VIIDES LUKU.
Seuraavana aamuna Zagloban paon jälkeen tapasivat kasakat Bohunin puolitukehtuneena viitassa, johon herra Zagloba oli hänet käärinyt. Kun hänen haavansa kuitenkaan eivät olleet vaaralliset, tuli hän pian tajuihinsa. Muistaessaan kaiken mikä oli tapahtunut, raivostui hän, ulvoi kuin villipeto ja tahri kätensä vereen, joka oli vuotanut hänen omasta päästänsä. Hän heitteli veitsellä ihmisiä niin etteivät kasakat uskaltaneet lähestyä häntä. Vihdoin, kun ei hän vielä pysynyt satulassa, sidotti hän kahden hevosen väliin paarit, asettui niille ja kiiti kuin hullu Lubniea kohti, arvellen pakolaisten lähteneen sinne päin. Maaten paareilla, untuvavuoteella ja omassa veressään hän lentämällä lensi pitkin aroa kuin vamppyyri, joka ennen aamuhämärää pakenee takaisin hautaan. Hänen edellään kiidättivät uskolliset kasakat, ollen varmat siitä, että he kaikki rientävät selvään kuolemaan. Tätä menoa ratsastettiin aina Wasilowkaan asti, jossa oli garnisoni, sata unkarilaista ratsumiestä ruhtinaan väkeä. Ikäänkuin inhoten omaa elämäänsä ryntäsi villi hurjapää häikäilemättä tämän ratsuväen kimppuun. Ensimäisenä heittäytyi hän tuleen ja hakkasi ratsuväen muutaman tunnin kestäneessä taistelussa maahan. Vain muutaman sotamiehen hän säästi, kiduttamalla paikoittaakseen heiltä esiin tunnustuksen. Niin saatuaan tietää, ettei aatelismies neitosen seurassa ollut paennut sille suunnalle, ei hän ymmärtänyt mihin ryhtyä ja repi raivoissaan siteet haavoistaan. Oli turhaa jatkaa kauvemma, tietysti kaikkialla, täältä Lubnieen päin, oli ruhtinaan rykmenttejä, ja niitä olivat varmaan taistelun aikana Wasilowkasta paenneet asukkaat jo varoittaneet hyökkäyksestä. Uskolliset kasakat ottivat siis mukaansa raivoamisesta heikontuneen atamaninsa ja veivät hänet Rozlogiin. Palatessaan eivät he kuitenkaan enään tavanneet jälkiäkään kartanosta, sillä paikkakunnan talonpojat olivat ryöstäneet ja polttaneet sen ynnä ruhtinas Wasilin, arvellen voivansa työntää syyn kasakoiden ja Bohunin niskaan, jos ruhtinaat tai ruhtinas Jeremi aikoisivat kostaa heille. Siten olivat kaikki rakennukset poltetut, kirsikkatarha hakattu maahan, koko palvelusväki surmattu. Talonpojat kostivat, kuten näkyy, säälittä Kurcewiczeille heidän ankaran isännyytensä ja sortonsa. Rozlogista lähdettyä joutui Bohunin käsiin Plesniewski, joka oli Czehrynistä tuonut tiedon Keltaisen Veden tappiosta. Kun Plesniewskiltä oli kyselty, minne hän kulkee ja mitä varten hän on liikkeellä, niin oli hän sekaantunut eikä voinut antaa selviä vastauksia. Silloin oli hän tietenkin joutunut epäluulon alaiseksi. Kun häntä sitten polttamalla kidutettiin, tunnusti hän kaikki mitä oli nähnyt ja kuullut, ilmaisten sekä tappion että herra Zagloban tapaamisen edellisenä päivänä. Bohun ilostui ja päästi helpoituksen huokauksen. Hirtätettyään Plesniewskin kiiruhti hän eteenpäin, ollen jo melkein varma siitä, ettei Zagloba nyt pääse häneltä pakoon. Lisäksi antoivat hevospaimenet uusia tietoja, mutta sensijaan hukkuivat kaalamopaikan takana kaikki jäljet kuin veteen. Herra Zagloban paljaaksi ryöstämää ukkoa ei atamani voinut tavata, sillä tämä oli jo kulkenut alemma Kahamlikin vartta myöten, ja lisäksi oli vanhus niin pelästynyt, että piiloili kuin kettu kaislikossa.
Taasen oli ehtinyt kulua päivä ja yö. Kun takaa-ajo Wasilowkan suuntaan niinikään oli vienyt kaksi päivää, niin Zagloballa oli takanansa melkoinen aika. Mutta mitä siis nyt oli tehtävä?
Tässä vaikeassa tilassa ehätti Bohunin avuksi esauli, vanha aron susi, joka nuoruudestaan asti oli tottunut Villeillä Kentillä ajamaan takaa tatareja.
