ENSIMÄINEN LUKU.
Voidaksemme kertoa mitä Rozlogissa tapahtui, täytyy meidän palata hiukan taaksepäin ajassa, siihen yöhön, jolloin herra Skrzetuski Kudakista lähetti Rzendzianin viemään kirjettä vanhalle ruhtinattarelle. Kirjeessä luutnantti hartaasti pyysi ruhtinatarta ottamaan mukaansa Helenan ja kiireen kautta lähtemään Lubnieen ruhtinas Jeremin turviin, koska sota saattoi alkaa millä hetkellä hyvänsä. Rzendzian asettui veneeseen, jonka herra Grodzicki Kudakista oli lähettänyt hakemaan ruutia, ja lähti matkalle. Kulku kävi kuitenkin hitaasti, sillä soudettiin vastavirtaa. Kremenczukin läheisyydessä kohtasivat miehet hetmanien Chmielnickiä vastaan lähettämät sotajoukot, jotka Krzeczowskin ja Barabaszin johdolla kulkivat pitkin jokea. Rzendzian sai tavata Barabaszin ja kertoi hänelle heti mitkä vaarat saattavat kohdata herra Skrzetuskia Siczin matkalla. Hän pyysi, että vanha eversti, sattuessaan yhteen Chmielnickin kanssa, ei unohtaisi tiedustella lähettilään kohtaloa, ja jatkoi matkaansa.
Czehryniin saavuttiin aamun koittaessa. Siellä ympäröivät vartiat heti Rzendzianin ja hänen matkatoverinsa, kysyen keitä he olivat. He vastasivat tulevansa Kudakista herra Grodzickin luota ja vievänsä kirjettä hetmaneille. Siitä huolimatta kutsuttiin veneen kasakkavanhin ja Rzendzian tekemään everstille selkoa matkastaan.
— Mille everstille? kysyi kasakkavanhin.
— Herra Lobodalle, vastasivat vartia-esaulit, — jonka suurhetmani on käskenyt pidättää ja tutkia kaikki, jotka saapuvat Siczistä Czehryniin.
He noudattivat kihotusta. Rzendzian asteli rohkeana, hän kun ei epäillyt mitään pahaa, Alkoihan täällä jo hetmanien valta. Heidät saatettiin lähelle Dzwoniecin kulmaa, herra Zelenskin taloon, missä eversti Lobodan kortteeri oli. Siellä heille kuitenkin ilmoitettiin, että eversti jo aamun koittaessa oli lähtenyt Czerkasyyn ja että alipäällikkö on hänen sijaisenaan. Miesten täytyi odottaa pitkän aikaa, vihdoin avautuivat ovet ja odotettu alipäällikkö tuli huoneeseen.
Kun Rzendzian hänet näki, niin hänen polvensa vavahtivat.
Hänen edessään seisoi Bohun.
Hetmanien valta ulottui kyllä vielä Czehryniin. Kun eivät Loboda ja Bohun tähän asti olleet menneet Chmielnickin puolelle, vaan päinvastoin juhlallisesti vakuuttaneet pysyvänsä valtakunnalle uskollisina, oli suurhetmani määrännyt heidän kortteeripaikakseen Czehrynin ja käskenyt heidän vartioida kaupunkia.
Bohun istuutui pöydän taakse ja alkoi tutkia saapuneita. Kasakkavanhin, jolla oli kirje Grodzickilta hetmaneille, vastasi omasta ja Rzendzianin puolesta. Katseltuaan kirjettä alkoi nuori alipäällikkö tarkasti kysellä mitä Kudakiin kuuluu ja selvästi saattoi huomata, että hänellä oli suuri halu saada tietää, miksi herra Grodzicki oli lähettänyt miehet ja veneen suurhetmanin luo. Kasakkavanhin ei kuitenkaan voinut tähän vastata ja kirje oli kuin olikin suljettu herra Grodzickin sinetillä. Tutkittuaan miehet oli Bohun jo päästämäisillään heidät menemään ja ojensi kätensä rahakukkaroa kohden antaakseen heille juomarahaa. Samassa avautui ovi ja herra Zagloba lensi sisään kuin salama.
— Kuule nyt Bohun, huusi hän, — Dopulo, senkin petturi, on salannut parhaan vanhan simansa! Lähdin tässä hänen kanssansa viinikellariin ja katselen: siellä on nurkassa jotakin heinän tapaista. Kysyn: mitä tämä on? Hän sanoo: kuivia heiniä. Mutta kun minä katselen tarkemmin, niin sieltä pistää esiin aikamoisen pullon kaula, aivan kuin mikäkin tatari ruohikosta. Kuuleppas, sinä velikulta! sanon hänelle, — nyt me jaamme työn keskenämme: sinä saat syödä heinät, koska sinä olet härkä, ja minä juon vanhan siman, koska minä olen ihminen! Otin tietysti tuon pullon asianomaisesti tutkittavaksi, hae sinä vain esiin pikarit.
Tämän sanottuaan herra Zagloba toisella kädellään läjäytti kylkeensä, toisella nosti pullon päänsä päälle ja alkoi laulaa:
Hei Jagus, hei Kundus, nyt pikarit pöytään ja kallista kuonoos, täällä surut keveiksi löytään!
