TOINEN LUKU.
Kurcewiczit eivät vielä olleet levolla. He söivät illallista eteisessä, joka oli täynnä aseita ja joka kulki läpi koko talon leveyden, ulottuen aina asepihalta puutarhaan asti toisella puolella. Nähdessään Bohunin ja herra Zagloban karkasivat kaikki pystyyn. Ruhtinattaren kasvoilla ei kuvastunut ainoastaan hämmästys, vaan myöskin tyytymättömyys ja samalla pelästys. Nuoria ruhtinaita ei ollut kuin kaksi: Simeon ja Mikolai.
— Bohun! huudahti ruhtinatar. — Mitä sinä täällä teet?
— Tulin tervehtimään teitä, äiti. Mutta enkö olekaan tervetullut?
— Olet kyllä tervetullut, olen vain ihmeissäni siitä että tulit, sillä kuulin sinun olevan vartioimassa Czehryniä. Entä kenen Jumala on lähettänyt kanssasi?
— Se on herra Zagloba, aatelinen, minun ystäväni.
— Tervetuloa, sanoi ruhtinatar.
— Tervetuloa, toistivat Simeon ja Mikolai.
— Armollinen rouva, virkkoi aatelismies, — totta on, että kutsumaton vieras joskus tulee sopimattomaan aikaan kuin tatari, mutta toiselta puolen on tunnettu asia, että sen, joka tahtoo päästä taivaan valtakuntaan, täytyy ottaa matkustavainen taloonsa, ruokkia nälkäistä, juottaa janoista…
— Istukaa siis, syökää ja juokaa, virkkoi vanha ruhtinatar. — Kiitämme teitä tulemastanne. No niin, no niin, Bohun, tosin minä en sinua odottanut. Sinulla taitaa olla meille asiaa.
— Vaikka olisi, sanoi kasakka verkalleen.
— Mitä asiaa? kysyi ruhtinatar levottomana.
— Puhutaan, kunhan tästä ehditään. Antakaa nyt hiukan levähtää.
Tulen suoraan Czehrynistä.
— Sitte sinun nähtävästi on ollut meille kiire.
— Minnekkä minulla sitte olisi kiire jollei teille? Onko nuori ruhtinatar terveenä?
— On terveenä, vastasi ruhtinatar kuivasti.
— Haluaisin niinikään ilahuttaa silmiäni näkemällä hänet.
— Helena nukkuu.
— Vahinko. Sillä minä en viivy kauvan.
— Minne sitte menet?
— On sota, äiti! Ei ole aikaa. Minä hetkenä hyvänsä voivat hetmanit lähettää kentälle. Sääli tulee olemaan lähteä zaporogilaisia vastaan. Vähänkös me yhdessä heidän kanssaan olemme käyneet hakemassa turkkilaista saalista — eikö olekin niin, ruhtinaat? Merta me olemme purjehtineet, syöneet suolaa, leipää yhdessä; juoneet ja mellastaneet, ja nyt olemme me heidän vihollisiaan.
Ruhtinatar katsahti äkkiä Bohuniin. Hänen päähänsä lensi ajatus, että Bohunin tarkoitus ehkä on yhtyä kapinaan ja että hän on tullut tiedustelemaan hänen poikiaan.
— Entä mitä sinä aiot tehdä? kysyi hän.
— Minäkö, äiti? Niin, vaikeaa on hyökätä omien kimppuun, mutta täytyy.
— Niin teemme mekin, virkkoi Simeon.
— Chmielnicki on petturi! huomautti Mikolai
— Hiiteen petturit! sanoi Bohun.
— Pyöveli heidät periköön, lopetti Zagloba. Bohun puuttui taasen puheeseen.
— Niin käy maailmassa. Joka tänään on ystäväsi, on huomenna
Juudaksesi. Kehenkään ei maan päällä voi luottaa.
— Paitsi hyviin ihmisiin, sanoi ruhtinatar.
— Se on totta, hyviin ihmisiin voi luottaa. Senpätähden minä teihin luotankin, ja rakastan teitä, koska te olette hyviä ihmisiä ettekä pettureja…
Kasakan äänessä oli jotakin niin omituista, että pöydässä hetkisen perästä vallitsi täysi hiljaisuus. Herra Zagloba katseli ruhtinattareen, räpytellen tervettä silmäänsä, mutta ruhtinatar tunki katseensa Bohuniin.
Tämä jatkoi:
— Sota ei varjele ihmisten henkeä vaan ottaa sen, siksi minäkin vielä tahdoin teidät nähdä ennenkuin lähdin liikkeelle. Kuka tietää palaanko enään. Ja teidän olisi minua ikävä, sillä te olette minun sydämelliset toverini, eikö niin?