— Isä, sanoi hän, — he ovat olleet pakomatkalla Czehryniin, ja viisaat aikeet heillä olikin, sillä he voittivat aikaa, mutta kun he Plesniewskiltä saivat tietää Chmielistä ja Keltaisen Veden tappiosta, niin he muuttivat suuntaa. Itsehän näit, isä, että he olivat poikenneet maantieltä ja kääntyneet syrjään.
— Mutta arolleko?
— Arolta, jatkoi vanha esauli, — minä heidät kyllä löytäisin, mutta varmaan he ovat menneet Dnieperille päin, päästäkseen hetmanien turviin. He ovat suunnanneet kulkunsa joko Czerkasya kohden tai Zolotonoszaan ja Prohorowkaan. Ja vaikkapa he olisivat menneet Perejaslawiin päin, jota minä en usko, niin löytäisimme heidät sittenkin. Mutta meistä täytyy toisen lähteä Czerkasyyn, toisen Zolotonoszaan, ja pian, sillä jos he pääsevät Dnieperin yli, niin he yrittävät hetmanien luo, tai saavat Chmielnickin tatarit heidät käsiinsä.
— Ratsasta sinä Zolotonoszaan, minä lähden Czerkasyyn.
— Hyvä on, isä.
— Ja pidä silmäsi auki, sillä hän on viekas kettu.
— Ohoo, viekas olen minäkin.
Näin suunniteltuaan takaa-ajon, kääntyi toinen heti Czerkasya ja toinen Zolotonoszaa kohden. Saman päivän iltana saapui vanha esauli Anton Demianowkaan.
Kylä oli tyhjänä. Vain naiset olivat jääneet kotiin. Kaikki miehet olivat lähteneet Dnieperin taakse Chmielnickin luo. Nähdessään aseelliset miehet ja tietämättä keitä he olivat, piiloittautuivat naiset nopeasti latoihin. Antonin täytyi kauvan hakea ennenkuin hän löysi yhden vanhan eukon, joka ei peljännyt ketään, ei edes tatareja.
— Eukko, missä miehet ovat? kysyi Anton.
— Mistäs minä tiedän, vastasi eukko, paljastaen keltaiset hampaansa.
— Me olemme kasakoita, muori kulta. Älkää peljätkö, emme me ole ljaheja.
— Ljahejako? Paha heidät periköön.
— Autattehan te meitä?
— Teitäkö?
Eukko keskeytti hetkeksi lauseensa.
— Hiisi teidät vieköön.
Anton ei tietänyt mihin ryhtyä, kun yhtäkkiä erään mökin ovi narahti ja nuori, kaunis nainen astui ulos.
— Hei miehet, minä tässä kuulin, että te ette ole ljaheja.
— Emmekä ole.
— Oletteko sitte Chmielin väkeä?
— Olemme.
— Varmasti siis ette ljaheja?
— Emme.
— Entä mitäs te tiedustelitte talonpojista?
— Kysyimme, joko he ovat lähteneet.
— Ovat, ovat.
— Jumalan kiitos. Mutta sanoppa, nuorikko, eikö tänne ole paennut eräs aatelismies, kirottu ljahi, tyttärineen?
— Aatelismieskö? Ljahi? En minä ole huomannut.
— Eikö täällä ole käynyt ketään?
— Oli eräs vaari. Hän kehoitti talonpoikia lähtemään Chmielin luo
Zolotonoszaan, koska sanoi ruhtinas Jareman tulevan tänne.
— Minne?
— No tänne. Ja sitte hän lähtee Zolotonoszaan, niin sanoi vaari.
— Ja vaariko kehoitti talonpoikia kapinaan?
— Vaari.
— Oliko hän yksin?
— Ei, mykän kanssa.
— No minkä näköinen hän oli?
— Kuka?
— Vaari.
— Vanha, soitti harppua ja valitti herrojen menoa. Mutta en minä häntä nähnyt.
— Ja kehoittiko talonpoikia kapinaan? kysyi vielä kerran Anton.
— Kehoitti.
— Hm, jääkää Jumalan haltuun, nuorikko.
— Jumalan nimeen.
Anton vaipui ajatuksiinsa. Jos tuo ukko oli valepukuinen Zagloba, niin minkä hiton tähden hän kehoitti talonpoikia liittymään Chmielnickiin? Ja mistä hän olisi saanut valepuvun? Ja mistä hän olisi saanut hevosen? Hän on varmaan paennut ratsain. Mutta ennen kaikkea: miksi hän kehoitti talonpoikia kapinaan ja varoitti heitä ruhtinaan tulosta? Aatelismies ei ikinä olisi varoittanut heitä. Hän olisi ennen kaikkea itse piiloittautunut ruhtinaan turviin. Mutta jos ruhtinas tulee Zolotonoszaan, mikä ei ole mahdotonta, niin hän epäilemättä vaatii kostoa Wasilowkasta. Yhtäkkiä Anton säpsähti, sillä uusi portinpieli, jonka hän sattui näkemään edessään, näytti hänestä suorastaan surmapaalulta.