Siinä herra Zagloba äkkiä katkaisi laulunsa. Nähtyään Rzendzianin laski hän pullon pöydälle ja virkkoi:
— No Herra nähköön, tuo tuossahan on herra Skrzetuskin palvelijapoika.
— Kenen? kysyi Bohun nopeasti.
— Herra Skrzetuskin, luutnantin, joka läksi Kudakiin ja ennen matkaansa kestitsi minua sellaisella lubnielaisella simalla, ettei mokomaa saa mistään kapakasta. Kuinkas sinun herrasi jaksaa? Voiko hyvin?
— Voi, ja lähettää teille terveisiä, sanoi Rzendzian hämillään.
— Hän se vasta on hieno ja rohkea ritari. Mutta mitä sinä olet tehnyt Czehrynissä? Mitä varten herrasi lähetti sinut pois Kudakista?
— Minun herrallani, sanoi poika, — on asiaa Lubnieen ja sitävarten hän lähettää minut sinne takaisin, minulla kun ei ollut mitään tekemistä Kudakissa.
Bohun oli koko ajan tarkkaan katsellut Rzendzianiin, yhtäkkiä hän sanoi:
— Kyllä minäkin tunnen sinun herrasi, minä olen nähnyt hänet
Rozlogissa.
Rzendzian käänsi päätään, heristi korviaan ikäänkuin paremmin kuullakseen, ja kysyi:
— Missä?
— Rozlogissa.
— Kurcewiczien luona, sanoi Zagloba.
— Keiden? kysyi taasen Rzendzian.
— Näen, että olet tullut hiukan kuuroksi, huomautti Bohun kuivasti.
— Kun en ole saanut nukkua.
— Kyllä vielä saat nukkua tarpeeksesi. Sanot siis; että herrasi lähettää sinut Lubnieen?
— Niin, kuinkas muuten.
— Varmaan siellä on jokin naishenkilö, tokaisi herra Zagloba, — jolle hän sinun kauttasi lähettää terveisiä.
— Mistäs minä tiedän, armollinen herra. Voi olla jokin sellainen, voi myöskin olla, ettei.
Sitte hän kumarsi Bohunille ja herra Zagloballe.
— Jumalan haltuun, sanoi hän, kääntyen ovea kohti. — Hyvästi, sanoi Bohun, — mutta odotappas, lintu, älähän pidä niin kiirettä. Minkätähden sinä salasit minulta, että olet herra Skrzetuskin lähettipoika?
— Ettehän te sitä minulta kysynyt ja minä mietin itsekseni, että mitäpä minä kaikkia rupean kertomaan. Jumalan hal…
— Odota, sanon minä. Onko sinulla matkassa kirje herraltasi?
— Herran asia on kirjoittaa ja minun asiani palvelijana on antaa kirje vain sille, jolle se on kirjoitettu. Ja siksi suvaitkaa, että sanon hyvästi armollisille herroille.
Bohun rypisti kulmiaan ja läjähytti yhteen kämmenensä. Kaksi sotamiestä tuli heti tupaan.
— Tutkikaa hänet! huusi Bohun; osoittaen Rzendziania.
— Jumal'avita, minulle aiotaan tehdä väkivaltaa! vaikeroi Rzendzian. — Minä olen minäkin aatelismies, vaikka palvelija olenkin, ja te saatte, hyvät herrat, linnassa vastata teostanne.
— Bohun, jätä hänet rauhaan, huusi herra Zagloba.
Samassa löysi toinen sotamiehistä Rzendzianin povelta kaksi kirjettä ja antoi ne alipäällikölle. Bohun lähetti pois miehet, hän ei tahtonut näiden läsnäollessa näyttää, ettei osannut lukea. Sitte hän kääntyi Zagloban puoleen ja sanoi:
— Lue sinä, minä pidän poikaa silmällä. Zagloba sulki vasemman silmänsä, jossa oli kaihi, ja luki osotteen:
— "Korkeasti kunnioitetulle armolliselle rouva ruhtinatar
Kurcewiczille Rozlogissa."
— Olethan sinä, senkin haukka, käynyt Lubniessa etkä tiedä missä
Rozlogi on, sanoi Bohun kauhein katsein tähyillen Rzendzianiin.
— Olen mennyt sinne minne minut on lähetetty, vastasi poika.
— Voikohan tätä avata? huomautti Zagloba. Aatelissinetti on pyhä asia.
— Suurhetmani on minulle antanut oikeuden katsoa läpi kaikki kirjeet. Avaa ja lue.
