KUUDES LUKU.
Jo ennenkuin Vähävenäjän ruhtinas-vojevoda tapasi herra Skrzetuskin istumassa Rozlogin raunioilla, oli hän saanut tietää Korsunin tappiosta. Herra Polanowski, ruhtinaan husaaritoveri, oli Sahotynissä hänelle siitä ilmoittanut. Ruhtinas asettui ensin Prilukiin ja lähetti sieltä herra Boguslaw Maszkiewiczin mukana hetmaneille kirjeen, kysyen minne he käskisivät hänen koko sotavoimansa kanssa tulla. Kun herra Maszkiewiczia ja hetmanien vastausta kuitenkaan ei pitkään aikaan kuulunut, marssi ruhtinas Perejaslawia kohden, lähettäen etujoukkoja kaikille suunnille ja antaen käskyn, että ne rykmentit, jotka vielä olivat hajallaan Dnieperin takana ja muualla, kiireimmiten kokoontuisivat Lubnieen.
Nyt sai ruhtinas kuitenkin tietää, että toistakymmentä kasakkalippukuntaa, jotka olivat seisoneet rajaseuduilla tatarilaisalueen suunnalla, oli hajaantunut tai mahdollisesti liittynyt kapinaan. Hän huomasi siis voimiensa yhtäkkiä suuresti supistuneen ja kovasti häneen koski tuo odottamaton tieto, että miehet joita hän niin monta kertaa oli johtanut voittoihin, saattoivat hänet pettää. Tavattuaan herra Polanowskin ja saatuaan häneltä tiedon tuosta kuulumattomasta tappiosta, hän kuitenkin armeijalta salasi tämän sanoman ja jatkoi marssiaan Dnieperiä kohden. Hän tahtoi mennä umpimähkään keskelle myrskyä ja kapinaa, kostamaan puolalaisten tappiota, pyyhkimään pois sotajoukkojen häpeää, tai sitte itse vuodattamaan vertansa. Sitäpaitsi hän päätteli, että jonkin osan, tai ehkäpä paljonkin kruunun armeijasta oli täytynyt pelastua perikadosta. Nämä ja hänen kuusituhantinen osastonsa yhdessä saattaisivat vielä voitollisestikin mitellä voimiaan Chmielnickin kanssa.
Perejaslawista, missä ruhtinas silloin majaili, käski hän pienen herra Wolodyjowskin ja herra Kuszelin lähettää rakuuniaan tiedustelulle kaikkiin suuntiin, kuten Czerkasyyn, Mantowiin, Siekiernaan, Buczacziin, Stajkiin, Trehtymirowiin, Rzyszczowiin, ja koota kaikki veneet ja proomut, mitä vain ympäristöstä saattoi löytää. Sotajoukon oli kuljettava vasenta rantaa Rzyszczowiin.
Kohtaamiltaan pakolaisilta saivat lähetit siellä täällä kuulla tappiosta, mutta kaikissa noissa paikoissa missä he kävivät, eivät he löytäneet ainoatakaan venettä, koska, kuten jo on mainittu, kruunun suurhetmani aikaisemmin oli ottanut puolet näistä kulkuneuvoista herra Krzeczowskia ja herra Barabaszia varten ja loput taas oli oikeanpuolisen rannan kapinaan noussut rahvas, ruhtinasta peläten, hävittänyt. Kuitenkin pääsi herra Wolodyjowski oikeanpuoleiselle rannalle sillä tavalla, että hän kiireessä käski lyödä kokoon lautan. Täällä otti hän kiinni kymmenkunnan kasakkaa, jotka hän vei ruhtinaan eteen. Heiltä sai ruhtinas kuulla, missä määrin kapina nyt oli levinnyt, sekä Korsunin tappion kauheista seurauksista. Koko Ukraina oli noussut yhtenä miehenä. Kapina oli vyörynyt kuin tulvavesi, joka päästen tasangolle silmänräpäyksessä valtaa yhä suurempia ja suurempia aloja. Aateli puolusti itseänsä linnoissa ja varustetuissa paikoissa, mutta monet näistä paikoista olivat jo valloitetut.