— Ei, tuo vaari on ollut tavallinen vaari eikä mitään muuta. Ei kannata lähteä Zolotonoszaan, vaan toiselle suunnalle.
Mitäs siis nyt on tehtävä? Jos odottaa, niin voi ruhtinas äkkiarvaamatta saapua. Jos taas lähtee Prohorowkaan ja Dnieperin taakse, niin voi joutua hetmanien käsiin.
Vanhasta arosudesta tuntui aavoilla aroilla melkein ahtaalta.
Hän tunsi, että vaikka hän itse oli susi, niin hän tuossa herra
Zaglobassa oli kohdannut ketun.
Yhtäkkiä hän iski käden otsaansa.
Ja miksikäs tuo vaari yllytti talonpoikia lähtemään Zolotonoszaan, jonka takana oli Prohorowka ja sen takana taas, Dnieperin toisella puolella, hetmanit ja koko kruunun armeijan leiri?
Anton päätti kuin päättikin joka tapauksessa lähteä Prohorowkaan.
Jos hän nyt, tultuansa rannalle saa tietää, että hetmanin joukot ovat toisella puolella, niin hän ei lähde yli, vaan kulkee alas jokea ja yhtyy vastapäätä Czerkasya Bohuniin. Sitäpaitsi hän varmaan matkalla saa lisää tietoja Chmielnickistä. Tiesihän Anton jo Plesniewskin tunnustuksesta, että Chmielnicki oli valloittanut Czehrynin, että hän oli lähettänyt Krywonosin hetmaneja vastaan ja että hän itse Tuhaj-bejn kanssa paraikaa marssi heidän jäljessään. Kokeneena sotilaana ja perinpohjin tuntien paikat katsoi Anton nimittäin varmaksi, että taistelu jo oli tapahtunut. Siinä tapauksessa piti vain saada tieto, kumpiko oli voittanut. Jos Chmielnicki oli lyöty, niin hetmanin joukot hajaantuivat ajaakseen niitä takaa koko Dnieperin tämänpuoleiselle alueelle eikä Zaglobaa siinä tapauksessa kannattanut hakea. Mutta jos Chmielnicki oli voittanut?… Tosin Anton ei siihen paljoakaan uskonut, olihan helpompi lyödä hetmanin poika kuin itse hetmani, helpompi voittaa etujoukko kuin koko armeija.
— Äh, arveli vanha kasakka, — meidän atamanimme tekisi viisaammin, jos hän pitäisi huolta omasta nahastaan eikä tytöstä. Czehrynin luona sopisi mennä Dnieperin yli ja sitte rientää Sicziin niin kauvan kuin aikaa vielä on. Täällä ruhtinas Jareman ja hetmanien välissä käy hänen vaikeaksi istua.
Näin miettien hän kasakkoineen nopeasti lasketti Sulajoen suunnalle. Heti Demianowkan takana oli hänen mentävä yli joen, kulkeaksensa Prohorowkaa kohden. He tulivat Mohilnaan saman joen varrella. Täällä oli kohtalo Antonille erittäin suosiollinen, sillä vaikka Mohilna, samoin kuin Demianowkakin, oli tyhjänä, tapasi hän heti lautan ja kuljettajat, jotka olivat vieneet Dnieperille pyrkivät talonpojat joen yli. Dnieperin tausta, sijaiten aivan ruhtinaan käden ulottuvilla, ei ollut uskaltanut nousta, mutta sensijaan olivat talonpojat kaikista kylistä, kartanoista ja kauppaloista paenneet, liittyäksensä Chmielnickiin ja asettuakseen hänen lippujensa alle. Sanoma zaporogilaisten voitosta Keltaisen Veden luona oli lentänyt kuin lintu läpi koko Dnieperin takaisen seudun, villi rahvas ei enään voinut pysyä levollisesti kotona, vaikkei se juuri täällä ollutkaan saanut kokea sanottavaa kovuutta, ruhtinas, joka kuten sanottu kapinallisia kohteli aivan säälimättömästi, oli todellinen isä rauhallisille asukkaille eivätkä hänen komisariuksensa uskaltaneet tehdä vääryyttä alaisellen rahvaalle. Täkäläinen rahvas, joka vasta äskettäin oli ryöväreistä muuttunut maanviljelijöiksi, ei kuitenkaan sietänyt mitään lakia, hallitusta ja järjestystä, vaan oli tilaisuuden tullen valmis pakenemaan sinne missä sen edessä väikkyi villin vapauden toivo. Monesta kylästä pakenivat nyt naisetkin Chmielnickin luo. Czabanowkasta ja Wysokosta lähti koko väestö, polttaen takaansa asumukset, jottei enään olisi minne palata. Niissä kylissä, minne vielä oli jäänyt vähän väkeä, varustauduttiin minkä kerittiin aseilla.
