YHDEKSÄS LUKU.
Yhdeksänpäiväisen marssin jälkeen, jonka Ksenofonina oli herra Maszkiewicz, ja kuljettuaan kolme päivää Lesnan yli, saapuivat sotajoukot vihdoin Czernigowiin. Kaikkein ensimäisenä marssi kaupunkiin herra Skrzetuski valakialaislippuineen. Ruhtinas oli tahallaan komentanut hänet ottamaan haltuunsa kaupungin, jotta hän heti saattaisi tiedustella ruhtinatarta ja Zaglobaa. Mutta ei kukaan täällä enempää kuin Lubniessakaan, ei kaupungissa enempää kuin linnassakaan ollut kuullut heistä mitään. He olivat hävinneet jäljettömästä niinkuin kivi veteen eikä ritari enään ymmärtänyt, mitä ajatella. Minne he olivatkaan voineet kätkeytyä? Eihän sentään vain Moskovaan, Krimiin tai Sicziin? Jäljelle jäi vain se oletus, että he olivat siirtyneet Dnieperin taa, mutta siinä tapauksessa olivat he joutuneet aivan myrskyn keskelle. Siellä surmattiin ihmiset ja sytytettiin talot palamaan, siellä raivosivat raa'at joukot, sekä zaporogilaiset että tatarit, ei edes valepuku voinut täällä suojella Helenaa, sillä nuo villipakanat ottivat mielellään vangiksi poikia, myydäksensä ne korkeasta hinnasta Stambulin torilla. Herra Skrzetuskin päähän tuli sekin kauhea epäilys, että Zagloba ehkä tahallaan on vienyt Helenan tuolle puolelle jokea, myydäkseen hänet Tuhaj-bejlle, joka voisi Bohunilta kiskoa hänestä vieläkin runsaamman hinnan. Ja tämä ajatus saattoi Jan herran hulluuden partaalle. Herra Longinus Podbipienta, joka oli tuntenut Zagloban varhemmin kuin Skrzetuski, sai hänet sentään melkoisesti tyyntymään.
— Veliseni, herra luutnantti, sanoi hän, — heitä se nyt mielestäsi. Ei Zagloba ole tehnyt sellaista. Olihan Kurcewiczeillakin tarpeeksi rikkautta, jonka Bohun mielellään olisi luovuttanut Zagloballe. Jos siis Zagloba olisi tahtonut tuhota tytön, niin ei hänen nyt olisi tarvinnut tehdä sitä päästäksensä rikkaaksi.
— Se on totta, sanoi luutnantti, — mutta miksi hän sitte on paennut
Dnieperin taa eikä Lubnieen tai Czernigowiin?
— Mutta rauhoitu nyt, rakas ystävä, — minä tunnen Zagloban, hän on juonut minun kanssani ja lainannut minulta. Rahasta ei hän välitä, ei omastansa eikä muidenkaan rahasta. Jos hänellä on omaa rahaa, niin hän sen tuhlaa ja lainattua ei hän maksa takaisin. Hän ei ryhdy tuollaisiin tekoihin, sitä minä en usko hänestä.
— Kyllä hän on kevytmielinen, sanoi Skrzetuski.
— Olkoonpa kevytmielinen, mutta hän on myöskin aika veitikka, joka tekee kepposen kenelle hyvänsä ja puikkii pois kaikista vaaroista. Onhan kirkkoherra jo profeetallisessa hengessä sinulle vakuuttanut, että Jumala tuo hänet sinulle takaisin, ja niin on tapahtuva, sillä onhan kohtuullista, että vilpitön rakkaus saa palkkansa. Lohduta sinä itseäsi tällä toivolla niinkuin minäkin saan siitä lohdutusta.
Samassa alkoi herra Longinus raskaasti huokaella ja lisäsi hetken perästä:
— Kysykäämmepä vielä linnassa, ehkä he olisivat kulkeneet tästä sivutse.
Ja he kyselivät kaikkialla, mutta turhaan. Pakenevista ei ollut näkynyt jälkeäkään. Linna oli täynnä aatelismiehiä vaimoineen, lapsineen. Peläten kasakoita olivat he sulkeutuneet tänne. Ruhtinas kehoitti heitä lähtemään kanssansa, huomauttaen, että kasakat tulevat perässä. Sotajoukon kimppuun eivät he uskaltaisi rynnätä, mutta todennäköistä oli, että he ruhtinaan poistuttua yrittäisivät saada haltuunsa linnan ja kaupungin. Linnassa olevat aatelismiehet olivat kuitenkin aivan kuuroja näille kehoituksille.