Zagloba avasi ja luki:
— "Armollinen rouva j.n.e. Ilmoitan armolliselle rouvalle, että jo olen päässyt Kudakiin asti, mistä Jumalan avulla onnellisesti tulen lähtemään aamulla, mutta tämän kirjoitan yöllä, koska levottomuudeltani en saa nukutuksi, levottomuudeltani senjohdosta, että teitä uhkaa jokin onnettomuus Bohun-roiston ja hänen kätyriensä puolelta. Ja kun lisäksi herra Kristofer Grodzicki täällä on kertonut minulle, että nähtävästi suuri sota äkkiä tulee puhkeamaan ja sen mukana rahvaskin nousemaan, niin rukoilemalla rukoilen armollista rouvaa, että eo instante, viipymättä, vaikkapa ei aro olisikaan kuivunut, siis vaikkapa ratsain, heti nuoren ruhtinattaren kanssa lähtisitte Lubnieen ettekä jättäisi tätä tekemättä, koska minä en voi ajoissa palata. Suvaitkaa heti täyttää tämä minun pyyntöni, jotta voisin olla varma minulle luvatusta onnesta ja iloisena palata matkaltani. Ja pyydän armollista rouvaa pitämään Bohunia tarpeellisen matkan päässä, koska olette luvannut neidon minulle, ja antaa kasakan ymmärtää mitä hänen rauhaansa sopii. Asiain näin ollen on paras hakea turvaa minun herrani ruhtinaan luota. Hän kyllä lähettää Rozlogiin suojajoukon, jonka avulla voitte pelastaa kartanonne. Minulla on kunnia j.n.e., j.n.e."
— Hm, herra Bohun, virkkoi herra Zagloba, — sinun kilpailijasi tahtoo nolata sinut. Vai olette te molemmat yrittäneet samaa tyttöä. Mikset ole minulle puhunut siitä mitään. Mutta rauhoitu — minullekin on kerran käynyt juuri samalla tavalla.
Pila loppui äkkiä herra Zagloban huulilta. Bohun istui liikkumattomana pöydän ääressä, hänen kasvonsa olivat ikäänkuin suonenvedon vääntämät ja kalpeat, hän piti silmiään suljettuina, kulmat olivat rypyssä. Hänen sisässään tapahtui jotakin kauheaa.
— Mikä sinun on? kysyi herra Zagloba. Kasakka alkoi kuumeentapaisesti huitoa käsiään ja hänen huuliltaan pääsi ikäänkuin esiin puserrettuna käheä ääni.
— Lue toinen kirje.
— Toinen on nuorelle ruhtinattarelle, Helenalle.
— Lue, lue. Zagloba alkoi:
— "Suloisin, rakastettu Helena, sydämeni herratar ja kuningatar! Kun minun ruhtinaan palveluksessa täytyy viipyä vielä joku aika näillä seuduilla, niin kirjoitan tädillesi, että yhdessä lähtisitte Lubnieen, missä ei mikään vaara Bohunin puolelta voi uhata sinun viattomuuttasi eikä meidän molemminpuolista rakkauttamme voida loukata…"
— Riittää! huusi Bohun yhtäkkiä ja, raivoisena riistäytyen pöydän äärestä, karkasi hän Rzendziania kohti. Kirves heilahti hänen kädessään ja onneton poikanen, jota hän oli iskenyt suoraan rintaan, ehti vain voihkaista kaatuessaan lattialle. Vimma oli vallannut Bohunin, hän syöksyi nyt herra Zagloban kimppuun ja tempaisi häneltä kirjeet.
Zagloba osaltaan tempaisi pöydältä simapullon, hypähti uunin luo ja huusi:
— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, mies, oletko tullut hulluksi? Rauhoitu, lepy ja upota kallosi vesiämpäriini Piru sinut vieköön — kuuletko!
— Verta, verta! ulvoi Bohun.
— Onko järkesi mennyt sekaisin? Paina pääsi ämpäriin, sanon minä, sinähän jo olet tullut osalliseksi verestä: olethan sitä jo vuodattanut, ja lisäksi syyttä. Tuo onneton poikahan ei enään hengitä. Piru sinut on ottanut valtoihinsa, tai olet sinä itse piru ja paljon muuta lisäksi. Tule järkiisi, taikka perii sinut hiisi, senkin pakana.
Näin huutaen työntyi herra Zagloba pöydän toiselta laidalta Rzendzianiin päin, painui hänen puoleensa, alkoi tunnustella hänen rintaansa ja koetti kädellänsä hänen suutaan, josta syöksemällä tulvi verta.
Bohun oli käynyt käsin kiinni päähänsä ja vikisi kuin haavoitettu susi. Hän luuhistui penkille ja vikisi yhä siinä, sillä hänen sielunsa oli ikäänkuin raivosta ja tuskasta särkynyt. Yhtäkkiä hän syöksyi ovelle, potkaisi sen auki ja hyökkäsi eteiseen.
— No lennä nyt ja taita niskasi, mutisi itsekseen herra Zagloba, — lennä ja särje kallosi navetan tai tallin seinää vastaan, vaikka sarviniekkana rohkeasti voisit puskeskellakin. Onpas siinä raivoa. En ole vielä elämässäni mokomaa nähnyt. Niinhän se kiristeli hampaitaan kuin kiimainen koira. Mutta tämä poika parkapa elää vielä. Jumal'avita, jollei tuo vanha sima häntä nyt herätä henkiin, niin on hän valehdellut olevansa aatelismies.
Näin puhellen taivutti herra Zagloba Rzendzianin pään polviansa vastaan ja alkoi verkalleen tiputtaa simaa hänen sinertyneille huulilleen.