— Niin olemme, Jumalan nimessä. Pienestä asti olemme tunteneet toisemme.
— Sinä olet meidän veljemme, lisäsi Simeon.
— Te olette ruhtinaita, te olette aatelia ettekä kuitenkaan halveksineet kasakkaa. Otitte kotiinne ja lupasitte minulle sukulaisneidon, sillä tiesitte, ettei kasakan elämä ole minkään arvoinen ilman häntä. Te armahditte kasakkaa.
— Eihän siitä kannata puhua, sanoi vanha ruhtinatar nopeasti.
— Ei, äiti, siitä kannattaa puhua, sillä te olette minun hyväntekijäni. Ja minä olen pyytänyt tätä aatelismiestä, ystävääni tuossa, että hän ottaisi minut pojaksensa ja antaisi minulle vaakunansa, jottei teidän tarvitsisi hävetä luovuttaessanne sukulaisenne kasakalle vaimoksi. Siihen on herra Zagloba suostunut ja me koetamme yhdessä saada valtiopäivät vahvistamaan pyyntömme. Ja sodan loputtua menen kumartamaan herra suurhetmania, hän on minulle suosiollinen, ehkäpä hän kannattaa pyyntöäni, hänhän toimitti aateluuden Krzeczowskillekin.
— Auttakoon sinua Jumala! sanoi ruhtinatar.
— Te olette vilpittömiä ihmisiä ja minä kiitän teitä. Mutta ennen sotaa tahtoisin vielä teidän suustanne kuulla, että annatte minulle holhokkinne ja pidätte sananne. Aatelinen sana ei ole savua ja tehän olette aatelia, tehän olette ruhtinaita.
Kasakka puhui hitaalla, juhlallisella äänellä, mutta hänen puheessaan tuntui samalla ikäänkuin uhkaus, joka ilmaisi, että on suostuminen kaikkeen mitä hän vaatii.
Vanha ruhtinatar katsahti poikiin, pojat häneen ja vaitioloa kesti hetken. Yhtäkkiä haukka, joka istui orrella seinävierellä, alkoi vikistä, vaikka aamunkoittoon vielä oli pitkältä. Sitte ääntelivät toisetkin linnut. Suuri kotka heräsi, humautti siipiään ja rupesi rääkymään.
Takkavalkea oli alkanut hiipua, huone kävi hämäräksi ja synkäksi.
— Korjaa tulta, sanoi ruhtinatar.
Nuori ruhtinas heitti takkaan lisää tervaksia.
— No, lupaatteko? sanoi Bohun.
— Meidän täytyy kysyä Helenalta.
— Puhukoon hän itse puolestaan, te puhutte omasta puolestanne: lupaatteko?
— Lupaamme, sanoi ruhtinatar.
— Lupaamme, toistivat ruhtinaat.
Bohun nousi yhtäkkiä ja sanoi, kääntyen Zagloban puoleen merkitsevällä äänellä:
— Herra Zagloba, ano sinäkin tyttöä, ehkä hänet luvataan sinullekin.
— Oletko juovuksissa, kasakka? huudahti ruhtinatar.
Vastauksen asemasta veti Bohun esiin Skrzetuskin kirjeen, kääntyi
Zagloban puoleen ja lausui:
— Lue.
Zagloba otti kirjeen ja alkoi hiljaisuuden vallitessa lukea sitä.
Kun hän oli lopettanut, pani Bohun kädet ristiin rinnalleen.
— Kenelle te siis annatte tytön? kysyi hän.
— Bohun!
Kasakan ääni oli kuin käärmeen sihinää:
— Petturit, pakanat, Juudakset!
— Hei pojat, käykää kiinni sapeliin! huusi ruhtinatar.
Kurcewiczit syöksyivät nuolena seinille ja riistivät itselleen aseet.
— Hyvät herrat, rauhoittukaa! huusi Zagloba. Mutta tuskin oli hän sen sanonut, kun Bohun tempaisi vyöstään pistolin ja ampui.
— Jeesus! vaikeroi Simeon, astui askeleen eteenpäin ja kaatui raskaasti maahan.
— Palvelijat apuun! huusi ruhtinatar epätoivoisesti.
Mutta samana hetkenä paukahti laukauksia sekä pihan että puutarhan puolelta, ovet ja ikkunat lensivät helisten auki ja muutama kymmen talon väestä kaatui maahan.
— Surma heille! huusivat villit äänet. Asepihalta kuului hälytyssoitto. Linnut porstuassa alkoivat kirkua. Melu, ampuminen ja huudot särkivät uneen vaipuneen talon äskeisen hiljaisuuden. Vanha ruhtinatar heittäytyi, ulvoen kuin emäsusi, yli Simeonin ruumiin, jota viimeiset kouristukset vielä tärisyttivät. Mutta yhtäkkiä tarttui kaksi kasakkaa häntä hiuksiin, vetäen hänet sivulle. Nuori Mikolai, joka oli mennyt eteisen nurkkaan puolustautui vimmatusti ja leijonan rohkeudella.