— Täällä me olemme turvassa metsien takana, vastasivat he ruhtinaalle. — Kukaan ei tule tänne meidän kimppuumme.
— Olenhan minä juuri tullut noiden metsien läpi, sanoi ruhtinas.
— Sen voi tehdä teidän ruhtinaallinen armonne, mutta roskaväki ei tule niiden läpi. Ei sellaisissa metsissä niinkään kuljeta.
Ja tänne he itsepäisyydessään jäivät, mutta pian saivat he sen katkerasti maksaa, sillä heti ruhtinaan poistuttua saapuivat kasakat. Kolme viikkoa puolustautui linna urhoollisesti, sitte se valloitettiin ja kaikki sen turvissa olevat ihmiset hakattiin maahan. Kasakat tekivät kauheita julmuuksia, raatelivat lapsia ja polttivat naisia hiljaisella tulella. Eikä ollut ketään kostamassa heidän puolestaan.
Ruhtinas oli sillävälin saapunut Lubecziin Dnieperin varrella, jossa antoi joukkojensa levähtää. Hän itse, ruhtinatar, hovi ja matkatavarat jatkoivat Brahimiin, joka sijaitsi metsien ja luoksepääsemättömien soiden keskellä. Viikkoa myöhemmin tuli sotajoukkokin sinne. Nyt marssittiin Babicaan Mozyrin varrella ja siellä tuli Herran Ruumiin juhlapäivänä eron hetki. Ruhtinattaren ja hovin täytyi nimittäin siirtyä Turowiin, Wilnon vojevodan puolison, ruhtinattaren tädin luo, mutta ruhtinas itse vei joukkonsa tuleen Ukrainaan.
Jäähyväispäivällisiin ottivat osaa ruhtinas ja hänen puolisonsa, hovin naiset ja ylhäisin seurue. Naisten ja kavaljeerien kesken ei kuitenkaan nyt vallinnut tavanmukainen iloisuus, sillä useamman kuin yhden sotilaan mieltä kaivoi ajatus, että hetken päästä täytyy jättää sydämensä valittu, jonka puolesta olisi tehnyt mieli elää, taistella ja kuolla, ja monen tytön sininen tai tumma silmä verhoutui kyyneliin, kun hän, ajatteli, että rakastettu lähtee sotaan, kuulien ja miekkojen keskelle, kasakkain ja villien tatarien joukkoon, lähtee eikä ehkä enään palaa…
Kun sitte ruhtinas piti puheen, jättäen hyvästi puolisonsa ja hovin, niin alkoivat naiset toinen toisensa perästä surullisesti vaikeroida niinkuin mitkäkin kissanpojat, mutta ritarit, jotka olivat lujempia mieleltään, nousivat paikoiltaan, tarttuivat sapeliensa kahvaan ja huusivat yhtaikaa:
— Me voitamme ja palaamme!
— Auttakoon teitä Jumala! vastasi ruhtinatar. Silloin kajahti huuto, joka pani akkunat ja seinät tärisemään:
— Eläköön rouva ruhtinatar! Eläköön meidän äitimme ja hyväntekijättäremme.
— Eläköön! Eläköön!
Sotamiehetkin rakastivat nimittäin ruhtinatarta, sillä hän oli aina osoittanut heille ystävällisyyttä, jalomielisyyttä, runsaskätisyyttä ja herttaisuutta. Hänhän oli suorastaan heidän perheittensä holhoojatar. Ennenkaikkea rakasti häntä ruhtinas Jeremi, sillä he olivat kuin toisiaan varten luodut, niin kokonaan toistensa kaltaiset, molemmat valetut kullasta ja raudasta.
Kaikki upseerit astuivat nyt ruhtinaan luo ja pikari kädessä polvistui jokainen hänen nojatuolinsa eteen. Ruhtinatar nyökäytti jokaiselle päätään ja lausui muutamia ystävällisiä sanoja. Skrzetuskille hän sanoi:
— Täällä saanee tänään useampikin ritari muistoksi rukousnauhan tai silkkisiteen, mutta koska se, jolta te mieluimmin haluaisitte ottaa vastaan muiston, ei ole joukossamme, niin ottakaa tämä vastaan minulta kuin äidiltä.
