KOLMAS LUKU.
Ääneti ja verkalleen kulki kaksi ratsastajaa metsäisessä rotkossa lähellä Rozlogin kartanoa. Yö oli käynyt sangen pimeäksi, sillä kuu oli aikoja sitten laskenut ja lisäksi peittivät pilvet taivaanrannan. Rotkossa ei saattanut nähdä kolmea askelta hevosten eteen, nekin kompastuivat vähänpäästä tien poikki kulkeviin puunjuuriin. He kulkivat hyvän aikaa mitä suurimmalla varovaisuudella, vasta silloin, kun jo näkyi rotkon aukko ja avonainen aro, jota pilvien harmaa heijastus heikosti valaisi, kuiskasi toinen ratsastajista:
— Hevosen selkään!
He lähtivät kiitämään kuin kaksi tatarilaisten jousista ammuttua nuolta ja vain kavioiden kopse kuului heidän takanaan. Pimeä aro näytti pakenevan hevosten jalkain alta. Yksinäiset tammet siellä täällä tienvarrella väikkyivät heidän ohi kiitäessään kuin aaveet, ja niin he kiitivät kauvan, kauvan, levähtämättä. Vihdoin alkoivat hevoset vetää korviaan taapäin ja läähättää väsymyksestä, niiden juoksu kävi yhä raskaammaksi ja hiljaisemmaksi.
— Ei auta, täytyy antaa hevosten hiljentää vauhtia, virkkoi tanakampi ratsastajista.
Mutta samassa alkoi aamunkoittokin karkoittaa yötä arolta. Yhä suuremmat alat avaruutta tulivat esiin varjosta ja aropensaat, kaukaiset puut ja kummut piirtyivät vähitellen näkyviin. Ilmaan vuosi yhä enemmän valoa, valkeat välkkeet valaisivat jo myöskin ratsastajien kasvoja.
Ne olivat herra Zagloba ja Helena.
— Ei auta, täytyy hiljentää vauhtia, toisti herra Zagloba. — Eilen ne levähtämättä tulivat Czehrynistä Rozlogiin. Kauvan eivät ne jaksa sitä menoa, pelkään että ne kokonaan uupuvat. Kuinkas armollisen neidin on olla?
Herra Zagloba katsahti toveriinsa ja huudahti vastausta odottamatta:
— Suokaappa minun päivänvalossa katsoa teitä. Ohhoh, onkos tuo veljenne puku? Eipä voi moittia, hyvinpä takki sopiikin armolliselle neidille. Eipäs minulla vielä eläessäni ole ollutkaan tuollaista palvelijapoikaa. Pelkään vain että herra Skrzetuski vie hänet minulta. Mutta mitäs tuo on — korjatkaappa Jumalan tähden pois nuo hiukset, ettei kukaan erehtyisi teidän sukupuolestanne!
Helenan olkapäille oli todella valunut tulva mustia hiuksia, jotka heidän nopeasti ratsastaessaan yön kosteudessa olivat päässeet siteistään.
— Minne me ratsastamme? kysyi neito, molemmin käsin sitoen hiuksiaan ja koettaen saada niitä pysymään lakin alla.
— Niin pitkälle kuin silmät kantavat.
— Eihän vain Lubnieen?
Helenan kasvoilla kuvastui levottomuus. Nopeasta katseesta, jonka hän loi herra Zaglobaan, välkähti uudelleen esiin herännyt turvattomuuden tunne.
— Nähkääs, armollinen neiti, minulla on kuin onkin oma järkeni ja uskokaa pois: minä olen laskenut kaikki tarkasti. Ja minun laskuni perustuu seuraavaan viisaaseen ajatukseen: älä pakene sinnepäin mistä sinua tullaan ajamaan takaa. Katsokaas, jos meitä tällä hetkellä aljetaan ajaa takaa, niin tulee se tapahtumaan juuri Lubnien taholla, sillä eilen minä lujalla äänellä kyselin tietä sinne. Ja Bohunille sanoin niinikään lähteissä, että pakenemme sinne, ergo: me pakenemme Czerkasyyn. Jos meitä aljetaan ajaa takaa toisaalta, niin ei siihen ryhdytä aivan pian, vaan vasta sitte, kun ollaan vakuutettuja siitä, ettei meitä löydetä Lubnien tieltä, ja se vie heiltä aikaa noin kaksi päivää. Sillävälin me jo olemme tulleet Czerkasyyn, jossa herra Piwnickin, ja Rudominan puolalaiset lippukunnat paraikaa majailevat. Korsunissa taas on koko hetmanin armeija. Ymmärtääkös armollinen neiti nyt?