— Katsokaammepa onko sinussa hyvä veri, sanoi hän tajuttomalle pojalle. — Juutalaisen veri alkaa, kun siihen valaa simaa tai viiniä, kiehua, talonpojan veri painuu alaspäin, koska se on laiskaa ja raskasta, ainoastaan aatelisveri kuohuu ja tulee siitä erinomaista likööriä, joka antaa ruumiille miehuutta ja urheutta. Herra Jeesus on kuin onkin kullekin kansalle antanut omat juomansa, jotta jokaisella olisi oma lohdutuksensa.
Rzendzian voihki heikosti.
— Ahaa, sinä tahdot enemmän! Ei, herra veliseni, suo sinä minunkin saada osani. Kas noin! Ja nyt, kun sinä jo olet osoittanut elämänoireita, voin ehkä siirtää sinut talliin ja panna sinut johonkin nurkkaan piiloon, ettei tuo kasakka, senkin lohikäärme, palatessaan repisi sinua kokonaan risoiksi. Hän on vaarallinen ystävä. Piru hänet vieköön, sillä huomaan, että hänen kätensä on nopeampi kuin hänen järkensä.
Tämän sanottuaan nosti herra Zagloba Rzendzianin maasta — hän teki sen helppoudella joka ilmaisi hänen tavatonta voimaansa, ja vei hänet porstuaan sekä siitä pihalle. Siellä oli kymmenkunta sotamiestä, jotka maahan levitetyn maton päällä pelasivat luupeliä. Huomattuaan herra Zagloban tervehtivät he häntä ja hän puolestaan sanoi:
— Pojat, ottakaappas te käsistäni tämä nuorukainen ja asettakaa hänet heinille maata, ja menköön joku teistä hakemaan hänelle välskäriä.
Käsky täytettiin heti, sillä herra Zagloba nautti Bohunin ystävänä suurta kunnioitusta kasakkain joukossa.
— Mutta missä eversti on? kysyi Zagloba.
— Käski satuloimaan hevosensa, ratsasti rykmentin kortteeriin ja käski meidänkin olla valmiina, hevoset satuloituina.
— Onko minunkin ratsuni valmiina?
— On.
— No, tuokaa tänne, ehkä tapaan päällikön rykmentin luona.
— Mutta tuossahan hän jo tuleekin.
Talon holviportin aukosta saattoi todella nähdä Bohunin ratsastavan torilta päin. Kauvempana hänen takanansa näkyi noin puolentoistasadan marssiin valmiin kasakan peitset.
— Ratsun selkään! huusi Bohun kasakkapalvelijoilleen, jotka porstuasta olivat tulleet pihalle.
Kaikki kiirehtivät täyttämään käskyä. Zagloba astui portin eteen ja katseli tarkkaavasti nuorta hurjapäätä.
— Lähdetkö sotaretkelle? kysyi hän.
— Lähden.
— Ja minne piru sinua nyt vie?
— Häihin.
Zagloba astui lähemmä.
— Ajattelehan toki vähän mitä teet. Hetmani on käskenyt sinun vartioida kaupunkia ja sinä lähdet itse pois ja viet lisäksi mukanasi kasakat. Sillä lailla sinä rikot käskyn. Rahvaan joukot odottavat täällä vain otollista hetkeä hyökätäkseen aatelin kimppuun — jos lähdet, tuhoat kaupungin ja suututat hetmanin!
— Piru vieköön sekä kaupungin että hetmanin.
— Sinun pääsi on kysymyksessä.
— Vähät minun päästäni!
Zagloba huomasi, että oli turhaa puhua kasakalle. Hän piti päänsä, vaikka hänet olisi hakattu kappaleiksi. Zagloba arvasi niinikään mikä oli retken päämääränä, mutta hän ei käsittänyt, mitä tässä tapauksessa olisi tehtävä, pitikö lähteä Bohunin mukaan vaiko jäädä paikalle. Lähteminen oli vaarallista, sillä se oli samaa kuin ankarana sota-aikana sekaantua seikkailuun, josta voisi seurata vaikkapa kuolemanrangaistus. Mutta yhtä kohtalokasta oli jääminenkin. Rahvas odotti todella vain tietoja Siczistä, merkkiä, alkaakseen murhata aatelia. Ja ehkäpä se ei olisi edes odottanutkaan, jollei Bohun olisi ollut Ukrainassa, Bohun, hänen tuhat kasakkaansa ja suuri vaikutusvaltansa. Herra Zagloba olisi tosin voinut kätkeytyä hetmanien leiriin, mutta erinäisistä syistä ei hän sitä tehnyt. Vain hän itse tiesi, oliko tähän syynä täytäntöön panematon tuomio jostakin miestaposta, vai oliko hänen kirjoissaan jokin merkki, varmaa vain on, ettei hän tahtonut joutua ihmisten ilmoille. Sääli hänen kyllä oli jättää Czehryn, siellä oli ollut niin hyvä olla, siellä ei kukaan ollut tiedustellut häneltä mitään, sinne hän jo oli ehtinyt eläytyä, siellä hän oli hyvä tuttava kaikkien, aatelin, starostan, isännöitsijöiden ja kasakkaupseerien kanssa. Viimemainitut kyllä olivat tällä hetkellä hajaantuneet ja aateli istui hiljaa kotinurkissa, peläten myrskyä, mutta olihan Bohun, tovereiden toveri ja juomaveikkojen juomaveikko. Ne jotka oppivat tuntemaan Zagloban maljan ääressä, veljestyivät heti hänen kanssaan ja senjälkeen oltiin aina yhdessä. Zagloban seurassa siroitti kasakka ympärilleen kultaa puolta runsaammin kuin tavallisesti ja aatelismies valehteli kahta vuolaammin. Vallitsi molemminpuolinen viihtymys.
