NELJÄS LUKU.
Koirien haukuntaan Helena heräsi. Avattuaan silmänsä näki hän etäällä edessään suuren varjoisan tammen, aitauksen ja kaivon vintan. Hän herätti nopeasti toverinsa.
— Herätkää, hyvä herra.
Zagloba avasi silmänsä.
— Mitäs tämä on? Minnekkäs me olemme tulleet?
— En tiedä.
— Odottakaa, hyvä neiti. Se on kasakkain talvimajoja.
— Siltä se minustakin näyttää.
— Siellä asuu varmaan paimenia. Ne eivät ole mitään hauskaa seuraa. Mitä nuo koirat tuossa niin räykyttävät. Repikööt teidät sudet. Tuollapa näkyy olevan hevosia ja miehiä, tuolla aitauksen luona. On kai parasta poiketa sinne, muuten saattaisivat ruveta ajamaan meitä takaa, jos meidän pitää kulkea heidän sivutseen. Varmaan neitikin nukahti?
— Niin tein.
— Yks, kaks, kolme, neljä satuloitua hevosta ja neljä miestä aitauksen ääressä… No, se ei ole mikään suuri joukko. Aivan oikein, paimenia ne ovat, näyttävät vilkkaasti keskustelevan. Hei miehet siellä, kuuletteko!
Neljä kasakkaa alkoi lähestyä. Ne olivat todella noita hevospaimenia, jotka kesän aikaan aroilla vartioivat hevoslaumoja. Herra Zagloba pani heti merkille, että vain yhdellä heistä oli aseina sapeli ja pyssy. Kolmella toisella oli vain kepinpäähän sidottu hevosen leukaluu. Zagloba tiesi kuitenkin samalla, että tuollaiset hevospaimenet ovat villiä väkeä ja että ne usein saattavat olla vaarallisia matkustajille.
Miehet lähestyivät, kulmainsa alta katsellen vieraihin. Heidän pronssinvärisillä kasvoillaan ei saattanut nähdä vähintäkään kohteliaisuutta.
— Mitä te tahdotte? kysyivät he lakkiaan nostamatta.
— Hyvää päivää, sanoi herra Zagloba.
— Jumal'antakoon, mitä te tahdotte?
— Onko tästä pitkältäkin Syrowataan?
— Emme tunne mitään Syrowataa.
— Mikäs tämän talvimajan nimi on?
— Husla.
— Antakaahan meidän hevosillemme vettä.
— Ei ole vettä, kaikki on kuivunut. Mutta mistä te tulettekaan?
— Kriwa-Rudasta.
— Ja minnekkä on matka?
— Czehryniin. Hevospaimenet katselivat toisiinsa.
Yksi heistä, musta kuin sontiainen ja vinosilmäinen, alkoi tuijottaa herra Zaglobaan ja sanoi vihdoin:
— Mutta miksi te olette poikenneet maantieltä?
— Kun on niin kova helle.
Vinosilmäinen laski nyt kätensä herra Zagloban hevosen suitsille.
— Astukaa alas hevosen selästä, hyväherra. Ei kannata ajaa
Czehryniin.
— Miksei? kysyi herra Zagloba levollisesti.
— Näettekö tuon kasakan tuossa? sanoi vinosilmä, osoittaen yhtä hevospaimenista.
— Näen.
— Hän on tullut Chzehrynistä. Siellä tapetaan ljaheja.
— Tiedätkös sinä, mies, kuka tulee Czehryniin heti meidän jälessämme?
— Kukas sitte?
— Ruhtinas Jarema.
Paimenien röyhkeät kasvot nöyrtyivät yhtäkkiä. Kaikki he ikäänkuin komennosta paljastivat päänsä.
— Mutta tiedättekös te, moukat, puhui herra Zagloba edelleen, — mitä ljahit tekevät niille, jotka tappavat? He hirttävät ne. Ja tiedättekö te kuinka paljon ruhtinas Jarema tuo sotaväkeä muassaan? Tiedättekö, että hän on täältä vain puolen penikulman päässä? Häh, te koirat, senkin säkkipillit, kuinka te olette ottaneet vastaan meidät? Kaivonne on kuivunut, teillä ei ole vettä hevosille, te lurjukset, tammanvarsat, kyllä minä teille näytän!
— Älkää suuttuko, herra, kaivo on kuivunut. Käymme itsekin juottamassa Kahamlikilla ja noudamme sieltä juomaveden.
— Perhanan sikiöt!
— Suokaa anteeksi, herra, kaivo on kuivunut, mutta jos te käskette, niin noudamme vettä.
— Kyllä minä tulen toimeen ilman teitäkin. Lähden joelle palvelijapoikani kanssa. Missä se Kahamlik täällä on? kysyi hän julman näköisenä.
— Kas tuolla, parin sadan sylen päässä tästä.
— Pitääkö sieltä kääntyä maantielle, vai pääseekö rantaa pitkin?
— Pääsee, herra. Penikulman päässä täältä tulee joki aivan likelle maantietä.
— Poika, ratsastappa edellä, sanoi herra Zagloba, kääntyen Helenan puoleen.
Valepukuinen poika käänsi paikalla hevosensa ja läksi karauttamaan.
— Kuulkaa, sanoi Zagloba, kääntyen miesten puoleen, — jos tänne meidän perässämme tulee jokin joukko, niin sanokaa, että olen ratsastanut rantaa pitkin maantielle.
— Sanotaan, herra.
Neljännes tuntia myöhemmin ratsasti Zagloba taasen Helenan rinnalla.
— Oikeaan aikaanpa minä keksin ruveta puhumaan heille ruhtinas-vojevodasta! sanoi hän räpyttäen kaihen peittämää silmäänsä. — Nyt he koko päivän istuvat ja odottavat tuota joukkoa. Vapisemaan he rupesivat, kun kuulivat ruhtinaan nimen.
— Huomaan teidän olevan niin kekseliään, että kykenette pelastumaan mistä hädästä hyvänsä, sanoi Helena, — ja kiitän Jumalaa, että, hän on lähettänyt minulle sellaisen holhoojan.
Nämä sanat miellyttivät Zaglobaa. Hän hymähti, silitti partaansa ja sanoi:
— Onkos Zagloballa sitte järki niskassa? Tietenkin niinä olen viekas kuin Odysseus, ja täytyy minun se sanoa neidille, että jollei minussa olisi ollut tätä viekkautta, niin korpit jo aikoja sitte olisivat minua nokkineet. Mikäs auttaa — täytyy pelastaa nahkansa. Heitä oli varsin helppo saada uskomaan, että ruhtinas oli lähellä ja varmaa onkin, että hän tänään tai huomenna ilmestyy näille seuduille, kädessä tulinen miekka kuin milläkin arkkienkelillä. Ja jos hän vain jossakin matkan varrella lyö kappaleiksi Bohunin, niin minä lähden kuin lähdenkin paljain jaloin pyhiinvaellukselle Czenstochowaan. Vaikkapa nuo paimenet eivät olisi uskoneetkaan sanoihini, niin jo pelkästään ruhtinaan mainitseminen riitti pidättämään heitä hyökkäämästä meidän kimppuumme. Sen teille kuitenkin sanon, että heidän röyhkeytensä on paha merkki, sillä se tietää, että talonpojat jo täälläkin ovat kuulleet Chmielnickin voitoista ja käyvät yhä röyhkeämmiksi. Meidän täytyy nyt koettaa pysytellä autioilla paikoilla emmekä paljoa saa kurkistella kyliin, sillä se on vaarallista. Kunpa nyt ruhtinas-vojevoda pian tulisi, sillä me olemme joutuneet sellaiseen rysänperään, ettei voi pahempaa ajatella.
Levottomuus valtasi uudelleen Helenan. Tahtoen kuulla herra Zagloban huulilta jonkin toivon sanan, hän virkkoi:
— Nyt minä jo uskon, että te pelastatte sekä itsenne että minut.
