SEITSEMÄS LUKU.
Myöhään illalla, kuutamossa pääsivät sotajoukot Rozlogiin. Siellä tapasivat ne herra Skrzetuskin verisen kärsimyksensä paikalla. Ritari oli, kuten jo tiedämme, kivusta ja tuskasta kokonaan menettänyt tajuntansa ja vasta kun kirkkoherra Muchowiecki oli palauttanut hänet tuntoihinsa, ottivat upseerit hänet keskelleen, tervehtivät häntä ja lohduttivat parhaimman taitonsa mukaan, varsinkin herra Longinus Podbipienta, joka jo neljännesvuoden oli ollut lippukunnassa Skrzetuskin vakinaisena upseerina. Toverina oli hän niinikään valmis ottamaan osaa Skrzetuskin huokauksiin ja kyyneliin ja heti teki hän sen uuden lupauksen, että paastoaa kaikki tiistait kuolemaansa asti, jos Jumala vain jollakin tavalla lähettää luutnantille lohdutuksen. Herra Skrzetuski vietiin ruhtinaan luo, joka majaili talonpoikaistuvassa. Kun tämä näki suosikkinsa, niin ei hän sanonut sanaakaan, levitti vain käsivartensa häntä vastaan ja odotti. Jan herra heittäytyi heti itkien tuohon syliin ja ruhtinas pusersi häntä rintaansa vastaan ja suuteli häntä päähän, jolloin läsnäolevat upseerit näkivät kyyneleet ruhtinaan vakavissa silmissä. Hetken perästä hän alkoi puhua:
Tervehdin sinua kuin omaa poikaani. Pelkäsin jo, etten sinua enään näe. Kanna miehuullisesti taakkasi ja muista, että sinulla tulee olemaan tuhansia onnettomuustovereja, jotka kadottavat vaimonsa, lapsensa, vanhempansa, sukulaisensa ja ystävänsä. Ja niinkuin pisara hukkuu valtamereen, niin hukkukoon sinun tuskasi yleisen tuskan mereen. Kun näin hirveät ajat ovat kohdanneet rakasta isänmaata, niin ei yksikään mies joka kantaa kupeellaan miekkaa, saa antautua itkemään omaa menetystään, vaan kiiruhtaa pelastamaan yhteistä äitiä. Ja hän on saava tunnonrauhan, tai kaatuu hän kunniakkaaseen kuolemaan ja saa taivaallisen kruunun ja sen mukana ikuisen autuuden.
— Amen, sanoi kirkkoherra Muchowiecki.
— Oi herra ruhtinas, mieluummin tahtoisin nähdä Helenan kuolleena, vaikeroi ritari.
— Itke, sillä suuri on menetyksesi ja me itkemme kaikki sinun kanssasi, sillä ethän ole tullut pakanoiden etkä villien skytain tai tatarien joukkoon, vaan veljien ja toverien luokse, jotka sinua rakastavat. Mutta sano itsellesi näin: tänään itken kohtaloani, huomispäivä ei ole enää omani. Sillä tiedä, että huomenna marssimme taisteluun.
— Minä lähden teidän ruhtinaallisen armonne kanssa vaikkapa maailman ääriin, mutta lohdutusta en mistään saa, sillä minun on ilman häntä niin raskas olla, etten voi, en voi…
Ja sotilas-parka milloin tarttui päähänsä, milloin pani sormet hampaidensa väliin ja puri niitä, tukahuttaakseen valitukset, kun epätoivon puuska uudestaan puistatti ne esiin.
— Sanoithan: tapahtukoon sinun tahtosi, puhui kirkkoherra ankaralla äänellä.
— Amen, amen. Alistun hänen tahtoonsa, mutta… tuskalleni… en voi mitään… vastasi katkonaisesti ritari.