Kun nyt oli päätettävä, jäädäkö Czehryniin rahvaan puukon teurastettavaksi, vaiko lähteä seikkailulle yhdessä Bohunin kanssa, valitsi herra Zagloba jälkimäisen vaihtoehdon.
— Koska sinä nyt olet tuollainen hullupää, niin lähdenpä minäkin kanssasi, olenhan sitte mukana hillitsemässä sinua, jos niiksi tulee. Tosinhan me kyllä jo olemme tapelleet keskenämme niinkuin hevoskoni liekanuoransa kanssa, mutta en minä kuitenkaan olisi luullut sinun tekevän tuollaista.
Bohun ei vastannut mitään. Puoli tuntia myöhemmin oli kaksisataa kasakkaa jo marssijärjestyksessä. Etunenässä ratsasti Bohun ja hänen rinnallaan herra Zagloba. Lähdettiin liikkeelle. Talonpojat, jotka seisoivat ryhmissä siellä täällä torilla, katselivat heihin kulmiensa alta ja kuiskailivat keskenään, koettaen arvaella minne he ratsastavat ja palaavatko he pian vai viipyvätkö kauvan.
Bohun ratsasti vaieten, itseensä sulkeutuneena, salaperäisenä ja synkkänä kuin yö. Kasakat eivät kysyneet minne hän heitä johtaa. He olivat valmiit seuraamaan häntä vaikkapa maailman ääriin.
Päästyään Dnieperin yli kulki joukko Lubinieen vievää maantietä pitkin. Hevoset juoksivat ravia, tupruttaen ilmaan pölypilviä, ja koska päivä oli helteinen ja kuiva, olivat ne pian aivan vaahdossa. Ratsastajat hiljensivät nyt kulkua ja vetäytyivät pitkäksi, katkonaiseksi jonoksi. Ainoastaan Bohun kiirehti eteenpäin. Herra Zagloba ajoi hänen rinnalleen, haluten keskustella hänen kanssaan.
Nuoren hurjapään kasvot olivat jo tyynemmät, mutta kuolemansuru kuvastui niissä selvästi. Tuntui siltä kuin etäisyys Kahamlikin pohjoispuolella, jonne katse hukkui, hevosen juoksu ja aron ilma olisivat viihdyttäneet sitä sisällistä myrskyä, joka oli puhjennut, kun hän kuuli Rzendzianin tuomien kirjeiden sisällön.
— Taivaalta huokuu sellainen hehku, että olki saappaissa höyryää.
Liian kuuma on pellavainenkin takki, sillä eihän tunnu yhtään tuulta.
Bohun, kuuletko, Bohun!
Hurjapää katsahti puhujaan syvin mustin silmin, ikäänkuin hän juuri olisi herännyt unesta.
— Varo, poikaseni, ettei alakuloisuus liiaksi pääsisi kalvamaan sinua. Kun se lyö sisälmyksistä, joissa sen on oikea paikka päähän, niin järki voi siitä sekaantua. En ole tietänytkään, että sinä olet tuollainen romanttinen kavaljeeri. Varmaan sinä olet syntynyt toukokuussa, sillä sehän on Venuksen kuu, silloinhan ilmassa kihisee sellainen rakkauden henki, että höylänlastukin alkaa tuntea lempeä toista lastua kohtaan, ja miehillä taas, jotka ovat syntyneet tässä kuussa, on luissaan paljon suurempi veto naisiin kuin muilla ihmisillä. Pelin voittaa kuitenkin se, joka osaa hillitä itseänsä. Siksi minä neuvon sinua: luovu sinä koston ajatuksista! Voit syystä olla suutuksissasi Kurcewiczeihin, mutta onkos tuo nyt sitte ainoa tyttö maailmassa!
Bohunin vastaus ei tuntunut olevan osotettu Zagloballe, vaan hänen omalle surullensa. Äänellä, joka oli täynnä pettymystä hän sanoi:
— Yksi ainoa hän on, käkönen, yksi ainoa maailmassa!
— No, vaikkapa niin olisikin, mutta kun hän kukkuu toiselle, niin vähät hänestä. Syystä sanotaan, että sydän on vapaaehtoinen, joka palvelee vain siinä lippukunnassa, missä se itse tahtoo. Muista sitäpaitsi, että tyttö on suurta sukua, Kurcewiczithan polveutuvat ruhtinaista. Siellä on korkeat kynnykset.