— Ymmärrän, ja elämäni loppuun asti tulen olemaan teille kiitollinen. En tiedä kuka olette ja mistä ilmestyitte Rozlogiin, mutta luulen, että Jumala lähetti teidät puolustajakseni ja pelastajakseni. Sillä pikemmin minä olisin pistänyt veitsen rintaani kuin jäänyt tuon ryövärin käsiin.
— Lohikäärme hän on ja ahnehtii kauheasti armollisen neidin viattomuutta.
— Mitä minä, onneton, olen tehnyt hänelle, kunhan niin vainoaa minua? Jo kauvan olen tuntenut hänet ja kauvan olen häntä vihannut. Aina hän on herättänyt minussa pelkoa. Olenko minä nyt ainoa maailmassa, jota hänen sopii rakastaa, kun hän minun tähteni on vuodattanut niin paljon verta ja murhannut veljeni. Hyvä Jumala, kun sitä ajattelen, niin vereni jähmettyy. Mitä minä teen, minne piiloudun hänen tieltään? Kummastutte varmaan minun syytöksiäni, mutta minä olen onneton ja minä häpeän hänen rakkauttaan, sillä sata kertaa ennemmin tahtoisin kuolla.
Helenan posket hehkuivat kuin tulessa ja niille putosi kaksi vihan, ylenkatseen ja tuskan kyyneltä.
— Mitä minä teitä kummastelisin, vastasi herra Zagloba. — Suuri onnettomuus on kohdannut kotianne, mutta suokaa minun sanoa, että sukulaisenne osaksi itse ovat olleet siihen syypäät. Heidän ei olisi pitänyt luvata teidän kättänne kasakalle ja sitte pettää häntä. Sillä kun tämä tuli ilmi, suuttui hän niin, ettei mikään järkevä puhe enään auttanut. Sääli myöskin teidän surmattuja veljiänne ja varsinkin tuota nuorempaa, sillä hän oli vielä melkein lapsi, mutta saattoi jo heti huomata, että hänestä kasvaisi suuri kavaljeeri.
Helena purskahti itkuun.
— Kyyneleet eivät sovi niihin vaatteisiin, joissa armollinen neiti nyt esiintyy. Pyyhkikää ne siis pois ja koettakaa ymmärtää, että Jumalan tahto on tapahtunut. Jumala kyllä rankaisee murhaajaa, sitäpaitsi hän jo on saanutkin rangaistuksen siitä että turhaan vuodatti verta, kun hän menetti armollisen neidin, rakkautensa ainoan ja suurimman päämäärän.
Herra Zagloba vaikeni, mutta jatkoi taas hetken perästä:
— Kylläpä hän antaisi minulle kyytiä — hyvä Jumala sentään! jos saisi minut käsiinsä. Hän tekisi nahastani miekkaansa tupen. Armollinen neiti ei tiedä, että minä jo olen Galatassa saanut turkkilaisista voiton palmun, mutta tässä palmussa onkin minulle tarpeeksi, toista en enään halua ja siksi minä pyrin vain Czerkasyyn enkä Lubnieen. Kyllähän olisi hyvä joutua ruhtinaan turviin mutta entä jos saisivat matkalla kiinni. Huomasikos neiti, että kun minä irroitin hevostani paalusta, niin Bohunin palvelijapoika heräsi? Entä jos se olisi nostanut melun. Silloin he heti olisivat olleet valmiit ajamaan meitä takaa ja tunnin kuluessa olisivat he saaneet meidät kiinni, sillä heillä on käytettävänään ruhtinaiden levänneet hevoset, mutta minulla ei ollut aikaa valita. Villi peto se on tuo Bohun, sen minä sanon. Niin inhoittavaksi hän on minulle käynyt, että pikemmin katselisin pirua kuin häntä.
— Jumala meitä varjelkoon joutumasta hänen käsiinsä.
