TOINEN LUKU
Seuraavana aamuna saapui herra Skrzetuski Czehryniin ja asettui ruhtinas Jeremin taloon. Hänen oli määrä viipyä siellä jonkun aikaa, jotta miehistö ja hevoset saisivat levätä pitkästä Krimin matkasta, joka tavattomien tulvien vuoksi oli täytynyt tehdä maata myöten, Dnieperin väkevä juoksu kun ei sinä vuonna sallinut minkään aluksen kulkea vastavirtaan. Itsekin nautittuaan jonkun verran lepoa, läksi Skrzetuski entisen valtionkomisarjuksen herra Zacwilichowskin luo. Tämä oli oiva sotilas ja ruhtinaan uskottu ja ystävä, vaikkei ollutkaan hänen palveluksessaan. Luutnantti halusi kysyä, oliko Lubniesta ehkä tullut joitakin määräyksiä. Ruhtinaalta ei ollut saapunut sellaisia. Hän oli määrännyt, että jos khanin vastaus olisi suotuisa, Skrzetuski matkustaisi kaikessa rauhassa, rasittamatta miehiä ja hevosia. Khanille taas oli ruhtinaalla ollut sellaista asiaa, että khanin piti rangaista muutamia tatarilaisia ruhtinaita, jotka olivat anastaneet ruhtinas Jeremin Dnieperintakaisia maita ja joita rikollisia viimemainittu kyllä itsekin jo oli ankarasti kurittanut. Khani oli kun olikin antanut toivotun vastauksen ja luvannut huhtikuussa erityisen lähetin kautta toimittaa anastajille rangaistuksen. Haluten päästä urotöistään kuuluisan ruhtinas Jeremin suosioon, lähetti khani hänelle Skrzetuskin mukana jalorotuisen hevosen ja soopelinahkaisen lakin. Herra Skrzetuski, joka niinmuodoin oli kaikella kunnialla suoriutunut lähettilääntoimestaan ja voittanut ruhtinaan kaikinpuolisen luottamuksen, iloitsi suuresti siitä, että hän saisi viipyä Czehrynissä ja ettei heti tarvinnut kiirehtiä pois. Sensijaan oli vanha Zacwilichowski suuresti huolissaan viime tapahtumista Czehrynissä. He läksivät nyt yhdessä valakialaisen Dopulan luo, joka piti sekä majataloa että kapakkaa, ja vaikka vielä oli varhaista, tapasivat he siellä suuren joukon aatelisia. Oli nimittäin markkinat ja lisäksi sattui, että kruunun sotilasleirille kuljetettava karja sinä päivänä pysähdytettiin Czehryniin lepäämään, joten oli koolla paljon väkeä. Tavallisesti tapasivat aateliset toisensa torilla niinsanotussa Dzwoneckin kulmassa Dopulan talossa. Siellä sitä oli Koniecpolskin tilojen isännöitsijöitä, czehryniläisiä virkamiehiä, kruununtilojen haltioita lähiseuduilta, maata-omistavaa ja riippumatonta aatelia ja taloudenhoitajia. Vielä nähtiin Dopulan luona muutamia kasakkapäällikköjä sekä jonkun verran pikku-aatelia, osaksi vuokralaisia, osaksi oman tilan isäntiä.
Istuttiin penkeillä matalien tammipöytien ympärillä. Puhe oli äänekästä ja koski yksinomaan päivän suurta tapahtumaa: Chmielnickin pakoa. Skrzetuski ja Zacwilichowski asettuivat erikseen huoneen nurkkaan ja luutnantti rupesi kyselemään, mikä lintu tuo Chmielnicki oikeastaan oli, kun kaikki hänestä puhuivat.
— Ettekö te sitä tiedä, sanoi vanha soturi. — Hän on zaporogilaissotajoukkojen sihteeri, Subotowin tilanherra ja — viime sanat lausui vanhus kuiskaten — minun toverini. Olemme vanhat tutut. Olemme yhdessä olleet monessa leikissä ja aina hän on kunnostautunut. Varsinkin Cecorajn luona. Sellaista kokemusta sota-asioissa ei paljon tavata koko Puolassa. Parasta on pitää se omana tietonaan, mutta hän on kun onkin hetmaniksi syntynyt: kädessä voimaa ja päässä järkeä. Koko kasakkakunta kuuntelee häntä enemmän kuin leiripäällikköjä ja atamaneja. Hyvien puolien rinnalla hänellä kyllä on huonojakin: hän on kova, hän rettelöi ja kun viha pääsee hänessä voitolle, niin hän saattaa olla kauhea.
— Minkä kumman tähden hän karkasi Czehrynistä?