— Pois! huusi yhtäkkiä Bohun kasakoille, jotka olivat hänen ympärillään. — Pois! toisti hän jyrisevällä äänellä.
Kasakat loittonivat, arvellen, että hurjapää tahtoo pelastaa nuoren ruhtinaan elämän. Mutta Bohun ryntäsi päinvastoin itse, sapeli kädessä, hänen kimppuunsa.
Alkoi kauhea kaksintaistelu. Ruhtinatar, jota neljä rautaista kättä piteli hiuksista, katseli kamppausta silmät palaen, suu auki. Nuori ruhtinas ryntäsi kuin myrsky kasakkaa kohden. Tämä vetäytyi verkalleen tieltä, siten johtaen hänet keskelle eteistä. Yhtäkkiä hän istahti kyykylleen, torjui voimakkaasti lyönnin ja siirtyi puolustuksesta hyökkäykseen.
Kasakat seisoivat henkeä pidättäen. He laskivat sapelinsa alas ja jäivät silmillään seuraamaan taistelun kulkua.
Hiljaisuudessa kuului vain taistelevien hengitys, läähätys, hampaitten kiristys ja hihkaisut, tai toisiinsa iskevien miekkojen terävät helähdykset.
Näytti jo siltä kuin Bohun sortuisi nuorukaisen jättiläisvoiman ja rajun vimman alle, sitte hän taasen alkoi vetäytyä taaksepäin ja suojella itseään. Hänen kasvonsa olivat ponnistuksesta ikäänkuin venyneet. Mikolai taajensi lyöntejä. Pöly nousi permannosta, pilvenä verhoten taistelevat. Tomukerien läpi huomasivat kasakat veren vuotavan Bohunin kasvoista.
Yhtäkkiä hypähti Bohun sivulle, ruhtinaan miekanterä iski harhaan, Mikolai horjahti omasta lyönnistään ja taipui eteenpäin. Samassa hetkessä sivalsi kasakka häntä kurkkuun niin hirveällä tavalla, että ruhtinas kaatui kuin salaman lyömänä.
Kasakkain kajauttamat ilonhuudot sekaantuivat ruhtinattaren epäinhimilliseen voihkinaan. Tuntui siltä kuin tämä voihkina olisi ollut halkaisemaisillaan rakennuksen perustuksetkin. Taistelu oli päättynyt. Kasakat syöksyivät seinillä riippuvien aseiden kimppuun, alkaen ottaa niitä alas ja temmaten kukin itsellensä kallisarvoisimman sapelin ja tikarin. Kiireessään tallasivat he ruhtinaiden ja omien toveriensa ruumiita, jotka olivat kaatuneet Mikolain kädestä. Bohun salli kaiken tapahtua. Hän seisoi Helenan huoneeseen johtavan oven luona, sulkien tien. Väsymyksessään hengitti hän raskaasti. Kasvot olivat kalpeat ja veriset, sillä ruhtinaan miekanterä oli kaksi kertaa sattunut hänen päähänsä. Hänen harhaileva katseensa siirtyi Mikolain ruumiista Simeonin ruumiiseen ja silloin tällöin kohtasi se ruhtinattaren sinertyneet kasvot. Pitäen ruhtinaallista rouvaa hiuksista kiinni, kasakat polvillaan painoivat häntä maata vastaan, hän kun kaiken aikaa pyrki riuhtoutumaan irti heidän käsistään, päästäkseen lastensa ruumiiden luo.
Voihkina ja melu eteisessä kasvoi joka hetki. Kasakat vetivät nyt esiin Kurcewiczien palvelusväet köysiin sidottuina ja murhasivat ne säälittä. Lattiat lainehtivat veressä, siinä virui ruumiita, ilma oli täynnä ampumisesta syntynyttä savua, seinät olivat riistetyt paljaiksi, yksin linnutkin olivat tapetut.
Yhtäkkiä ovi, jonka edessä Bohun seisoi, lensi selälleen. Kasakka kääntyi ja vetäytyi nopeasti syrjään.
Ovesta astui sokea Wasili ja hänen rinnallaan Helena, yllään valkea vaippa. Tytön kasvot olivat yhtä kalpeat kuin tämä vaippa, silmät olivat kauhistuksesta selällään ja suu auki.