Ja selvästi saattoi nähdä kuinka hän taisteli tuskiansa vastaan. Näky oli niin liikuttava, että kyyneleet tulivat kaikkien silmiin. Hellätuntoisimmat, kuten herra Wolodyjowski ja herra Podbipienta, vuodattivat todellisia kyynelvirtoja. Jälkimäinen väänteli käsiään ja toisti murheellisena:
— Veliseni, veliseni, hillitse itseäsi!
— Kuules, sanoi yhtäkkiä ruhtinas, — minä olen saanut tiedon, että Bohun täältä on lähtenyt Lubnieen päin, sillä hän on Wasilowkassa tuhonnut väkeni. Älä ennen aikojasi vaivu epätoivoon. Luultavasti hän ei ole saanut käsiinsä Helenaa. Miksikäs hän muuten olisi kiiruhtanut Lubnieen päin.
— Toden totta, varmaankin on niin! huudahtivat upseerit. — Jumala saattaa sinulle vielä lohdutuksen.
Herra Skrzetuski avasi silmänsä ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt mitä hänelle sanotaan. Toivo välähti yhtäkkiä hänen mielessään ja hän heittäytyi pitkin pituuttaan ruhtinaan jalkojen juureen.
— Ruhtinas, elämää… verta…! huusi hän. Eikä hän voinut sanoa enempää. Hän oli käynyt niin heikoksi, että herra Longinuksen täytyi nostaa hänet maasta ja asettaa penkille istumaan. Hänen kasvoistansa saattoi kuitenkin jo nähdä, että hän oli tarttunut kiinni toivoon niinkuin hukkuva laudanpalaseen, ja että tuska oli hellittänyt otteensa. Toverit puolestaan puhaltelivat hekin tuohon toivon kipinään, toistellen, että Skrzetuski ehkä Lubniessa löytää ruhtinattarensa. Senjälkeen saatettiin Jan herra toiseen tupaan ja hänelle tuotiin simaa ja viiniä. Luutnantti koetti juoda, mutta kurkkua ahdisti niin, ettei hän voinut. Sensijaan joivat hänen uskolliset toverinsa ja juotuaan alkoivat syleillä ja suudella häntä sekä ihmetellä hänen laihtumistaan ja taudin jälkiä, jotka näkyivät hänen kasvoillaan.
— Senhän sinä olet näköinen kuin jos olisit haudasta noussut, sanoi paksu herra Dzik.
— Varmaan sinua Siczissä on kohdeltu huonosti, luultavasti ei ole annettu syömistä eikä juomista.
— Sano mitä sinulle on tapahtunut.
— Joskus toiste kerron, sanoi Skrzetuski heikolla äänellä. — Minut haavoitettiin ja minä sairastuin.
— Häntä on haavoitettu! huusi herra Dzik.
— Haavoitettu, vaikka oli lähettiläs, sanoi herra Sleszynski.
Ja molemmat katselivat hämmästyneinä toisiinsa, ihmetellen kasakkain röyhkeyttä. Sitte syleilivät he toisiansa suuren myötätuntonsa merkiksi herra Skrzetuskia kohtaan.
— Näitkö Chmielnickin?
— Näin kyllä.
— Tulkoonkin vain yksinään meidän luoksemme, huusi Migurski, — niin kyllä me teemme hänestä silppua.
Näistä keskustellessa kului yö. Aamulla ilmoitettiin toisenkin tiedustelujoukon, joka oli lähetetty kauvemma Czerkasyyn päin, palanneen. Tämä tiedustelujoukko ei ollut tavannut Bohunia, mutta se toi merkillisiä tietoja. Se toi muassaan useita tiellä tapaamiaan henkilöitä, jotka kaksi päivää sitte olivat nähneet Bohunin. Nämä lausuivat olettamuksen, että tuo hurjapää nähtävästi ajoi jotakuta takaa, sillä hän kyseli kaikilta, eivätkö he olleet nähneet erästä lihavaa aatelismiestä, joka pakeni yhdessä kasakkapojan kanssa. Hänellä oli ollut hyvin kiire ja hän oli kiitänyt eteenpäin kuin hullu. Samat henkilöt vakuuttivat niinikään, etteivät he olleet nähneet Bohunin kuljettavan muassaan mitään neitoa. He olivat hänet kyllä nähneet, sillä Bohunilla ei ollut mukanaan montakaan kasakkaa. Uusi lohdutus, mutta myöskin uusi huoli versoi nyt herra Skrzetuskin sydämeen, sillä kertomukset olivat hänelle suorastaan käsittämättömät.