— Itse hän on itsensä tuhonnut. Hän jätti Czehrynin vastoin hetmanin käskyä ja suututti ruhtinas-vojevodan. Nyt hänellä ei ole muuta neuvoa kuin paeta Chmielnickin luo, mutta jos Chmielnicki lyödään, niin hän häviää siinäkin pelissä. Ja se on jo saattanut tapahtua. Rzendzian oli Kremenczukin takana kohdannut sotajoukot, jotka Barabaszin ja Krzeczowskin johdolla purjehtivat Chmieliä vastaan ja sitäpaitsi on herra Stefan Potocki husaareineen maitse marssinut häntä kohtaamaan. Mutta Rzendzianin täytyi kymmeneksi päiväksi jäädä Kremenczukiin saadakseen veneen, millä päästä joen yli. Ennenkuin hän siis ehti Czehryniin, on taistelu varmaan jo ennättänyt tapahtua. Joka hetki olemme odottaneet tietoja.
— Rzendzian toi siis kirjeitä Kudakista? kysyi Helena.
— Niin toi. Siellä oli herra Skrzetuskin kirje teidän äidillenne ja armolliselle neidille, mutta Bohun sieppasi ne käsiinsä ja sai niistä tietää kaikki tyyni. Siksipä hän sitte heti nujersi Rzendzianin ja lensi yksintein kostamaan Kurcewiczeille.
— Oi onnetonta poikaa, minun tähteni vuosi hänen verensä!
— Älkää surko, hyvä neiti, kyllä hän tointuu.
— Milloin tämä kaikki tapahtui?
— Eilen aamulla. Bohunille merkitsee ihmisen tappaminen samaa kuin jollekin toiselle kulauttaa alas kurkustansa pikarillinen viiniä. Kirjeitä luettaessa hän mylvi niin että koko Czehryn tärisi.
Keskustelu katkesi hetkeksi. Oli jo käynyt aivan valoisaksi. Ruusunkarvainen rusotus hehkui kirkkaan kullan, opaalien ja purppuran päärmäämänä itäisellä taivaanrannalla. Ilma oli raikas ja viileä, hevoset alkoivat iloisesti päristellä.
— No, nyt nopeasti eteenpäin Jumalan nimessä! Konit ovat jo saaneet levätä eikä ole varaa hukata aikaa, sanoi herra Zagloba.
He lähtivät jälleen ratsastamaan täyttä laukkaa ja noin puoli penikulmaa he olivat levähtämättä kiitäneet eteenpäin, kun heidän eteensä yhtäkkiä ilmestyi jokin tumma piste, joka läheni tavattomalla nopeudella.
— Mikäs tuo on? sanoi herra Zagloba. — Hiljennetäänpäs vauhtia.
Siinähän on mies hevosen selässä.
Heitä läheni todella ratsastaja, karauttaen täyttä vauhtia satulaan kumartuneena, kasvot hevosen harjan peitossa, vieläpä hän ruoskalla kiihdyttikin orittansa, joka tuskin tuntui koskettavan maata.
— Mitä pirua tuo on ja miksi hän kiitää tuolla tavalla? Aivanhan hän lentämällä lentää, sanoi herra Zagloba vetäen kotelostaan esiin pistolin, ollaksensa valmiina kaiken varalta.
Sillä välin oli ratsastaja päässyt jo noin kolmenkymmenen askeleen päähän.
— Seis! karjaisi herra Zagloba, tähdäten pistolillaan. — Kuka olet?
Ratsastaja pysäytti hevosensa ja kohotti satulasta pystyyn päänsä.
Tuskin hän oli ehtinyt katsahtaa tulijoihin, kun hän jo huudahti:
— Herra Zagloba!
— Plesniewski, starostan palvelija Czehrynistä! Mitäs sinä täällä teet, minne sinä lennät?
— Armollinen herra, kääntykää tekin takaisin minun mukaani.
Onnettomuus, Jumalan viha, Jumalan tuomio!
— Mitä on tapahtunut, puhu!
— Zaporogilaiset ovat jo valloittaneet Czehrynin, talonpojat tappavat aatelia. Jumalan tuomio!
— Isän ja Pojan nimeen, mitä sanot! Chmielnickikö?
— Herra Potocki on lyöty, herra Czarniecki on vankina, tatarit ovat kasakkain mukana, Tuhaj-bej…
— Mutta entä Barabasz ja Krzeczowski?
