Tulella ja miekalla: Kuvaus menneiltä ajoilta. 2

by Henryk Sienkiewicz

KYMMENES LUKU.

Jonkun aikaa oltuaan Korsunissa oli Chmielnicki vetäytynyt Bialocerkiewiin ja ottanut sen päämajakseen. Horda leiriytyi joen toiselle puolen, käyttäen koko Kiovan vojevodakuntaa ratsujensa laitumena. Aivan suotta oli siis herra Longinus Podbipienta harmitellut, ettei saisi halkaista ainoatakaan tatarilaiskalloa. Herra Skrzetuski oli oikein otaksunut, että herra Poniatowskin Kaniowissa kiinniottamat zaporogilaiset olivat antaneet väärän tiedon: Tuhaj-bej ei ollut poistunut eikä edes lähtenyt Czehryniinkään. Päinvastoin saapui joka taholta uusia laumoja entisten lisäksi. Asowan ja Astrakanin ruhtinaat, joita ei koskaan ennen oltu nähty Puolassa, toivat muassaan neljätuhatta miestä, Nogai-tatarien hordassa oli kaksitoistatuhatta ja Bilgorodin sekä Budziakin hordissa kaksikymmentä tuhatta sotamiestä. Kaikki nämä olivat ennen olleet zaporogilaisten ja kasakkain leppymättömiä vihollisia, mutta nyt saapuivat he heidän veljinään ja liittolaisinaan vuodattamaan kristittyjen verta. Lopuksi tuli itse khani Islan Gireikin, mukanaan kaksitoistatuhatta perekopilaista. Näiden "ystävien" tähden sai kärsiä koko Ukraina, eikä ainoastaan aateli, vaan myöskin vähävenäläinen rahvas, sillä sen kylät poltettiin, karja otettiin väkivallalla ja itse talonpojat, vaimot ja lapset vietiin vangeiksi. Näinä murhan, tulipalon ja verenvuodatuksen aikoina saattoi talonpoika pelastaa henkensä vain pakenemalla Chmielnickin leiriin. Siellä hän pääsi olemasta ryöstön uhrina, siellä tuli hän itse ryöstäjäksi, jonka täytyi hävittää omaa maatansa. Mutta olihan silloin edes henki turvassa. Onneton maa — heti kapinan puhjettua oli sitä rangaissut ja hävittänyt herra Mikolai Potocki, sitte olivat — muka vapauttajina — tulleet zaporogilaiset ja tatarit, ja nyt sitä uhkasi Jeremi Wisniowieckin kosto.

Ken vain saattoi, pakeni Chmielnickin leiriin, sinne pakeni yksin aatelikin, kun ei sillä ollut muuta pelastuksen mahdollisuutta. Siten paisui Chmielnickin mahti paisumistaan ja syynä siihen ettei hän heti marssinut valtakunnan sisäosiin, vaan pysähtyi niin pitkäksi aikaa Bialocerkiewiin, oli etupäässä se, että hän ensin tahtoi järjestää hurjistuneet ja villit ainekset.

Ja hänen rautaisissa käsissään ne nopeasti muuttuivatkin sotilaalliseksi voimaksi. Harjoitetuista zaporogilaisista muodostetut kantajoukot olivat jo valmiina, rahvas jaettiin rykmentteihin ja entiset leiriatamanit määrättiin rykmenttien päälliköiksi. Yksityiset osastot taas lähetettiin valloittamaan linnoja, jotta joukot tottuisivat taisteluun. Ja tämä rahvas oli luonnostaan mitä suurimmassa määrin sotakelpoinen, aseihin harjaantunut ja tatarilaishyökkäyksissä karaistunut sekä tottunut katsomaan sotaa suoraan sen verisiin kasvoihin.

Kaksi näitä rykmentinpäällikköä, Handza ja Ostap, lähtivät Nesterwariin, valloittivat sen ja tuhosivat sekä juutalaiset että aatelin. Ruhtinas Czetwertynskiltä löi hänen oma myllärinsä linnan kynnyksellä poikki pään ja ruhtinattaren teki Ostap orjattarekseen. Muut päälliköt menivät toisille suunnille ja menestys seurasi heidän aseitansa, sillä kauhu oli lannistanut ljahit, tuon "tavattoman kansan", kauhu löi aseet sen käsistä ja riisti siltä voiman.

