seisoi niin että kaikki saattoivat nähdä hänet ja että kaikki laukaukset ja lyönnit saattoivat osua häneen.
— Hyvä, sanoi hän, — kaatukaamme viime mieheen asti.
— Kaatukaamme, isä kulta! huusivat sotamiehet.
— Ampukaa!
Veneistä nousi uudelleen savua. Saaren keskeltä alkoi tulvia yhä uusia joukkoja, aseinaan keihäät ja viikatteet. Hyökkääjät jakaantuivat kahteen osaan. Toisen hallussa oli ampumisen toimi, toinen, johon kuului noin kaksisataa kasakkaa ja tataria, odotti otollista hetkeä ryhtyäkseen käsikähmään. Samaan aikaan ilmestyi saaren kaislikoista neljä venettä, joiden aikomus oli hyökätä luutnantin päälle selästä ja molemmilta sivuilta.
Oli jo aivan valoisaa. Savut kiirivät pitkinä nauhoina tyynessä ilmassa, verhoten taistelutantereen.
Luutnantti käski kahdenkymmenen sotamiehen kääntyä hyökkääviä veneitä vastaan, jotka airojen tarpomina linnun nopeudella kiitivät joen tyyntä pintaa. Saaren sisäosista tulevia tatareja ja kasakoita vastaan suunnattu kiväärituli kävi sentakia melkoista heikommaksi. Sitä he näkyivät odottaneenkin.
Vääpeli lähestyi uudestaan luutnanttia.
— Herra! Tatarit ottavat tikarit hampaisiinsa. Pian he heittäytyvät meidän kimppuumme.
Ja aivan, oikein noin kolmesataa tataria, sapelit käsissä ja puukot hampaissa, valmistautuikin hyökkäämään. Heidän seurassaan oli muutamia kymmeniä zaporogilaisia, viikatteet kädessä.
Oli nähtävästi tarkoitus rynnätä joka taholta, sillä hyökkääjien veneet olivat jo tulleet ampumamatkan päähän. Veneiden sivuilta pöllähteli savupilviä. Kuulia alkoi kuin rakeita sataa luutnantin miesjoukkoon. Molemmat veneet olivat täynnä voihkivia. Kymmenkunnan minuutin kuluttua oli puolet luutnantin miehistä kaatunut ja loput taistelivat epätoivon vimmalla. Heidän kasvonsa olivat ruudinsavusta mustuneet, heidän kätensä väsyneet, katse oli käynyt sameaksi, silmät verestivät ja muskettien piiput alkoivat polttaa kämmeniä. Suurin osa oli haavoittunut.
Äkkiä täytti kauhea melu ja ulvonta ilman: tatarit alkoivat ryntäyksensä.
Nopean liikkeen vaikutuksesta hälveni savu yhtäkkiä ja näkyviin tulivat luutnantin molemmat veneet, jotka olivat kokonaan mustan tatarilaisjoukon peitossa, ikäänkuin kaksi hevosenruumista, joita susilauma raatelee. Tämä joukko töni, kuhisi, ulvoi, ponnisteli; se näytti taistelevan oman itsensä kanssa ja tuhoutuvan. Toistakymmentä Skrzetuskin sotamiehistä teki vielä vastarintaa ja luutnantti itse seisoi maston ääressä, kasvot veressä, ammuttu nuoli vasemmassa olkapäässään ja vimmatusti puolustautuen. Hänen vartalonsa näytti ympäröivän joukon keskellä jättiläiskokoiselta, sapeli välkähteli kuin salama, sen lyönteihin vastasivat voivotukset ja ulvonta. Vääpeli ja eräs sotilas vartioivat häntä ja joukko peräytyikin välistä näiden kolmen edestä. Mutta takaapäin sattunut lyönti kaatoi hänet kumoon ja sapelin iskuista meni hän tainnoksiin.
— Eloon jääneet vietäkööt atamanin luo! karjui ääniä joukosta. —
Antautukaa!
Mutta herra Skrzetuski antautui nyt vain Jumalalle, sillä äkkiä hän kalpeni ja horjahti veneen pohjalle.
— Hyvästi, isä kulta! huudahti vääpeli epätoivoisella äänellä.
Hetken perästä kaatui hänkin. Hyökkääjien tunkeva joukko peitti veneen kokonaan.