— Barabasz on kaatunut, Krzeczowski yhtynyt Chmielnickiin. Krywonos ryntäsi juurikään, eilistä vastaan yöllä, hetmaneja vastaan, Chmielnicki nyt juuri… Kauhea voima… koko maa on tulessa… talonpojat nousevat kaikkialla… veri vuotaa virtana, paetkaa, herra!
Herra Zagloban silmät olivat menneet pystyyn ja hänen suunsa jäi auki. Hän oli niin ällistynyt, ettei saanut sanaa suustaan.
— Paetkaa, hyvä herra! toisti Plesniewski.
— Jeesus Maaria! voihki herra Zagloba
— Jeesus Maaria! toisti Helena ja purskahti itkuun.
— Paetkaa, ei ole aikaa!
— Minne, minne…?
— Lubnieen.
— Sinnekö sinäkin?
— Niin, ruhtinas-vojevodan luo.
— Hiisi heidät vieköön! huudahti herra Zagloba. — Mutta missä hetmanit sitte ovat?
— Korsunin luona. Krywonos varmaan jo ottelee heidän kanssaan.
— Krywonos-Vääränenä tai Prostonos-Suoranenä — piru heidät kaikki periköön! Sinne siis ei ole menemistä.
— Armollinen herra menee aivan kuin leijonan kynsiin.
— Mutta kuka sinua lähettää Lubnieen? Herrasiko?
— Herra pelasti itse henkensä ja minut pelasti eräs ystävä zaporagilaisten joukossa, joka toimitti minut pakoon. Lubnieen lähden omin päin, kun en tiedä minne muutenkaan piiloittuisin.
— Vältä kuitenkin Rozlogia, sillä siellä on Bohun. Hän tulee hänkin yhtymään kapinaan.
— Jumalan tähden! Czehrynissä sanottiin, että varmaan talonpojat
Dnieperin takanakin nousevat.
— Saattaa olla. Mene sinä vain omaa tietäsi, mene minne haluttaa.
Minulla on tässä tarpeeksi huolta omastakin nahastani.
— Niin teenkin, sanoi Plesniewski, löi hevosta ja kiiti eteenpäin.
— Vältä vain Rozlogia! huusi hänen jälkeensä Zagloba. — Ja jos tapaat Bohunin, niin älä sano nähneesi minua, kuuletko.
— Kuulen, vastasi Plesniewski. — Jumalan haltuun! Ja hän kiidätti eteenpäin kuin takaa-ajettu.
— No, sanoi Zagloba, — näkyy miehellä olevan takki piruja täynnä. Olen sitä minäkin ollut mukana yhdessä ja toisessa ja aina olen pelastanut nahkani. Mutta tällaisessa en minä vielä ole ollut. Edessä Chmielnicki, takana Bohun, niin että nyt minä en antaisi rikkinäistä äyriäkään en etupuolestani enempää kuin takapuolestanikaan enkä koko nahastani. Tyhmästi tein, etten armollisen neidin kanssa paennut Lubnieen, vaan eihän nyt ole aikaa puhua siitä. Totta totisesti ei ole koko järkeni saapasrasvan arvoinen. Mitäs nyt tehdään, minne nyt lähdetään? Koko valtakunnassa nähtävästi ei enään ole ainoaa kolkkaa, missä ihminen saisi lähteä tästä maailmasta luonnollisella kuolemalla. Kuolema tahdotaan hänelle nyt aina lahjoittamalla lahjoittaa, mutta kiitoksia paljon sellaisista lahjoista, ottakoot muut vastaan sellaiset.
— Herra Zagloba, sanoi Helena, — tiedän, että kaksi veljeäni, Juri ja Fedor ovat Zolotonoszassa. Ehkä he voisivat meidät pelastaa.
— Zolotonoszassa? Odottakaappas, hyvä neiti. Tunsin minäkin Czehrynissä herra Unierzyckin, joka Zolotonoszan lähellä omistaa maatilat Kropiwnan ja Czernobojn. Mutta sinne on pitkä matka, pitempi kuin Czerkasyyn. No niin, mitäs tehdä, kun ei ole muutakaan neuvoa, niin paetaan sinne. Mutta meidän täytyy poiketa maantieltä, meidän on turvallisempaa kulkea aroa ja metsiä myöten. Voimme vaikkapa viikkokauden piiloitella jossakin, vaikkapa metsissä. Ehkä heti manit jo sinä aikana ovat ehtineet voittaa Chmielnickin ja Ukrainassa tulla rauhallisempaa.