Chmielnickin voimat kasvoivat joka hetki. Kiinni joutuneet kasakat ilmaisivat hänen sotaväkensä lukumäärän kahdeksi sadaksi tuhanneksi ja parissa päivässä saattoivat nämä voimat helposti kasvaa kaksinkertaisiksi. Sentähden hän nyt taistelun jälkeen yhä viipyi Korsunissa, käyttäen samalla hyväkseen levon hetkeä ja järjestäen lukemattomia laumojaan. Rahvaan oli hän jakanut rykmentteihin ja valinnut everstit atamanien ja kokeneempien zaporogilais-esaulien joukosta. Sitte hän oli lähettänyt etujoukkoja, vieläpä kokonaisia divisioneja valloittamaan läheisiä linnoja. Ottaen tämän kaiken huomioon tuli Jeremi seuraavaan johtopäätökseen: kun ei ollut veneitä, joiden valmistaminen kuusituhantista sotajoukkoa varten veisi muutamia viikkoja ja kun vihollisten voima oli kasvanut näin odottamattoman suureksi, niin ei ollut mahdollista päästä Dnieperin yli siltä kohdalta missä hän paraillaan majaili. Sotaneuvottelussa olivat herra Polanowski, eversti Baranowski, kapteeni herra Aleksander Baranowski ja herra Wolodyjowski sitä mieltä, että olisi marssittava pohjoiseen päin Tshernigowia kohden, joka oli mahtavien metsien takana, sieltä olisi mentävä Lubecziin ja vasta sieltä kuljettava joen yli Brahimowia kohden. Tämä oli kyllä pitkä ja vaikea tie, sillä Czernigowin metsien takana oli, juuri Brahimowin suunnalla, äärettömiä soita, joiden yli ei jalkaväenkään ollut helppo kulkea, saatikka sitte raskaan ratsuväen, kuormaston ja tykistön. Ruhtinasta tämä neuvo kuitenkin miellytti. Joka tapauksessa hän vielä kerran, ennenkuin lähtisi tuolle marssille, jolta ei tuntunut olevan mitään palaamisen mahdollisuutta, halusi näyttäytyä omalla Dnieperin-takaisella alueellaan. Hän toivoi käynnillään voivansa estää kapinaa heti puhkeamasta siellä ja ottaa sikäläisen aatelin siipiensä suojaan. Vielä tahtoi hän tällä käynnillään jättää rahvaan keskuuteen kauhean muiston, jotta ne jotka eivät voineet lähteä sotajoukon mukana, turvallisesti saattaisivat jäädä paikoilleen. Olivathan sitäpaitsi ruhtinatar Griselda, neidit Zbaraski, hovinaiset, koko henkilökunta ja muutamat kokonaiset rykmentit, kuten jalkaväki, vielä Lubniessa. Siksi päätti ruhtinas vielä käydä siellä viimeisellä hyvästijätöllä.
Sotajoukko lähti liikkeelle samana päivänä, etunenässä herra Wolodyjowski rakuunoineen. Nämä, vaikka kaikki poikkeuksetta olivatkin vähävenäläisiä, olivat tottuneet sotakuriin ja sitä tietä vähitellen muuttuneet säännöllisiksi sotilaiksi. Uskollisuudessa voittivat ne miltei kaikki muut lippukunnat. Maa tuntui vielä varsin levolliselta. Siellä täällä kokoontui jo kuitenkin vallatonta väkeä ryöstämään sekä herrojen että talonpoikien taloja. Heitä ruhtinas läpimatkallaan ankarasti kuritti, antaen lyödä heidät paaluihin. Varsinaiset talonpojat eivät vielä olleet missään nousseet kapinaan. Mielet olivat kuitenkin kuohuksissa, tuli kyti talonpojan silmissä ja sielussa, asestauduttiin salaa ja paettiin Dnieperin taa. Pelko kuitenkin vielä voitti veren- ja murhanjanon. Pahana enteenä saattoi pitää sitä, että niissä kylissä, joista talonpojat eivät tähän asti vielä olleet lähteneet Chmielin luo, he nyt ruhtinaan sotajoukkojen lähetessä pakenivat ikäänkuin peläten, että kauhea ruhtinas heidän