— Se on selvää, vastasi vanha kerskaaja. — Päähän on olemassa sitä varten, että se hoitaisi nahan. Ja minä olen kuin olenkin jo oppinut pitämään armollisesta neidistä niin paljon, että tulen puolustamaan teitä kuin omaa tytärtäni. Pahinta vain on, totta puhuen, ettemme tiedä minne pakenemme. Sillä ei se Zolotonoszakaan ole aivan varma turvapaikka.
— Minä tiedän varmaan, että veljeni ovat Zolotonoszassa.
— Ovat tai ei — ovathan he saattaneet sieltä lähteäkin. Mutta Rozlogiin he varmaan eivät palaa sitä tietä, jota me nyt kuljemme. Minä panen enemmän toivoa Zolotonoszan vartiojoukkoon. Jospa siellä linnoituksessa olisikin vaikkapa vain puoli lippukuntaa tai puoli rykmenttiä. Mutta kas tuossahan Kahamlik jo onkin. Me kuljemme kuitenkin ensinnä kaislikon laitaa pitkin, menemme sitte joen yli ja lähdemme, peittääksemme jälkemme, jokea ylöspäin emmekä sen juoksua pitkin maantietä kohden. Me kyllä siten lähenemme Rozlogia, mutta emme sentään kovin pahasti…
— Me lähenemme Browarkia, sanoi Helena, — jonka kautta kuljetaan
Zolotonoszaan.
— Niin onkin parempi. Pysäyttäkääppä nyt, neiti.
He juottivat hevosensa. Sitte herra Zagloba, jätettyään Helenan piiloon korkean ruohiston peittoon, lähti hakemaan kaalamopaikkaa. Hän löysikin sen helposti, sillä se oli vain muutaman kymmenen askeleen päässä siitä minne he olivat pysähtyneet. Juuri siitä olivat paimenet ajaneet hevosensa toiselle puolelle. Muuten oli joki melko matala, vain rannoilla oli vaikea kulkea, ne kun olivat letot ja kaislikon peitossa. Päästyään joen toiselle puolelle lähtivät Zagloba ja Helena nopeasti ratsastamaan joen juoksua vastaan. He kulkivat levähtämättä yöhön asti. Tie oli raskas kulkea, Kahamlikiin laski nimittäin monta lisäjokea, jotka, ollen suultaan leveämpiä, siellä täällä muodostivat soita. Täytyi joka hetki etsiä kaalamoja, tai tunkeutua kaislikkojen läpi, joissa ratsastajain oli vaikea kulkea. Hevoset väsyivät kovin, ne tuskin enään jaksoivat laahata jalkoja perässään. Joskus uupuivat ne siinä määrin, että Zagloba luuli niiden jäävän siihen paikkaan. Vihdoin saavuttiin korkealle kuivalle rannalle, joka kasvoi tammimetsää, silloin oli yökin jo käsissä, jopa sangen pimeänä. Oli mahdoton enään kulkea edemmä, sillä pimeässä olisi voinut joutua upottaviin soihin. Siksi päätti herra Zagloba odottaa aamua.
Riisuttuaan satulat, köytti hän hevoset etujaloistaan kiinni ja päästi ne syömään. Sitte hän keräsi lehtiä, levitti ne vuoteeksi, peitti lehdet satulavaipoilla, pani näiden päälle viittansa ja lausui Helenalle:
— Pankaa nyt maata, hyvä neiti, ja nukkukaa, sillä ette tällä hetkellä voi tehdä muutakaan. Kaste pesee puhtaaksi teidän silmänne eikä teillä ole mitään hätää. Minä puolestani painan pääni satulaa vastaan, sillä en enään tunne omia luitani. Tulta emme sytytä, valo houkuttelisi tänne paimenia. Yö on lyhyt ja aamun koittaessa lähdemme eteenpäin. Nukkukaa rauhallisesti, hyvä neiti. Olemme hypelleet kuin jänikset ja, totta puhuen, kulkeneet aika matkan. Mutta niin olemmekin hävittäneet jälkemme, että sen pitää olla pirua ovelamman, joka meidät löytää. Hyvää yötä, armollinen neiti.
— Hyvää yötä, hyvä herra.
Solakka kasakkapoika laski polvilleen ja rukoili kauvan, silmät nostettuina tähtiä kohti. Herra Zagloba taas otti olkapäilleen satulan ja vei sen jonkun matkan päähän, valmistaen siellä itselleen yösijan. Ranta oli onnellisesti valittu makuupaikka, korkea ja kuiva, joten ei siellä ollut sääskiäkään. Tammien tuuhea lehdistö saattoi olla hyvänä suojana sadetta vastaan.
Helena ei pitkään aikaan voinut nukkua. Edellisen yön tapaukset tulivat taasen elävinä hänen eteensä. Pimeässä ikäänkuin kallistuivat murhatun tädin ja veljien kasvot hänen puoleensa. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi yhdessä heidän ruumiidensa kanssa, suljettuna samaan huoneeseen. Heti tulee sinne Bohun. Hän näki Bohunin kalpeat kasvot ja mustat, tuskan rypistämät kulmakarvat, hänen silmänsä tuijottavat Helenaan… Tyttö joutui sanomattoman levottomuuden valtaan. Ja nyt hän yhtäkkiä, ympäröivässä pimeydessä todella näkeekin kaksi välkkyvää silmää…
Kuu katsahti hetkeksi pilvien raosta, valaisten muutamalla säteellä tammikon ja antaen kannoille ja oksille satumaiset muodot. Ruisrääkät kaihersivat niityillä, viiriäiset ääntelivät arolla. Silloin tällöin kuului kaukaa joitakin kummallisia lintujen tai yöeläinten ääniä. Lähempänä päristelivät hevoset. Pureskellen ruohoa ja hypiskellen kytkyimissään loittonivat ne loittonemistaan nukkujista. Kaikki nämä äänet olivat kuitenkin vain omiaan rauhoittamaan Helenaa, sillä ne karkoittivat haaveelliset näyt ja siirsivät hänet todellisuuteen. Ne sanoivat hänelle, että hirveä huone joka alati oli hänen silmissään, sukulaisten ruumiit ja kalpea Bohun kostonhimoisine katseineen, ovat harhanäkyjä, kauhun tuotteita eikä mitään muuta. Joitakuita päiviä sitten olisi pelkkä ajatus tällaisesta yönvietosta paljaan taivaan alla erämaassa kipeästi loukannut häntä. Nyt täytyi hänen tyynnyttääkseen itseään johdattaa mieleensä, että hän todella on Kahamlikin rannalla, kaukana neitsytkammiostaan.
Ruisrääkät ja viiriäiset ääntelivät häntä uneen. Tähdet tuikkivat ja kun tuulenhenki liikutti oksia, niin pörähtelivät turilaat tammien lehdillä. Vihdoin vaipui Helena uneen. Erämaan yöt tarjoavat kuitenkin myöskin yllätyksensä. Oli jo alkanut valjeta, kun hänen korviinsa sattui joitakin kauheita ääniä: loksahtelua, ulvontaa, kuorsausta ja kesken kaiken vingahdus niin tuskallinen ja vihlova, että veri hänen suonissaan jähmettyi. Hän hypähti pystyyn, hän oli kylmässä hiessä, kauhistuksissaan ei hän ymmärtänyt mitä tehdä. Yhtäkkiä ilmestyi hänen silmiensä eteen Zagloba, joka lakitta päin oli maannut sillä suunnalla mistä melu kuului. Hänellä oli pistoli kädessä. Hetken perästä kajautti hän äänensä kuuluville: "u-haa! u-haa! Voi teitä raukkoja!" Samassa pamahti laukaus ja kaikki vaikeni. Helenasta tuntui siltä kuin odotusta olisi kestänyt vuosisatoja. Vihdoin alkoi Zagloban ääni kuulua alempaa rannalta:
— Sudet teidät syökööt ja rakkari nylkeköön, että juutalaiset saisivat pitää teitä kauluksinaan!
Zagloban äänessä tuntui todellinen epätoivo.
— Mitä on tapahtunut? kysyi tyttö.