— Jumala ei ikinä ole pelastanut meitä Bohunin käsistä sitä varten että meidän pitäisi joutua kadotuksen omaksi, uskokaa pois vain.
— Odottakaappas, hyvä neiti, tuntuupa siltä kuin saisin takaisin entisen henkeni. Olenhan minä, kuten sanottu, ollut mukana yhdessä ja toisessa. Jahka tästä tulee vapaampaa aikaa, niin kerron neidille mitä minulle tapahtui Galatassa. Siitä saatte nähdä, että vaarallisessa paikassa olin silloinkin ja kuitenkin minä kekseliäisyydelläni sieltä pelastuin ja pääsin ehein nahoin, vaikka partani, kuten huomaatte, tuli harmaaksi. Mutta meidän täytyy kuin täytyykin poiketa tieltä. Kääntäkääppäs nyt, armollinen neiti, no noin, tehän ohjaatte hevosta kuin tottunein kasakka. Ruoho on korkeaa, nyt ei meitä näe ainoakaan silmä.
Ja todella kävi ruoho yhä korkeammaksi, jota kauvemma arolle he tulivat, niin että he lopulta aivan upposivat ruohoon. Hevosille kuitenkin kävi raskaaksi kulkea näiden sekä ohuempien että paksumpien ja usein pistävien ja terävien korsien keskellä. Pian ne väsyivätkin niin että pysähtyivät.
— Jos tahdomme hyötyä näistä hevoskaakeista pitemmän aikaa, sanoi Zagloba, — niin täytyy astua alas selästä ja riisua satulat. Piehtaroikoot nyt ja syökööt hiukan, muuten ne eivät jaksa. Huomaan että olemme tulleet likelle Kahmalikia, hauska sinne olisikin päästä. Siellä on pelkkää kaislikkoa, kun kaislikkoon piiloutuu, niin ei itse pirukaan löydä. Ettemme vain eksyisi.
Tämän sanottuaan Zagloba astui hevosen selästä ja auttoi Helenankin maahan. Hän irroitti nyt satulat ja haki esiin eväät, jotka hän varovaisuudessaan oli Rozlogista pannut mukaan.
— Täytyy tässä vahvistaa itseään, sanoi Zagloba, — sillä matka on pitkä. Rukoilkaa te, hyvä neiti, pyhää Rafaelia ja luvatkaa hänelle jotakin, että onnellisesti pääsisimme tien päähän. Zolotonoszassa on vanha linnoitus ja ehkäpä me siellä tapaamme turvajoukonkin. Plesniewski sanoi, että talonpojat Dnieperin takana nousevat kapinaan. Hm! he ovat kyllä nopeat kapinoimaan, mutta Dnieperin takaisia maita hallitsee ruhtinasvojevodan käsi ja se käsi on saakelin painava. Bohunilla kyllä on luja niska, mutta jos tuo käsi laukeaa hänen niskaansa, niin kyllä se taipuu maahan asti, jonka Jumala suokoon tapahtuvan, amen. Syökääppä nyt, hyvä neiti.
Herra Zagloba veti saapasvarrestaan esiin veitsen ja tarjosi sen Helenalle. Sitte hän pani satulaverholle neidon eteen häränpaistia ja leipää.