Wasili piteli molemmin käsin ristiä kasvojensa edessä. Eteisessä vallitsevan sekamelskan, ruumiiden, lattialla lainehtivien verilätäkköjen, sapelien välkkeen ja tulehtuneiden silmäterien keskellä teki tuo pitkä, laiha mies harmaine hapsineen ja mustine silmäkuoppineen ihmeen juhlallisen vaikutuksen. Hän oli kuin henki, tai ruumis joka on riisunut yltään vaippansa ja tulee rankaisemaan rikosta.
Huudot vaikenivat. Kasakat peräytyivät pelästyneinä, hiljaisuuden katkaisi sokean ruhtinaan tyyni, tuskallinen ja valittava ääni.
— Isän, Vapahtajan, Hengen ja pyhän Neitsyen nimessä! Miehet, te jotka olette tulleet kaukaisilta seuduilta, oletteko tulleet Jumalan nimessä?
"Sillä siunattu on matkalla mies, joka tullessansa julistaa Jumalan sanaa."
"Mutta te, tuotteko te hyvää sanomaa, oletteko te apostoleja?"
Kuoleman hiljaisuus seurasi Wasilin puhuttua. Hän itse kääntyi verkalleen, risti kädessä, ensin toiselle, sitte toiselle puolelle ja lausui:
— Voi teitä, veljet, sillä ne jotka käyvät sotaa saaliinhimosta tai kostosta, tuomitaan iäksi kadotukseen…
… Rukoilkaamme että oppisimme tuntemaan laupeuden. Voi teitä, veljet, voi minua, voi, voi! Voihkaus puhkesi esiin ruhtinaan rinnasta.
— Jumala armahda! pääsi hiljaa kasakkain huulilta ja käsittämättömän kauhun valtaamina alkoivat he ristitä itseänsä.
Yhtäkkiä kuului ruhtinattaren villi, vihlova huuto:
— Wasili, Wasili!
Hänen äänessänsä oli jotakin hirvittävän repivää, ikäänkuin se olisi ilmaissut ihmisrinnan viimeistä taistelua. Kasakatkin, jotka polvillaan painelivat häntä maata kohti, tunsivat, ettei hän enään pääse riuhtautumaan heidän käsistään.
Ruhtinas vavahti. Yhtäkkiä hän risteinensä asettui sille puolelle mistä ääni kuului, ja sanoi:
— Kadotettu sielu, joka huudat syvyydestä, voi sinua!
— Jumala armahda! toistivat kasakat.
— Tänne, pojat! huusi samassa hetkessä Bohun, alkaen horjua.
Kasakat riensivät hänen luoksensa ja tukivat häntä olkapäistä.
— Isä, oletko haavoitettu?
— Olen, mutta se ei tee mitään. On tullut verta. Hei, pojat, varjelkaa tuota neitoa niinkuin silmäterää, piirittäkää talo, älkää päästäkö ketään ulos…
Hän ei voinut jatkaa, huulet kalpenivat ja hänen silmissään pimeni.
— Viekää atamani sisähuoneisiin! huusi herra Zagloba, joka tultuaan esiin jostakin nurkasta, äkkiä ilmaantui Bohunin viereen. — Ei se ole vaarallista, jatkoi hän, sormillaan painellen haavoja. — Huomenna hän jo paranee, kyllä minä hoidan hänet. Sotkekaa yhteen leivänsydäntä ja hämähäkin verkkoa ja tuokaa tänne. Ja te, pojat, pitäkää te nyt pirunmoista lystiä tyttöjen kanssa, sillä teitä ei tarvita täällä. Kaksi teistä kantamaan atamania. Käykää kiinni, kas noin, no reippaasti nyt, mitä siinä seisotte! Ja vartioikaa taloa, minä pidän päällikkyyden.
Kaksi kasakkaa kantoi Bohunin viereiseen huoneeseen, muut menivät porstuasta pihalle.
Zagloba lähestyi nyt Helenaa, ja kovasti räpytellen silmäänsä, sanoi hän nopeasti ja hiljaa:
— Minä olen herra Skrzetuskin ystävä, älkää peljätkö. Viekää vain profeettanne nukkumaan ja odottakaa minua.
Tämän sanottuaan meni hän tupaan, jossa kaksi esaulia juuri oli asettanut Bohunin turkkilaiselle sohvalle, lähetti miehet hakemaan leipää ja hämähäkin verkkoa, ja, kun näitä oli palvelijain huoneesta noudettu paikalle, rupesi hoitamaan nuorta atamania sillä taidolla ja tottumuksella, joka siihen aikaan oli jokaisella aatelismiehellä ja jonka jokainen aatelismies oli saavuttanut liimaellessaan kaksintaisteluissa tai maakuntapäivillä särjettyjä pääkalloja.