— Sanotaan hänen riitaantuneen starosta Czaplinskin kanssa, mutta kuka ne tietää. Onhan aatelinen ennenkin suutuksissaan sekoittanut toisen asiat. Sanotaan hänen vietelleen starostan vaimon ja starostapahan vuorostaan ryöstäneen häneltä hänen rakastettunsa ja naineen hänet. Mutta ne nyt ovat joutavia asioita, sillä nainen siinä on vikapää. Chmielnicki taas olisi muka sitte myöhemmin vietellyt entisen rakastettunsa, eikähän se kuulosta mitenkään mahdottomalta… sillä nainen on kevytmielinen olento. Näiden näennäisten syiden alla piilee kuitenkin varmaan muita juonia. Näettekös, asia on sellainen, että Czerkasyssa asuu muuan vanha Barabasz, kasakkapäällikkö ja meidän ystävämme. Hänen hallussaan oli kuninkaallisia privilegioita ja kirjeitä, joissa vahvistetaan kasakkain vanhat etuudet, ja kerrotaan, että nämä kirjeet saivat kasakat nousemaan vastarintaan aatelia vastaan. Mutta kun Barabasz on kunnon mies, niin hän pidätti nämä kirjeet takanaan eikä päästänyt niitä julkisuuteen. No nyt kutsui Chmielnicki Barabaszin pitoihin luoksensa tänne Czehryniin ja lähetti samalla Barabaszin kartanoon miehiä, jotka ryöstivät hänen vaimoltansa nuo privilegiokirjeet ja Chmielnicki itse karkasi, ottaen kirjeet mukaansa. Olihan pelättävä, että kasakat olisivat käyttäneet näitä kirjeitä hyväkseen ja olisi syntynyt samallainen kapina kuin viimeksi Ostrjaninin johtama. Ja minä sanon vielä kerran: tuo Chmielnicki on kauhea mies ja hän on karannut ties minne.
Herra Skrzetuski puuttui nyt puheeseen: — Sitä kettua! hän petti minut arolla. Sanoi olevansa ruhtinas Zaslawskin kasakkarykmentin eversti. Minä tapasin kun tapasinkin hänet viime yönä arolla ja vapautin hänet heittonuorasta.
Zacwilichowski tarttui molemmin käsin päähänsä.
— Herran tähden, mitä te sanotte? Se ei voi olla mahdollista.
— On se mahdollista, koska se on tapahtunut. Kyllä hän sanoi olevansa everstinä ruhtinas Zaslawskin joukoissa ja matkalla Kudakiin viemään kirjettä herra Grodzickille suurhetmanilta. Minä kuitenkaan en uskonut hänen puheitaan, koska hän ei kulkenut jokea myöten, vaan hiiviskeli arolla.
— Hän on viekas kuin Odysseus. Missä hän sitte teidät tapasi?
— Omelniczekin tienoilla, Dnieperin oikeanpuolisella rannalla.
Nähtävästi hän oli matkalla Sicziin.
— Hänen piti siis varkain päästä Kudakin ohitse. Nyt minä ymmärrän.
Oliko hänellä matkassa paljonkin väkeä?
— Ehkä neljäänkymmeneen mieheen. Mutta he tulivat liian myöhään. Jollen minä olisi ennättänyt apuun, niin starostan palvelijat olisivat kuristaneet hänet.
— Malttakaahan, luutnantti. Tämä on vakava asia. Todellako, starostan palvelijatko?
— Itse hän niin sanoi.
— Miten starosta parka sitte saattoi tietää, mistä Chmielnickiä oli etsittävä, kun täällä koko kaupunki turhaan vaivaa päätään saadakseen selville, mihin hän on hävinnyt?
— Sitä en minäkään tiedä. Ehkäpä Chmielnicki kaiken muun lisäksi valehteli ja pani tavalliset rosvot starostan palvelijoiksi, jotta paremmin uskottaisiin hänen kärsineen vääryyttä.
— Se ei voi olla mahdollista. Mutta juttu on joka tapauksessa kummallinen. Tiedättekö, luutnantti, sitte siitä, että hetmani on lähettänyt kirjeitä, joissa käsketään ottamaan kiinni Chmielnicki ja pidättämään hänet maatilalleen.
Luutnantti ei ollut ehtinyt vastata, kun muuan aatelinen suurella melulla astui huoneeseen. Hän läiskytti ovea moneen kertaan, katsoi tuimasti ympärilleen ja virkkoi:
— Nöyrin palvelijanne, hyvät herrat!
Hän oli noin neljänkymmenen ikäinen, pieni ja kiukkuinen. Kiukkuisuuden vaikutuksen antoivat erikoisesti silmät, jotka katselivat korkealta päästä kuin kaksi liikkuvaa luumua. Nähtävästi oli mies hyvin vilkas, tuima ja tuittupäinen herra.
— Nöyrin palvelijanne, hyvät herrat! toisti hän lujemmin ja terävämmin, kun ei hänelle heti vastattu.
— Palvelijanne, palvelijanne, vastasivat muutamat äänet.
Se oli Czehrynin ali-starosta herra Czaplinski, nuoren horonzi Koniecpolskin uskottu palvelija. [Horonzi, oik. lipunkantaja, oli muinais-puolalainen arvohenkilö, joka kantoi maakunnan lippua juhlallisissa tilaisuuksissa ja yleisen sotaväennoston aikana. Suoment. muistutus.]
Czehryniläiset eivät pitäneet hänestä, koska hän oli aika riitapukari ja kosti ihmisille olemattomistakin. Hänelle täytyi kuitenkin olla kohtelias, koska hänellä oli suuri vaikutusvalta.
Zacwilichowskia täytyi hänenkin, kuten kaikkien muiden, kohdella kunnioituksella. Hänen vakavuutensa, kunnollisuutensa ja urhoollisuutensa olivat siksi tunnustetut. Niin pian kuin herra Czaplinski hänet näki, tuli hän hänen luokseen ja asettui, ylpeästi kumarrettuaan Skrzetuskille, simakannuineen heidän pöytänsä ääreen.
— Tietääkö starosta, kysyi Zacwilichowski — jotakin Chmielnickistä?