Anton alkoi heti kysellä lauttamiehiltä, oliko heillä tietoja Dnieperin takaa. Tiedot olivat kuitenkin ristiriitaisia ja hämäriä. Sanottiin että Chmiel taistelee hetmanien kanssa. Toiset väittivät, että hän on lyöty, toiset taas, että hän on voittanut. Eräs talonpoika, joka oli paennut Demianowkan suunnalle, oli kertonut, että hetmanit ovat otetut vangiksi. Lauttamiehet olivat epäilleet, että juuri hän on tuo valepukuinen aatelismies. He eivät kuitenkaan olleet uskaltaneet häntä pidättää, sillä hekin olivat kuulleet, etteivät ruhtinaan joukot ole kaukana. Kauhu lisäsi kaikkialla ruhtinaan sotajoukkojen lukumäärää, tehden niistä joka paikassa läsnäolevia laumoja, eikä tällä hetkellä varmaankaan ollut ainoatakaan kylää Dnieperin takana, jossa ei olisi kerrottu, että ruhtinas on tulossa. Anton huomasi, että hänen miehiänsä kaikkialla pidetään ruhtinas Jeremin etujoukkona.
Pian hän kuitenkin sai lauttamiehet tyyntymään ja alkoi kysellä heiltä Demianowkan talonpoikia.
— Kuinkas sitte, olivat kyllä ja me kuljetimme heidät toiselle puolelle, sanoi lauttamies.
— Oliko eräs vaari heidän kanssansa?
— Oli.
— Ja mykkä vaarin kanssa, pieni poika?
— Oli, ihan niin.
— Minkä näköinen vaari oli?
— Ei aivan vanha, roteva, silmät kuin kalalla, toisessa silmässä kaihi.
— Hän se on, mutisi Anton ja kysyi edelleen: — Entä poika?
— Hän se vasta oli, atamani hyvä, kuin oikea keruubi. Emme ole sellaista nähneet.
Keskustelun aikana he olivat saapuneet toiselle rannalle.
Anton tiesi jo mitä hänen oli tehtävä.
— Ehei, neitosen viemme kuin viemmekin atamanille! Sitte kääntyi hän kasakkainsa puoleen: — Ratsun selkään!
He kiitivät eteenpäin kuin lauma pelästyneitä arokanoja, vaikka tie oli raskas kulkea, koska seutu oli täynnä rotkoja. He ajoivat erääseen suureen rotkoon, jonka pohjalla, lähteen lähettyvillä, kulki aivan kuin luonnon tekemä maantie. Tie ulottui aina Kawrajeciin asti ja niin saattoivat he levähtämättä ajaa hyvän matkaa eteenpäin, Anton kulkien etunenässä parhaimman hevosen selässä. Rotkon leveä suu jo näkyi, kun Anton yhtäkkiä pysäytti hevosensa niin että kipunat takakavioista lensivät kiviä vastaan.
— Mikäs nyt on?
Joukko miehiä ja hevosia oli yhtäkkiä pimittänyt rotkon suun. Se näytti olevan ratsuväkeä, joka parittain ajaen järjestyi kuusi-miehisiksi osastoiksi. Kaikkiaan oli noin kolmesataa hevosta. Anton katsahti joukkoon ja vaikka hän oli vanha soturi ja kaikkinaisiin vaaroihin tottunut, niin hänen sydämensä vavahti ja kasvot kävivät kuolemankalpeiksi.
Hän huomasi heti miehet ruhtinas Jeremin rakuunoiksi.
Myöhäistä oli lähteä pakoon, tuskin kaksisataa askelta oli eroittamassa Antonin joukkoa rakuunoista eivätkä kasakkain väsyneet hevoset olisi ehtineet kauvaskaan takaa-ajajien tieltä. Rakuunat taas, huomatessaan kasakat, lähtivät ajamaan täyttä laukkaa. Hetken perästä he joka taholta ympäröivät kasakat.
— Mitä väkeä te olette? kysyi luutnantti uhkaavasti.
— Bohunin, sanoi Anton nähdessään, että täytyi puhua totta, koska itse väritkin jo ilmaisivat heidät.