— Ja sanokaa myöskin kasakoille, puhui hän esauleille, — että atamani jo huomenna on terve kuin kala, etteivät turhaan surisi häntä. Atamani höyhensi kuin höyhensikin talossa, mutta aimo salaliiton teki ja huomenna ovat hänen häänsä, vaikkakin ilman pappia. Jos talossa on olutkellari, niin saatte luvan käydä sen kimppuun. No, kas nyt ovat haavat sidotut, menkää nyt, että atamani saisi levätä.
Esaulit lähtivät kiireesti ulos.
— Älkää sentään juoko koko kellaria typötyhjäksi, lisäsi herra
Zagloba heille vielä.
Ja istuutuen Bohunin pään kohdalle katseli hän häntä tarkkaavasti.
— No, ei piru vielä vie sinua noiden haavojen takia, vaikka oletkin saanut aikamoiset annokset. Kahteen päivään et liikuta kättä etkä jalkaa, mutisi hän itsekseen, katsellen kasakan kalpeita kasvoja ja suljettuja silmiä. — Sapeli ei tahtonut tehdä vääryyttä pyövelille, sillä sinä olet kuin oletkin hänen omaisuuttaan etkä pääse pujahtamaan hänen käsistään. Kun sinut hirtetään, niin piru tekee sinusta nuken lapsillensa, sillä sinä olet korea ja sileä. Ei, veliseni, hyvä sinä olet juomaan, mutta et sinä enään minun kanssani juo. Hae sinä vain seurasi rakkarien joukosta, sillä minä näen, että sinä mielelläsi kuristat ihmisiä. Minä vain en enään viitsi ruveta sinun kanssasi tekemään yöllisiä hyökkäyksiä aateliskartanoihin. Valaiskoon sinua pyöveli.
Bohun voihkaisi hiljaa.
— Voihki sinä vain ja huokaile, huomenna saat huokailla vielä paremminkin. Odota sinä senkin tatarilaissielu, vai teki mielesi ruhtinaallista neitoa! No, enhän minä sitä ihmettele, sillä se tyttö on oikea makupala, mutta jos sinä saat maistaa häntä, niin silloin syökööt koirat minut. Pikemmin minun kämmenelleni kasvaa hiuksia kuin sinä saat sen tehdä.
Asepihalta kuului huutoa ja melua.
— Varmaankin ovat jo ehtineet kellariin, mutisi Zagloba. — Juokaa te kuin turilaat, että nukkuisitte makeasti. Minä valvon kuin valvonkin teidän kaikkien puolesta, vaikken tiedä tuletteko huomenna siitä iloitsemaan.
Sen sanottuaan hän nousi katsomaan, olivatko pojat todella jo tutustuneet ruhtinaalliseen viinikellariin, ja lähti ensinnä eteiseen. Siellä oli kauhean näköistä. Keskellä lattiaa viruivat jo kangistuneina Simeonin ja Mikolain ruumiit ja nurkassa näkyi ruhtinattaren ruumis istuvassa kumarassa asennossa, sellaisena kuin kasakat olivat sen jättäneet, puserrettuaan siitä hengen. Vanhan rouvan silmät olivat auki ja hampaat irvistivät. Takassa palava tuli täytti koko huoneen hiipuvalla valolla, joka värähteli verilätäköissä. Huoneen sisäosa jäi varjoon. Herra Zagloba lähestyi vanhaa ruhtinatarta katsoakseen, eikö hänessä vielä ole henkeä. Hän vei kätensä hänen kasvoilleen, mutta ne olivat jo kylmät. Zagloba lähti kiireesti asepihalle, sillä sisällä suorastaan kauhistutti olla. Pihalla olivat kasakat jo alkaneet mellastaa. Sinne tänne oli sytytetty nuotioita ja niiden valossa herra Zagloba näki sima-, viini- ja viinatynnyrejä, joiden yläpohjat olivat lyödyt auki. Kasakat ammensivat tynnyreistä kuin kaivoista ja joivat kuin hullut, juoman lämmittäminä ajoivat muutamat jo takaa palvelustyttöjä. Toiset näistä puolustivat itseään kauhun vallassa, toiset juoksivat umpimähkään pakoon, syöksyen päin tulta. Toiset tytöistä sallivat naurunrähäkkäin ja melun keskellä ottaa kiinni itsensä ja viedä tynnyrien ja nuotioiden ääreen, missä tanssittiin pikkuryssää. Kasakat reuhtoivat kyykkytanssissa kuin hullut, tytöt hyppivät pikkuaskelilla heidän edessään, milloin liikkuen nopeasti eteenpäin, milloin taas peräytyen tanssijain kiihkeiden liikkeiden edeltä. Katselijat rummuttivat lakkisia tuoppeja tai lauloivat. U-haa-huudot kiihtyivät kiihtymistään, koirain haukunnan, hevosten hirnunnan ja näitä pitoja varten teurastettavien härkien mylvinnän säestäessä. Kauvempana nuotioiden ympärillä saattoi nähdä talonpoikia Rozlogin naapuristosta, jotka laukaukset ja huudot kuullessaan olivat joukottain rientäneet paikalle katsomaan, mitä kartanossa tapahtuu. Heidän ei edes pälkähtänyt päähänsäkään puolustaa ruhtinaita, sillä he vihasivat Kurcewiczeja. Katsellen hurjistelevia kasakoita nykivät he toisiaan kyynärpäistä, kuiskuttelivat keskenään ja likenivät likenemistään viina- ja simatynnyrejä. Mellastus kävi yhä meluisemmaksi, juomingit yhä kiihtyivät, kasakat ammensivat tynnyreistä läkkituopeilla tai pistivät niihin päänsä kaulaa myöten. Tanssivien tyttöjen päälle valettiin viinaa ja simaa. Kasvot hehkuivat jo punaisina, päästä nousi höyry, muutamat miehistä tuskin enään pysyivät jaloillaan. Herra Zagloba tuli kuistille, katsahti juopottelijoihin ja tarkasti sitte taivasta.