— Sudet ovat raadelleet hevoset. — Jeesus Maaria, molemmatko?
— Toisen ovat tappaneet ja toinen on niin revitty, ettei se kulje sataakaan askelta eteenpäin. Eivät ne yöllä ole loitonneet kuin korkeintain kolmensadan askeleen päähän, mutta mennyttä ne ovat kuin ovatkin.
— Mitä me nyt teemme?
— Niin, mitä me teemme! Veistämme itsellemme kepit ja asetumme niiden selkään. Tiedänkös minä mitä nyt tehdään. Sen vain tiedän, että piru on merrassa. Sanon kuin sanonkin neidille, että nyt on piru toden totta ottanut meidät haltuunsa eikä se kumma olekaan, sillä varmaan hän on Bohunin ystävä tai suorastaan sukulainen. Mitä kummaa me nyt teemme? Tulkoon minusta hevonen, jos minä sen tiedän! Silloin on ainakin armollisella neidillä kaakki, jonka selässä voi ratsastaa. Konna minä olen, jos joskus olen ollut tällaisessa pulassa!
— Me kävelemme jalan.
— Se on neidin helppo sanoa, neiti kun on kahdenkymmenen vuoden vanha, mutta toista on minun vaeltaa talonpojan malliin, minun, jolla on tällaiset ääriviivat. Vaikka väärinhän sanoin senkin, sillä mikä moukka hyvänsä saa käsiinsä hevoskaakin, koirat vain käyvät jalkaisin. Tässä joutuu ihan epätoivoon, jumaliste. Tietysti me emme jää tänne istumaan, vaan lähdemme liikkeelle, mutta milloin me tulemme perille Zolotonoszaan sitä minä en tiedä! Jos oli vaivaloista paeta hevosenkin selässä, niin jalkapatikka se vasta on maailmanlopun työtä. Meidän on totisesti käynyt niin hullusti kuin vain saattaa käydä. Satulat ovat nyt jätettävät tänne ja suuhunpantavan saamme kuljettaa omalla niskallamme.
— Minä en suostu siihen, että te yksin kannatte mitä me tarvitsemme.
Minä kannan minäkin.
Zagloba murahti hyväksyvästi, nähdessään tytön päättäväisyyden.
— Armollinen neiti, sanoi hän, — olisinhan minä toki turkkilainen tai pakana, jos suostuisin sellaiseen. Eiväthän nuo valkeat kätöset eivätkä nuo kapeat hartiat nyt ole luotu kantamista varten… Jumalan avulla koetan tulla toimeen omin neuvoin, mutta usein minun vain täytyy levätä. Olen näet aina ollut syömisessä ja juomisessa liian kohtuullinen, ja siitä olen saanut hengenahdistuksen. Minä otan matkaan satulavaipat öitä varten, sekä hiukan evästä, ja muu saa sitte jäädä neidin osalle. Ensi työksemme meidän kuitenkin heti täytyy kunnollisesti vahvistaa itseämme.
He ryhtyivät heti aterioimaan. Hyljäten ylistämänsä kohtuullisuuden, ahmi herra Zagloba minkä kerkesi. Puolenpäivän aikaan he tulivat kaalamolle, josta nähtävästi silloin tällöin oli kulkenut ihmisiä ja vankkureita, koska molemmilla rannoilla oli pyörien ja hevosenkavioiden jälkiä.
— Ehkä tämä on Zolotonoszan tie, sanoi Helena.
— Kun ei ole keneltä kysyä.
Tuskin oli Zagloba saanut tämän sanotuksi, kun heidän korviinsa jostakin kaukaa sattui ihmisääni.
— Odottakaappa, hyvä neiti, piiloutukaamme, kuiskasi Zagloba.
Ääni läheni lähenemistään.
— Näettekö jotakin? kysyi Helena.
— Näen.
— Kuka siellä tulee?
— Sokea ukko harppuineen. Poika on häntä johtamassa. Nyt he riisuvat jalkineensa ja tulevat suoraan meitä kohti, joen poikki.
Hetken perästä ilmaisi veden loiskina, että he todella kahlaavat yli joen.
Zagloba ja Helena astuivat esiin piilostaan.
— Hyvää päivää, sanoi Zagloba lujalla äänellä.
— Jumal'antakoon, vastasi ukko. — Kuka siellä on?
— Kristityitä. Älä pelkää, ukko. Kas tuossa saat pikkurahan.
— Antakoon pyhä Nikolai teille terveyttä ja onnea.
— Mistäs te tulette, kuuleppas ukko?
— Browarkista.
— Ja minne tämä tie johtaa?
— Taloihin, hyvä herra, kylään.
— Pääseekö tästä Zolotonoszaan?
— Pääsee, herra.
— Milloin te lähditte Browarkista?
— Eilen aamulla, herra.
— Kävittekö Rozlogissa?
— Kävin. Mutta sitte sinne kuului tulleen ritareja ja oli ollut tappelu.
— Kukas sen kertoi?
— Browarkissa kerrottiin. Sinne oli tullut yksi ruhtinattaren palvelijoista ja hän kertoi kauheita.
— Ette te itse nähneet häntä?
— Minä en näe, minä olen sokea, herra.
— Entä tuo poika?
— Hän näkee, mutta on taas mykkä, ja yksin minä ymmärrän häntä.
— Onko tästä pitkäkin matka Rozlogiin? Me olemme nimittäin menossa sinne.
— Oi, se on kaukana.
— Mutta tehän sanotte käyneenne Rozlogissa.
— Kävimme, herra.
— Vai niin, sanoi herra Zagloba ja tarttui yhtäkkiä poikaa niskasta kiinni. — Ahaa, te lurjukset, konnat ja pahantekijät, vai kuljette te vakoilemassa ja yllytätte talonpoikia kapinaan. Hei, Fedor, Olesza ja Maksim, ottakaa kiinni heidät, riisukaa alasti ja hirttäkää tai upottakaa veteen. Lyökää heitä, he ovat kapinoitsijoita, vakoilijoita, lyökää, lyökää kuoliaaksi.
Zagloba alkoi nyt höyhentää poikaa, kovasti ravistellen häntä ja huutaen yhä lujemmalla äänellä. Ukko heittäytyi polvilleen ja pyysi armoa, poika päästeli mykän vihlovia ääniä. Hämmästyksen vallassa katseli Helena tätä outoa hyökkäystä.
— Mitä te teette? kysyi hän, voimatta uskoa omia silmiään.
Mutta herra Zagloba vain ärjyi ja kirosi, pannen liikkeelle kaikki manalan henget, kutsuen kulkijain kimppuun kaikkia mahdollisia onnettomuuksia, tuhoja ja tauteja ja uhkaillen heitä kaikilla piinan ja kuoleman eri lajeilla.
Nuori ruhtinatar luuli, että Zagloba oli kadottanut järkensä.
— Mene kauvemma, huusi hän Helenalle, — ei sinun sovi katsella mitä täällä tapahtuu, mene tiehesi siitä.
Yhtäkkiä kääntyi hän ukon puoleen:
— Riisu vaatteesi, ukko, ja jollet tottele, niin minä lyön sinut kappaleiksi.
Kaadettuaan pojan maahan, alkoi hän riisua häntä omin käsin. Pelästyneenä heitti ukko luotaan sekä harppunsa että pussinsa ja viittansa.
— Riisu kaikki, tai minä tapan sinut! ärjyi Zagloba.
Ukko alkoi vetää paitaa yltään.
Nuori ruhtinatar oli nopeasti loitonnut miehistä, jottei hänen ujoutensa loukkaantuisi. Zagloban kiroukset saattoivat häntä kaiken aikaa.
Päästyään jonkun matkan päähän Helena pysähtyi, tietämättä mitä tehdä. Lähellä oli tuulen kaatama puu, hän istuutui kannolle ja odotti. Mykän ähinä, ukon voihkina ja herra Zagloban sadatukset tulivat kaiken aikaa hänen korviinsa.