Hän ei ymmärtänyt miksikä Bohun ensinnä oli ratsastanut Lubnieen päin, hyökännyt Wasilowkan suojaväen kimppuun ja sitte yhtäkkiä kääntynyt Czerkasyn suunnalle. Tuntui kyllä varmalta, ettei hän ollut saanut Helenaa ryöstetyksi, sillä herra Kuszel oli kohdannut Antonin osaston ja siinä Helenaa ei ollut, ne henkilöt taas jotka nyt olivat tuodut Czerkasysta päin, eivät hekään olleet nähneet häntä Bohunin seurassa. Missä hän siis saattoi olla? Minne hän oli piiloittautunut? Oliko hän paennut ja jos, niin mille suunnalle? Minkätähden hän ei paennut Lubnieen, vaan Czerkasyyn ja Zolotonoszaan päin? Bohunin osastothan toimittivat takaa-ajoaan juuri Czerkasyn ja Prohorowkan tienoilla. Mutta miksi he kyselivät aatelismiestä ja kasakkapoikaa? Kaikkiin näihin kysymyksiin luutnantti ei osannut keksiä vastausta.
— Neuvokaa, sanokaa, selittäkää mitä tämä merkitsee! sanoi
Skrzetuski upseereille, — sillä minun järkeni ei ymmärrä.
— Minä luulen sittenkin, että neiti on Lubniessa, sanoi herra
Migurski.
— Se ei ole mahdollista, virkkoi horonzi Zacwilichowski. — Sillä jos ruhtinatar olisi Lubniessa, niin Bohun kiireimmän kautta olisi piiloutunut Czehryniin eikä työntynyt aivan hetmanien nenän eteen, sillä heidän tappiostaan ei hän silloin vielä ole voinut tietää. Mutta jos hän on jakanut kasakkansa ja ajaa takaa kahdella suunnalla, niin hän tekee sen — siitä saatte olla varmat — juuri ruhtinattaren takia.
— Mutta miksi hän on kysellyt vanhaa aatelismiestä ja kasakkapoikaa?
— Ei tarvitse suurtakaan kekseliäisyyttä arvaamaan, että jos ruhtinatar on paennut, niin hän ei ole tehnyt sitä naisen vaatteissa, vaan hävittääksensä jälkensä, valepuvussa, ja niin minä luulen, että tuo kasakkapoika on juuri ruhtinatar.
— Totta totisesti, hän se juuri on, toistivat kaikki.
— Mutta kuka on sitte tuo aatelismies?
— Sitä minä en tiedä, vastasi vanha horonzi, — voihan sitä tiedustella. Varmaankin talonpojat tietävät kuka täällä on ollut ja mitä on tapahtunut. Tuokaappas tänne vaikkapa tuon asumuksen isäntä.
Upseerit lähtivät ja toivat pian, niskasta taluttaen, naapurinisännän.
— Talonpoika, sanoi Zacwilichowski, — olitko sinä läsnä, kun kasakat Bohunin johdolla hyökkäsivät kartanoon?