— Hiiteen teidän kynnyksenne, teidän sukunne ja pergamenttinne! — hurjapää tarttui koko voimallaan sapelinsa kahvaan. — Kas tuossa minun sukuni, tuossa oikeuteni ja pergamenttini, tuossa puhemieheni. Voi noita pettureita, kirottuja ja pirun sikiöitä! Oiva oli teillä kasakka, toveri oli ja veli! Kelpasi hänen kanssaan käydä Krimissä ottamassa turkkilaisten tavaraa ja jakamassa saalista. Hei, hellittelitte, kutsuitte pojaksenne ja lupasitte tytön. Ja entäs nyt? Saapui aatelismies, mokomakin ljahi, ja te luovuitte kasakasta, pojastanne ja ystävästänne, revitte ruumiista sielun, revitte rinnasta sydämen, annoitte tytön toiselle! Ja nyt, kasakka, pureskele vaikkapa maata, kärsi, kärsi!
Hurjapään ääni värisi. Hän kiristi hampaitansa ja alkoi nyrkeillään kolkuttaa leveätä rintaansa. Ääni, joka siitä lähti, tuli kuin maan alta.
Syntyi hetken hiljaisuus. Bohun hengitti raskaasti. Tuska ja viha repielivät vuoronperään kasakan villiä hillitöntä sielua. Zagloba odotti kunnes hän väsyi ja tyyntyi.
— Mitä sinä nyt aiot tehdä, onneton nuori mies? Kuinka aiot menetellä?
— Kasakan tavoin — olenhan kasakka.
— Hm, minä näen jo mitä on tulossa, mutta vähät siitä. Sanon sinulle vain yhden asian: tämä on Wisniowieckin aluetta eikä Lubnie ole kaukana. Herra Skrzetuski kirjoitti tuolle vanhalle ruhtinattarelle, että hän kätkeytyisi tytön kanssa sinne. He ovat siis nyt ruhtinaan turvissa ja ruhtinas on kauhea leijona…
— Khanikin on leijona, mutta minä karkasin hänen kurkkuunsa ja valaisin tulella hänen silmäteräänsä.
— Ethän sinä vain, villipää, aio julistaa sotaa ruhtinasta vastaan?
— Chmielhan ryntää hetmaniakin vastaan — mitä minä teidän ruhtinaastanne!
Herra Zagloba kävi vieläkin levottomammaksi.
— Hyi saakeli, tuohan suorastaan haisee kapinalta! Aseellinen väkivalta, tytön ryöstö ja kapina, vis armata, raptus puellae, rebellio, aivan niin: pyöveli, hirsipuu ja nuora! Hyviä valtteja, voithan niillä päästä, jollet kauvas, niin ainakin korkealle. Kurcewiczit tulevat hekin puolustamaan itseään.
— Hekö? Perikato joko minulle tai heille! Minähän olin valmis antamaan henkeni heidän, Kurcewiczien, edestä. Ruhtinaat olivat minulle veljiä ja vanha ruhtinatar äiti, jota minä katselin silmiin kuin koira. Ja kun tatarit olivat siepanneet vangiksi Wasilin, niin kuka lähti Krimiin ja kuka tempasi hänet tatarien käsistä. Minä! Minä olen heitä rakastanut ja palvellut kuin orja, sillä luulin palkakseni ansaitsevani tytön. Mutta he myivät kuin myivätkin minut, luovuttivat kuin orjan katalan kohtalon ja onnettomuuden omaksi, pois ajoivat — no niin, minä menen, mutta käyn ensin sanomassa hyvästi. Maksan kasakan tapaan suolasta ja leivästä, jonka olen syönyt heidän luonansa, ja lähden sitte. Tunnen kyllä oman tieni.
— Ja minne sinä lähdet kun olet katkaissut välisi ruhtinaan kanssa?
Chmielin leiriinkö?
— Kun olisivatkin antaneet minulle tuon tytön! Minä olisin ollut teidän veljenne, teidän toverinne, teidän vannoutunut uskottunne, teidän koiranne! Olisin ottanut kasakkani ja huutanut Ukrainasta toisia mukaan ja niin olisin lähtenyt Chmieliä ja omia veljiäni vastaan ja tallannut heidät kavioitteni alle. Ja olisinko pyytänyt siitä palkintoa? En! Olisin ottanut tyttösen ja kiitänyt Dnieperin taa Jumalan arolle, Villeille Kentille, hiljaisille vesille. Se olisi minulle riittänyt. Mutta nyt!
— Nyt olet tullut hulluksi!
