KAHDEKSAS LUKU.
Herra Skrzetuski oli kulkenut lippukuntain etunenässä ja heti Lubnieen saavuttua kiiruhtanut linnaan tiedustelemaan ruhtinatarta ja Zaglobaa. Hän ei kuitenkaan löytänyt heitä täältä. Kukaan ei ollut heitä nähnyt eikä kuullut heistä, tiedettiin vain, että Rozlogiin oli tehty hyökkäys ja että Wasilowkan suojajoukko oli hakattu maahan. Ritari sulkeutui silloin pettyneine toiveineen asuntoonsa aserakennuksessa, ja murhe, pelko ja levottomuus karkasivat uudelleen hänen kimppuunsa. Hän koetti kyllä taistella niitä vastaan aivan niinkuin haavoitettu sotamies taistelutantereella torjuu luotaan korppeja ja naakkoja, jotka kokoontuvat hänen ympärilleen juomaan lämmintä verta ja repimään hänestä irti verestä lihaa. Hän koetti löytää lohdutusta siitä ajatuksesta, että Zogloba, jolla on käytettävänään sellainen määrä viekkaita keinoja, sittenkin pelastuu ja saatuaan tiedon hetmanien tappiosta pääsee pakoon Czernigowiin. Mutta samassa hänen mieleensä johtui tuo ukko, jonka hän oli kohdannut ratsastaessaan Rozlogiin: häneltä kuten pojaltakin oli, ukon omien sanojen mukaan, jokin paholainen riistänyt vaatteet, ja kolme päivää oli ukko istunut Kahamlikin kaislikossa uskaltamatta tulla näkyviin. Yhtäkkiä herra Skrzetuskin päähän pälkähti ajatus, että juuri Zagloba oli ryöstänyt ukon hankkiaksensa itselleen ja Helenalle valepuvun. Niin on asia varmaan ollut, toisteli luutnantti itsekseen ja tunsi suurta huojennusta tätä ajatellessaan. Tuollainen valepukuhan helpoitti pakoa. Niinikään pani hän toivonsa siihen, että Jumala, joka vartioi viattomia, ei hylkää Helenaa. Ansaitaksensa rakastetulleen yhä enemmän Jumalan armoa, päätti hän itse puolestaankin puhdistautua synneistä. Hän lähti sentähden aserakennuksesta ja alkoi etsiä kirkkoherra Muchowieckia. Tavattuaan hänet lohduttamassa naisia, hän pyysi päästä ripille. Kirkkoherra vei hänet kappeliin, asettui rippituoliin ja alkoi kuunnella. Kuultuaan hänen tunnustuksensa, hän antoi opetuksia, lausui vakuuttavia sanoja, vahvisti ritaria uskossa, lohdutti ja myöskin nuhteli häntä. Nuhde tapahtui kuitenkin vain siinä mielessä, että kristitty ei saa epäillä Jumalan voimaa ja että kansalaisen ei tule itkeä omaa onnettomuuttaan enemmän kuin isänmaan onnettomuutta. Sillä itsekkäisyyttä tavallaan on uhrata itsellensä enemmän kyyneleitä kuin yhteiselle asialle ja surra omaa rakkauttaan enemmän kuin yleisiä vastoinkäymisiä. Sitte puhui kirkkoherra niin ylevin ja murheellisin sanoin isänmaan vastoinkäymisistä, sen lankeemuksesta ja häpeästä, että hän heti sytytti ritarin sydämeen suuren rakkauden tätä maata kohtaan. Ja siitä pienenivät hänen omat onnettomuutensa hänen silmissään niin pieniksi, että hän tuskin saattoi niitä eroittaa. Kirkkoherra puhdisti hänet nyt myöskin siitä vihasta ja kiukusta, mitä hän oli huomannut hänessä kytevän kasakoita vastaan. "Sinä lyöt heidät", sanoi hän, "uskon ja isänmaan vihollisina ja pakanoiden liittolaisina, mutta jos annat sydämestäsi anteeksi noille samoille vihollisille jotka ovat tehneet sinulle väärin, niin et harjoita koston työtä. Ja kun sinä tämän kaiken osoitat, niin silloin on varma, että Jumala sinua lohduttaa, että hän antaa sinulle takaisin rakastettusi ja lähettää sinulle rauhan…"
Senjälkeen siunasi kirkkoherra ritarin, lähti ulos ja käski hänen aamuun asti maata ristiinnaulitun Kristuksen jalkain juuressa.