Vihdoin kaikki vaikeni. Kuului ainoastaan lintujen viserrys ja lehtien kahina. Hetken perästä saattoi eroittaa myöskin läähätystä ja raskaita miehen askelia. Herra Zagloba saapui paikalle.
Hän kantoi olkapäillään ukolta ja pojalta riistettyjä pukuja ja käsissään kahta paria saappaita sekä harppua. Päästessään lähemmä alkoi hän räpytellä tervettä silmäänsä, hän hymyili ja läähätti.
Nähtävästi hän oli erinomaisella tuulella.
— Ei yksikään oikeudenpalvelija räyhää niinkuin minä tänään olen räyhännyt, sanoi hän. — Aivan tuli kurkkuni käheäksi. Mutta minä olenkin sitte saanut mitä halusin saada. Lähetin heidät matkaan ilkisen alastomina, sellaisina kuin äiti on heidät synnyttänyt. Jollei sulttaani nyt tee minua pashaksi, tai Valakian hospodariksi, niin hän on kiittämätön, sillä minä olen toimittanut hänelle kaksi turkkilaista pyhimystä lisää. Pyysivät, roistot, että jättäisin heille edes paidat, mutta minä sanoin että saavat olla sangen kiitollisia, kun jätän heidät henkiin. Ja katsokaas nyt, hyvä neiti, kaikki on uutta: viitta, saappaat ja paidat. Onkos tässä valtakunnassa enään järjestystä, kun moukat käyvät puettuina noin ylellisesti? He olivat tietysti olleet messumarkkinoilla Browarkissa, siellä kerjänneet kokoon melko rahat ja markkinoilta ostaneet itsellensä uudet vaatteet, alusta loppuun asti. Ei yksikään aatelismies tässä maassa käännä pellostansa kokoon niin paljon rahaa kuin tuollainen ukko kerjäämällä. Nyt minäkin jätän ritarinammatin ja rupean ryöstämään harppu-ukkoja maanteillä, sillä minä huomaan, ette eo modo kaikista pikemmin pääsee varoihin.
— Mutta mitä varten te tämän nyt teitte? kysyi Helena.
— Mitäkö varten? Eikös neiti sitä ymmärrä. Odottakaappa nyt hiukan, niin minä näytän heti mitä varten.
Sen sanottuaan otti Zagloba toisen puolen ryöstetyistä vaatteista ja poistui rannalle pensaikkoon. — Hetken perästä alkoi pensaikosta kuulua harpun säveliä ja heti senjälkeen ilmestyi näkyviin — ei enään herra Zagloba, vaan todellinen ukrainalainen soittaja-ukko, harmaapartaisena ja toisessa silmässään kaihi. Soittajaukko läheni Helenaa, laulaen käheällä äänellä:
Harmaja haukka, armas kuin veli, ylhäällä lennät, kauvaksi katsot.
Ruhtinatar taputti käsiään ja ensimäisen kerran senjälkeen kun hän oli paennut Rozlogista, kirkasti hymy hänen ihania kasvojaan.
— Jollen olisi tietänyt, että te se olette, niin en olisi teitä tuntenut.
— Vai niin, sanoi herra Zagloba, — neiti ei kai laskiaisenakaan ole nähnyt paremmanpuoleisia naamiaisia. Minä tuossa katselin kuvaani Kahamlikin vedessä ja jos eläessäni olen nähnyt komeamman soittaja-ukon, niin hirtettäköön minut oman pussini nauhoihin. Eikä minulla ole puutetta lauluistakaan. Mitäs armollinen neiti suvaitsee: ehkä kuulla Bohuslawin Marusiasta, Bondariwnasta, tai Sierpiahin kuolemasta. Osaan minä senkin. Lurjus olen, jollen ansaitse leipäpalasta suurimpienkin hulivilien joukossa!
— Nyt ymmärrän jo tekonne, ymmärrän miksi ryöstitte puvun noilta raukoilta. Te voitte nyt valepuvussa kulkea turvallisemmin.
— Se on selvää, sanoi herra Zagloba. — Mitäs neiti ajattelee… Kas täällä Dnieperin takana on rahvas pahempaa kuin missään muualla ja vain ruhtinaan käsi pidättää ilkimykset väkivallanteosta. Mutta nyt, kun he saavat tietää sodasta zaporogilaisia vastaan ja Chmielnickin voitoista, niin ei mikään mahti pidätä heitä kapinasta. Huomasitteko noita hevospaimenia, jotka jo tahtoivat käydä kimppuumme? Jolleivät hetmanit nyt pian lyö Chmielnickiä, niin koko maa päivän tai kahden perästä on tulessa. Kuinkas minä silloin kuljetan neidin kapinoitsevien talonpoikaisjoukkojen lävitse? Ja jos meidän pitää joutua niiden käsiin, niin olisimme yksintein voineet jäädä Bohunin kynsiin.
— Ei mitenkään, ei mitenkään, pikemmin minä tahdon kuolla! keskeytti ruhtinatar.
— Mutta minä tahdon pikemmin elää, sillä kuolema on kuin onkin sellainen temppu, ettei sitä vältä millään sukkeluudella. Vaan minäpä luulen, että Jumala suorastaan lähetti nuo soittajat tiellemme. Peloitin heitä samoin kuin noita hevospaimeniakin sillä, että ruhtinas koko armeijoineen on likenemässä. Kauhuissaan tulevat he nyt istumaan kolme päivää kaislikossa ja valepuvuissamme pääsemme me sillaikaa ehkäpä Zolotonoszaan asti, tapaamme siellä teidän veljenne ja saamme apua. Jollei, niin menemme kauvemma, aina hetmanien luokse, tai odotamme ruhtinasta. Ja tämän kaiken teemme turvallisesti, sillä soittaja-ukkoja ei uhkaa mikään, ei talonpoikien enempää kuin kasakkainkaan puolelta. Me voisimme huoleti pistää päämme vaikkapa Chmielnickin leiriin. Vain tatareja meidän tulee välttää, sillä he voisivat ottaa armollisen neidin nuorena poikana vankeuteensa.
— Silloin täytyy minunkin vaihtaa pukua!
— Aivan oikein, neiti saa luopua tuosta asetakista, teidän täytyy pukeutua talonpoikaisnuorukaiseksi. Tietysti te olette vähän liian hieno talonpojanlapseksi ja myöskin minä soittaja-äijäksi, mutta minkäs sille mahtaa. Tuuli kyllä pian ahavoittaa teidän kasvonne ja kävelemisestä laskeutuu minun möhömahani. Minä hikoilen pois kaiken lihavuuden! Kun aikoinaan rumenialaiset polttivat toisen silmäni, niin pidin sitä kauheana onnettomuutena, mutta nyt huomaan, että tämä tuleekin hyvään tarpeeseen, sillä soittaja-äijä joka ei ole sokea, olisi kaikin puolin epäilyttävä. Neidin täytyy nyt kuljettaa minua kädestä ja kutsua minua Onutrijksi, sillä se on minun isoisäni nimi. Pankaa pian yllenne toinen puku, sillä meidän täytyy lähteä matkalle. Jalkaneuvojen varassa matka piteneekin aikalailla.
Herra Zagloba meni syrjään ja Helena alkoi heti pukea ylleen ukkoa seuranneen pojan vaatteita. Kylvettyään joessa heitti hän yltään asepuvun ja veti päälleen talonpoikaisviitan. Sitte pani hän päähänsä olkihatun ja heitti repun hartioilleen. Onneksi oli Zagloban ryöstämä poika ollut solakka ja hento, niin että hänen pukunsa sopi Helenalle. Zagloba palasi ja tarkasteli häntä joka puolelta.
— Herranen aika! sanoi hän, — moni ritari luopuisi mielellään säädystään, jos hän saisi taluttajakseen tuollaisen pojan. Minä tunnenkin erään husaarin, joka varmaan sen tekisi. Noille hiuksille vain täytyy välttämättä keksiä jokin keino. Näinhän minä Stambulissa kauniita poikia, mutta en minä vielä tuollaista ole nähnyt.
— Kunhan vain ei tämä minun hienouteni kääntyisi pahaksi, sanoi
Helena.