Hurjapää ei vastannut, löi vain piiskalla ratsuaan ja kiidätti eteenpäin. Herra Zagloba puolestaan alkoi miettiä, mihin pulaan hän oli joutunut. Ei ollut epäilemistäkään, että Bohun aikoi hyökätä Kurcewiczien kimppuun, kostaa kärsimänsä vääryyden ja väkivallalla ryöstää tytön. Ja tällaisessa yrityksessä pitäisi herra Zagloban olla hänen toverinaan! Ukrainassa tapahtui näitä tekoja kyllä useinkin, mutta joskus ne päättyivät huonosti. Tosin asia silloin kun väkivallantekijä ei ollut aatelinen, mutkistui ja kävi vaaralliseksi, mutta sensijaan oli oikeuden käden vaikea saavuttaa kasakkaa. Mistäpä häntä haki ja mistäpä hänet sai kiinni! Rikoksen tehtyään pakeni hän villeille aroille, minne ei ihmiskäsi ulottunut, eikä häntä senjälkeen nähty. Kun sitte puhkesi sota tai tatarit ryntäsivät maahan, sukelsi rikoksentekijä uudestaan esiin, sillä silloinhan oikeuden vartiat nukkuivat. Niin saattoi Bohunkin kätkeytyä ja piillä vastuunalaisuuttaan, herra Zagloban ei tarvinnut auttaa häntä teossa eikä ottaa hartioilleen puolta hänen syystään. Hän ei missään tapauksessa olisi sitä tehnytkään, sillä vaikka Bohun oli hänen ystävänsä, niin ei Zagloban aatelismiehenä kuitenkaan olisi sopinut kasakan seurassa käydä aatelia vastaan, varsinkin kun hän tunsi herra Skrzetuskin ja kun hän oli juonut hänen kanssansa. Herra Zagloba oli kyllä tappelupukari, mutta hänen hurjuuksillaan oli toki rajansa. Hän saattoi kyllä mellastella Bohunin ja muiden kasakkaupseerien kanssa Czehrynin juomatuvissa, varsinkin jos nämä maksoivat juomingit. Miksikäs hän ei olisi sitä tehnyt? Olihan kasakkakapinan uhatessa hyvä olla tällaisten miesten ystävä. Herra Zagloba oli nimittäin arka nahastaan, vaikka se sieltä täältä oli naarmuilla. Ja nyt hän lopulta kuitenkin huomaa, että hän tuon ystävyytensä kautta on joutunut kauheaan lätäkköön! Selvää oli, että Bohun, jos hän ryöstää tytön, joka on ruhtinaan luutnantin ja suosikin kihlattu, joutuu ruhtinaan vihoihin, ja silloin ei hänen auta muuta kuin paeta Chmielnickin luo ja liittyä kapinaan. Tätä vastaan pani herra Zagloba omaan persoonaansa nähden ajatuksissaan jyrkän veton, sillä hänellä ei ollut ensinkään aikomus liittyä kapinaan Bohunin kauniiden silmien tähden, ja lisäksi pelkäsi hän ruhtinasta kuin tulta.
— Hyi, hyi, mutisi hän itsekseen, — minä olen tarttunut pirua häntään ja nyt hän puolestaan tarttuu minun kallooni ja vääntää sen nurin. Iskeköön salama tuohon hurjapäähän, hänen naismaisiin kasvoihinsa ja tatarilaiseen käteensä! Kyllä totisesti olen joutunut häihin, oikeihin koiran häihin, jumaliste! Vieköön hiisi kaikki Kurcewiczit ja kaikki naikkoset! Mitä he minuun kuuluvat, enhän minä heitä tarvitse, ja minun tässä pitäisi joutua vasaran ja alasimen väliin! Ja mitä varten? Minäkö tässä aion naimisiin? Menköön piru naimisiin! Minä vähät kaikesta, mitä minulla on tekemistä koko tässä asiassa! Jos minä nyt lähden Bohunin mukaan, niin Wisniowiecki nylkee minut, ja jos minä luovun Bohunista, niin talonpojat kolhivat minut kuoliaaksi, tai ehkä Bohun itse sen tekee: Hullua on kuin onkin veljestellä raakalaisten kanssa. Minä olen tämän kaiken ansainnut. Tahtoisin totisesti pikemmin olla tuona hevosena, jonka selässä istun, kuin Zaglobana. Lähdin hullun kasakan seuraan, sentähden uhataan nyt kahdelta taholta nylkeä nahka selästäni.
Näitä miettiessään herra Zagloba kovasti hikoili ja tuli entistäkin huonommalle tuulelle. Oli helteinen päivä, hevonen kulki raskaasti, sillä ei nimittäin oltu pitkään aikaan ratsastettu ja herra Zagloba oli lihava mies. Hyvä Jumala mitä hän olisikaan antanut, jos nyt olisi saanut istua siimeksessä jossakin ravintolassa, kylmän oluen ääressä, sensijaan että tässä hytkytteli helteessä, hevosen selässä, ajaen pitkin palanutta aroa!
Vaikka Bohun oli käskenyt kiiruhtaa eteenpäin, hiljensivät kasakat kulkua, auringonpaahde oli kuin olikin kauhea. Miehet antoivat hevostensa hiukkasen haukata ruohoa. Sillaikaa keskusteli Bohun esaulien kanssa, nähtävästi jaellen heille käskyjä. Tähän asti he eivät olleet edes tietäneet, minne ratsastavat. Zagloban korviin tulivat käskyn viimeiset sanat:
— Odottakaa laukausta.
— Odotamme, isä kulta.
Äkkiä Bohun kääntyi Zagloban puoleen:
— Sinä ratsastat minun kanssani edellä.
— Minäkö? sanoi Zagloba huomattavan huonotuulisena. — Minä rakastan sinua niin että sinun tähtesi olen hikoillut maalle toisen puolen sieluani. Minkätähden sitte en hikoilisi hukkaan toistakin puolta. Me olemme kuin takki ja vuori. Toivon että pirut ottavat meidät yhdessä. Suoraan sanoen: minusta on kaikki yhdentekevää, sillä luullakseni ei helvetissäkään voi olla tämän kuumempaa.
— Lähtekäämme.