Näin sanottuaan otti ruhtinatar esiin kultaisen, turkoseilla koristetun pienen ristin ja ripusti sen ritarin kaulaan. Skrzetuski suuteli nöyrästi hänen kättään.
Ruhtinas oli nähtävästi hyvin tyytyväinen siihen että Skrzetuskille näin oli tapahtunut, sillä hän oli viime aikoina entistäkin enemmän mieltynyt häneen. Varsinkin oli hän pitänyt siitä, että Skrzetuski, käydessään lähettiläänä Siczissä, oli ylläpitänyt ruhtinaan arvoa ja kieltäytynyt Chmielnickiltä vastaanottamasta kirjettä vietäväksi hänelle, ruhtinaalle.
Noustiin pöydästä. Naiset, jotka kaukaa olivat sattuneet kuulemaan mitä ruhtinatar Skrzetuskille lausui, pitivät sitä luvan merkkinä ja ottivat hekin esiin mikä rukousnauhan, mikä silkkisiteen, mikä ristin. Ja tämän nähdessään taas ritarit kiirehtivät kukin jonkun naisen — jollei juuri valittunsakaan, niin ainakin viehättävimmän luo. Niin riensi esimerkiksi Poniatowski neiti Zytinskin ja Bychowiec neiti Bohowitynin luo, sillä hän oli viime aikoina mieltynyt häneen, Rostworowski kiiruhti neiti Zakin seuraan, punatukkainen Wierszul neiti Skoropackin ja eversti Machnicki, vaikka olikin jo vanha mies, neiti Zawiejskin tykö. Vain Anusia Borzobohata-Krasienski, huolimatta siitä että oli kaunein kaikista, seisoi akkunan ääressä yksin ja hyljättynä. Hänen kasvonsa hehkuivat, alaspainuneet silmät iskivät ikäänkuin vihan salamoja ja samalla ne tuntuivat pyytävän, ettei häntä enään näin solvattaisi. Petturi Wolodyjowski lähestyi häntä ja sanoi:
— Minäkin olisin tahtonut pyytää neiti Annalta jotakin muistoa, mutta luovuin tästä halustani, peläten etten liian suuren tungoksen läpi pääsisi luoksenne.
Annan posket alkoivat hehkua entistä enemmän ja hetken mietittyään hän vastasi:
— Toisista käsistä, hyvä herra, eikä minun, olette te halunnut saada muistoa. Ette kuitenkaan tule sitä saamaan, sillä tuolla taholla on, jollei juuri liian ahdasta, niin ainakin teille liian korkeat kynnykset.
Isku oli hyvin tähdätty ja kaksinkertainen, sillä ensinnäkin se sisälsi viittauksen ritarin pieneen kokoon ja toiseksi se tarkoitti hänen rakkauttaan ruhtinatar Barbara Zbaraskaan. Herra Wolodyjowski oli nimittäin ensin rakastunut vanhempaan Annaan, mutta kun joku toinen oli kosinut häntä, oli hän aikansa potenut ja sitte kaikessa hiljaisuudessa omistanut sydämensä Barbaralle, arvellen ettei kukaan pääse hänen salaisuutensa perille. Siksipä hän nyt, kun kuuli tämän salaisuuden Annalta, niin ensiluokkainen miekan- ja sanansutkauttaja kuin olikin, kävi niin hämilleen, että sanat takertuivat kurkkuun ja hän vain kömpelösti änkötti:
— Armollinen neiti tähtää hänkin korkealle, juuri niin korkealle kuin… herra Podbipientan päähän.
— Hän on todellakin teitä korkeampi sekä miekkansa että käytöksensä puolesta, vastasi tyttö päättäväisesti. — Minä kiitän teitä siitä, että johdatitte hänet mieleeni. Se olikin hyvä.
Tämän sanottuaan kääntyi neito liettualaisen puoleen:
— Hyvä herra, olkaa niin ystävällinen ja lähestykää. Minullakin täytyy olla ritarini enkä tiedä, voisinko kiinnittää tätä nauhaa miehuullisempaan rintaan.