Talonpoika alkoi talonpojan tapaan vannoen vakuutella, ettei hän ollut nähnyt mitään eikä tiedä mitään. Herra Zacwilichowski tiesi kuitenkin kenen kanssa hän on tekemisissä ja sanoi:
— Vai olisit sinä, pakananpoika, tyynesti istunut tuolla tupasi seinustalla, kun kartanoa ryöstettiin. Kerro sinä sellaisia jollekulle muulle. Kas tuossa on kultainen dukaatti ja tuolla seinällä minun palvelijani miekka kädessä: valitse! Me poltamme kylän poroksi ja sinun tähtesi saavat vielä köyhät ihmiset kärsiä.
Nyt vasta alkoi naapurinisäntä kertoa, mitä hän oli nähnyt. Kun kasakat olivat alkaneet mellastaa asepihalla kartanon edustalla, oli hän yhdessä muiden kanssa lähtenyt katsomaan, mitä siellä oikein tapahtuu. Silloin saivat he kuulla, että vanha ruhtinatar ja nuoret ruhtinaat olivat surmatut ja että Mikolai oli haavoittanut atamania, joka makasi melkein hengettömänä. Mitä neidille oli tapahtunut, sitä he eivät saaneet tietää, mutta varhain seuraavana päivänä he kuulivat, että hän oli paennut erään aatelismiehen kanssa, joka oli saapunut Bohunin seurassa.
— Siinä se nyt on, sanoi herra Zacwilichowski. — Tuossa saat, mies, kultaisen dukaatin, ymmärräthän nyt, ettei sinulle tehdä vääryyttä. Mutta näitkö sinä tuota aatelismiestä? Oliko hän kotoisin näiltä seuduin?
— Näin kyllä, herra, mutta ei hän ollut täkäläisiä.
— No minkä näköinen hän oli?
— Paksu, herra, aivan niinkuin uuni, ja harmaapartainen, ja kiroili kuin kerjäläinen. Ja toissilmäinen hän oli.
— Jumaliste, sanoi herra Longinus, — sehän on herra Zagloba, kukas muuten.
— Zaglobako? Kunhan vain ei olisikin Zagloba! Kuka sitä olisi uskonut. Hän on tietysti Czehrynissä seurustellut Bohunin kanssa, juonut ja pelannut luupeliä. Hän se sittenkin varmaan on. Kaikki merkit sopivat häneen.
Herra Zacwilichowski kääntyi uudelleen talonpojan puoleen.
— Ja juuri tuo aatelismieskö pakeni neidin kanssa?
— Sama mies, niin me kuulimme puhuttavan.
— Ja te tunnette hyvin Bohunin?
— Kuinkas emme tuntisi, hänhän on oleskellut täällä kuukausikaupoilla.
— Mutta ehkä tuo aatelismies Bohunin tahdosta vei pois neidin?
— Mitä kanssa, hän oli sitonut Bohunin ja kietonut vaipan hänen ympärillensä. Mutta neidin, niin kumminkin kerrotaan, hän oli ryöstänyt kenenkään aavistamatta. Atamani oli ulvonut ja itkenyt kuin orpolapsi. Päivän tullessa hän oli käskenyt sitoa itsensä hevosten väliin ja ratsastanut Lubnieen. Ei kuitenkaan saanut kiinni karkulaisia ja lähti sitte toiselle suunnalle.
— Jumalan kiitos, sanoi Migurski, — ruhtinatar saattaa olla
Lubniessa, sillä se ei merkitse mitään että he ratsastivat
Czerkasyynkin päin. Kun eivät löytäneet häntä sieltä, niin yrittivät
täältäkin.
Herra Skrzetuski lankesi polvilleen ja vaipui hartaaseen rukoukseen.