— Syökää, neitiseni, sanoi hän. — Kun vatsa on tyhjä, niin on pää täynnä herneitä ja kaalia. Jollet tahdo tehdä hullutuksia, niin syö häränpaistia. Me olemme mekin nyt tehneet hullutuksen, sillä parempihan olisi ollut paeta Lubnieen Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ruhtinas marssii varmaan hänkin Dnieperille hetmanien avuksi. Kauheita ovat ajat, kun on sisällinen sota, pahin kaikesta pahasta. Ei ole enään tyyssijaa rauhallisille ihmisille. Parempi olisi ollut ruveta papiksi, minulla kun lisäksi oli siihen kutsumus, sillä olen rauhallinen ja kohtuullinen mies. Mutta toisin järjesti kohtalo. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, minä olisin ehkä nyt Krakovan kaniikkina ja laulaisin tuntirukouksia kuorituolissa, sillä minulla on hyvin kaunis ääni. Mutta mitäs niistä. Nuorena minä pidin naisista, ei neiti uskoisi mikä keikari minä olin! Kun katsahdinkin johonkin naiseen, niin oli kuin ukkonen olisi häneen iskenyt. Jos minä olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi, niin taitaisinpa käydä vaaralliseksi itse herra Skrzetuskillekin. Armollinen neiti on aika soma kasakka, onko ihme, että nuoret miehet juoksevat teidän perässänne ja halkovat toistensa kalloja teidän takianne. Kyllä se herra Skrzetuskikin on aika taitava tappelija, olinhan minä näkemässä, kun herra Czaplinski suututti hänet ja hän — huomattava kyllä on, että Czaplinski oli päissään — kävi häneen kiinni — ei tosin nyt juuri kallosta ottaen, mutta luvalla sanoen housuista, ja paiskaa hänet ovesta niin että — sen vakuutan kuin vakuutankin neidille — siltä mieheltä lähtivät luut saranoiltaan. Vanha Zacwilichowski kertoi minulle hänkin neidin sulhasesta, että hän on suuri ritari, ruhtinasvojevodan suosikki; ja olenhan minä itsekin kerran nähnyt, ettei hän ole sotamies mitään tavallista sorttia. Ja suuri hänellä on kokemus… Hohhoh, kuuma on. Vaikka erittäin mielelläni olen neidin seurassa, niin antaisin, totta vie, en tiedä mitä, jos jo oltaisiin Zolotonoszassa. Huomaan, että meidän päivät täytyy istua täällä ruohossa ja öisin ratsastaa. En vain tiedä kestääkö neiti sellaisen ponnistuksen.
— Minä olen terve ja kestän kaikki vaivat. Voimme vaikkapa heti lähteä ratsastamaan.
— Neidissä näkyykin olevan urheutta enemmän kuin naisväessä tavallisesti. Nyt ovat hevoset piehtaroineet, minä satuloin ne heti, jotta olisivat valmiina kaiken varalta, en nimittäin tunne oloani oikein turvalliseksi ennenkuin näen edessäni Kahamlikin kaislikot. Jollemme olisi poikenneet maantieltä niin olisimme likempänä Czehryniä päässeet joelle, mutta tällä kohdalla on sinne maantieltä noin penikulman verran, niin ainakin arvelisin. Lähdemme heti toiselle puolen jokea. Mutta minun täytyy kuin täytyykin sanoa armolliselle neidille, että minua kauheasti nukuttaa. Koko toissayö pidettiin peliä Czehrynissä ja ennen Rozlogiin tuloa minulla oli aika työ tuon kasakan takia, tänä yönä taas oli tuo Rozlogin juttu. Minua nukuttaa niin ettei haluta edes puhella, vaikka tapanani yleensä ei ole vaieta. Filosofitkin sanovat, että kissan pitää olla hyvän pyydystämään ja talonpojan soittamaan suutaan. Mutta nyt minä huomaan, että kieleni on käynyt laiskaksi, pyydän neitiä antamaan anteeksi, jos nukahdan.
— Ei tee mitään, vastasi Helena.