Herra Podbipientan silmät menivät selälleen. Hän ei ollut uskoa korviaan, mutta sitte hän lankesi polvilleen niin että lattia tärähti.
— Hyväntekijättäreni, armollinen neiti!
Anusia kiinnitti nauhan ja sitä tehdessään hänen pienet kätensä aivan katosivat herra Longinuksen vaaleiden viiksien alle. Kaiken aikaa kuului vain maiskutusta ja mörinää, jota seuratessaan Wolodyjowski sanoi luutnantti Migurskille:
— Tekisipä mieli luulla, että karhu on mehiläispesän kimpussa ja ahmii hunajaa.
Senjälkeen poistui hän hiukan suuttuneena, sillä Anusian pistos kirveli häntä yhä. Ja olihan hän aikoinaan rakastanut Anusiaa.
Myöskin ruhtinas sanoi nyt hyvästi ruhtinattarelle ja tuntia myöhemmin oli hovi jo matkalla Turowiin ja sotajoukot Pripetille.
Yöllä, kun valmistettiin menoa joen yli ja husaarien valvoessa työtä rakennettiin lauttoja tykkien kuljetusta varten, sanoi herra Longinus Skrzetuskille:
— Voi veliseni mikä onnettomuus!
— No mitä sinulle on tapahtunut? kysyi luutnantti.
— No ne sanomat Ukrainasta!
— Mitkä?
— Zaporogilaisethan kertoivat, että Tuhaj-bej on ordansa kanssa lähtenyt Krimiin.
— No entä sitte? Mitä sinä sitä itket?
— Kuinka en itkisi, veliseni, sillä sanoithan sinä itse minulle ja oikein sanoitkin — eikö totta —, etten minä voi laskea kasakkain päiden lukumäärää, mutta jos tatarit ovat lähteneet pois, niin mistä minä otan kolme pakanallista päätä, mistä minä ne etsin? Ja ne ovat kuin ovatkin minulle nyt välttämättömät.
Niin murheellinen kuin Skrzetuski olikin, hymähti hän ja vastasi:
— Minä arvaan mitä sinä tarkoitat, sillä minä kyllä näin, että sinut tänään lyötiin ritariksi.
Siihen virkkoi herra Longinus:
— Niin, mitäpä sitä kauvemmin salaisin: minä olen rakastunut, veliseni, olen rakastunut. Kas siinä minun onnettomuuteni.
— Älä sure, en minä usko, että Tuhaj-bej on poistunut. Ja kyllä sinun osallesi muutenkin joutuu pakanoita, aivan niinkuin noita sääskiä päämme päälle.
Ihmisten ja hevosten päiden päällä leijaili todella kokonaisia sääskipilviä. Sotajoukot olivat nimittäin tulleet äärettömien soiden, rämeisten metsien, vesiperäisten niittyjen, jokien ja purojen seudulle, autioon, synkkään maahan, missä erämaat humisivat koko tyhjyydessään. Sen asukkaista sanottiin näihin aikoihin:
Aatelisherra Paljasjalka myötäjäisiks antoi tyttärelleen tervapytyn, sieniä myös kiehkuraisen, padallisen kuorehia sekä pienen tilkun suota.
Suomudassa kasvoi täällä kyllä sieniä, mutta huolimatta noista säkeistä koottiin siellä myöskin suuria herrasomaisuuksia. Tällä hetkellä eivät kuitenkaan ruhtinaan miehet, joista suurin osa oli syntynyt ja kasvanut Dnieperin takaisilla kuivilla aroilla, olleet uskoa omia silmiään. Olihan sielläkin paikoittain soita ja metsiä, mutta täällä näytti koko maa olevan yksi ainoa suo. Yö oli lämmin ja kirkas eikä silmänkantaman alalla kuutamossa näkynyt syltäkään kuivaa maaperää. Keitaat vain häämöittivät veden joukosta, metsät tuntuivat kasvavan esiin vedestä, vesi tirskui hevosten jalkojen alla ja vettä tippuivat vankkurien ja kanuunien pyörät. Wurcel joutui aivan epätoivoon. "Kummallinen retki, sanoi hän, Czernigowin luona meitä uhkasi tuli ja täällä vedenpaisumus." Ja todella maa, vastoin kaikkea tavallisuutta, ei täällä tuntunut tarjoavan jaloille vakaata tukea, vaan se taipui ja hyllyi ikäänkuin aikoen hajota ja niellä kaikki jotka liikkuivat sen pinnalla.