kasvoistaan lukisi mitä kyti heidän mielessään ja jo edeltäpäin rankaisisi heitä. Hän rankaisi kuitenkin vain siellä missä huomasi vähimmänkin kapinanvalmistuksen ilmiön. Ja kun ruhtinas oli hillitön sekä palkitessaan että rangaistessaan, niin rankaisi hän ilman määrää ja sääliä. Saattaa sanoa, että Dnieperin molemmilla rannoilla näihin aikoihin harhaili kaksi vamppyyria, toinen aatelin — Chmielnicki, ja toinen kapinaan nousseen rahvaan tuhoksi — ruhtinas Jeremi. Rahvaan kesken kuiskailtiin, että kun nämä kaksi kerran joutuvat vastatusten, niin silloin varmaan aurinko pimenee ja vedet joissa käyvät punaisiksi. Mutta heidän kohtaamisensa oli vielä kaukana, sillä Chmielnicki, Keltaisen Veden ja Korsunin taistelujen voittaja, tuo sama Chmielnicki, joka oli lyönyt hajalleen kruunun armeijat, ottanut vangiksi hetmanit ja nyt johti satoja tuhansia sotamiehiä, yksinkertaisesti pelkäsi Lubnien herraa, joka haki häntä Dnieperin takaa. Ruhtinaan joukot olivat juuri päässeet Sleporodin ohi, mutta itse oli ruhtinas pysähtynyt Filipowoon levähtämään, kun hänelle ilmoitettiin, että Chmielnickiltä on saapunut lähettiläitä, jotka tuovat muassaan kirjeen ja pyytävät päästä hänen puheilleen. Ruhtinas käski heti saattaa lähettiläät eteensä. Alastarostan taloon, jossa ruhtinas majaili, astui nyt kaksi zaporogilaista. He esiintyivät sangen kopeina, varsinkin vanhin heistä, atamani Sucha-ruka jonka päähän nähtävästi oli mennyt kasakkain voitto Korsunin luona ja äsken saatu everstinarvo. Kun miehet kuitenkin näkivät ruhtinaan kasvot, niin valtasi heidät sellainen kauhu, että he lankesivat hänen jalkainsa juureen eivätkä saaneet sanaa suustaan.
Ruhtinas istui etevimpien ritariensa ympäröimänä. Hän käski miesten nousta ja kysyi, missä asiassa he olivat tulleet.
— Meillä on kirje hetmanilta, vastasi Sucha-ruka. Ruhtinas tuijotti kasakkaa suoraan silmiin ja sanoi rauhallisesti, mutta tähdentäen jokaista sanaansa:
— Konnalta, lurjukselta ja ryöväriltä eikä atamanilta.
Zaporogilaiset kalpenivat, tai pikemmin saattaa sanoa heidän kasvojensa käyneen sinisiksi. Pää painuneena rintaa vastaan jäivät he vaieten seisomaan ovensuuhun.
Ruhtinas käski herra Maszkiewiczin lukemaan kirjeen.
Kirje oli nöyrä. Huolimatta Korsunin voitosta, oli Chmielnickissä kettu saanut voiton leijonasta, käärme kotkasta, nähtävästi hän oli muistanut kirjoittavansa Wisniowieckille. Ehkäpä hän liehakoi lepyttääksensä ruhtinasta, voidakseen sitte helpommin purra häntä. Joka tapauksessa hän nyt liehakoi. Hän kirjoitti, että Czaplinski on ollut syynä siihen mikä on tapahtunut, ja että hetmanit ovat saaneet kokea vain onnen vaihtelevaisuutta. Se mikä on tapahtunut, ei siis ole ollut hänen, Chmielnickin syytä, vaan on se tapahtunut sen kovan kohtalon ja sorron vuoksi, mitä Ukrainan kasakat ovat saaneet kokea. Hän, Chmielnicki pyytää nyt, että ruhtinas ei suuttuisi hänelle, vaan antaisi anteeksi, jossa tapauksessa hän ainiaaksi jää ruhtinaan kuuliaiseksi ja nöyräksi palvelijaksi. Virittääkseen ruhtinaan mielen suosiolliseksi lähettejä kohtaan ja pelastaaksensa heidät hänen ankaruudestaan, hän ilmoittaa päästäjänsä husaariupseeri Skrzetuskin, jonka hän Siczissä otti vangiksi, terveenä vapauteen.