Mutta samalla hän hymyili, sillä herra Zagloban ihailu oli hivellyt naisen korvia.
— Hienous ei koskaan käänny pahaksi ja itse olen siitä esimerkkinä, sillä kun turkkilaiset Galatassa polttivat minulta silmän, niin he olisivat polttaneet toisenkin, jollei sikäläisen pashan vaimo olisi minua pelastanut. Ja hän teki sen yksinomaan minun tavattoman kauneuteni takia. Neiti voi vieläkin huomata tämän kauneuden jäljet.
— Mutta tehän sanoitte, että rumenialaiset polttivat teiltä silmän.
— Niin, kas rumeneja ne olivatkin, vaikka turkkilaistuneita. Ne olivat Galatassa pashan palvelijoina.
— Mutta eiväthän ne tuota yhtäkään saaneet poltetuksi.
— Niin, kas raudan kuumuudesta jäi vain kaihi. Mutta vähät niistä!
Mitä neiti nyt aikoo tehdä tuolle tukallensa?
— Mitäs muuta kuin se täytyy leikata poikki.
— Niin täytyy, mutta millä?
— Teidän sapelillanne.
— Päitä kyllä voi leikata sapelilla, mutta en tiedä miten lie hiusten! Quo modo?
— Tiedättekös mitä — minä asetun istumaan tuolle kaatuneelle puulle ja annan hiusten valua kannolle. Ja te saatte siinä lyödä ne poikki. Mutta älkää vain lyökö minun päätäni.
— Sitä ei neidin tarvitse peljätä. Juovuksissa ollessa minä monasti olen leikannut sapelilla kynttilän sydämen, koskettamatta itse kynttilää. Enkä minä nyt teillekään tee mitään pahaa, vaikka tämä onkin ensimäinen tilaisuus tätä laatua.
Helena asettui kannon juurelle, heitti sen poikki tavattoman isot mustat hiuksensa ja nosti silmänsä herra Zaglobaa kohti.
— Olen valmis, sanoi hän, — lyökää. Ja hän hymyili hiukan surullisesti, sillä hänen kävi sääli hiuksiansa, jotka tuskin sai mahtumaan kahteen kouraan. Vaikealta tuntui herra Zaglobastakin. Hän kierteli kantoa, voidakseen paremmin tähdätä iskunsa, ja murahteli:
— Hyi olkoon! Mieluummin minä rupeaisin kasakkain tukanleikkaajaksi. Melkeinpä tuntuu siltä kuin ryhtyisin pyövelintyöhön — pyövelithän, niinkuin neiti tietää, leikkaavat noita-akoilta hiukset päästä, jotta piru ei voisi kätkeytyä hiuksiin ja sieltä voimallansa estää kidutuksen vaikutusta. Mutta neiti ei ole mikään noita ja siksi tuntuu minun toimeni niin inhoittavalta, että jos herra Skrzetuski ei sen takia leikkaa minulta korvia päästä, niin sanon, että hän on huono mies. Oikein nousevat käteni kananlihalle. Ummistakaa nyt edes silmänne, hyvä neiti.
— Olen valmis, sanoi Helena.
Herra Zagloba nousi pystyyn ikäänkuin olisi kohottautunut jalustimissaan. Ohut teräs suhahti ilmassa ja heti valuivat pitkät mustat suortuvat sileää kannonkuorta myöten maahan.
— Olen valmis, sanoi vuorostaan Zagloba. Helena nousi vikkelästi ja samassa lehahtivat hänen lyhyeksi leikatut hiuksensa mustana kehänä kasvoja vastaan. Hänen poskilleen nousi kaino puna, sillä tähän aikaan pidettiin tytön hiusten leikkaamista suurena häpeänä. Helenan puolelta todella oli ollut kysymys uhrista, jonka hän saattoi tehdä vain välttämättömyyden pakosta.
Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä eikä herra Zagloba, joka itsekin oli tyytymätön tekoonsa, yrittänytkään häntä lohduttaa.
— Minusta tuntuu, että nyt olen juljennut tehdä jotakin suorastaan kunniatonta, sanoi Zagloba. — Ja minä toistan, että herra Srzetuskin, jos hän on kunnon kavaljeeri, tekoni takia täytyy leikata minulta korvat. Mutta ei ollut muuta keinoa, sillä armollisen neidin sexus olisi heti arvattu. Nyt voimme ainakin kulkea turvallisesti. Tiestä otin ukolta selvän panemalla tikarin hänen kaulalleen. Sen mukaan mitä hän kertoi, tulemme arolla, näkemään kolme tammea ja niiden likellä on susirotko. Rotkon viereltä tie taasen kulkee Demianowkaan Zolotonoszan suunnalle. Ukko sanoi kuormankuljettajienkin ajavan sitä tietä, niin että ehkä joskus pääsemme istumaan jonkun vankkureille. Raskaita aikoja nämä ovat, hyvä neiti, sellaisia että aina tulemme ne muistamaan. Mutta nyt täytyy luopua sapelistakin, sillä ei soittajaäijän eikä hänen poikansa sovi käyttää aatelismiehen merkkejä. Minä pistän ne tämän kannon alle, ehkäpä Jumala suo minun ne kerran kaivaa sieltä esiin. Monella retkellä on tuo sapeli ollut mukana. Ja moneen seikkailuun se on ollut syynä. Uskokaa pois, hyvä neiti, olisin jo rykmentin päällikkö, jollei olisi ollut ihmisten kateutta ja ilkeyttä. He ovat aina syyttäneet minua siitä, että himoitsen väkeviä juomia. Mutta sellainen se on tämä maailma. Ei ole missään oikeutta. Kun minä nyt en ole syössyt itseäni perikatoon niinkuin mikäkin tyhmyri, vaan kuin mikäkin Cunctator yhdistänyt miehen rohkeuteen varovaisuuden, niin herra Zacwilichowski esimerkiksi sanoi, että pelkuri aina kulkee seurassani. Hyvä mies, mutta ilkeä kieli! Vielä tässä hiljan hän hämmästeli minua siitä, että olen veljestellyt kasakoitten kanssa. Mutta ilman tuota veljestelyä armollinen neiti varmaan ei olisi eheänä päässyt Bohunin kynsistä.
Näin puhuen piiloitti herra Zagloba sapelit kannon alle ja peitti ne ruoholla. Sitte ripusti hän olkapäilleen repun ja harpun, otti käteensä sauvan johon oli pistetty muutamia piikiviä, heilautti sitä ja sanoi:
— No, eipä se olekaan hullumpi, voihan sillä iskeä tulta jonkin koiran tai suden silmien edessä ja lukea montako hammasta sillä on. Pahinta vain on, että täytyy käydä jalan. Mutta mikäs tässä auttaa, lähdetään pois liikkeelle.
He lähtivät. Mustatukkainen poika kulki edellä ja ukko seurasi häntä. Ukko murahteli ja kiroeli, sillä vaikka arolla puhaltelikin tuulenhenki, niin oli hänen kuuma kulkea jalan. Samainen arotuuli ahavoitti ja rusketutti pian kauniin pojan kasvot. Ennen pitkää he tulivat rotkolle. Sen pohjalla pulppusi lähde, jonka läpikuultava vesi vuosi Kahamlikiin. Rotkon luona, vähän matkan päässä joesta, kasvoi kummulla kolme mahtavaa tammea. Niitä kohden ohjasivat matkustajamme askeleensa. Pian tapasivat he myöskin tien jäljet. Tie oli keltaisenaan kukkia, jotka olivat kasvaneet esiin siinä kulkeneiden eläinten lannasta. Tällä hetkellä ei näkynyt ainoatakaan kuormankuljettajaa, ei tuntunut kärrynrasvan hajua eikä näkynyt verkalleen astuvia harmaita härkiä. Siellä täällä vain oli susien kuljettamia ja auringon valkaisemia eläinten luita. Matkamiehemme kulkivat pysähtymättä, leväten vain jonkun kerran, varjoisissa tammilehdoissa. Mustatukkainen poika pani silloin nukkumaan viheriälle nurmelle ja ukko vartioi häntä. Tuontuostakin piti kulkea purojenkin poikki ja missä ei ollut kaalamoa, siellä he hakivat kunnes löysivät sellaisen, käyden pitkät matkat rantaa myöden. Tällöin ukko välistä nosti pojan käsilleen, osoittaen kerjäläiselle harvinaista voimaa. Mutta hän olikin tanakka ukko. Ja niin he käydä laahustivat iltaan asti, kunnes vihdoin poika istuutui tien oheen tammimetsässä ja sanoi:
— Nyt en enään jaksa, voimani ovat kuin ovatkin lopussa. En jaksa kauvemma, panen tuohon maata ja kuolen.