Herra Zagloba syytti tarpeettomasti kieltään laiskuudesta, sillä aamunkoitosta asti oli hän puhua jauhanut lakkaamatta ja nyt hänen todella oli uni. Kun he siis uudestaan asettuivat hevosten selkään, alkoi herra Zagloba heti nukkua ja nuokkua satulassa ja vihdoin hän meni kokonaan uneen. Päivän vaivat ja ruoho, se kun kahisi hevosten halkoellessa sitä rinnoillaan, nukuttivat häntä. Helena vaipui mietteisiin, ajatukset kiertelivät hänen päässään kuin lintuparvet. Tähän asti olivat tapaukset seuranneet toisiaan niin nopeasti, että tyttö tuskin oli voinut selvitellä itselleen mikä häntä oikeastaan oli kohdannut. Hyökkäys, yölliset murhat, kauhu, odottamaton pelastus ja pako, tämä kaikki oli vyörynyt hänen ylitseen kuin myrsky, yhden ainoan yön kuluessa. Ja sitte oli tapahtunut niin paljon käsittämättömiä asioita. Kuka oli tuo mies, joka oli hänet pelastanut? Tosin hän oli sanonut nimensä, mutta nimi ei mitenkään selittänyt aihetta hänen menettelyynsä. Mistä hän oli tullut Rozlogiin? Hän sanoi tulleensa yhdessä Bohunin kanssa, nähtävästi hän siis oli hänen seuralaisiaan, hänen tuttavansa ja ystävänsä. Mutta miksi hän siinä tapauksessa oli pelastanut hänet, Helenan, syöksyen mitä suurimpaan vaaraan ja saattaen itsensä kasakan kostonhimon alaiseksi? Ymmärtääksensä tämän kaiken olisi Helenan täytynyt perinpohjin tuntea herra Zagloban, hänen rauhattoman mielensä ja hyvän sydämensä. Mutta hän oli tuntenut hänet vasta kuusi tuntia. Ja tuo outo mies otsattomine kasvoineen, tuo tappelijan ja juopon näköinen mies, hän on kuin onkin nyt hänen pelastajansa! Jos Helena olisi tavannut Zagloban kolme päivää sitte, niin hän olisi herättänyt hänessä inhoa ja pelkoa. Nyt pitää hän häntä hyvänä enkelinään ja pakenee hänen kanssaan — minne? Zolotonoszaan, tai jonnekin muualle, hän ei itsekään vielä tarkoin tiedä, minne. Mikä kohtalon muutos! Eilen Helena vielä pani maata kodin rauhallisen katon alla, tänään hän on arolla, hevosen selässä, yllään miehen vaatteet, kodittomana ja ilman tyyssijaa. Hänen takanansa on kauhea hurjapää, joka tavoittelee hänen kunniaansa ja rakkauttansa, hänen edessään on talonpoikaiskapinan tulipalo, sisällinen sota, kaikki mahdolliset väijytykset, hälytykset ja kauhut. Ja tuo mieskö on hänen turvansa? Ei, vielä on joku muukin, mahtavampi kuin väkivallantekijät, voimakkaampi kuin sota, murhat ja tulipalot.
Tyttö kohotti silmänsä taivasta kohden:
— Pelasta minut, sinä suuri ja armollinen Jumala, pelasta orpo, pelasta onneton, pelasta eksynyt! Tapahtukoon sinun tahtosi, mutta tulkoon kuitenkin sinun laupeutesi.
Ja olihan laupeus jo tullutkin, sillä käsittämättömän Jumalan ihmeen kautta oli hänet temmattu irti julmista käsistä. Vaara ei ollut vielä ohi, mutta ehkäpä pelastuskaan ei ollut kaukana. Kuka tietää, missä on se, jonka hänen sydämensä on valinnut? Varmaan hän jo on palannut Siczistä, ehkäpä hän on jossakin täällä, tällä samalla arolla. Hän hakee Helenaa ja löytää hänet! Ja silloin astuu ilo kyynelten sijalle, silloin seuraa häät, ja suru, uhka ja levottomuus katoavat ainiaaksi. Seuraa rauha ja onni. Toivo täytti tytön rehellisen, yksinkertaisen sydämen. Aro kahisi ystävällisesti hänen ympärillään. Ja tuulahdus, joka liikutteli ruohoja, leyhytteli samalla hänen mieleensä suloisia ajatuksia. Eipä hän olekaan onneton orpo tässä maailmassa, koska hänen luonansa on ihmeellinen tuntematon holhooja ja koska toinen, tuttu ja rakastettu pitää hänestä huolta, ei jätä häntä, vaan aina vaalii. Hän on rautainen mies, mahtavampi ja voimakkaampi niitä, jotka tällä hetkellä ahdistavat häntä.
Yhä kahisi aro ystävällisesti, kukista tulvi väkevää, juovuttavaa tuoksua. Aron kukkaset taivuttelivat lempeästi häntä kohden paitansa, ikäänkuin olisivat tunteneet sisarekseen tuon pitkätukkaisen, valepukuisen kasakkapojan, jolla oli niin maidonvalkoiset kasvot ja punaiset huulet. Ne taipuivat häntä kohden ikäänkuin sanoakseen: älä itke, kaunis tyttö, mekin olemme Jumalan holhokkeja. Aro henki Helenan mieleen yhä enemmän rauhaa. Murhan ja vainon kuvat häipyivät vähitellen ja sijaan tuli suloinen herpaantuminen. Uni alkoi vähitellen painaa hänen silmäluomiaan, hevoset astelivat verkalleen, liike tuuditti häntä. Hän nukkui.