Tuntiessaan luutnantin, jonka joskus oli nähnyt Perejaslawissa, Anton heti huusi iloa teeskennellen:
— Herra luutnantti Kuszel, hyvää päivää!
— Vai sinäkö, Anton, siellä olet, sanoi luutnantti, tarkasti katsellen esauliin. — Mitä te täällä teette, missä teidän atamaninne on?
— Herra luutnantti, suurhetmani lähetti meidän atamanimme ruhtinas-vojevodan luo pyytämään apua ja niin on atamani lähtenyt Lubnieen, mutta meidän hän käski kulkea pitkin kyliä ottamassa kiinni vakoilijoita.
Anton valehteli kuin palkattu, mutta hän teki sen luottaen siihen, että rakuunalippukunta joka tulee Dnieperin puolelta, ei voi vielä tietää mitään, ei hyökkäyksestä Rozlogia vastaan enempää kuin taistelusta Wasilowkan luona, tai muistakaan Bohunin kujeista.
Luutnantti sanoi kuitenkin:
— Tekisipä mieli uskoa, että aiotte hiipiä kapinallisten luo.
— Ei, herra luutnantti, sanoi Anton. — Jos me tahtoisimme mennä
Chmielin luo, niin emme olisi Dnieperin tällä puolella.
— Se on totta se, sanoi Kuszel, — aivan totta, sitä en voi kieltää.
Mutta ei atamani tapaa ruhtinas-vojevodaa Lubniesta.
— Eikö? Missäs ruhtinas on?
— Hän on ollut Prilukissa, mutta ehkä hän eilen on marssinut
Lubnieen päin.
— Se on vahinko se. Atamanilla oli kirje hetmanilta ruhtinaalle.
Mutta suokaa minun kysyä teidän armoltanne, tekö johdatte sotajoukkoa
Zolotonoszasta?
— En. Me olemme seisoneet Kalenkissa, nyt olemme saaneet käskyn, samoin kuin koko armeija, kokoontua Lubnieen, josta ruhtinas lähtee liikkeelle koko voimallaan. Vaan minnekkä te menette?
— Prohorowkaan, sillä talonpojat kokoontuvat sinne.
— Onko niitä paljonkin jo paennut sinne? — Paljon, paljon.
— No, menkää Jumalan nimessä.
— Kiitämme nöyrästi teidän armoanne. Jumalan haltuun.
Rakuunat väistyivät ja Antonin miehet ratsastivat heidän keskitseen rotkon suulle päin.
Päästyään rotkosta Anton pysähtyi tarkasti kuuntelemaan ja kun rakuunat vihdoin olivat kadonneet hänen näkyvistään ja kun heidän viimeinenkin kavionkapseensa oli vaiennut, kääntyi hän kasakkainsa puoleen ja sanoi:
— Tietäkää, hölmöt, että jollei minua nyt olisi ollut, niin te kolmen päivän päästä saisitte heittää henkenne Lubniessa. Ja nyt hevosen selkään ja liikkeelle niin lujaan kuin vain hevoset kavioistaan pääsevät.
He lähtivät ajamaan täyttä laukkaa.
— Meillä oli hyvä onni, mietti Anton, — kaksinkertainen onni!
Ensinnäkin pelastimme nahkamme ja toiseksi eivät nuo rakuunat tulleet
Zolotonoszasta eikä Zagloba ollut heitä kohdannut, sillä jos hän
olisi heidät tavannut, niin hän nyt jo olisi turvassa takaa-ajajilta.
Onni oli todella herra Zagloballe vastainen, kun ei hän sattunut kohtaamaan herra Kuszelia ja hänen lippukuntaansa, sillä silloin hän yhtäkkiä olisi pelastunut ja päässyt kaikesta pelosta.
Prohorowkassa kohtasi häntä kuin salama selkeältä taivaalta sanoma Korsunin tappiosta. Jo matkalla Zolotonoszaan, kylissä ja yksinäisissä taloissa, oli kulkenut huhu jostakin suuresta taistelusta, vieläpä Chmielin voitosta, mutta herra Zagloba ei ottanut siihen uskoakseen, sillä hän tiesi kokemuksesta, että rahvaan keskuudessa jokainen sanoma kasvaa tavattomassa mittakaavassa ja että rahvas kertoo mielellään ihmeitä, varsinkin kasakkain urotöistä. Mutta Prohorowkassa ei enään saattanut epäillä. Kauhea ja pahaaennustava totuus iski Zaglobaa kuin kirveellä päähän. Chmiel vietti voittojuhlaa, kruunun armeija oli lyöty, hetmanit vangitut, koko Ukraina tulessa.