Ukko hätääntyi.
— Näitä kirottuja erämaita! Ei taloa, ei asumusta tien varrella, ei ainoatakaan elävää sielua! Mutta emme me voi tännekään jäädä yöksi, nyt on jo myöhäinen ilta, tunnin päästä tulee pimeä. Kuulkaas sentään, hyvä neiti…
Ukko vaikeni ja hetken vallitsi syvä hiljaisuus. Yhtäkkiä sen keskeytti jokin kaukainen synkkä ääni, joka tuntui tulevan miltei maan sisästä. Todellisuudessa se kuitenkin tuli rotkosta likellä tietä.
— Siellä on susia, sanoi herra Zagloba. — Viime yönä meillä oli hevoset ja sudet söivät ne meiltä. Nyt ne kai aikovat ottaa meidät itsemme. Kyllähän minulla on pistoli viitan alla, mutta riittäneekö ruutia kahteen laukaukseen enkä mielelläni tahtoisi joutua tortuksi susien häissä. Kuuletteko: taas!
Ulvonta kuului jälleen. Se tuntui lähenevän.
— Nouse, lapseni, sanoi ukko, — jollet jaksa käydä, niin kannan sinut. Mikäs tässä auttaa. Huomaan, että liian paljon pidän armollisesta neidistä. Varmaan teen sen siksi, ettei minulla, vanhainpoikain säädyssä kun olen elänyt, ole omia oikeita jälkeläisiä. Ja jos onkin laittomia, niin ne ovat muhamettilaisia, sillä minähän olen niin kauvan ollut Turkissa. Minuun loppuukin Zaglobain suku Wczelen vaakunaa. Neidistä tulee minun vanhuuteni holhooja. Mutta nyt teidän täytyy nousta, tai istua minun olkapäilleni.
— Jalkani ovat käyneet niin raskaiksi, etten voi niitä liikuttaa.
— Ja neiti kehui minulle voimiaan! Mutta hiljaa, hiljaa! Jumaliste, kuulen koirien haukuntaa. Niin juuri, koiria ne ovat eivätkä susia. Silloin on varmaan Demianowka, josta ukko minulle puhui, lähellä. Luojan kiitos! Luulin jo, että täytyisi sytyttää tuli turvaksi susia vastaan, mutta varmaan olisimme molemmat nukahtaneet, sillä molemmat olemme uuvuksissa. Aivan oikein, koirat siellä haukkuvat, kuuletteko?
— Lähdetään, sanoi Helena, joka yhtäkkiä oli saanut takaisin voimia.
Tuskin olivat he päässeet metsän piiristä, kun lukuisista asumuksista muutaman sadan askeleen päässä tuikki valoja heitä vastaan. Niinikään näkivät he kreikanuskoisen kirkon kolme kupolia, jotka aivan äskettäin olivat katetut uusilla päreillä. Iltaruskon viimeiset välkkeet heijastuivat niihin.
— Aivan niin, se on Demianowka, se ei voi olla mikään muu, sanoi herra Zagloba. — Laulaja-ukot ovat kaikkialle tervetulleita, ehkäpä, jos hyvin sattuu, jossakin saamme illallisen ja yösijan ja ehkäpä hyvät ihmiset saattavat meitä hevosella eteenpäinkin. Odottakaappas, hyvä neiti, tämähän on ruhtinaan kylä. Varmaan täällä asuu ala-starosta. Nyt saamme sekä lepoa että uutisia. Varmaan ruhtinas jo on matkalla, ehkäpä pelastuksemme on lähempänä kuin neiti luuleekaan. Mutta muistakaa, että olette mykkä. Minun täytyy jo peruuttaa sanojani, sillä äskenhän käskin sanoa itseäni Onufrijksi, mutta jos kerran olette mykkä, niin ettehän te voi nimittää minua siksi. Minä kyllä sitte puhun sekä omasta puolestani että teidän puolestanne, ja minä puhunkin talonpoikaiskieltä yhtä hyvin kuin latinaa. Eteenpäin! Kas tuossahan ensimäiset asumukset jo ovatkin. Hyvä Jumala, milloin tämä meidän harhailumme loppuu! Jos saisimme edes lämmitettyä olutta, minä kiittäisin Jumalaa siitäkin.
Herra Zagloba vaikeni ja hetken ajan he hiljaa astelivat rinnan.
Sitten Zagloba taasen alkoi:
— Mutta muistakaakin nyt, neiti, että olette mykkä. Jos joku teiltä kysyy jotakin, niin osoittakaa heti minua ja sanokaa: hm, hm, hm. Kyllähän minä olen huomannut, että te yleensäkin olette varovainen, ja nyt on henkemme kysymyksessä. Jos sattumalta tapaisimme hetmanien tai ruhtinaan lippukuntia, niin silloin heti ilmaisemme keitä olemme, varsinkin jos joukossa olisi jokin kohtelias upseeri ja herra Skrzetuskin tuttu. Aivan oikein, neitihän onkin ruhtinaan holhokki, niin että teidän ei hänen sotamiestensäkään puolelta tarvitse peljätä mitään. Mutta mikäs tuli tuolla leimuaa, noin alhaalla? Ahaa, siellä on sepän paja, näkyypä ympärillä olevan paljon ihmisiäkin. Mennäänpäs sinne.
Matalalla paikalla rotkon suulla oli todella paja, tulisijasta lenteli kimputtain kultaisia kipeniä ja ovesta ja seinien monista raoista loimusi kirkas valo, jonka sisällä hääräävät tummat haamut silloin tällöin kaihtoivat. Ulkona pajan edessä näkyi yön hämärässä muutaman kymmenen hengen suuruinen ihmisjoukko. Vasarat kalskuivat tahdissa, kalke kuului yltympäri. Tähän ääneen sekaantuivat laulut pajan edustalla, keskustelevien hälinä ja koirien haukunta. Pantuaan merkille kaikki mitä näki, suuntasi herra Zagloba kulkunsa rotkoa kohden, heläytti harppunsa kieltä ja alkoi laulaa:
Hei kummun rintehellä nyt viljaa leikataan, mut ohi kummun rinteen, tuon rinteen vihreän kasakka ratsastaa.
Näin laulaen läheni hän joukkoa pajan edustalla. Nyt saattoi jo eroittaa yksityisiä ihmisiä, he olivat talonpoikia ja melkein kaikki juovuksissa. Useimmilla oli käsissä seiväs, muutamien seipäänpäissä näkyi viikatteenterä tai keihäänkärki. Sepät pajassa valmistivat paraillaan noita kärkiä ja taivuttivat viikatteita.
— Kas vaari, vaari! huudahdettiin joukosta. — Hyvää päivää, sanoi herra Zagloba.
— Jumal' antakoon.
— Sanokaahan, lapset, onko tämä jo Demianowka?
— On. Kuinka niin?
— Minulle vain sanottiin tuolla tiellä, jatkoi ukko, — että täällä asuu hyviä ihmisiä, jotka ottavat vaarin hyvin vastaan, ruokkivat, juottavat, antavat yösijan ja rovon kouraan. Minä olen jo niin vanha, olen tullut pitkän matkan päästä eikä tuo poikakaan enään jaksa edemmäksi. Hän, mykkä poloinen, taluttaa minua vanhaa, sillä en näe, olen sokea raukka. Jumala teitä siunatkoon ja pyhä Nikolai ihmeitten-tekijä siunatkoon, pyhä Onufrij siunatkoon. Toiseen silmääni vielä jäi vähän Jumalan valoa, mutta toinen on aivan pimeä. Minä kävelen harppu selässä, laulan laulujani ja elän kuin linnut sillä, mikä putoaa hyvien ihmisten käsistä.