Sitte seurasi valituksia herra Skrzetuskin ylpeydestä: hän muunmuassa ei ollut suostunut ottamaan viedäkseen kirjettä Chmielnickiltä ruhtinaalle, jonka kautta hän suuresti loukkasi hänen, Chmielnickin, hetmaniarvoa ja koko zaporogilaissotajoukon kunniaa. Juuri tämä ylpeys ja ylenkatse, jota kasakat alituisesti saivat kokea ljahien puolelta, oli Chmielnickin mielestä syynä kaikkeen siihen mikä oli tapahtunut, aina Keltaisesta Vedestä alkaen Korsuniin asti. Lopuksi hän vakuutti suuresti pahoittelevansa sitä mikä oli tapahtunut ja alati jäävänsä uskolliseksi Puolan valtakunnalle sekä sulki itsensä ruhtinaan suosioon, tarjoten hänelle joka suhteessa palveluksiaan.
Tätä kirjettä kuunnellessaan olivat itse lähetitkin hämmästyksen vallassa, sillä he eivät edeltäpäin olleet tunteneet kirjeen sisältöä. He olivat otaksuneet, että se pikemmin sisältäisi soimauksia ja ylpeitä moitteita kuin pyyntejä. Nyt huomasivat he selvästi, ettei Chmielnicki tahtonut jättää kaikkea yhden kortin varaan, noustessaan niin kuuluisaa sotapäällikköä vastaan kuin ruhtinas. Sensijaan että olisi koko voimallaan marssinut häntä vastaan, hän viivytteli, teeskenteli nöyryyttä ja nähtävästi odotti, että ruhtinaan joukot murenisivat yksityisissä taisteluissa. Sanalla sanoen: hän ilmeisesti pelkäsi ruhtinasta. Lähetit tulivatkin kirjettä luettaessa entistä nöyremmiksi. He seurasivat tarkasti ruhtinaan kasvonilmeitä, niistä voidakseen päättää, mikä kohtalo heitä odotti, elämä vaiko kuolema. Ja vaikka he tullessansa olivat ottaneet lukuun senkin, että voi olla kysymys kuolemasta, niin valtasi heidät nyt kauhuntunne. Ruhtinas kuunteli kuitenkin tyynesti. Vain silloin tällöin painoi hän alas katseensa ikäänkuin pidättääkseen silmissään piileviä salamoja; ja selvästi saattoi nähdä, että hän hillitsee hirveää vihaa. Kun kirje oli luettu loppuun, ei hän läheteille lausunut sanaakaan, käski vain Wolodyjowskin saattaa heidät pois ja uskoa vartioiden haltuun, mutta everstien puoleen kääntyen lausui hän seuraavaa:
— Suuri on totisesti tämän vihollisen viekkaus, sillä joko hän tuolla kirjeellään tahtoo nukuttaa minut, voidakseen sitten hyökätä nukkuvan kimppuun, tai marssii hän valtakunnan sisäosiin ja toimittaa myöntyväisiltä valtiopäiviltä ja kuninkaalta sovinnon sekä anteeksiannon. Ja silloin tuntee hän jalkainsa alla maaperän varmaksi, sillä jos minä vielä silloin tahtoisin käydä sotaa, niin ei enään hän menettelisi valtakunnan tahtoa vastaan, vaan minä ja minut katsottaisiin kapinoitsijaksi.
Wurcel kävi kiinni päähänsä:
— O vulpes astuta, sitä viekasta kettua!
— Mitä siis nyt on tehtävä, hyvät herrat? kysyi ruhtinas. — Sanokaa rohkeasti, minä ilmaisen sitte puolestani oman tahtoni.