— Hirsipuuhun hän joutuu, herra horonzi, niin totta kuin minun nimeni on Czaplinski. Hän on vastaiseksi säästynyt, mutta hän riippuu vielä kerran hirsipuussa. Mikä hätä nyt on kun hetmanilta jo on tullut käsky. Jahka minä vaan saankin hänet käsiini!
Ja puhuessaan iski Czaplinski nyrkin pöytään niin että simaa läiskyi pöydälle.
— Älkää, hyvä herra, kaatako hukkaan viiniänne! virkkoi herra
Skrzetuski.
Zacwilichowski lausui:
— Mistä te sen tiedätte? Hänhän on paennut eikä kukaan tiedä missä hän on.
— Eikö kukaan tiedä? Minä tiedän — niin totta kuin nimeni on Czaplinski. Tunteehan herra horonzi Chwedkon. Tämä Chwedko palvelee sekä häntä että minua. Hänestä tulee Chmielnickin Juudas. Se on varma se. Hän on ryhtynyt yhteistyöhön Chmielnickin miesten kanssa. Hän on ovela. Tietää joka askeleen. On luvannut toimittaa hänet elävänä tai kuolleena minun käsiini. Hän on lähtenyt arolle jo ennen Chmielnickiä ja tietää tarkalleen missä hän hänet yllättää. Se on oikea pirun poika!
Taasen hän läjähytti pöytään kätensä.
— Älkää valako viiniänne hukkaan! toisti herra Skrzetuski painavasti.
Ali-starosta oli jostakin käsittämättömästä syystä ensi hetkestä lähtien ollut hänelle vastenmielinen.
Aatelinen herra lensi tulipunaiseksi ja pyöritteli pullistuneita silmiään, päätellen, että häntä tahdottiin loukata. Hän katseli kiivaasti Skrzetuskia, mutta hillitsi itsensä nähdessään hänen kantavan Wisniowieckin värejä. Koniecpolskin väet olivat paraikaa kireissä väleissä ruhtinaan kanssa. Czehryn ei ollut kaukana Lubniesta ja vaarallista oli kieltää ruhtinaan väreiltä niille tulevaa kunnioitusta.
Lisäksi oli ruhtinaan tapana valita miehensä sillä lailla, että oli paras punnita asioita ennenkuin haki riitaa heidän kanssaan.
— Vai on siis Chwedko ottanut hankkiakseen Chmielnickin teidän käsiinne? puuttui Zacwilichowski taasen puhumaan.
— Chwedko — on. Ja hankkiikin, niin totta kuin minun nimeni on
Czaplinski.
— Mutta minäpä sanon teille, ettei hän hanki. Chmielnicki on onnellisesti päässyt ansasta ja lähtenyt Sicziin, ja siitä on vielä tänä päivänä annettava tieto herra Krakowskille. Chmielnickin kanssa ei ole leikittelemistä. Suoraan sanoen: hänellä on enemmän järkeä, voimakkaampi käsi ja parempi onni kuin teillä, joka aina kiivastutte. Toistan vieläkin, että Chmielnicki on päässyt leikistä ehein nahoin, ja jollette usko, niin tämä ritari voi sen teille todistaa. Sillä eilen tapasi hän Chmielnickin arolla ja hän oli heidän erotessaan aivan terve.
— Se ei ole mahdollista, se ei ole mahdollista! tokaisi Czaplinski tulemaan ja repi tukkaansa.
— Ja tahdotteko vielä tarkempia tietoja, jatkoi Zacwilichowski, — niin tämä ritari omassa persoonassaan pelasti hänet ja löi teidän väkenne. Se ei suinkaan ole hänen syynsä, sillä hän oli paluumatkalla Krimistä eikä tietänyt mitään hetmanin kirjeistä. Hän näki ainoastaan miehen ryövärien käsissä ja riensi häntä auttamaan. Minä ilmoitan teille Chmielnickin pelastuksesta, sillä kyllä hän zaporogilaisineen pian sekaantuu teidän asioihinne eikä ehkä kohtele teitä aivan lempeästi. Sellaista se on, kun antautuu mokomaan peliin. Hyi olkoonkin.
Zacwilichowski ei hänkään pitänyt Czaplinskista.
Czaplinski karkasi paikoiltaan eikä suuttumukseltaan tahtonut saada sanaa suustaan. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja silmät pullistuivat entistä ulomma kuopistaan. Hän seisoi Skrzetuskin edessä ja tokaisi tulemaan yksityisiä sanoja:
— Mitä… Huolimatta hetmanin kirjeestä… kyllä minä teidät… kyllä minä teidät…
Herra Skrzetuski ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Nojaten kyynärpäitä pöytään, katseli hän edessään pyristelevää Czaplinskia niinkuin haukka katselee kytkettyä varpusta.
— Tehän käytte minuun kiinni niinkuin takkiainen koiran häntään, sanoi hän.
— Minä haastan teidät oikeuteen… Te menette… huolimatta kirjeestä… Minä vielä kasakat…
Hän piti sellaista elämää, että muut huoneessa jo vaikenivat. Päät alkoivat kääntyä Czaplinskiin päin. Hän haki aina riitaa, hänen luontonsa oli sellainen, ja kaikkia hän loukkasi. Mutta se ihmetytti kaikkia, että hän tällä tavalla kohteli ainoaa, jota hän pelkäsi, Zacwilichowskia, ja soturia, joka kantoi Wisniowieckin värejä.