Neljä päivää kesti sotajoukkojen siirtoa Pripetin yli ja senjälkeen täytyi melkein joka päivä kulkea jokien ja purojen poikki, jotka valuivat märän maapohjan halki. Eikä missään ollut siltaa. Rahvas käytti kulkuneuvonaan yksinomaan venettä. Muutaman päivän kuluttua alkoivat sateet ja sumut. Miehet ponnistelivat viimeisin voimin päästäkseen vihdoinkin pois näiltä kirotuilta seuduilta. Ruhtinaskin piti kiirettä ja kehoitti muita rientämään. Hän kaadatti kokonaisia metsiä, teetti ympyriäisistä pölkyistä teitä soiden poikki ja marssi niin eteenpäin. Sotamieskään ei uskaltanut napista, kun näki, ettei hän vähääkään säästänyt voimiansa, vaan että hän aamusta yöhön istui hevosen selässä, järjestellen joukkojansa, valvoen marssin kulkua ja persoonallisesti ottaen osaa kaikkiin toimiin, vaikka työ oli miltei ylivoimainen. Märkänä rämpiä aamusta yöhön asti — se oli kaikkien yhteinen kohtalo. Kavio alkoi vähitellen irtaantua hevosten jaloista, monet niistä sortuivat tykkien eteen, jalkaväen ja Wolodyjowskin rakuunain täytyi tulla vetämään tykkejä. Hienommat rykmentit, kuten Skrzetuskin ja Zacwilichowskin husaarit tarttuivat kirveeseen rakentaakseen pölkkyteitä. Tuolla kuuluisalla retkellä vilussa, vedessä ja nälänhädässä, mursi johtajan tahto ja sotilaiden into kaikki esteet. Tähän päivään asti ei kukaan vielä ollut uskaltanut kuljettaa sotajoukkoja keväällä, vesien tulviessa. Onneksi ei vihollisen hyökkäys kertaakaan häirinnyt retkeä. Sikäläinen hiljainen ja rauhallinen rahvas ei ajatellut kapinaa ja vaikka kasakat myöhemmin sitä yllyttävätkin ja esimerkillään kehoittivat, niin ei se liittynyt heidän lippujensa alle. Se katseli unisin silmin ohi kulkevia ratsujoukkoja, jotka kuin tai'an voimasta sukelsivat esiin metsistä ja soista, ja marssivat ohi kuin unennäkö. Se hankki oppaita ja täytti hiljaa ja kuuliaisesti kaikki mitä siltä vaadittiin.
Tämän huomatessaan hallitsi ruhtinas puolestaan ankaralla kurilla kaiken vallattomuuden sotaväen puolelta eikä armeijan jäljessä niinmuodoin kuulunut rahvaan kirouksia ja soimauksia. Ja kun joukkojen mentyä johonkin savupirttiin tuli sanoma, että ruhtinas Jarema on, kulkenut täältä ohitse, niin pudistelivat miehet päätä ja sanoivat hiljaa itsekseen: se on hyvä mies!
Vihdoin saapuivat ruhtinaan sotajoukot kahdentoista päivän yli-inhimillisten vaivojen ja ponnistusten jälkeen kapinalliseen maahan. "Jarema tulee, Jarema tulee!" kaikui yli koko Ukrainan aina Villeille Kentille, Czehryniin ja Jahorlikiin asti. "Jarema tulee!" kaikui kaupungeissa, kylissä, taloissa ja metsä-asumuksissa. Ja tämän sanoman saapuessa putosivat viikatteet, haravat ja veitset talonpoikien käsistä. Kasvot kalpenivat ja öisin hiipivät hillittömät joukkiot etelään päin niinkuin susilaumat metsämiesten torvien raikuessa. Ryöstöretkellä harhaileva tatari hypähti hevosenselästä pannakseen vähänpäästä korvansa maata vasten. Vielä valloittamattomissa linnoissa ja varustuksissa soitettiin kelloja ja veisattiin Te Deum laudamus.
Uhkaava leijona asettui kuitenkin kapinoitsevan maan kynnykselle ja lepäsi.
Hän kokosi voimia.