Vanha Zacwilichowski, joka jo kauvan sitte oli jättänyt Czehrynin ja yhtynyt ruhtinaaseen, lausui:
— Tapahtukoon teidän ruhtinaallisen tahtonne mukaan, mutta jos minun on lupa lausua mielipiteeni, niin sanon: tavallisella kekseliäisyydellänne on teidän ruhtinaallinen armonne heti saanut selville Chmielnickin tarkoitukset. Sellaiset ne juuri ovat eivätkä mitään muuta. Olisin siis sitä mieltä, ettei hänen kirjeeseensä tule panna mitään huomiota, vaan sitte kun rouva ruhtinatar on saatettu turvalliseen paikkaan, on mentävä Dnieperin yli ja aljettava sota ennenkuin Chmielnicki ehtii ryhtyä sovintotoimiin. Sillä häpeä ja epäkunnia olisi toki valtakunnalle, jos tuollaiset kunnottomuudet rauhassa saisivat hiipiä eteenpäin. Muuten (ja siinä hän kääntyi everstien puoleen) odotan herrojen mielipidettä, tämä on oma horjumaton mielipiteeni.
Leirikapteeni herra Aleksander Zamojski kolisti nyt sapeliaan:
— Arvoisa horonzi, vanhuus ja viisaus puhuu teidän suunne kautta. Tuon lohikäärmeen pää on muserrettava ennenkuin se kasvaa liian suureksi ja nielee meidätkin.
— Amen, lausui kirkkoherra Muchowiecki. Toiset rykmentinpäälliköt eivät puhuneet, vaan alkoivat, noudattaen herra leirikapteenin esimerkkiä, helistellä sapelejaan, murista ja kiristellä hampaitaan. Herra Wurcel otti kuitenkin taasen sananvuoron ja lausui:
— Armollinen ruhtinas, solvaavaa on teidän ruhtinaalliselle nimellenne, että tuo konna rohkenee kirjoittaa teidän armollenne, sillä onhan leiriatamaneilla korkea, valtakunnan vahvistama ja tunnustama arvo, jota eivät edes huonekunta-atamanit saata saada.
Mutta Chmielnicki on itse omavaltaisesti ruvennut hetmaniksi eikä häntä voida pitää muuna kuin pahantekijänä, kuten herra Skrzetuski, kiitettävästi kyllä, huomasikin, silloin kun ei hän ottanut viedäkseen hänen kirjettään teidän ruhtinaalliselle armollenne.
— Samoin minäkin ajattelen, sanoi ruhtinas, — mutta kun nyt en voi ulottaa kättäni häneen itseensä, niin saa hän rangaistuksensa lähettiensä persoonassa.
Sen sanottuaan kääntyi hän tatarilaisen hovilippukunnan päällikön puoleen:
— Herra Wierszul, käskekää tatarienne hakata maahan nuo kasakat, mutta heidän päällikköänsä varten on teroitettava paalu ja viipymättä on hän siihen istutettava.
Wierszul taivutti päätään, joka oli punainen kuin liekki, ja meni ulos. Kirkkoherra Muchowiecki taas, joka tavallisesti hillitsi ruhtinaan vihaa, pani kätensä ristiin kuin rukousta varten ja katsoi anovasti häntä silmiin, etsien sieltä armoa.
— Minä tiedän, kirkkoherra, mitä te tarkoitatte, sanoi ruhtinas-vojevoda, — mutta se ei nyt käy päinsä. Tämä on välttämätöntä niiden julmuuksien takia, joita he panevat toimeen tuolla Dnieperin toisella puolella, se on välttämätöntä meidän arvomme ja valtakunnan edun takia. On välttämätöntä järkähtämättä osoittaa, että vielä on joku, joka ei pelkää tuota hurjimusta, vaan kohtelee häntä pahantekijänä. Hän kyllä kirjoittaa nöyrästi, mutta hänen menettelynsä on röyhkeää ja hän toimii Ukrainassa kuin hallitseva ruhtinas. Hän saattaa valtakunnan niin suureen vaaraan, ettei se ole pitkään aikaan saanut kokea sellaista. — Armollinen ruhtinas, hän on vapauttanut herra Skrzetuskin, kuten hän kirjoittaa, lausui kirkkoherra arasti.