— Parasta, että pysytte ääneti, sanoi vanha horonzi. — Tämä ritari on, niinkuin näette, minun seurassani.
— Minä vien teidät linnaan… jalkapuuhun! ärjyi Czaplinski, välittämättä mistään ja kenestäkään.
Silloin herra Skrzetuski oikaisi itsensä pitkin pituuttaan. Vetämättä sapelia tupesta, päästi hän sen hihnan varaan, tarttui keskeltä kiinni ja nosti asetta niin että se ristin muotoisen kahvan kohdalta joutui juuri herra Czaplinskin nenän eteen.
— Haistakaappa tätä! sanoi hän kylmästi.
— Jumalan tähden… Palvelijat! huusi Czaplinski, tarttuen kahvaan.
Mutta hän ei saanut vedetyksi sapelia tupesta. Nuori luutnantti kävi häneen käsiksi, tarttuen toisella kädellä niskaan, toisella selkään, nosti ilmaan miehen, joka pyristeli kuin lohi, ja puhui, kantaessaan häntä penkkien lomitse:
— Hyvät herrat ja veljet, antakaapa tilaa tälle sonnille, muuten se puskee.
Ovelle päästyään aukaisi hän sen tönäisemällä taakkaansa siihen ja paiskasi ali-starostan kadulle.
Sitte hän tyynesti asettui entiselle paikalleen Zacwilichowskin viereen.
Hetken ajan oli huoneessa hiljaista. Herra Skrzetuskin voimannäyte oli tehnyt vaikutuksen. Mutta sitte pääsi nauru valloilleen niin että seinät tärisivät.
— Eläkööt Wisniowieckin miehet! huudettiin.
— Hän on pyörtynyt, totta totisesti pyörtynyt ja makaa verissään!
huusivat samassa ne miehet, jotka olivat jääneet ovesta katselemaan
Czaplinskin mutkiin, saadakseen tietää miten hänen kävisi. —
Palvelijat tulevat kantamaan häntä pois.
Se pieni joukko läsnäolevia, joka oli ali-starostan puolella, ei uskaltanut osottaa mieltään muulla tavalla kuin katsoa murjottamalla luutnanttiin.
— Totta puhuen, virkkoi Zacwilichowski, — se koira on aina saaliinsa kantapäillä.
— Rakki se on eikä mikään koira, sanoi lihava aatelisherra. Hänellä oli toisessa silmässä kaihi ja otsassa taalarin kokoinen reikä, jonka pohjalta luu paistoi. Liketen luutnanttia hän jatkoi: — Rakki se on eikä mikään koira. Sallikaa minun tehdä tuttavuutta. Olen Jan Zagloba, Wczelen sukua. Minut tunnetaan, jollei muusta, niin tästä lävestä, jonka ryövärin kuula teki otsaani, kun olin Pyhällä maalla sovittamassa nuoruuteni syntejä.
— Älkäähän nyt, huomautti Zacwilichowski, — tehän kerran sanoitte, että juomakannu Radomissa oli sattunut päähänne.
— Ryövärin luoti, niin totta kuin tässä seison. Radomissa oli toinen seikkailu.
— Taisitte olla matkalla Pyhälle maalle… mutta perille te ette ikinä päässyt.
— En päässytkään, sillä jo Galatassa voitin marttyripalmun. Jos tämä on valhetta, niin olen oikea arkki-koira enkä mikään aatelisherra.
— Onpa se aika läpi.
— Minä olen hirttämätön veijari! Tuohon käteen, herra luutnantti.
Nyt tuli toisiakin tekemään tuttavuutta herra Skrzetuskin kanssa ja julkilausumaan hänelle ihailuaan. Czaplinskista ei yleensäkään pidetty ja kaikki olivat hyvillään kommelluksesta, mikä hänelle oli tapahtunut. Kummaa ja käsittämätöntä oli, että kaikki aateliset Czehrynin seuduilla, alkaen vähimmistä vuokraajista aina Koniecpolskin henkilökuntaan asti, tuntien, kuten naapurien tapa on, Czaplinskin ja Chmielnickin riidat, aina asettuivat viimemainitun puolelle. Chmielnicki kulki nimittäin mainehikkaan soturin nimissä, hän oli useammassa kuin yhdessä sodassa osoittanut urheuttaan. Tiedettiin kuninkaankin ylläpitävän suhdetta häneen ja panevan suurta arvoa hänen mielipiteilleen. Koko juttua pidettiin tavallisena riitana aatelismiesten kesken, jommoisia, varsinkin vähävenäläisissä maissa alituiseen sattui. Suosio kallistui sen puolelle, joka paremmin kykeni herättämään mielenkiintoa eikä kukaan aavistanut, että tuolla riidalla tulisi olemaan hirveät seuraukset. Vasta myöhemmin ruvettiin vihaamaan Chimielnickiä ja silloin sekä aatelisten että hengellisten herrain keskuudessa.
Kaikki tulivat nyt, haarikat pystyssä, herra Skrzetuskin luo.
— Maljanne herra ja veli! Terveydeksenne! Eläkööt Wisniowieckin miehet! Sellainen nuorukainen ja jo luutnanttina ruhtinaalla. Eläköön ruhtinas Jeremi, hetmanien hetmani! Ruhtinas Jeremia me seuraamme vaikkapa maailman loppuun! — Turkkilaisia ja tatareja vastaan! — Stumbuliin! Eläköön armollinen kuninkaamme Wladislaw IV!