Kappeli oli tyhjä ja pimeä, ainoastaan kaksi kynttilää tuikki alttarin edessä, levittäen ruusuista ja kultaista välkettä Kristuksen kasvoille. Krusifiksi oli veistetty alabasterista, se oli täynnä suloa ja kärsimystä. Kokonaisia tunteja kului ja yhä makasi luutnantti liikkumattomana kuin kuollut. Samalla hän kuitenkin yhä selvemmin tunsi, että katkeruus, epätoivo, viha, tuska, levottomuus ja kärsimys väistyivät hänen sydämestään, hiipien hänen rinnastaan kuin käärmeet ja kätkeytyen jonnekin pimeyteen. Hän tunsi, että hän jo hengittää helpommin, että häneen vuotaa ikäänkuin uusi terveys ja uudet voimat, että hänen päässään selvenee sekä että jonkinlainen autuus valtaa hänet. Sanalla sanoen, tuon alttarin ja Kristuksen kuvan edessä hän löysi kaikki mitä sen aikainen ihminen saattoi löytää: horjumattoman uskon, uskon, jossa ei ollut jälkeäkään eikä varjoa epäilyksestä.
Aamulla luutnantti olikin kuin uudestasyntynyt. Nyt alkoi työ, liike ja kiire, sillä tänään oli lähdettävä Lubniesta. Upseerien tuli jo varhain tarkastaa lippukunnat, ottaa selvä, olivatko ratsut ja miehet asianomaisessa kunnossa. Sitte olivat joukot komennettavat kentälle ja asetettavat marssijärjestykseen. Ruhtinas kuunteli ensin pyhän messun Mikaelin kirkossa, palasi sitte linnaan ja otti vastaan kreikanuskoisen papiston ja Lubnien sekä Chorolin porvarien lähetystöt. Senjälkeen asettui hän valtaistuimelle Helm'in maalaamassa salissa, ympärillään etevimmät ritarinsa ja täällä häntä Lubnien pormestari Hruby hyvästeli vähävenäjän kielellä kaikkien Dnieperin takaiseen alueeseen kuuluvien kaupunkien puolesta. Ensinnä rukoili hän ruhtinasta, ettei tämä lähtisi ja jättäisi heitä kuin lampaita ilman paimenta. Tämän kuultuansa toiset lähettiläät, pannen kätensä ristiin rinnalleen, toistivat: älä lähde, älä lähde. Ja kun ruhtinas vastasi, että hänen täytyy lähteä, niin lankesivat he hänen jalkainsa juureen, surren hyvää isäntää ja herraa, tai olivat he vain surevinaan, sillä kerrottiin, että useat heistä, huolimatta kaikesta ruhtinaan ystävällisyydestä, kallistuivat kasakkain ja Chmielnickin puolelle. Varakkaammat kuitenkin myös pelkäsivät roskajoukkoa, sillä he arvelivat sen heti ruhtinaan ja sotajoukkojen poistuttua nousevan kapinaan. Ruhtinas vastasi, että hän on koettanut olla heille isänä eikä herrana ja vannotti ja pyysi heitä pysymään uskollisina majesteetille ja valtakunnalle, kaikkien yhteiselle äidille, jonka siipien suojassa he eivät kärsineet vääryyttä, vaan elivät rauhassa ja saivat vaurastua varallisuudessa, tuntematta iestä, jota naapurivalta kyllä oli tahtonut laskea heidän hartioilleen. Samanlaisin sanoin jätti hän hyvästi kreikanuskoisen papiston ja sitten tuli lähdön hetki. Palvelusväen itkua ja valitusta kuului kaikkialla linnassa. Hovinaisia pyörtyeli, Anna Borzobohata tuskin saatiin virkoamaankaan. Ainoastaan ruhtinatar istuutui vaunuihin silmät kuivina, pää pystyssä, sillä ylpeä rouva häpesi näyttää ihmisille kärsimyksiänsä. Kansanjoukkoja seisoi linnan läheisyydessä. Kaikissa Lubnien kirkoissa soitettiin kelloja, kreikanuskoiset papit siunailivat risteillä lähteviä, vaunujen, char à bancs'ien ja kuormien jono tuskin mahtui kulkemaan linnan portista.