— Minä kiitän teitä Skrzetuskin puolesta, jonka te näin asetatte noiden kapinallisten tasolle.
Ruhtinas rypisti kulmakarvojaan.
— Mutta riittääkö. Minä näen, jatkoi hän, kääntyen rykmentinpäällikköjen puoleen, — että te kaikki äänestätte sodan puolesta. Se on minunkin tahtoni. Marssimme ensin Czernigowiin, ottaen matkan varrelta mukaamme aatelin. Brahimin kohdalla menemme joen yli ja senjälkeen tulee meidän marssia etelää kohti. Nyt lähdemme Lubnieen.
— Jumala meitä auttakoon! lausuivat rykmentinpäälliköt.
Samassa hetkessä avautui ovi ja huoneeseen astui Rostworowski, rumenialaisen lippukunnan päällikkö, joka kaksi päivää sitte kolmensadan ratsumiehen kanssa oli lähetetty tiedustelumatkalle.
— Herra ruhtinas, huudahti hän, — kapina leviää, Rozlogi on poltettu ja lippukuntamme Wasilowkassa hakattu maahan viimeistä miestä myöten.
— Kuinka? Mitä? Missä? kysyttiin joka suunnalta. Mutta ruhtinas viittasi kädellään vaitiolon merkiksi ja kysyi:
— Kuka sen on tehnyt? Roistot vaiko jokin sotajoukko?
— Sanotaan että Bohun.
— Bohun?
— Juuri hän.
— Milloin se tapahtui?
— Kolme päivää sitten.
— Lähdittekö ajamaan heitä takaa? Saitteko kiinni? Saitteko ketään vangiksi?
— Lähdin ajamaan takaa, mutta en saavuttanut, koska tulin kolme
päivää liian myöhään. Matkalla keräsin tietoja. He pakenivat taasen
Czehrynin suunnalle ja hajaantuivat sitte. Toinen puoli meni
Czerkasyyn päin, toinen Zolotonoszaan ja Prohorowkaan.
Tähän lisäsi herra Kuszel:
— Minähän kohtasin sen osaston, joka oli menossa Prohorowkaan, kuten ruhtinaalliselle armolle ilmoitin. He sanoivat olevansa Bohunin lähettämiä ja menevänsä estämään talonpoikia pakenemasta Dnieperin yli. Siksi minä päästin heidät menemään.
— Tyhmästi teitte, mutta minä en teitä syytä. Vaikea on olla erehtymättä, kun petos väijyy joka askeleella ja maa polttaa jalkain alla, sanoi ruhtinas.
Yhtäkkiä hän tarttui päähänsä:
— Kaikkivaltias Jumala! huudahti hän, — nyt minä muistan Skrzetuskin kertoneen, että Bohun väijyi neiti Kurcewiczia. Nyt ymmärrän miksi Rozlogi on poltettu. Varmaan ovat ryöstäneet tytön. Hei, Wolodyjowski, tulkaappa tänne, ottakaa viisisataa ratsua ja lähtekää vielä kerran Czerkasyyn. Bychowiec ottakoon viisisataa rumenialaista ja lähteköön Zolotonoszan suunnalle Prohorowkaan asti. Älkää säästäkö hevosia. Joka pelastaa neidon ja tuo hänet tänne, hän saa haltuunsa koko elinajakseen Jeremiowkan. Lähtekää kiireesti matkaan.
Sitte hän sanoi rykmenttien päälliköille:
— Ja me, hyvät herrat, lähdemme Rozlogin kautta Lubnieen.
Rykmentinpäälliköt jättivät starostan talon ja menivät kukin lippukuntansa luo. Kädenlyönnillä vakuuttaen toisilleen uskollisuutta nousivat he ratsunsa selkään. Ruhtinaalle tuotiin kastanjanruskea arapialaishevonen, jota hän aina käytti sotaretkillä. Hetken perästä marssivat lippukunnat, kulkien pitkänä värillisenä käärmeenä, Filipowin tietä.