— Selkeä pouta, vaikka onkin pimeä, mutisi hän. — Kunhan kuu nousee, niin sitte…
Sen sanottuaan kulki hän verkalleen tynnyrejä kohden, juopottelevien luo.
— Jatkakaa te, pojat! huusi hän, — älkääkä säälikö! Hei vain, eivät teidän hampaanne tästä vuoletu. Hölmö, joka tänään ei juo atamanin terveydeksi. Jatkakaa te vain juomistanne ja pitäkää hyvänä tyttöjä. U-haa!
— U-haa! ulvoivat riemuissaan kasakat. Zagloba katsahti ympärilleen joka puolelle.
— Sellaisia lurjuksia, roistoja ja konnia! huusi hän yhtäkkiä. — Siellä te vain juotte kuin hevoset, mutta noilla jotka vartioivat taloa ei ole mitään. Hei, vaihtakaa heti vahtia.
Käsky täytettiin empimättä ja silmänräpäyksessä riensi toistakymmentä juopunutta kasakkaa vartioiden sijalle, jotka eivät tähän asti vielä olleet ottaneet osaa mellastukseen. Nämä juoksivat paikalle helposti ymmärrettävällä kiireellä.
— Hei tänne! huusi Zagloba, osoittaen heille tynnyrejä.
— Kiitoksia, herra, vastasivat kasakat, upottaen läkkituopit tynnyriin.
— Hetken perästä vaihdetaan taas nuokin miehet.
— Tottelen, vastasi esauli.
Kasakoista tuntui aivan luonnolliselta, että Zagloba Bohunin sijaisena otti käsiinsä komennon. Niin oli jo tapahtunut useammankin kerran ja kasakat olivat siihen hyvin tyytyväiset, sillä Zagloba salli heidän tehdä mitä hyvänsä.
Äskeiset vartiat joivat nyt muiden mukana, mutta herra Zagloba rupesi keskustelemaan Rozlogin talonpoikien kanssa.
— Olethan paikkakunnan talonpoikia? kysyi hän eräältä vanhalta mieheltä. — Onko tästä pitkältäkin Lubnieen?
— On, pitkältä on, vastasi talonpoika.
— Ehtiikö aamuun sinne?
— Ei ehdi, herra.
— No entä puoleenpäivään?
— Ehkä puoleenpäivään.
— Ja mitä suuntaa tästä on mentävä?
— Suoraan maantielle.
— Onko maantiekin?
— Ruhtinas Jarema käski tehdä ja nyt on.
Herra Zagloba puhui tahallaan hyvin lujaan, jotta kasakkajoukko huudoista ja hälystä huolimatta saattaisi kuulla hänen sanansa.
— Antakaa noillekin viinaa, huomautti hän kasakoille, osoittaen talonpoikia. — Mutta antakaappas ensinnä minullekin vähän simaa, sillä nyt on viileää.
Eräs kasakoista ammensi simatynnyristä tuopillisen ja antoi sen lakkinsa päältä herra Zagloballe.
Tämä otti tuopin varovaisesti, molemmin käsin, jottei vaahto hajoaisi, vei sitte tuopin viiksiensä alle, taivutti päänsä taaksepäin ja joi verkalleen, välillä hengittämättä. Hän joi juomistaan niin että kasakat jo alkoivat ihmetellä.
— Näitkös, kuiskasivat he toinen toisillensa, — hänellä on ollut kuume.