— Ja mistäs kaukaa vaari on?
— Oi kaukaa, kaukaa. Mutta suokaa minun levähtää, sillä eroitan, että tuolla pajan seinällä on penkki. Istu nyt sinäkin, raukka, jatkoi hän osoittaen Helenalle penkkiä. — Me olemme tulleet aina Ladowasta asti, mutta kotoa me läksimme jo kauvan sitte ja viimeksi tulemme Browarkin markkinoilta.
— Mitäs hyvää sieltä kuului? kysyi muuan vanha talonpoika, viikate kädessä.
— Kuuluuhan sieltä paljonkin, mutta onko se hyvää, sitä emme tiedä. Paljon sinne oli tullut koolle kansaa. Puhuivat Chmielnickistä, että hän on voittanut hetmaninpojan ja hänen ritarinsa. Kuulimme myöskin, että talonpojat vähävenäläisellä rannalla nousevat herroja vastaan.
Joukko ympäröi heti Zagloban, joka, istuen nuoren ruhtinattaren rinnalla, vähän päästä kosketteli harppunsa kieliä.
— Vaari siis kuuli, että siellä noustaan?
— Kuinkas muuten. Onneton on meidän, talonpoikien kohtalo.
— Mutta sanotaanhan, että siitä nyt tulee loppu?
— Kiovassa on alttarilla löydetty Kristuksen kirje, jossa sanotaan, että syntyy hirveä ja julma sota ja suuri verenvuodatus koko Ukrainassa.
Kehä herra Zagloban ympärillä kävi yhä ahtaammaksi.
— Sanotteko, että oli sellainen kirje?
— Oli, niin totta kuin elän. Sodasta, verenvuodatuksesta… mutta minä en enään jaksa puhua, sillä vanhus raukan kurkku on jo ihan kuivunut.
— Tässä on vaarille viinaryyppy. Kertokaa nyt mitä olette maailmalla kuullut. Mekin tiedämme, että vaarit käyvät kaikkialla ja tietävät paljon asioita. On niitä ollut täälläkin ja sanoneet ovat, että nyt, kun Chmiel ottaa vallan, koittaa herroille mustat päivät. Siksi mekin olemme teettäneet itsellemme keihäät ja viikatteet ettemme jäisi viimeisiksi. Mutta sitä vain emme tiedä, onko paras alkaa nyt jo vai odottaako kirjettä Chmieliltä.
Zagloba kallisti pikaria, maistoi, mietti hetken ja virkkoi:
— Kukas sen on sanonut, että nyt olisi aika alkaa?
— Me itse tahdomme.
— Aljetaan, aljetaan! huusivat useat äänet. — Kun kerran zaporogilaiset ovat voittaneet herrat, niin on aljettava.
Viikatteet ja peitset heiluivat pahaaennustavasti kilahdellen voimakkaissa käsissä.
Sitte seurasi hetken äänettömyys, ainoastaan vasarat pajassa kilkahtelivat. Miehet odottivat mitä vaari sanoisi. Vaari puolestaan mietti ja mietti ja kysyi lopuksi:
Kenenkäs väkeä te olette? Ruhtinas Jareman.
— Ja kenenkäs te aiotte surmata? Talonpojat katsahtivat toisiinsa.
— Hänetkö? kysyi vaari.
— Emme uskalla.
— Ette uskalla, lapset, ette uskalla. Minä olen ollut Lubniessa ja omin silmin nähnyt ruhtinaan. Kauhea hän on. Kun hän huutaa, niin metsän puut tärisevät, ja kun hän polkee jalkansa maahan, niin syntyy rotko. Kuningaskin pelkää häntä ja hetmanit tottelevat häntä ja kaikki häntä pelkäävät. Ja sotaväkeä hänellä on enemmän kuin khanilla ja sulttaanilla. Älkää uskaltako, lapset, älkää uskaltako. Ette te hae häntä, vaan kyllä hän hakee teidät. Ja sittenkään te ette vielä tiedä sitä minkä minä tiedän, nimittäin, että kaikki ljahit kiirehtivät hänen avukseen. Ja tietäkää, että jokainen ljahi on sapeli.
Synkkä hiljaisuus vallitsi joukossa. Vaari kosketteli taasen harppuansa. Vihdoin hän, kasvot kääntyneinä kuuta kohden, sanoi:
— Ruhtinas tulee, tulee. Ja hänen mukanaan on niin monta töyhtöä ja lippua kuin taivaalla on tähtiä ja arolla karhiaisia. Tuuli kiitää hänen edellään ja valittaa ja tiedättekö, lapset, mitä se valittaa? Teidän kohtaloanne se valittaa. Mutta sen edellä kulkee kuolemaemo viikatteineen ja soittaa. Ja tiedättekö miksikä se soittaa? Teidän kaulojanne ajatellen se soittaa.
— Jumala armahda! lausuivat hiljaa muutamat kimeät äänet.
Ja taasen kuului ainoastaan vasaroiden kalke.
— Kukas täällä on ruhtinaan komisariuksena? kysyi vaari.
— Herra Gdeszynski.
— Ja missä hän on?
— Pakeni.
— Miksikä hän pakeni?
— Kun kuuli, että meille taotaan peitsiä ja viikatteita, niin hän pelästyi ja pakeni.
— Sitä pahempi, sillä nyt kantelee hän teidän päällenne ruhtinaalle.
— Mitäs sinä, vaari, siellä rääkyt kuin mikäkin korppi? sanoi vanha talonpoika. — Mekin luulemme, että herroille koittaa mustat päivät. Eikä tule olemaan, ei vähävenäläisellä eikä tatarilaisella rannalla, herroja eikä ruhtinaita, vaan ainoastaan kasakoita, vapaita miehiä. Eikä tule olemaan veroa, ei tynnyristä eikä myllystä eikä lautasta, eikä tule olemaan juutalaisia, sillä niin sanotaan Kristuksen kirjeessä, josta itse meille puhuit. Ja Chmiel on yhtä mahtava kuin ruhtinas. Mitelkööt voimiansa.
— Jumala häntä auttakoon, sanoi vaari. — Raskas on meidän talonpoikien kohtalo, mutta ennen oli toisin.
— Kenen on maa — ruhtinaan, kenen on aro — ruhtinaan, kenen on metsä, kenen ovat karjalaumat ruhtinaan. Mutta ennen oli Jumalan metsä ja Jumalan aro. Ken tuli ensimäisenä, se otti eikä ollut kenellekään velkapää. Nyt on kaikki herrojen ja ruhtinaan omaa.
— Se on teidän omaanne, lapset, vakuutti vaari. — Mutta nyt minä sanon teille yhden asian: itse te tiedätte, ettette täällä uskalla nousta ruhtinasta vastaan, ja kas sentähden sanon teille: joka tahtoo surmata herrat, älköön jääkö tänne niinkauvan kuin Chmiel ei vielä ole mitellyt voimiaan ruhtinaan kanssa, vaan paetkoon Chmielin luo ja tehköön sen heti, huomispäivänä, sillä ruhtinas on jo matkalla. Jos nyt hänen komisariuksensa herra Gdeszynski kantelee Demianowkan päälle, niin silloin ei ruhtinas tule pitämään teitä täällä hengissä, vaan surmaa kaikki viimeiseen mieheen asti. Niin että paetkaa te Chmielin luo. Jota enempi teitä siellä on, sitä helpommin Chmiel voittaa. Oi, hänellä on edessään raskas työ! Hetmanit ovat häntä vastassa ja kruunun sotajoukkoja on lukematon määrä ja sitte on ruhtinas, joka on hetmanejakin mahtavampi. Rientäkää te, lapset, auttamaan Chmieliä ja zaporogilaisia, sillä ne raukat eivät yksinään tule aikaan. Ja hehän taistelevat teidän vapautenne ja teidän omaisuutenne puolesta herroja vastaan. Rientäkää te, niin pelastutte ruhtinaan käsistä ja autatte Chmieliä.