Herra Zagloba kävi ensi hetkessä aivan neuvottomaksi. Hän olikin kauheassa asemassa. Onni ei suosinut häntä edes matkan päämääräänkään päästyä, sillä Zolotonoszassa ei hän tavannut mitään garnisonia. Kaupunki kiehui täydessä vimmassa ljaheja vastaan ja vanha pieni linnoitus oli jätetty autioksi. Zagloba ei hetkeäkään epäillyt, että Bohun etsii häntä ja että hän ennemmin tai myöhemmin pääsee hänen jäljillensä. Hän koetti niinkuin ahdistettu jänis etsiä lymypaikkoja, mutta hän tunsi perinpohjin ajokoiran, joka häntä ahdisti ja tiesi, ettei tuo koira eksy polulta. Herra Zagloballa oli takanaan Bohun, edessään talonpoikaiskapinan kauhun meri, teurastukset, murhapoltot, tatarilaislaumat ja petomaiset rahvaan joukot.
Pakeneminen sellaisten asianhaarojen vallitessa oli melkein mahdotonta, varsinkin kun mukana oli tyttö, joka vaikkakin puettuna soittajavaarin saattopojaksi, tavattomalla kauneudellaan kaikkialla käänsi puoleensa huomion.
Ei siis ollut kummaa, jos Zagloba kävi neuvottomaksi.
Mutta herra Zagloba ei koskaan ollut pitkiä aikoja neuvottomana. Keskellä pahintakin mielenhämmennystä hän tiesi, tai pikemmin tunsi aivan selvästi, että hän pelkää Bohunia sata kertaa enemmän kuin tulta, vettä, kapinaa, murhaa, vieläpä itse Chmielnickiäkin. Pelkkä ajatus, että hän voisi joutua tuon hirveän hurjapään käsiin, pöyristytti häntä. "Hän se vasta saisi minusta saaliin", toisteli hän toistelemistaan, "ja edessä on kapinan meri".
Oli jäljellä yksi pelastuskeino: heittää Helena, jättää hänet oman onnensa nojaan. Mutta sitä herra Zagloba ei tahtonut tehdä.
— Älköön se tapahtuko, sanoi hän Helenalle. — Armollinen neiti on minulle antanut tehtävän, jonka seuraus on, että minun nahastani tehdään miekantuppi.
Mutta jättää häntä ei hän tahtonut. Hän ei päästänyt tätä ajatusta edes päähänsäkään. Mitä hänen siis oli tekeminen?
— Niin, ajatteli hän, — nyt ei ole aikaa ruveta etsimään ruhtinasta. Edessäni on meri — minä sukellan siis siihen, pääsenhän siten ainakin piiloon ja ehkäpä Jumalan avulla uin toiselle rannallekin.
Ja hän päätti kuin päättikin lähteä Dnieperin oikealle rannalle. Mutta se ei Prohorowkasta käsin ollut mikään helppo asia. Herra Mikolai Potocki oli jo Krzeczowskia ja hänen mukanaan lähetettyjä sotajoukkoja varten koonnut kaikki veneet, proomut ja lautat pienimmästä isoimpaan asti, Perejaslawista alkaen aina Chzehryniin saakka. Prohorowkassa oli vain yksi ainoa rikkinäinen proomu ja tuhannet pakolaiset Dnieperin takaa odottivat pääsyä siihen. Koko kylästä oli vuokrattu kaikki asumukset, tallit, navetat ja ladot, ja kaikki oli äärettömän kallista. Herra Zagloban täytyi todella harpullaan ja laulullaan ansaita leipäpalasensa. He eivät olleet vielä päässeet lähtemään, sillä proomu oli kaksi kertaa mennyt rikki ja paraikaa sitä täytyi korjata. Yön vietti Zagloba istuen Helenan kanssa joen rannalla keskellä juopuneita talonpoikaisjoukkoja, nuotioiden ääressä, ja yö oli tuulinen ja kylmä. Ruhtinatar oli väsymyksestä ja tuskasta aivan uuvuksissaan, sillä talonpoikaissaappaat olivat hanganneet hänen jalkansa haavoille. Hän pelkäsi jo sairastuvansa. Hänen kasvonsa tummenivat ja kalpenivat, hänen ihanat silmänsä alkoivat sammua, joka hetki hänet valtasi pelko, että hänet valepuvun alta tunnetaan, tai että Bohunin lähettämät takaa-ajajat äkkiarvaamatta saapuvat. Tänä yönä täytyi hänen lisäksi katsella kauheaa näkyä: talonpojat olivat Ros-joen suulta tuoneet mukanaan muutamia aatelisia, joiden tarkoitus