Herra Zagloban pää taipui taipumistaan verkalleen taaksepäin, kunnes hän vihdoin irroitti tuopin punaisiksi paisuneiden kasvojensa yhteydestä, pyyhkäisi huuliaan, kohotti kulmakarvojaan ja sanoi ikäänkuin itsekseen:
— Ei ole hullumpaa simaa, tarpeeksi kauvan maannutta! Huomaahan sen heti, ettei se ole hullumpaa! Vahinko on kuin onkin kaataa tuollaista simaa moukkien kurkkuun, riittää niille tavallinen vierrekin. Väkevää simaa, väkevää! Tunnen, että se on tuottanut minulle lievennystä ja hiukan lohtua.
Herra Zagloba oli todella saanut lievennystä, hänen päänsä oli käynyt selväksi ja hänen rohkeutensa oli kasvanut. Saattoi selvästi huomata, että hänen verensä simalla sekoitettuna muodosti erinomaisen liköörin, juuri sellaisen, jommoisesta hän itse oli puhunut ja josta koko ruumiiseen leviää miehuutta ja urheutta.
Hän viittasi kädellään kasakoille, että he huoleti saavat jatkaa juomistaan. Käännyttyään heistä poispäin hän hitaasti kulki pihan poikki, tarkasteli visusti kaikkia nurkkia, kävi vallihaudan poikki johtavan sillan yli ja kääntyi siitä kulkemaan paaluaitaa pitkin, nähdäksensä, vahtivatko vartiat hyvin taloa.
Ensimäinen vartia nukkui, toinen, kolmas ja neljäs samoin. He olivat matkasta väsyneitä, sitäpaitsi he jo valmiiksi juopuneina olivat tulleet asemilleen ja nukkuneet heti.
— Voisinpa vaikka salaa viedä jonkun niistä mukaanikin, jotta minulla olisi palvelijapoika käskettävänäni, mutisi herra Zagloba.
Sen sanottuaan hän palasi kartanoon ja meni jälleen tuohon kohtalokkaaseen eteiseen. Sieltä hän katsahti Bohuniin ja, nähdessään ettei hänessä tunnu mitään elämän merkkiä, palasi hän Helenan ovelle, avasi sen hiljaa ja astui huoneeseen, josta kuului ikäänkuin rukouksen hyminää.
Tässä huoneessa asui oikeastaan ruhtinas Wasili, mutta Helena oli ruhtinaan luona, koska hänen läheisyydessään tuntui turvallisemmalta. Sokea Wasili oli polvillaan pyhän neitsyen kuvan edessä, jota valaisi, lamppu, ja Helena hänen rinnallaan. Molemmat rukoilivat ääneen. Huomattuaan Zagloban käänsi Helena häneen pelästyneen katseen. Zagloba laski sormen huulilleen.
— Armollinen neiti, sanoi hän, — minä olen herra Skrzetuskin ystävä.
— Pelastakaa! vastasi Helena.
— Sitä vartenhan minä olen tullut tänne. Luottakaa minuun.
— Mitä minun on tehtävä?
— Teidän on paettava sillaikaa kuin tuo piru makaa tuolla tajuttomana.
— Mitä minun on tehtävä?
— Pukekaa yllenne miehen vaatteet ja tulkaa ulos, kun minä koputan oveen.
Helena epäröi.
Päättämättömyys kuvastui hänen kasvoillaan.
— Voinko minä luottaa teihin?
— Mikäs teille tässä muutenkaan tulee neuvoksi?
— Se on totta, se on totta. Mutta vannokaa, ettette petä minua.
— Te olette nyt aivan sekaisin, hyvä neiti, mutta jos tahdotte, niin minä vannon. Niin totta kuin Jumala ja pyhä Risti minua auttakoon… Täällä teidät tuhotaan, voitte pelastua vain pakenemalla.
— Aivan niin, aivan niin.
— Pukeutukaa mitä pikimmin miehen vaatteihin ja odottakaa.
— Entä Wasili?
— Mikä Wasili?
— Minun mielisairas veljeni.
— Teitä uhkaa tuho eikä häntä, huomautti Zagloba. — Koska hän on mielipuoli, niin on hän kasakoiden silmissä pyhä. Näinhän minä, että he pitävät häntä profeettana.
— Aivan niin. Eikä Bohun voi syyttää häntä mistään.
— Meidän täytyy hänet jättää, muuten olemme kadotuksen omat — ja herra Skrzetuski meidän mukanamme. Kiiruhtakaa, hyvä neiti.
Näin sanoen herra Zagloba jätti huoneen ja lähti suoraan Bohunin luo. Hurjapää makasi kalpeana ja heikkona, mutta hänen silmänsä olivat auki.
— Onko sinun nyt parempi olla? kysyi Zagloba. Bohun olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta hän ei voinut.