— No, no, mutisi vanha horonzi, — enpäs minä olisi luullut Zaglobassa olevan sitä sisua, että hän uskaltaisi tappelemaan sellaisen reippaan miehen kanssa kuin Bohun, vaikka kyllä muistankin, että Zagloba oli herra Skrzetuskille hyvin suosiollinen, kun oli tältä saanut vanhaa Lubnien simaa, jota me yhdessä joimme Czehrynissä. Hän puhui Skrzetuskista useammankin kerran ja kutsui häntä kunnon kavaljeeriksi… No niin, no niin, ei tämä sittenkään mahdu minun päähäni, sillä hän joi aika useasti Bohunin rahoilla. Mutta että hän olisi sitonut Bohunin ja ryöstänyt mukaansa neidon, sellaista tekoa minä en olisi häneltä odottanut, sillä minä olen pitänyt häntä suorastaan kerskailijana ja pelkurina. Sukkela hän on suustaan, mutta aika valehtelija ja sellaisilla miehillä on tavallisesti koko rohkeutensa huulillaan.
— Olkoon millainen hyvänsä, pääasia on, että hän on riistänyt nuoren ruhtinattaren rosvojen käsistä, sanoi herra Wolodyjowski. Ja koska Zaglobalta ei puutu viekkaita keinoja, niin varmaan hän pääsee pakoon ruhtinattaren kanssa ja toimittaa hänet turvallisuuteen.
— Siitähän hänen omakin henkensä riippuu, huomautti Migurski.
Sitte he kaikki kääntyivät herra Skrzetuskin puoleen:
— Rauhoitu nyt, rakas toveri!
— Vielä me kaikki saamme olla sinun sulhaspoikinasikin!
— Ja juoda häitäsi! Zacwilichowski lisäsi:
— Jos hän on paennut Dnieperin taa ja saanut tiedon Korsunin tappiosta, niin hän varmaan on kääntynyt Czernigowiin päin ja siinä tapauksessa me saavutamme hänet matkalla.
— Ystävämme murheitten ja tuskien onnelliseksi lopuksi! huudahti herra Sleszynski.
Kaikki alkoivat kohottaa eläköönhuutoja herra Skrzetuskille, ruhtinatar Helenalle, heidän tuleville jälkeläisilleen ja herra Zagloballe.
Niin kului yö. Aamun koittaessa ilmoitettiin torvien toitotuksella, että oli noustava ratsun selkään. Sotajoukot lähtivät liikkeelle Lubniea kohti.
Marssi kävi nopeasti, sillä ruhtinaan joukot kulkivat muodostamatta pysähdyspaikoilla vaunu-leiriä. Herra Skrzetuski oli tahtonut tatarilaisen lippukunnan kanssa karauttaa edelle, mutta hän oli liian heikko ja sitäpaitsi halusi ruhtinas pidättää hänet omaan läheisyyteensä. Hän halusi näet kuulla kertomuksen luutnantin lähettimatkasta Sicziin. Ritarin täytyi siis ratsun selästä tehdä tiliä matkastansa. Hän kertoi kuinka Hortytsassa oli hyökätty hänen kimppuunsa ja miten hänet oli viety Sicziin. Kiistelyistään Chmielnickin kanssa hän jätti kertomatta, ettei tuntuisi siltä kuin hän tahtoisi kehua itseään. Pahimmin suututti ruhtinasta tieto siitä, ettei Grodzickilla ollut ruutia ja ettei hän siitä syystä voinut luvata pitää puoliaan.
— Se on tavaton vahinko, sanoi ruhtinas, — sillä tämä linnoitus pystyisi ehkäisemään monta kapinaa ja kauvan tekemään vastarintaa. Todella suuri mies on herra Grodzicki, oikea valtakunnan decus et praesidium, kaunistus ja turva. Mutta miksei hän ole lähettänyt minulta hakemaan ruutia? Olisinhan minä Lubnien kellareista antanut hänelle.
— Hän nähtävästi arveli, että suurhetmanin virkansa puolesta tulee muistaa sellainen asia, sanoi herra Skrzetuski.
— Mutta minä puolestani uskon…, sanoi ruhtinas ja vaikeni samassa.