Lujimmalla äänellä huusi herra Zagloba, joka juomisessa ja suunsoittamisessa voitti kokonaisia rykmenttejä.
— Hyvät herrat! jyrisi hän niin että ikkunaruudut helisivät, — minä olen jo kerran haastanut sulttaaninkin oikeuteen väkivallanteosta. Silloin kun minä olin Galatassa…
— Jos te vielä puhutte, niin hampaat tippuvat suustanne.
— Mitenkä niin, hyvät herrat? Tässä neljä linnaoikeuden kohtaa: raiskaus, murhapoltto, ryöväys ja toisen taloa vastaan harjoitettu väkivalta, ja eikös tämä ollut juuri vis armata, aseellinen väkivalta.
— Eihän kuurokaan huuda niinkun te.
— Ja minä menen vaikka ylimpään oikeuteen…
— Lakatkaa nyt kerrankin…
— Ja vielä minä hänet toimitan pannaan ja kiroukseen ja julistan kunniattomaksi. Ja sitte tulee sota ja julma tuleekin.
— Terveydeksenne, hyvät herrat!
Toiset nauroivat, niiden joukossa herra Skrzetuski, joka oli kiihtynyt leikissä. Lihava aatelisherra puhui puhumistaan kuin kuuro, joka innostuu kuulemaan omaa ääntään. Onneksi erään toisen aatelismiehen väliintulo teki lopun hänen puheestaan. Tämä ojensi hänelle kätensä ja alkoi laulavalla liettualaisella ääntämisellä:
— Rakas Zagloba, tutustuttakaa minutkin herra Skrzetuskiin.
— Totta kai, totta kai. Hyvä luutnantti, tämä on herra Powsinoga,
Täijalka.
— Podbipienta, Kantapäänhalkaisija, korjasi aatelisherra.
— Olkoon menneeksi! Zerwipludran, Housunhalkaisijan vaakunaa.
— Zerwikapturin, Kallonhalkaisijan, korjasi liettualainen taaskin.
— Olkoon menneeksi. Psichkiszekin, Koiransuolen kartanosta.
— Mysikiszekin, Hiirensuolen kartanosta, korjasi aatelisherra.
— Olkoon menneeksi. En tiedä, kummalleko antaisin etusijan, hiiren- vaiko koiran suolelle. Varmaa on, etten tahtoisi asua kummassakaan, sillä vaikea niihin on asettua ja epäkohteliasta niistä on poistua. Herra luutnantti, jatkoi hän, osoittaen Skrzetuskille liettualaista: — viikon minä nyt olen juonut tämän aatelisherran kukkaron kululla. Hänen miekkansa tuppineen on yhtä raskas kuin hänen kukkaronsa ja kukkaro taas yhtä painava kuin hänen älynsä. Mutta jos minä joskus olen juonut hullunkurisemman herran rahoilla, niin saatte sanoa minua yhtä suureksi narriksi kuin se on, joka minua viinillä on juovuttanut.
— Kuuli kunniansa! huudettiin ja naurettiin.
Mutta liettualainen ei suuttunut, heilautti vain kättään, hymähti hyväntahtoisesti ja toisti:
— Antaisitte olla — rumia juttuja!
Uteliaana katseli herra Skrzetuski uutta tulijaa, jota todella saattoi sanoa kumman näköiseksi. Hän oli ensinnäkin niin pitkä, että pää todella tapaili kattoa, ja tavaton laihuus teki hänet vieläkin pitemmän näköiseksi. Leveät hartiat ja suonikas kaula todistivat tavatonta voimaa, mutta itse mies oli pelkkää luuta ja nahkaa. Vatsa oli siihen määrään painuksissa rinnan alla, että olisi luullut miehen kärsineen nälkää. Hän oli kuitenkin hyvissä vaatteissa, kiinteä kapeahihainen takki oli harmaata verkaa, jalassa oli korkeat ruotsalaiset saappaat, jotka siihen aikaan alkoivat päästä muotiin Liettuassa. Leveä, täytetty hirvennahkavyö riippui lanteilla asti, se kun ei pysynyt vyötäisillä, ja vyössä pysytteli ristimiekka, joka oli niin pitkä, että se ulottui jättiläiskokoisen miehen leukaan asti.
Mutta jos miekka olikin peloittava, niin sen omistajan kasvot sensijaan olivat omiaan rauhoittamaan. Nämä kasvot olivat, kuten koko mieskin, laihat, kulmakarvat kaartuivat omituisesti alaspäin ja samoin riippuivat pellavankarvaiset viiksetkin. Kasvojen ilme oli rehellinen ja vilpitön kuin lapsella. Kulmakarvojen ja viiksien rento asento teki miehen huolestuneen ja alakuloisen näköiseksi. Hän tuntui aina olevan hämillään. Nähtävästi hän kuului niihin ihmisiin, joita aina tönitään ja tuupitaan, mutta herra Skrzetuskia miellytti ensi hetkestä lähtien hänen rehelliset kasvonsa ja sotilaallinen ryhtinsä.
— Herra luutnantti, sanoi hän, — te olette siis ruhtinas
Wisniowieckin väkeä.
— Niin olen.
Liettualainen pani kätensä ristiin kuin rukoillakseen ja nosti silmät taivasta kohti.