Vihdoin istuutui itse ruhtinaskin ratsun selkään. Rykmenttien liput laskeutuivat hänen edessään, valleilta ammuttiin tykeillä. Itku, väen hälinä ja huudot sekaantuivat kellonsoittoon, kanuunanlaukauksiin, sotatorvien toitotukseen ja rumpujen pärinään. Marssi alkoi.
Etumaisina kulki kaksi Rostworowskin ja Wierszulin tatarilaista lippukuntaa, sitte tuli herra Wurcelin tykistö ja eversti Machnickin jalkamiehet, niiden jäljessä ajoi ruhtinatar seurueineen sekä koko hovi ja kuormavankkurit, nyt seurasi herra Bychowiecin rumenialainen lippukunta ja vihdoin sotaväen pääjoukot, raskaan ratsuväen rykmentit, kyrassieri- ja husaarilippukunnat sekä viimeisinä rakuunat ja kasakat.
Sotajoukon jäljessä tuli loppumaton, kirjava jono aatelismiesten vaunuja, kuljettaen niiden perheitä, jotka ruhtinaan lähdettyä eivät tahtoneet jäädä Dnieperin taakse. Rykmenttien torvet kyllä soivat, mutta sydämissä vallitsi ahdistus. Jokainen ajatteli, kun katseli kaupungin muureja: sinä rakas koti, näenkö sinut vielä? Helppoa on lähteä, mutta vaikeaa palata. Olihan jokainen tuohon paikkaan jättänyt osan sielustansa ja suloiset muistot. Siksipä kääntyivätkin kaikkien silmät vielä viimeistä kertaa katsomaan linnaa, kaupunkia, katolisten kirkkojen torneja, kreikkalaisten kirkkojen kupooleja ja asuintalojen kattoja. Jokainen tiesi mitä hän tänne jätti, mutta kukaan ei tietänyt mikä häntä odotti siinä siintävässä etäisyydessä, jota kohden jono pyrki…
Niin oli suru kaikkien mielissä. Kaupunki ikäänkuin huusi kellojensa soitolla lähtevien jälkeen, se ikäänkuin pyysi ja rukoili, ettei sitä hyljättäisi eikä jätettäisi turvattomuuden ja vastaisten kovien kohtalojen alaiseksi. Se huusi ikäänkuin se kellojen murheellisin sävelin olisi tahtonut sanoa asukkaillensa hyvästi ja pysyväisesti painua heidän muistoonsa…
Ja vaikka lähtevien jono etenikin, niin olivat kaikkien päät kääntyneet kaupunkia kohti ja kaikkien kasvoilla saattoi nähdä kysymyksen:
— Eihän tämä vain ole viimeinen kerta?
Onpa kyllä. Koko siitä sotaväestä ja rahvaan joukosta, kaikista niistä tuhansista, jotka tänä hetkenä kulkivat yhdessä ruhtinas Wisniowieckin kanssa, ei hän itse eikä kukaan muukaan ollut enään näkevä tätä kaupunkia eikä tätä seutua.
Torvet törähtivät. Jono kulki eteenpäin verkalleen, mutta lakkaamatta ja jonkun hetken perästä alkoi kaupunki jo verhoutua sinertävään autereeseen. Talot ja katot sulautuivat massaksi, joka väkevästi loisti auringonvalossa. Ruhtinas kannusti hevosensa eteenpäin, ajoi lähellä olevalle korkealle kunnaalle, pysähtyi siihen ja katseli kauvan liikkumattomana eteensä. Tuo nyt auringossa loistava linna ja koko se maa joka näkyi tältä kukkulalta oli hänen isiensä ja hänen työtään. Wisniowieckit olivat muuttaneet entiset villit erämaat asutuksi seuduksi. He olivat avanneet ne ihmiselämälle ja saattaa sanoa heidän luoneen Dnieperin taustan. Ja suurimman osan tästä työstä oli suorittanut itse ruhtinas Jeremi. Hän se oli rakennuttanut ne katoliset kirkot, joiden tornit nyt häämöittivät tuolla kaupungin yläpuolella, hän se oli vaurastuttanut kaupungin ja teillä yhdistänyt sen Ukrainaan. Hän se oli raivannut metsät, kuivattanut suot, nostattanut ilmoille linnat, perustanut kylät, tuottanut tänne asukkaat, pitänyt aisoissa pahantekijät, suojellut asukkaita tatarien hyökkäyksiltä, ylläpitänyt maanmiehen ja kauppiaan turvallisuutta, saattanut kunniaan lain ja oikeuden. Hänen toimestaan tämä maa oli elänyt, kehittynyt ja kukoistanut. Hän oli ollut sen sieluna ja sydämenä ja nyt täytyi jättää kaikki.