Kun tie kääntyi, kohtasi sotamiesten silmiä verinen näky. Aidanseipäissä viidakossa törrötti viisi poikkihakattua kasakanpäätä, jotka avonaisten silmiensä kuolleilla terillä katselivat ohikulkevia sotajoukkoja. Kauvempana, viheriällä mäenrinteellä tienkäänteen takana heittelehti ja hytki vielä paaluun istutettu atamani Sucha-ruka. Paalun terävä pää oli jo mennyt puoleen ruumiiseen asti, mutta vielä oli onnettomalla atamanilla edessään pitkä kuolinkamppailu, sillä iltaan asti saattoi hän noin hytkiä ennenkuin kuolema tuli häntä tyynnyttämään. Nyt ei hän ollut ainoastaan, elossa, vaan hän käänteli kauheita silmiään lippukuntain perässäkin, senmukaan kuin ne kulkivat sivu. Nuo silmät tuntuivat puhuvan: "rangaiskoon teitä Jumala, teitä, lapsianne ja lapsenlapsianne aina kymmenenteen polveen asti, rangaiskoon verestä, haavoista, kidutuksista. Hävitkää, te ja teidän heimonne, teidän sukukuntanne. Suokoon Jumala, että kaikki onnettomuudet iskisivät teihin. Suokoon Jumala, että kituisitte kauvan, saamatta kuolla ja saamatta elää." Ja vaikka hän oli yksinkertainen kasakka ja vaikkei hän kuollut purppurassa eikä brokaadissa, vaan karkeassa sinisessä viitassa, ei linnan suojassa, vaan paalussa paljaan taivaan alla, niin varjostivat hänen kärsimyksensä ja hänen päänsä päällä kiertelevä kuolema hänet sellaisella mahtavuudella, ja pannen hänen katseeseensa sellaisen voiman ja sellaisen pohjattoman vihan, että kaikki täysin ymmärsivät, mitä hän halusi sanoa. Ja lippukunnat ratsastivat vaieten hänen ohitsensa ja puolenpäivän kultaisessa välkkeessä riippui hän korkealla heidän yläpuolellaan, valaisten äsken veistetyssä paalussaan kuin soihtu…
Ruhtinas ajoi sivutse päätään kääntämättä, mutta kirkkoherra Muchowiecki siunasi ristin merkillä onnettoman. Kaikki olivat jo päässeet ohitse, kun eräs nuorukainen husaarilippukunnasta, keneltäkään pyytämättä lupaa, kannusti hevosensa mäelle ja, tähdäten pistolinsa uhrin korvan juureen, yhdellä laukauksella lopetti hänen tuskansa. Kaikki vapisivat ajatellessaan mitä seuraisi tällaisesta omavaltaisesta ja sotakurin vastaisesta teosta. Tuntien ruhtinaan ankaruuden, pitivät he jo nuorukaista tuhon omana. Mutta ruhtinas ei puhunut mitään. Joko ei hän tahallaan ollut kuulevinaan mitään, tai ratsasti hän todella niin mietteisiinsä vaipuneena. Tyynenä ajoi hän eteenpäin ja vasta illalla käski hän kutsua nuorukaisen luokseen.
Poika ilmestyi henki kurkussa herransa kasvojen eteen, luullen että maa halkeaa hänen jalkainsa alta. Mutta ruhtinas kysyi:
— Mikä on nimesi?
— Zelenski.
— Sinäkö ammuit kasakkaa?
— Minä, änkötti poika, kalpeana kuin palttina.
— Miksi sen teit?
— Kun en voinut katsella hänen kidutustaan. Ruhtinas ei vihastunut vaan sanoi:
— Sinä tulet vielä näkemään niin paljon heidän hirmutöitään, että säälisi katoaa niinkuin enkeli lentäisi luotasi. Mutta koska armeliaisuutesi takia olet pannut alttiiksi henkesi, niin maksaa minun rahavartiani Lubniessa sinulle kymmenen kultadukaattia ja minä otan sinut persoonalliseen palvelukseeni.
Kaikki ihmettelivät että asia päättyi sillä tavalla. Samassa ilmoitettiin kuitenkin, että tiedustelujoukko oli saapunut likeisestä Zolotonoszasta, ja kaikkien mielet kääntyivät toisaalle.