— Se se vasta on soturi, ritari ja päällikkö.
— Suokoon Jumala Puolalle useampiakin hänen kaltaisiaan.
— Niin kyllä. Mutta eiköhän voisi päästä hänen palvelukseensa?
— Varmaan hän mielellään ottaisi teidät. Herra Zagloba sekaantui nyt keskusteluun.
— Saahan ruhtinas siten keittiöönsä kaksi paistinvarrasta, teistä toisen ja toisen teidän miekastanne, tai ainakin hän teistä voi saada kyökkimestarin. Ehkä hän tekee teistä paalun, johon hirtättää ryövärejä, tai mittapuikon, jolla mittaa pukukangasta! Hyi, ettette häpeä hyvänä katolilaisena pitää itseänne käärmeen tai pakanallisen peitsen pituisena.
— Rumia juttuja! sanoi liettualainen tuskallisesti.
— Mikä teidän nimenne olikaan? kysyi herra Skrzetuski. — Kyllähän te sen sanoitte, mutta herra Zagloba piti sellaista melua, etten minä parhaimmallakaan tahdolla voinut sitä kuulla.
— Podbipienta.
— Powsinoga.
— Zerwikaptureja Myszykiszekistä.
— Siitä ei ole paljoakaan taikaa. Kyllä minä juon hänen viiniään, mutta narriksi minua saa sanoa, jollei se ole pakanallinen nimi.
— Onko sitte pitkäkin aika kun läksitte Liettuasta? kysyi luutnantti.
— Jo minä olen ollut kaksi viikkoa Czehrynissä. Kun minä herra
Zacwilichowskilta kuulin, että te tulette tänne, jäin odottamaan.
Tahtoisin nimittäin teidän kauttanne esittää asiani ruhtinaalle.
— Mutta sanokaa, tehkää hyvin — minä olen hyvin utelias sitä kuulemaan —, mikä tuo pyövelin miekka vyöllänne on.
— Ei se ole pyövelinmiekka, hyvä herra luutnantti, — vaan ase, jota on käytetty sodassa saksalaisritareja vastaan ja joka jo kauvan on kuulunut meidän suvullemme. Se palveli jo Chojnicen taistelussa erään liettualaisessa kädessä — ja nyt käytän minä sitä.
— Se on ankara ase ja mahtaa olla kauhean raskas — Molemmilla käsilläkö sitä käytetään?
— Sopii käyttää sekä molemmilla että yhdellä.
— Näyttäkääpä!
Liettualainen veti miekan tupesta ja ojensi sen herra Skrzetuskille, mutta tämänpä käsivarsi vaipui paikalla. Hän ei voinut vapaasti pistää enempää kuin iskeäkään sillä. Hän koetti kaksin käsin, mutta raskasta se vaan oli. Herra Skrzetuskia hävetti ja hän kääntyi toisten! puoleen.
— No, hyvät herrat, sanoi hän, — kuka lyö tällä ristin?
— Olemme tässä jo koettaneet, vastattiin useista suista. — Komisarjus Zacwilichowski yksin sen nostaa, mutta hänkään ei tee ristiä.
— Entä te itse? kysyi herra Skrzetuski, kääntyen: liettualaisen puoleen.
Aatelinen tarttui miekkaan ikäänkuin se olisi ollut ruoko ja heilutteli sitä kuin leikkikalua. Terä vaan välkkyi ja ilma soi.
— Herra varjelkoon! huudahti Skrzetuski. — Varmasti ruhtinas ottaa teidät palvelukseensa.
— Jumala tietää, että palvelusta jo kaipaankin, sillä miekka ruostuu tupessani.
— Ja varmaan järkikin, tokaisi väliin herra Zagloba. — Sitä ette voi edes heilutellakaan kuten miekkaanne.
Zacwilichowski oli noussut ja heidän piti juuri luutnantin kansa lähteä, kun huoneeseen astui valkohapsinen mies. Nähdessään Zacwilichowskin lausui tämä:
— Arvoisa herra horonzi ja komisjarus, olen tullut vartavasten tapaamaan teitä.
Se oli Czerkasin linnaväen päällikkö Barabasz.
— Ehkä sitte lähdette asuntooni, sanoi Zacwilichowski. — Täällä on jo niin paljon väkeä, ettei näe eteensä.
He läksivät yhdessä ja Skrzetuski heidän mukanaan. Kun oli päästy kynnyksen poikki, kysyi Barabasz:
— Eikö Chmielnickistä ole saatu tietoja?
— On. Hän on karannut Sicziin. Tämä upseeri kohtasi hänet eilen arolla.
— Eikö hän sitte ole lähtenytkään jokea myöten? Toimitin pikaratsastajat ottamaan häntä kiinni Kudakiin, mutta se toimenpide käy siis nyt turhaksi.
Barabasz peitti kädellä silmänsä ja toisti toistamistaan:
— Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!
— Mikä teitä huolettaa?
— Ettekö te sitte tiedä kuinka hän on pettänyt minua? Ettekö te tiedä mitä merkitsee sellaisten todistuskappaleiden tiettäväksi tekeminen Siczissä? Jeesus siunatkoon! Jollei sota nyt syty kuninkaan ja muhamettilaisten välillä, niin tämä on kipuna ruutitynnörissä…
— Kapinaako te ennustatte?