Kuitenkaan ei ruhtinas surrut tämän jättiläisomaisuuden menetystä, omaisuuden, joka oli verrattava kokonaisiin saksalaisiin ruhtinaskuntiin. Hän oli ainoastaan kiintynyt omien käsiensä työhön. Hän tiesi, että kun ei hän enään ole täällä, niin on puute kaikesta, että kokonaisten vuosien työ yhtäkkiä tulee hävitetyksi, että hänen vaivannäkönsä käy turhaksi, että viileys pääsee irti ohjistaan, tulipalot syleilevät kyliä ja kaupunkeja, että tatari tulee juottamaan hevosiansa noissa joissa, havumetsä kasvaa palaneille raunioille ja jos Jumala kerran suo palata tänne takaisin, niin on kaikki, kaikki aljettava uudestaan. Ja silloin ehkei enään ole samoja voimia, ei ehkä ole aikaa eikä samaa itseluottamusta kuin ennen. Täällä olivat kuluneet parhaat vuodet, vuodet jotka olivat hänelle ihmisten silmissä kunniaksi ja Jumalan edessä ansioksi, ja nyt olivat sekä kunnia että ansio häipyvät savun mukana…
Siksipä vienkin hänen poskilleen hiljaa kaksi kyyneltä.
Mutta ne olivatkin viimeiset kyyneleet. Niiden jälkeen jäi hänen silmiinsä vain salamoja.
Ruhtinaan hevonen ojensi kaulaansa ja hirnui. Ja hirnuntaan vastasivat heti kaikki hevoset lippujen alta. Nuo äänet herättivät ruhtinaan hänen ajatuksistaan ja täyttivät lohdutuksella hänen mielensä. Onhan hänellä vielä jäljellä kuusituhatta uskollista toveria, kuusituhatta sapelia, niiden voimalla on maailma hänelle avoinna, niitä odottaa ahdistettu Puola kuin ainoaa pelastustaan; Dnieperin takainen idylli on lopussa, mutta siellä missä tykit paukkuvat, missä kylät ja kaupungit palavat, missä öisin tatarilaishevosten hirnuntaan ja kasakkain meluun sekaantuu vankien itku, miesten, naisten ja lasten voivotukset, siellä on toiminnalle kenttä avoinna, siellä on pelastajan ja isänmaan isän kunnia saavutettavana. Kenen käsi ulottuu ottamaan tätä seppeltä, kuka on pelastava tämän häväistyn, orjain jalkain tallaaman, nöyryytetyn, kuolevan isänmaan, jollei hän, ruhtinas Jeremi, jolleivät nuo sotajoukot, joiden aseet tuolla alhaalla välkkyvät auringossa…? Jono kulki juuri kunnaan juuren ohi ja nähdessään ruhtinaan seisomassa huipulla, komennusnuija kädessä, ristin alla, huudahtivat kaikki sotamiehet.
— Eläköön meidän johtajamme, päällikkömme ja hetmanimme Jeremi
Wisniowiecki!
Ja sadat liput laskeutuivat hänen jalkojansa kohti. Husaarijoukot heläyttivät uhkaavasti lyhyitä sapelejaan, rumpujen pärinä säesti huutoja.
Silloin veti ruhtinas sapelin huotrasta, kohotti sitä, katsahti taivasta kohden ja sanoi:
— Minä Jeremi Wisniowiecki, Vähävenäjän vojevoda, Lubnien ja Wisniowiecin ruhtinas, vannon sinulle sinä pyhässä kolminaisuudessa yksi Jumala ja sinulle, Pyhä Äiti, että minä en laske tätä sapelia, jonka kohotan sitä vallattomuutta vastaan, jonka häpäisemänä isänmaa nyt on, niinkauvan kuin minussa on voimaa ja elämää, en laske sitä ennenkuin pesen pois häpeän, ennenkuin olen taivuttanut jokaisen vihollisen Puolan valtakunnan jalkojen juureen, ennenkuin olen rauhoittanut Ukrainan ja upottanut talonpoikaiskapinat vereen. Ja tämän lupauksen teen minä vilpittömällä sydämellä niin totta kuin Herra Jumala minua auttakoon. Amen.