Hetken perästä hän kuitenkin jatkoi:
— Suurhetmani on kyllä vanha ja kokenut sotilas, mutta hän on liiaksi luottanut itseensä ja se on kääntynyt hänelle pahaksi. Hänhän ei vähääkään välittänyt koko kapinasta ja kun minä kiiruhdin häntä auttamaan, niin ei hän ollut siitä ensinkään hyvillään. Hän ei tahtonut kenenkään kanssa jakaa kunniaa ja hän pelkäsi, että voitto luettaisiin minun ansiokseni…
— Niin minäkin luulen, sanoi kunnioittavasti herra Skrzetuski.
— Hän arveli voivansa ruoskalla rauhoittaa zaporogilaiset ja nyt näemme miten on käynyt. Jumala on rangaissut ylpeyden. Ja ylpeyden tähden, jota ei Jumalakaan suvaitse, sortuu myöskin tämä valtakunta eikä nähtävästi kukaan täällä ole syytön…
Ruhtinas oli oikeassa: hän ei itsekään ollut syytön. Äskettäin, kun hänellä oli ollut oikeusjuttu herra Aleksander Koniecpolskin kanssa Hadziaczista, oli ruhtinas marssittanut neljätuhatta miestä Varsovaan ja antanut näille käskyn, että jos hänet pakoitetaan valantekoon senaatin edessä, niin on noiden neljäntuhannen hyökkääminen senaattorien istuntosaliin ja hakattava kaikki maahan. Ja tämän hän teki pelkästä ylpeydestä, kun ei ylpeys sallinut hänen käydä valalle siinä tapauksessa ettei hänen pelkkään sanaansa uskottaisi.
Ehkäpä hän tällä hetkellä muisti tuon oikeusjutun, sillä hän vaipui ajatuksiinsa ja ratsasti eteenpäin vaiti, silmät harhaellen pitkin laajoja aroja tien kahden puolen. Tai ehkäpä hän ajatteli sen valtakunnan kohtaloa, jota hän rakasti koko palavan sielunsa kaikilla voimilla ja jota nyt näytti lähestyvän dies irae et calamitatis, vihan ja tuhon päivä.
Puolenpäivän jälkeen alkoivat vihdoin Sulan korkealta rannalta näkyä Lubnien kreikanuskoisten kirkkojen täyteläiset kupoolit sekä pyhän Mikaelin välkkyvä katto ja suippeat tornit. Verkalleen marssivat sotajoukot kaupunkiin. Ilta oli jo tulossa. Itse lähti ruhtinas heti linnaan, jossa edeltäpäin lähetettyjen määräysten mukaan kaiken tuli olla valmiina matkaa varten. Lippukunnat taas asettuivat yösijalle kaupunkiin eikä suinkaan ollut helppoa sijoittaa niitä kaikkia, sillä joukkoja oli suuria määriä. Saatuaan kuulla sisällisen sodan vaiheista Dnieperin oikealla rannalla ja peläten talonpoikaiskapinaa täälläkin, oli koko Dnieperin takainen aatelisto kiiruhtanut Lubineen. Sinne oli tullut aatelisia kaukaisilta maaseuduilta, mukanaan vaimot, lapset, palvelijat, hevoset, kamelit ja kokonaiset karjalaumat. Niinikään olivat Lubnieen kokoontuneet ruhtinaan komisariukset ja ala-starostat, kaikenlaiset aatelissäätyiset virkamiehet, vuokralaiset ja juutalaiset, sanalla sanoen kaikki, joita vastaan kapina saattoi kääntää puukkonsa terän. Näytti aivan siltä kuin Lubniessa olisi ollut suuret jokavuotiset markkinat, sillä sieltä ei puuttunut edes moskovalaisia kauppiaita tai Astrakanin tatareja. Nämäkin, ollen kauppamatkoilla Ukrainassa, olivat nimittäin pysähtyneet tänne sodan takia. Torilla nähtiin tuhansittain mitä erimuotoisimpia vankkureja, sekä sellaisia, joiden