— Etkö voi puhua?
Bohun liikautti päätään merkiksi siitä ettei voi ja samassa hetkessä kärsimys piirtäytyi hänen kasvoilleen. Liikahtaessa oli haavoihin tuskallisesti koskenut.
— Etkö voisi huutaakaan?
Bohun ilmaisi vain silmillään ettei voi.
— Etkä liikkuakaan? Sama merkki.
— No, se on parempikin, ettet puhu etkä huuda etkä liiku, niin minä rauhassa saan lähteä nuoren ruhtinattaren kanssa Lubnieen. Jollen minä koppaa häntä pois sinulta, niin jauhakoon minut vanha noita tomuksi ja nuuskaksi. Vai niin, lurjus, luuletko sinä, etten minä jo ole saanut tarpeekseni sinun seurastasi, tai että minä vielä kauvemmin haluaisin veljestellä moukan kanssa! Luuletko sinä, kunnoton mies, että minä sinun viinisi, luupelisi ja talonpoikaisten rakkausseikkailujesi takia tekisin miestapon ja liittyisin kanssasi kapinaan? Siitä ei tule mitään, poikaseni.
Herra Zagloban pitäessä tätä puhetta avautuivat Bohunin silmät avautumistaan. Näkikö hän unta vai oliko hän valveilla? Vai oliko tämä herra Zagloban puolalta pelkkää pilaa? Herra Zagloba puhui edelleen:
— Mitä sinä siinä mulkoilet aivan niinkuin kissa lihapalan ääressä? Vai luuletko etten minä tee mitä lupaan? Ehkä sinä haluat lähettää terveisiä jollekulle Lubniessa? Vai pitääkö minun ehkä toimittaa sinulle sieltä välskäri? Tai mahdollisesti tilata ruhtinaalta tohtori?
Bohunin valkeat kasvot kävivät kauhean näköisiksi. Hän oli ymmärtänyt, että Zagloba tarkoitti täyttä totta ja hänen silmistänsä välähtivät epätoivon ja vimman salamat. Hänen kasvonsa hehkuivat, hän teki yli-inhimillisen ponnistuksen, nousi ja päästi suustaan huudon:
— Hoi, kasak…
Mutta hän ei päässyt lopettamaan käskyään, sillä herra Zagloba heitti salaman nopeudella oman viittansa hänen päänsä yli ja kääri sitte vaatteen kokonaan hänen päänsä ympäri.
Senjälkeen hän painoi hänet takaisin pitkälleen.
— Älä huuda, sillä se vahingoittaa sinua, sanoi hän hiljaa ja läähättäen — Saattaisi pääsi aamulla olla kipeä. Ja koska olet hyvä ystäväni, niin ajattelen parastasi. Kas noin. Nyt sinun tulee lämmin, nukut makeasti etkä huutamalla vahingoita kurkkuasi. Minäpä varmuuden vuoksi sidon kätesi, ettet pääse repimään tukkojasi, ja tämän kaiken teen per amicitiam, ystävyyttäni, jotta muistelisit minua kiitollisena.
Tämän sanottuaan Zagloba kietoi kasakan vyön hänen käsiensä ympäri ja veti sen solmuun. Omalla vyöllänsä hän kytki kiinni Bohunin jalat. Kasakka ei enään tuntenut mitään, hän oli pyörtynyt.
— Sairaan pitää maata hiljaa, sanoi Zagloba, — etteivät pahat nesteet löisi hänen päähänsä, sillä siitä tulee delirium. No, jää terveeksi nyt. Voisinhan minä pistää sinuun puukonkin ja se olisi minulle varmaan edullisinta. Mutta en minä kehtaa talonpojan tavalla ruveta murhaamaan. Toinen asia on sitte, jos tukahdut omaan kuolaasi, sillä sellaista on tapahtunut useammallekin sialle. Jää hyvästi vain. Vale, et me amantem redama — osoita minulle vastarakkautta. Ehkä joskus vielä tapaamme, mutta jos minä tahallani rupean tällaiseen kohtaamiseen pyrkimään, niin nyljettäköön minusta nahka ja tehtäköön siitä hevosen häntähihna.
Sen sanottuaan meni herra Zagloba porstuaan, sammutti takasta tulen ja koputti Wasilin huoneen ovelle. Solakka olento pujahti esiin huoneesta.
— Tekö olette armollinen neiti? kysyi Zagloba.
— Minä juuri.
— Tulkaa, että ehdimme hevosten luo. Tuolla he kaikki makaavat juopuneina. Yö on pimeä, ennenkuin he heräävät, olemme 'me' kaukana. Varovasti, tuossa makaavat ruhtinaat.
— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kuiskasi Helena.