Sen sanottuaan viipyi hän kunnaalla vielä hetken, katse korotettuna taivasta kohti, ja ratsasti sitte verkalleen alas lippujensa luo. Yöksi saapuivat sotajoukot Basanin kylään, joka kuului rouva Krynickille. Tämä otti ruhtinaan vastaan polvistuen porteilla, sillä talonpojat olivat jo piirittäneet kartanoa ja töin tuskin oli heidät saatu uskollisimman palvelusväen avulla torjutuksi, kun yhtäkkiä sotajoukon tulo pelasti talon rouvan ja hänen yhdeksäntoista lastaan, niiden joukossa neljätoista tytärtä. Ruhtinas käski ottaa kiinni hyökkääjät ja lähetti sitä varten kasakkalippukunnan ratsumestarin herra Poniatowskin Kaniowin suunnalle. Tämä toikin vielä samana yönä viisi Wasiutynin huonekuntaan kuuluvaa zaporogilaista, jotka hän oli ottanut kiinni. Kaikki nämä olivat olleet mukana Korsunin tappelussa, ottaen osaa ankaraan tuleen. Kasakat antoivat ruhtinaalle tarkan kertomuksen taistelusta. He vakuuttivat niinikään, että Chmielnicki vielä on Korsunissa. Mutta Tuhaj-bej oli, vieden mukanaan vangit, saaliin ja molemmat hetmanit, lähtenyt Czehryniin, josta hänen kuului olevan tarkoitus jatkaa matkaansa Krimiin. Niinikään olivat kasakat kuulleet Chmielnickin hartaasti pyytäneen Tuhaj-bejta, ettei hän jättäisi zaporogilaisjoukkoja, vaan kävisi ruhtinasta vastaan, mutta murza ei ollut tahtonut siihen suostua, sanoen, että puolalaisten sotajoukkojen ja hetmanien jouduttua tappiolle, kasakat jo yksinkin voivat pitää puoliaan. Hän muka ei kauemmin saattaisi odottaa, sillä hänen sotavankinsa kuolisivat. Kun kasakoilta tiedusteltiin Chmielnickin voimien suuruutta, ilmoittivat he ne kahdeksisadaksi tuhanneksi. Nämä kyllä eivät kaikki olleet parasta laatua. Hyvää väkeä, s.o. zaporogilaisia ja ylimysten palveluksessa olleita tai kapinaan liittyneitä linnakasakoita oli vain viisikymmentä tuhatta.
Saatuaan nämä tiedot, tuli ruhtinas luottavammalle mielelle. Hän toivoi lisäksi, että hänen voimansa vielä kasvaisi Dnieperin takana, kun siihen liittyisi aatelisia, kruunun joukoista karanneita sotilaita ja ylimysten vartiostoja. Siksi hän seuraavana aamuna aikaisin lähtikin eteenpäin.
Perejaslawin takana tulivat sotajoukot niihin synkkiin jättiläismetsiin, jotka ulottuivat pitkin Trubiezin vartta aina Kozieleciin asti ja sieltä eteenpäin aina Czernigowin läheisyyteen saakka. Oltiin toukokuun lopulla ja ilma oli helteinen. Metsät eivät suoneet siimestä, päinvastoin oli niissä niin tukahuttavan paahtavaa, että ihmiset ja hevoset olivat ilman puutteessa läkähtymäisillään. Karja, jota kuljetettiin jonon perässä, oli miltei joka askeleella menehtymäisillään. Tai kun se vainusi jossakin olevan vettä, juoksi se sitä kohden kuin hulluna, kaataen vankkurit ja siten saaden aikaan suurta hämminkiä. Hevoset, varsinkin raskaan ratsuväen, alkoivat nekin uupua. Yöt olivat lukemattomien sääskien takia sietämättömät ja pihkaa oli tavattomassa helteessä tihkunut puista niin runsaasti, että sen väkevä haju suorastaan tukahutti.