pyörät olivat sidotut pajunvitsoilla että sellaisia, joissa pyörät olivat ilman puoloja ja veistetyt yhdestä ainoasta puusta. Siellä oli kasakkain rattaita ja aatelisten char à bancs'eja. Vihaisemmat vieraat asuivat linnassa ja majataloissa ja alhaisemmat sekä palvelusväki teltoissa kirkkojen läheisyydessä. Kaduille oli sytytetty nuotioita, joiden ääressä keitettiin ruokaa. Kaikkialla vallitsi tungos, häärinä ja hälinä kuin mehiläispesässä, kaikkialla vilisi mitä erilaisimpia pukuja ja värejä. Siellä oli ruhtinaan sotamiehiä eri lippukunnista: haidukkeja ja pajukkeja, sitte juutalaisia mustissa viitoissa, talonpoikia, armeenialaisia sinipunertavine lakkeineen ja tatareja lampaannahkaturkeissaan. Puhuttiin mitä erilaisimpia kieliä, kuului huutoja, kirouksia, lasten itkua, koirien haukuntaa ja karjan mylvinää. Saapuvia lippukuntia tervehtivät kansanjoukot riemuhuudoilla, sillä ne näkivät niissä turvansa ja pelastuksensa. Mentiin linnan luo korottamaan eläköönhuutoja ruhtinaalle ja ruhtinattarelle. Kansanjoukossa kierteli mitä erilaisimpia huhuja, muutamat olivat tietävinään, että ruhtinas jää Lubnieen, toiset taas väittivät hänen lähtevän Liettuaan, jonne siis täytyi kulkea hänen perässänsä. Olipa niitäkin, jotka kertoivat hänen jo lyöneen Chmielnickin. Mutta ruhtinas katseli, kun oli tervehtinyt puolisoansa ja ilmoittanut huomisesta lähdöstään, huolestuneena kaikkia noita kuorma- ja ihmisjoukkoja, jotka aikoivat lähteä kulkemaan sotaväen perässä ja jotka siten tulisivat vaikeuttamaan ja hidastuttamaan hänen marssiaan. Häntä lohdutti kuitenkin ajatus, että kun päästäisiin Brahimin tuolle puolen, rauhallisemmille seuduille, nuo joukot hajaantuisivat kukin omalle kulmalleen ja lakkaisivat olemasta sotajoukon taakkana. Ruhtinatar, hovi ja hovinaiset päätettiin lähettää Wisniowieciin, jotta ruhtinas rauhallisena ja esteettä voisi rynnätä tuleen koko voimallaan. Valmistukset linnassa olivat jo suoritetut, tavarat ja kalleudet kuormitetut vankkureihin, ruokavarat koottuina. Koko hovi oli valmiina vaikkapa heti asettumaan vaunuihin ja hevosten selkään. Nämä valmistukset oli järjestänyt ja suorittanut ruhtinatar Griselda, jonka mieli onnettomuudessa oli yhtä suuri kuin ruhtinaankin. Tarmossaan ja luonteensa horjumattomuudessa hän miltei oli miehensä vertainen. Rakasta oli ruhtinaalle nähdä kotoiset seudut, vaikka häneen samalla kovasti koskikin, että hänen nyt täytyy jättää oma pesänsä Lubniessa, jossa hän on kokenut niin paljon onnea ja saavuttanut niin paljon mainetta. Kaikki muutkin olivat surun vallassa, sotajoukko palvelusväki ja hovi. Sillä kaikki olivat varmoja siitä, että ruhtinaan taistellessa kaukaisilla seuduilla, vihollinen ei tule jättämään Lubniea rauhaan, vaan kostaa näillä rakastetuilla muureilla kaikki ne kolaukset, jotka sitä kohtaavat ruhtinaan kädestä. Siksipä nyt itkettiin ja valitettiin, varsinkin surivat naiset ja ne, jotka olivat täällä syntyneet ja jotka tänne jättivät vanhempiensa haudat.