— Hän puhuu totta, huusivat useat äänet joukosta.
— Oikein hän puhuu.
— Viisas vaari.
— Sinä olet siis nähnyt ruhtinaan tiellä?
— No en juuri nähnytkään, mutta Browarkissa kuulin, että hän jo on lähtenyt liikkeelle Lubniesta. Polttaa ja hakkaa maahan missä löytää yhdenkin peitsen, jättää vain maan ja taivaan.
— Jumala armahda!
— Ja mistä meidän tulee hakea Chmieliä?
— Sitävartenhan minä tulinkin, lapset, että kertoisin mistä hakisitte Chmieliä. Menkää te, lapset, Zolotonoszaan ja sitte Trechtymirowiin. Siellä Chmiel jo on teitä odottamassa, sinne kokoontuu väkeä kaikista kylistä ja taloista, sinne tataritkin tulevat, lähtekää te, sillä muuten ei ruhtinas anna teidän kaikkien kulkea pitkin tätä maaemoa.
— Lähdettekö te, isä, meidän kanssamme?
— Minun lähtemiseni on vähän huonoa, sillä maa vetää vanhoja jalkoja puoleensa. Mutta jos valjastatte hevosen rattaiden eteen, niin kyllä lähden kanssanne. Ja ennenkuin tullaan Zolotonoszaan, niin käyn edeltäpäin katsomassa, onko siellä herroja ja sotamiehiä. Jos on, niin vältämme sitä paikkaa ja lähdemme suoraan Trachtymirowiin: Se on jo kasakkamaata. Mutta antakaa minulle nyt syömistä ja juomista, sillä minun, vanhan, on nälkä ja poikani on hänkin nälissään. Huomenaamuna lähdemme liikkeelle ja matkalla minä laulan teille herra Potockista ja ruhtinas Jaremasta. Ne ovat kauheita leijonia. Suuri verenvuodatus tulee tapahtumaan Ukrainassa. Taivas käy punaiseksi ja julman näköiseksi ja kuu ui veressä. Rukoilkaa te, lapset, Jumalalta armoa, sillä ei yksikään teistä saa enään kauvankaan käyskennellä Jumalan maailmassa. Myöskin olen kuullut, että vamppyyrit nousevat haudoista ja ulvovat.
Kauhu valtasi kokoontuneet talonpojat. Vasten tahtoansa alkoivat he katsella ympärilleen, ristitä silmiään ja kuiskutella keskenään. Vihdoin yksi heistä huudahti:
— Zolotonoszaan!
— Zolotonoszaan! toistivat kaikki, ikäänkuin siellä olisi tyyssija ja pelastus.
— Trechtymirowiin!
— Surma ljaheille ja herroille!
Yhtäkkiä astui eräs nuori kasakka esiin, heilautti peistänsä ja huusi:
— Miehet, jos huomenna mennään Zolotonoszaan, niin tänään lähdetään komisariuksen talolle!
— Komisariuksen talolle! toisti heti paikalla muutama kymmen ääni.
— Poltetaan se ja pannaan puhtaaksi!
Mutta vaari, joka siihen asti oli istunut pää painuneena rintaa vastaan, kohotti nyt päänsä ja sanoi:
— Ei, lapset, älkää te lähtekö komisariuksen talolle älkääkä polttako sitä, sillä silloin käy teille huonosti. Ruhtinas joukkoineen kuljeskelee täällä jossakin likellä. Hän huomaa tulipalon loimun, saapuu paikalle ja silloin te olette kiikissä. Antakaa pikemmin minulle jotakin syötävää ja osoittakaa yösija. Ei, pojat, pysykää te hiljaa älkääkä ryhtykö hurjiin tekoihin herrojen kartanoissa.
— Hän on oikeassa, huusivat muutamat.
— Hän on oikeassa, ja sinä, Maksim, olet hullu.
— Tulkaa te, isä, minun luokseni saamaan leipää, suolaa ja simaa, ja sitte lähdette maata heinälatoon, sanoi muuan vanha talonpoika, kääntyen ukon puoleen.
Zagloba nousi ja vetäisi Helenaa hihasta. Ruhtinatar oli nukkunut.
— Poika parka on niin väsynyt, ettei herää, vaikka vasarat kalkuttelevat vieressä, huomautti herra Zagloba.
Mutta mielessään hän mietti:
— Oi suloinen viattomuus, joka voit nukkua keihäiden ja veitsenterien keskellä! Varmaan vartioivat sinua taivaan enkelit ja sinun ohellasi vartioivat minuakin.
Hän herätti Helenan ja he lähtivät astelemaan kylää kohti, joka oli hiukan loitommalla.
Yö oli lauha ja hiljainen. Takovien vasaroiden kaiku seurasi heitä pitkin matkaa. Vanha talonpoika kulki edellä, näyttäen tietä, ja herra Zagloba seurasi, mutisten yksitoikkoisella äänellä jotakin, joka oli olevinaan rukousta:
— Herra Jumala, armahda meitä syntisiä… Näkeekös armollinen neiti!… Pyhä neitsyt… mitä me nyt tekisimme, jollei meillä olisi talonpoikaispukua?… Joka jo maan päällä ja nyt taivaassa… Nyt saamme syödäksemme ja huomenna ajamme hevosella Zolotonoszaa kohti sensijaan että kulkisimme jalan… Amen, amen, amen… On syytä luulla, että Bohun seuraa meidän jälkiämme, sillä meidän viekkautemme ei ikinä saa häntä petetyksi… Amen, amen, amen… Mutta se on kuin onkin nyt myöhäistä, sillä Prohorowkassa kuljemme Dnieperin yli ja sieltä alkaa jo hetmanien valta… Perkele ei ole hurskaalle kauhistuttava. Amen… Täällä on parin päivän perästä koko maa tulessa. Kunpa vain tulisikin ruhtinas Dnieperin yli. Amen… Tukahuttakoon teidät musta kuolema, pyöveli teidät ottakoon… Kuuletteko, hyvä neiti, kuinka siellä pajan lähellä ulvotaan? Amen… Raskaat ajat ovat kuin ovatkin käsissä, mutta hölmö minä olen, jollen nyt sittenkin pelasta armollista neitiä hädästä, vaikka meidän täytyisi paeta aina Varsovaan asti.
— Mitä te, vaari, siellä mutisette? kysyi talonpoika.
— Rukoilen vain teidän terveytenne puolesta. Amen, amen…
— Ja kas tuossa onkin minun mökkini.
— Jumalalle kiitos ja ylistys.
— Iankaikkisesta iankaikkiseen. Pyydän sisään nauttimaan leipää ja suolaa.
— Jumala teitä palkitkoon.
Muutamaa hetkeä myöhemmin vahvisti vaari itseään lampaanlihalla ja joi särpimäksi runsaasti simaa. Seuraavana aamuna aikaisin lähti hän, poika seurassaan, mukavilla rattailla Zolotonoszaa kohden. Heidän mukanaan tuli muutama kymmen ratsastavaa ja keihäillä ja viikatteilla asestettua talonpoikaa.
Ajettiin Kawrajecin, Czarnobajn ja Kropiwnon kautta. Tiellä saattoi huomata, että joka paikassa jo kiehui. Kaikkialla varustautuivat talonpojat, pajat rotkojen syrjillä tekivät työtä varhaisesta aamusta yöhön asti ja vain ruhtinas Jeremin peloittava mahti ja kauhea nimi pidättivät veristä kapinaa vielä puhkeamasta.
Mutta Dnieperin takana raivosi myrsky jo koko vimmassaan. Sanoma
Korsunin tappiosta oli salaman nopeudella levinnyt yli koko
Vähävenäjän. Jossa henki oli, se lähti liikkeelle.