Vaivaloisesti kuljettiin neljä päivää eteenpäin, viidentenä kävi helle aivan luonnottomaksi. Yön saapuessa alkoivat hevoset korskua ja karja ammui surkeasti, ikäänkuin vainuten jotakin vaaraa, jota ihmiset eivät vielä voineet aavistaa.
— Ne vainuavat verta, sanoivat toisilleen pakenevien aatelisperheiden jäsenet.
— Kasakat ajavat meitä takaa, tulee taistelu.
Nämä sanat kuullessaan päästivät naiset valitushuudon. Kun ne tulivat palvelusväen kuuluviin, syntyi hämminki ja kauhistus. Vankkurit koettivat päästä toistensa ohi, ajettiin tieltä umpimähkään metsään, jossa pyörät tarttuivat kiinni puihin.
Ruhtinaan lähettämät sotamiehet palauttivat kuitenkin pian järjestyksen. Joka taholle lähetettiin nyt tiedustelujoukkoja ottamaan selvää, uhkasiko kulkuetta todella jokin vaara.
Herra Skrzetuski, joka valakialaisen lippukunnan kanssa oli vapaaehtoisesti lähtenyt tiedusteluretkelle, palasi varhain aamulla ensimäisenä ja kiirehti suoraa päätä ruhtinaan luo.
— Mikä siellä on? kysyi Jeremi.
— Armollinen ruhtinas, metsät palavat.
— Ovatko ne sytytetyt?
— Ovat. Minä sain kiinni muutamia miehiä, jotka tunnustivat, että Chmielnicki oli lähettänyt erään tarjokkaan kulkemaan teidän ruhtinaallisen armonne jäljessä ja myötäisen tuulen vallitessa sytyttämään metsää tuleen.
— Hän tahtoisi nähtävästi paistaa meidät elävältä, ensinkään taistelematta kanssamme. Tuokaa tänne nuo miehet.
Hetken perästä tuotiin ruhtinaan eteen kolme villiä, typerää ja pelästynyttä paimenta, jotka heti tunnustivat, että heitä todellakin oli käsketty sytyttämään metsiä.
He tunnustivat niinikään, että sotajoukkojakin oli lähetetty seuraamaan ruhtinasta. Ne kulkivat kuitenkin toista tietä, lähempänä Dnieperiä, Czernigowiin päin.
Vähitellen saapuivat toisetkin tiedustelujoukot ja jokainen toi saman sanoman:
— Metsät palavat.
Mutta ruhtinas ei joutunut vähimmässäkään määrässä neuvottomaksi.
— Pakanallinen keino, sanoi hän, — mutta vähät siitä. Tuli ei pääse
Trubiezaan laskevien jokien poikki.
Ja todellakin laski Trubiezaan, jota pitkin jono pohjoiseen suuntaan kiemurteli, niin monta pikku jokea, jotka siellä täällä muodostivat leveitä soita, ettei tarvinnut peljätä tulen pääsevän niiden yli. Se oli mahdollista vain siinä tapauksessa, että metsä jokaisen joen takana sytytettäisiin erikseen.
Tiedustelujoukot totesivat pian, että niin olikin tehty. Joka päivä saatiin kiinni uusia sytyttäjiä. Tuli levisi mahtavana, mutta pitkin jokia, itään ja länteen, vaan ei pohjoiseen päin. Öisin punoitti taivas niin pitkältä kuin silmä kantoi. Naiset veisasivat jumalisia lauluja illasta aamuun asti. Pelästynyt villi eläin pakeni tuontuostakin palavista metsistä maantielle ja kulki jonon perässä kotikarjan joukossa. Tuuli kantoi muassaan savua, joka peitti koko näköpiirin. Sotajoukot ja vankkurit liikkuivat kuin sumussa, jonka läpi ei silmä saattanut eroittaa mitään. Rinta ei saanut ilmaa. Savu kirveli silmiä ja tuuli ajoi sitä yhä lisää paikalle. Auringon valokaan ei päässyt tunkeutumaan noiden sumujen läpi ja öisin näki paremmin kuin päivällä, sillä palon loimut valaisivat silloin. Metsä tuntui loppumattomalta.