oli ollut paeta tatarilaisten hyökkäystä Wisniowieckin alueelle, ja murhasivat heidät rannalla mitä kauheimmalla tavalla. Heiltä puhkaistiin kairoilla silmät ja heidän päänsä louhittiin kivien välissä. Prohorowkassa oli myöskin kaksi juutalaisperhettä. Nämä heitti raivoisa joukko Dnieperiin ja kun eivät onnettomat heti painuneet pohjaan, niin upotettiin heidät pitkien keksien avulla. Senjälkeen alkoi melu ja juopottelu. Humaltuneet kasakat mellastivat juopuneiden naisten kanssa, Kauheat naurunrehahdukset kaikuivat kaameina pitkin Dnieperin tummia rantoja. Tuuli heitti hajalleen nuotiotulet, punaiset kekäleet ja kipinät lentelivät vihurin tempaamina jokeen, hukkuakseen sen aaltoihin. Joskus syntyi rannalla äkkikauhu, silloin tällöin huusi nimittäin joku juopunut käheä ääni pimeydestä: pelastakaa itsenne, Jarema tulee! ja joukko heittäytyi hurjana eteenpäin, toinen tallaten toista ja tönien toinentoistaan veteen. Kerran olivat Zagloba ja ruhtinatarkin joutumaisillaan joukon jalkoihin. Yö oli suorastaan helvetillinen eikä se tuntunut loppuvankaan. Zagloba kerjäsi neljännesmitan viinaa, joi itse ja pakoitti ruhtinattarenkin juomaan, sillä muuten hän olisi menehtynyt, tai sairastunut kuumeeseen. Vihdoin viimein alkoi Dnieperin aalto valjeta ja loiskia. Aamu koitti. Päivä tuli pilvinen, synkkä, kalpea. Zagloba halusi mitä pikimmin päästä toiselle rannalle. Onneksi oli proomukin korjattu. Tungos oli kuitenkin kauhea.
— Tilaa vaarille, tilaa vaarille! huusi Zagloba, pitäen edessään, ojennettujen käsiensä välissä, Helenaa ja suojaten häntä tungokselta. — Tilaa vaarille! Minä lähden Chmielnickin ja Krywonosin luo. Tilaa vaarille, hyvät ihmiset, rakkaat kasakat, kuristakoon teidät musta kuolema, teidät ja teidän lapsenne! En näe hyvin, putoan veteen, upotatte poikani, väistykää nyt, lapset, ettei halpaus kangistuttaisi kaikkia jäseniäni — surma teidät vieköön, menehtykää te paaluissa!
Näin ärjyen, kiroten, pyytäen ja mahtavilla kyynärpäillään tönien rahvaan joukkoa sysäsi hän Helenaa eteenpäin proomua kohti. Sitte hän, niin pian kuin oli kiivennyt kannelle, heti taasen alkoi ärjyä.
— Teitä on täällä jo ihan tarpeeksi, mitä te noin tönitte, upotatte vielä proomun, kun teitä tulee tänne noin paljon. Tarpeeksi, tarpeeksi, tulee teidänkin vuoronne, ja jollei tule, niin vähät siitä.
— Tarpeeksi, tarpeeksi! huusivat ne jotka olivat päässeet proomuun.
— Liikkeelle, liikkeelle!
Airot ojentuivat ja proomu alkoi loitota rannalta. Nopea aalto kantoi sitä heti joen juoksun mukana jonkun verran Demontowin suunnalle.
Oli jo päästy joen uoman puoliväliin, kun Prohorowkan rannalta alkoi kuulua huutoa ja kirkunaa. Kauhea hämminki syntyi niiden joukossa, jotka olivat jääneet rannalle, toiset juoksivat kuin hullut Demontowiin päin, toiset hyppäsivät veteen, toiset kirkuivat, heiluttivat käsiään tai heittäytyivät pitkäkseen maahan.
— Mikä on, mitä on tapahtunut? kysyttiin proomussa.
— Jarema, Jarema! paetkaamme! huusivat muut.
Airot putoelivat kuumeentapaisesti veteen. Proomu kiiti kuin kasakan vene aaltoa pitkin.
Äkkiä ilmestyi joitakin ratsumiehiä Prohorowkan rannalle.
— Jareman sotaväkeä! huudettiin proomussa. Ratsumiehet laukkasivat pitkin rantaa, kääntyilivät, kyselivät ihmisiltä jotakin ja vihdoin alkoivat huutaa proomussa olijoille:
— Seis, seis!
Zagloba katsahti rannalle ja kylmä hiki valui hänen ruumiistaan, kiireestä kantapäähän asti: hän oli tuntenut Bohunin kasakat.
Siellä oli todella Anton miehineen.