— Taittamaan niskaamme.
He karauttivat eteenpäin ja pian seurasivat heitä myöskin kasakat. Nämä liikkuivat kuitenkin verkalleen niin että he pian taasen jäivät melkoisesti jäljelle. Lopulta he kokonaan katosivat näkyvistä.
Bohun ja Zagloba ajoivat rinnan, molemmat vaieten ja vaipuneina syviin ajatuksiin. Zagloba kierteli viiksiään ja selvästi saattoi huomata, että hänen päänsä oli raskaassa työssä. Ehkäpä hän mietti, millä tavoin voisi pelastua koko tästä ikävästä jutusta. Välistä hän puoliääneen murisi jotakin itsekseen, välistä hän katseli Bohuniin, jonka kasvoilla hillitön viha ja suru vuorottelivat.
— Ihmeellistä, mietti Zagloba itsekseen, — ettei hän, vaikka on tuollainen keikari, kykene suostuttamaan itseensä edes yhtä tyttöä. Hän on kyllä kasakka, mutta tunnettu ritari ja rykmentin alipäällikkö, joka ennemmin tai myöhemmin saa aatelisarvon, jos vain ei liity kapinaan. Kaikki riippuu vain hänestä itsestään. Herra Skrzetuski on arvossapidetty kavaljeeri ja hieno mies, mutta ei häntä komeudessa voi verratakaan tuohon kuvankauniiseen hurjapäähän. Kyllä he käyvät toisiaan kalloon, kun joutuvat yhteen, sillä molemmat ovat aika tappelijoita.
— Bohun, tunnetko herra Skrzetuskin hyvinkin? kysyi Zagloba yhtäkkiä.
— En, vastasi hurjapää lyhyesti.
— Sinulla tulee olemaan raskas ottelu hänen kanssaan. Kyllä minä näin kuinka hän, raahustaen ulos Czaplinskia, työnsi auki oven. Hän on oikea Goljat niinhyvin miekan kuin pikarinkin käytössä.
Bohun ei vastannut ja jälleen vaipuivat molemmat omiin ajatuksiinsa ja suruihinsa. Ikäänkuin säestykseksi toisteli Zagloba vähän päästä: "jaa jaa, ei tässä näy olevan mitään pelastusta." Kului muutama tunti. Aurinko oli jo painumassa mailleen Czehrynin suunnalle, idästä henki viileä tuuli. Herra Zagloba otti ilveksennahkaisen lakkinsa, sivalsi hikistä päätänsä ja toisti taasen:
— Jaa jaa, ei tässä näy olevan mitään pelastusta.
Bohun heräsi kuin unesta.
— Mitä sinä sanoit? kysyi hän.
— Sanoin vain, että pian tulee pimeä. Onko meillä vielä pitkältäkin matkaa?
— Ei ole.
Tunnin kuluttua tuli todella pimeä. He ajoivat metsäiseen rotkonpohjaan ja rotkon toisesta päästä välkähteli valoa.
— Tuolla on Rozlogi, sanoi Bohun äkkiä.
— Vai niin. Hui kuinka täällä rotkossa on kylmä.
Bohun pidätti ratsunsa.
— Odota, sanoi hän.
Zagloba katsahti häneen. Hurjapään silmät, joilla oli se omituisuus että ne loistivat pimeässä, paloivat kahtena soihtuna.
He viipyivät molemmat kauvan liikkumattomina rotkon päässä. Vihdoin alkoi kaukaa kuulua hevosten pärskynää.
Verkalleen ratsastivat kasakat metsän sisästä Bohunia kohti. Esauli läheni päällikköä saadakseen häneltä käskyjä. Bohun kuiskasi jotakin hänen korvaansa ja senjälkeen kasakat taasen pysähtyivät.
— Lähdetään, sanoi Bohun Zagloballe.
Hetken perästä piirtyi herraskartanon tumma rykelmä ulkohuoneineen ja kaivonvinttoineen heidän silmiensä eteen. Kartanossa oli aivan hiljaista, koirat eivät haukkuneet, suuri kultainen kuu loisti rakennusten päällä. Puutarhasta tuli kirsikka- ja omenankukkien tuoksua. Oli aivan tyyntä. Yö oli niin ihmeellinen, että todella ei puuttunut kuin jokin teorba, jota olisi kajauteltu kauniin ruhtinattaren ikkunan alla.
Muutamissa ikkunoissa oli vielä valoa. Kaksi ratsumiestä läheni porttia.
— Kuka siellä? kajahti yövartian ääni.
— Etkö tunne minua, Maksim?
— Ai teidän armonneko siellä on? Jumalan kiitos.
— Jumalan terveeksi. Avaa. Mitäs taloon kuuluu?
— Kaikki ovat terveinä. Teidän armonne ei ole pitkään aikaan käynytkään Rozlogissa.
Rautavitjat vikisivät vihlovasti, nostosilta laskeutui vallihaudan yli ja molemmat ratsastajat ajoivat asepihalle.
— Kuule, Maksim, älä sulje porttia äläkä nosta siltaa, sillä minä lähden heti pois.
— Niinkös teidän armonne on tullut vain tulta lainaamaan?
— Niin. Sido hevoset paaluun.