Tällaisten palavien metsien ja savujen keskitse johdatti Jeremi joukkojansa. Alkoi saapua sanomia, että vihollinen marssii Trubiezan toisella puolella, mutta ei tiedetä kuinka suuri sen lukumäärä on. Wierszulin tatarit totesivat kuitenkin pian, että vihollinen vielä oli sangen kaukana.
Eräänä yönä saapui joukkojen luo herra Suchodolski Bodenkista, Desnan toisella puolella. Hän oli ruhtinaan entisiä hovimiehiä, mutta oli muutama vuosi sitten asettunut asumaan maataloansa. Hänkin oli lähtenyt pakoon talonpoikia ja toi uutisen, jota ei sotajoukon keskuudessa vielä tunnettu.
Syntyikin suuri hämminki, kun Suchodolski ruhtinaan kysymykseen mitä uutta hän tiesi, antoi vastauksen:
— Huonosti ovat asiat, herra ruhtinas. Hetmanien tappiosta kai jo tiedätte ja samaten ehkä kuninkaan kuolemasta…
Ruhtinas, joka istui pienellä matkajakkaralla telttansa edessä, hypähti pystyyn.
— Kuinka? Onko kuningas kuollut?
— Armollinen hallitsija heitti henkensä Mereczissä jo viikkoa ennen
Korsunin tappiota, sanoi Suchodolski.
— Jumala armossaan säästi häntä kokemasta sellaista hetkeä, vastasi ruhtinas.
Sitte hän tarttui päähänsä ja puhui edelleen:
— Kauheat ajat ovat koittaneet tälle valtakunnalle. Konvokatsionivaltiopäivät, kuninkaanvaalit, interregnum, aika ilman hallitsijaa, keskinäinen epäsopu ja ulkonaiset juonittelut — juuri nyt kun koko kansan pitäisi muuttua yhdeksi miekaksi yksissä käsissä. Tuntuu miltei siltä kuin Jumala olisi kääntänyt pois kasvonsa ja aikoisi meitä vihassaan kurittaa synneistämme. Koko tämän murhapolton olisi voinut sammuttaa vain itse Wladyslaw, koska hän oli ihmeen suosittu kasakkain keskuudessa ja lisäksi sotainen herra.
Samassa lähestyi ruhtinasta kymmenkunta upseeria, niiden joukossa
Zacwilichowski, Skrzetuski, Baranowski, Wurcel, Machnicki ja
Polanowski. Ruhtinas lausui:
— Hyvät herrat, kuningas on kuollut.
Päät paljastuivat kuin komennosta, kasvot totistuivat. Odottamaton sanoma mykistytti kaikki. Vasta hetken perästä puhkesi esiin yleinen suru.
— Ikuinen lepo anna hänelle hyvyydessäsi, Herra, lausui ruhtinas.
— Ja iankaikkinen valo loistakoon hänen silmäluomiensa yli!
Mutta hetken perästä kohotti kirkkoherra Muchowiecki äänensä, alkaen veisata virttä dies irae. Ja keskellä metsiä, keskellä savua valtasi sanomaton alakuloisuus sydämet ja mielet. Kaikista tuntui siltä kuin odotetun pelastuksen toivo olisi pettänyt ja kuin he nyt kauhean vihollisen lähestyessä olisivat jääneet yksin maailmaan. Ei ketään muuta heillä ollut kuin ruhtinaansa.
Siksipä kääntyivätkin kaikkien silmät häntä kohti ja uusi side oli solmiutunut hänen ja sotamiesten välille.
Saman päivän iltana puhui ruhtinas Zacwilichowskille, lujaan niin että kaikki sen kuulivat:
— Me tarvitsemme sotaisen kuninkaan ja siksipä me, jos Jumalan avulla ehdimme kuninkaanvaaliin, annammekin äänemme prinssi Kaarlelle, jolla on sotaisempi mieli kuin Kasimirilla.
— Vivat Carolus rex! huusivat upseerit.
— Vivat! toistivat husaarit ja heidän jälkeensä koko sotajoukko.
Mutta varmaankaan ei ruhtinas-vojevoda uskonut, että nämä huudot, jotka kaikuivat Dnieperin takana Czernigowin synkissä metsissä, kuuluisivat Varsovaan asti ja ravistaisivat hänen käsistänsä kruunun suurhetmanin komentonuijan.