— En ennusta, minä näen sen jo. Chmielnicki on pahempi kuin
Nalewajkot ja Lobodat.
— Mutta kuka menisi hänen puolelleen?
— Kukako menisi? Zaporogilaiset, kruunun luetteloihin merkityt kasakat, kaupunkien porvarit, rahvas, talonpojat — ja sen semmoiset!
Herra Barabasz viittasi torille, joka oli ainoana vilinänä. Siellä oli harmaita härkiä, joita kuljetettiin Korsuniin, sotaväen leiripaikalle, ja näitä seurasivat paimenet, jotka viettivät koko elämänsä aroilla ja sydänlaissa, eläen täydelleen villissä tilassa, vailla kaikkea uskontoa. Heidän joukossaan saattoi nähdä hirvittäviä olentoja, jotka rääsyissään ja rievuissaan paremmin tekivät ryöväreiden kuin paimenten vaikutuksen. Tavallisesti he käyttivät valmistamattomasta lampaannahasta tehtyjä turkkeja, villapuoli ulospäin. Turkin pääntie jätti, vaikka oli kylmä, näkyviin paljaan, arotuulten ahavoittaman rinnan. Kaikki olivat asestetut mitä erilaisimmalla tavalla: millä oli jousi ja nuolikotelo, millä pyssy eli niinsanottu kasakkapistoli, millä tatarilainen sapeli, millä viikate, millä tavallinen keppi, jonka päähän oli kiinnitetty hevosen leukaluu. Paimenten joukossa liikuskeli vielä villimpiä, mutta paremmin asestettuja suistolaisia, jotka olivat lähteneet leirille kauppaamaan kuivattua kalaa, lihaa ja lampaanrasvaa; sitte oli suolankuljettajia, mehiläisviljelijöitä sekä aroilta että metsäseuduilta vaha- ja hunajasäästöineen, metsäläisiä, jotka tarjosivat kaupan tervaa ja pikeä; vielä nähtiin kansanjoukossa talonpoikia kuormineen, kruunun kasakkoja, tatareja Bialogrodista ja Jumala ties keitä kaikkia — karkulaisia ja tihutyöntekijöitä maailman ääristä asti. Koko kaupunki oli täynnä juopuneita. Czehrynissä sopi matkalaisten olla yötä ja ennen yötä oli aina ramajuomingit. Torille sytytettiin nuotioita, siellä täällä paloi pikisoihtuja. Kaikkialla meluttiin ja hoilotettiin. Tatarilaiset pillit vinkuivat kimeinä, rummut pärisivät, karja mylvi ja kesken kaiken tämän helähti silloin tällöin kuuluville lempeämpi ääni, kun sokeat gusliensa säestyksellä lauloivat viisua, joka siihen aikaan oli hyvin muodissa:
Harmaja haukka, armas kuin veli, ylhäältä lennät, kauvaksi katsot.
Tämän rinnalla kuului kasakkain villejä huu! haa! — huu! haa!-huutoja, kun he torilla tanssivat trepakia, kauttaaltaan voideltuina tuohentervalla ja aivan humalaisina. Koko tori oli kuin villien ja hullujen vallassa. Yksi silmäys riitti vakuuttamaan Zacwilichowskille, että Barabasz oli aivan oikeassa, että ainoa henkäys saattoi päästää valloilleen nämä tottelemattomuuteen taipuvaiset ja rosvoamiseen tottuneet luonnonvoimat, joita koko Ukraina oli täynnä. Ja näiden vallassa oli lisäksi Sicz, oli Zaporoze, joka vasta hiljan, Maslon kapinan jälkeen oli lannistettu ja pakoitettu tottelemaan ohjia. Se pureskeli malttamattomana kuolaimiaan, muistellen entistä vapauttaan, vihaten järjestysmiehiä ja yhäkin pysyen taltuttamattomana voimana. Tämän voiman puolella oli suunnaton joukko rahvasta ja sitä taas tuki Czertomelik rosvouksineen ja vallattomuuksineen. Herra komisarjus, vaikka itsekin vähävenäläinen ja harras kreikanuskolainen, vaipui surullisiin ajatuksiin.
Vanhana miehenä muisti hän selvästi Nalewajkon, Lobadan ja Kremskin ajat, hän tunsi ukrainalaiset rosvot paremmin kuin ehkä kukaan Vähävenäjällä, mutta samalla tuntien Chmielnickin, hän tiesi, että tämä merkitsee enemmän kuin kaksikymmentä Lobodaa ja Nalewajkoa. Hän käsitti täydelleen mikä vaara piili siinä, että hän oli paennut Sicziin, vieden kanssaan kuninkaan kirjeet, jotka herra Barabaszin tietojen mukaan sisälsivät kasakoille runsaasti, lupauksia ja voivat antaa heille tukea aatelia vastaan.
— Arvoisa eversti, virkkoi hän Barabaszille, — teidän pitäisi lähteä Sicziin tasoittamaan Chmielnickin vaikutusta ja koettaa siellä kaikin puolin rauhoittaa.
— Arvoisa komisarjus, vastasi Barabasz, — sanon teille vain sen, että niinpian kuin tuli tieto, että Chmielmcki oli paennut, vieden paperit mukanaan, puolet väestäni Czerkasissa karkasi hänen perässään Sicziin. Minun aikani on ollut ja mennyt. Minun osani on hauta eikä sotatappara.
Barabasz oli kun olikin hyvä soturi, mutta vanha mies, jolla ei enään ollut vaikutusvaltaa.