Mutta, kuten sanottu, herra Zagloba ei milloinkaan ollut kauvan neuvottomana. Hän varjosti nytkin kädellään silmiään, niinkuin hänen huonosti näkevänä olisi täytynyt katsella jonkun aikaa ennenkuin uskoi silmiään. Vihdoin hän alkoi huutaa ikäänkuin häntä olisi nyljetty:
— Lapset, ne ovat Wisniowieckin kasakoita! jumalan ja Pyhän Neitsyen tähden, pian rannalle! Sääli niitä jotka jäivät, mutta lyödään proomu rikki, sillä muuten me kaikki olemme tuhon omia.
— Pian, pian, proomu rikki! huusivat toiset. Nousi kirkuna, jonka seasta oli mahdoton eroittaa huutoja Prohorowkan rannalta. Samassa hetkessä risahti proomu rantasoraa vastaan. Talonpojat alkoivat heti nopeasti hyppiä alas rannalle, mutta toiset eivät vielä olleet ehtineet päästä maihin, kun toiset jo repivät irti proomun laitoja ja hakkasivat kirveellä pohjaan läpiä. Laudat ja lastut alkoivat lennellä ilmassa, onneton haaksi hävitettiin raivolla. Se revittiin palasiksi, kauhu lisäsi hävittäjien voimaa. Kaiken aikaa herra Zagloba ärjyi.
— Lyökää, repikää, irroittakaa, polttakaa, pelastakaa itsenne!
Jarema tulee!
Näin huutaessaan hän terveellä silmällään tuijotti Helenaan ja teki hänelle merkitseviä eleitä.
Sillä välin olivat huudot toisella rannalla kasvamistaan kasvaneet, siellä olijat kun näkivät proomua hävitettävän. Välimatka oli kuitenkin liian pitkä, mahdoton oli eroittaa mitä huudettiin. Käsienhuitomiset ja viittomiset näyttivät suorastaan uhkauksilta ja ne vain lisäsivät hävittäjäin kiirettä. Haaksi oli hetken perästä mennyttä kalua, mutta yhtäkkiä pääsi kaikkien rinnasta pelon ja kauhistuksen huuto.
— He ratsastavat veteen, uivat meidän luoksemme, voihkivat talonpojat.
Todella kannusti yksi ratsumies, ja hänen jäljessään muutama kymmen muuta, hevosensa veteen, lähtien tulemaan toista rantaa kohti. Se oli hurjan rohkeuden teko, sillä kevään paisuttama aalto vyöryi mahtavampana kuin tavallisesti, muodostaen siellä täällä pyörteitä.
Hevoset, jotka virran vauhti oli temmannut mukaansa, eivät jaksaneet uida suoraan, aalto kantoi niitä tavattomalla nopeudella.
— Eivät jaksa uida perille! huusivat talonpojat.
— Ne uppoavat!
— Jumalan kiitos! Jo… jo… yksi hevonen upposi.
— Surma heidät vieköön!
Hevoset olivat jo uineet kolmannen osan joen leveyttä, mutta yhä voimakkaammin kantoi vesi niitä alaspäin. Nähtävästi niiden voimat alkoivat loppua, vähitellen ne painuivat yhä syvemmälle, hetken päästä olivat niiden selässä istuvat kasakat jo vyötäisiään myöten vedessä. Kului vähän aikaa. Szelepuchan talonpojat juoksivat ulos katsomaan mitä on tekeillä. Nyt näkyivät veden yläpuolella enään vain hevosten otsat, ja vesi ulottui kasakkain rintaan asti. Mutta he olivatkin jo päässeet puoliväliin jokea. Yhtäkkiä taas yhden hevosen otsa ja yksi kasakka katosi veden alle. Hänen jäljessään toinen, kolmas, neljäs ja viides. Uivien joukko yhä väheni. Molemmissa joukoissa joen kahden puolen vallitsi äänettömyys, mutta kaikki liikkuivat pitkin jokivartta, nähdäkseen miten käy. Jo oli kaksi kolmatta osaa joen leveyttä jäänyt taaksepäin, uivien lukumäärä oli suuresti vähentynyt, saattoi kuulla hevosten raskaan korskunan ja kehottavien kasakkain äänet. — Saattoi jo päätellä, että muutamat heistä tulevat ehtimään rannalle. Yhtäkkiä kuului hiljaisuuden keskeltä Zagloban ääni:
— Hei pojat, ampukaa pyssyillänne ruhtinaan väki!
Samassa tuprahti savu, laukaukset paukahtivat ja joelta kaikui epätoivoinen huuto. Hetken päästä olivat hevoset, kasakat, kaikki häipyneet näkymättömiin. Joki virtasi tyhjänä, vain jossakin kauvempana, aaltojen pyörteessä, häämöitti silloin tällöin näkyviin hevosen vatsa tai kasakan punainen lakki. Zagloba katsahti Helenaan, iskien hänelle silmää.