He saapuivat nyt Zacwilichowskin asunnolle. Vanha komisarjus oli vähitellen voittanut takaisin mielensä tasapainon ja kun he sitte istuivat simapikariensa ääressä, puuttui hän puhumaan.
— Kaikki tämä on leikintekoa, jos, kuten väitetään, tulee sota vain muhamettilaisia vastaan, sillä vaikkei Puola tahdokaan sotaa ja vaikka valtiopäivät ovatkin tehneet paljon kiusaa kuninkaalle, niin kuningas yhtäkaikki voi ajaa tahtonsa perille. Koko tämä tuli voi kääntyä Turkkia vastaan, mutta joka tapauksessa on meillä vielä aikaa. Aion itse lähteä herra Krakowskin luo esittämään asiaa ja pyytämään, että hän, ollen meitä likinnä, johtaisi joukkonsa tännepäin. En tiedä onnistuuko toimeni, sillä tämä urhoollinen ja kokenut päällikkö on tavattoman ykspäinen ja ylpeä sotajoukostaan. Jos te, herra eversti, nyt pitäisitte kurissa kasakat ja te, herra luutnantti, Lubnieen päästyänne, varoittaisitte ruhtinasta pitämään silmällä Sicziä. Sanon vieläkin: meillä on kyllä jonkun verran aikaa, vaikka heillä olisikin vehkeet tekeillä. Siczissä ei tällä hetkellä ole paljonkaan väkeä: kasakat ovat hajonneet kalastamaan ja metsästämään pitkin Ukrainaa. Ennenkuin he taasen ovat koolla, on paljon vettä ehtinyt virrata alas Dnieperiä. Ruhtinaan nimi on kauheassa huudossa ja jos he vielä tietävät, että hänen silmänsä tähtäävät Czertomelikiin päin, niin ehkäpä he pysyvät alallaan.
— Kyllä minä valmistun kahden päivän kuluttua lähtemään Czehrynistä, sanoi luutnantti.
— Hyvä on. Kaksi tai kolme päivää sinne tai tänne ei merkitse mitään. Lähettäkää te, Czerkasin herra, pikaratsastajia viemään sanaa kruunun lipunkantajalle ja ruhtinas Dominikille. Mutta tehän nukutte herra Barabasz, vai kuinka?
Barabasz oli todella pannut kädet ristiin vatsalleen ja veti syviä henkäyksiä. Hetken perästä hän rupesi kuorsaamaan. Kun ei vanha eversti syönyt tai juonut — mikä oli hänen suurin nautintonsa —, niin hän nukkui.
— Kas vaan, sanoi Zacwilichowski hiljaa luutnantille, — ja tuon ukon tulisi varsovalaisten mielestä pitää kasakat kurissa. Varjelkoon heitä! He olivat valmiit luottamaan itse Chmielnickiinkin. Kanslerihan on tehnyt hänen kanssaan jonkun sopimuksen ja hän tulee varmaan katkerasti pettämään tämän luottamuksen.
Luutnantti huoahti myötätunnon merkiksi. Barabasz kuorsasi entistä äänekkäämmin ja mutisi unissaan:
— Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!
— Koska te aiotte lähteä Czehrynistä? kysyi komisarjus.
— Minun täytyy kai pari päivää odottaa Czaplinskin tähden, jos hän tahtoisi ryhtyä joihinkin toimenpiteihin tuon haman johdosta, mikä häntä kohtasi.
— Ei hän sitä tee. Mutta palvelijansa hän kyllä lähettäisi teidän kimppuunne, jollette kantaisi ruhtinaan värejä. Ruhtinasta kuitenkaan ei auta loukata, se ei käy laatuun Koniecpolskinkaan palvelijoille.
— Olen luvannut odottaa, mutta kahden tai kolmen päivän päästä lähden. Päällekarkauksia en niitäkään pelkää. Onhan minulla sapeli ja pieni joukkoni.
Luutnantti jätti hyvästi vanhan komisarjuksen ja läksi.
Nuotiot torilla valaisivat koko kaupunkia niin että olisi luullut Czehrynin olevan ilmitulessa. Melu ja huudot yltyivät yltymistään jota enemmän ilta kului. Juutalaiset eivät kuitenkaan liikkuneet mihinkään asunnoistaan. Yhdellä puolella toria mylvi paimenten lauma alakuloisia aron lauluja. Villit zaporogilaiset tanssivat tulien ääressä, viskellen ilmaan lakkejaan, laukaisten "pyssyjään" ja tyhjentäen viinaa kannuttain. Siellä täällä nousi tappelu, johon starostan miehet sekaantuivat. Luutnantin täytyi sapelin lappeella raivata itselleen tietä. Rähinää ja kasakkain meluamista kuunnellessaan luuli hän jo hetkeksi, että kapina oli alkanut. Tuntui siltä kuin häneen olisi tähdätty uhkaavia katseita ja ympärillä olisi kuulunut salaisia kirouksia. Hänen korvissaan soivat soimistaan Barabaszin sanat: "Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!"
Karjalaumojen mylvinä kaupungilla kävi yhä äänekkäämmäksi ja zaporogilaiset paukauttelivat pyssyjään, aivan uiden viinassa.
Luutnantti kuuli villit u-haa! u-haa-huudot vielä silloinkin, kun hän jo pani asunnossaan nukkumaan.