Silloin tällöin kiusottelivat rykmentinpäälliköt Chmielnickiä: "mikset marssi Varsovaa kohden, vaan viivyttelet, kuuntelet povarieukkojen ennustuksia, juot viinaa ja päästät ljaheja tointumaan pelästyksestään ja kokoamaan sotaväkeä?". Välistä öisin ulvoi juopunut rahvaskin, piirittäen Chmielnickin asunnon ja vaatien, että hän johtaisi heitä ljaheja vastaan. Chmielnicki oli kuin olikin nostanut kapinan ja antanut sille sen kauhean voiman, mutta nyt alkoi hän huomata, että tuo sama voima työntää häntä itseään tuntematonta tulevaisuutta kohden. Siksipä hän usein silmät sameina katseli eteenpäin, koettaen tunkeutua tulevaisuuteen ja samalla tuntien sydämessään levottomuutta.

Hän yksin kaikkien noiden rykmentinpäällikköjen ja atamanien keskellä tiesikin, kuinka paljon kauheaa voimaa piilee Puolan näennäisessä voimattomuudessa. Hän oli nostattanut kapinan, hän oli Keltaisen Veden luona lyönyt kruunun armeijat, hän oli lyönyt ja tuhonnut ne Korsunin luona. Mutta mitä on nyt tehtävä?

Siksipä hän kokosikin rykmentinpäällikkönsä neuvotteluun ja, katsellen heitä verestävillä silmillään, joiden edessä kaikki vapisivat, lausui hän synkkänä saman kysymyksen: "mitä on nyt tehtävä, mitä te tahdotte?"

— Lähteäkö Varsovaan? Tännehän saapuu ruhtinas Wisniowiecki, hän iskee teidän vaimoihinne ja lapsiinne kuin ukkosen nuoli, jättää vain maan ja veden ja marssii sitte meidän jäljessämme Varsovaan, tuoden mukanaan koko aatelismahdin, joka liittyy häneen. Kahden tulen välissä me ehdottomasti hukumme, jollemme taisteluissa, niin paaluihin pistettyinä…

— Tatarilaisten ystävyyteen ei voi luottaa, tänään he ovat meidän kanssamme, huomenna he kääntyvät meitä vastaan ja rientävät Krimiin, tai luovuttavat meidän päämme herroille.

— No, mitä nyt on tehtävä, sanokaa? Lähteäkö Wisniowieckia vastaan? Siinä tapauksessa antaa hän sekä meille että tatarilaisille yllinkyllin tekemistä ja yhä uusia sotajoukkoja tulee valtakunnan sisäosista marssimaan Wisniowieckin avuksi. Valitkaa…

Pelästyneet rykmentinpäälliköt vaikenivat, mutta Chmielnicki jatkoi:

— Miksi te olette käyneet niin aroiksi, miksette enään vaadi minua marssimaan Varsovaa vastaan? Kun siis nyt ette tiedä mitä olisi tehtävä, niin luottakaa minuun ja minä olen Jumalan avulla pelastava sekä oman pääni ja teidän päänne ja toimiva zaporogilaisarmeijan ja kaikkien kasakkain tyytyväisyydeksi.

Yksi keino oli jäljellä: sovittelujen tie. Chmielnicki tiesi hyvin kuinka paljon Puolassa voidaan sitä tietä saavuttaa. Hän oli laskenut, että valtiopäivät pikemmin suostuvat melkoisiin myönnytyksiin kuin uusiin veroihin, värväyksiin ja sotaan, josta varmaan oli tuleva vaivaloinen. Hän tiesi lisäksi, että Varsovassa on mahtava puolue ja sen etunenässä itse kuningas — sanoma hänen kuolemastaan ei vielä ollut saapunut —, kansleri ja paljon ylimyksiä, jotka mielellään tahtoisivat pysäyttää Ukrainassa asuvien ylimysten omaisuuden jättiläismäisen kasvamisen. Tämä puolue haluaisi kasakoista muodostaa sotilaallisen voiman kuninkaan tueksi, tehdä heidän kanssansa ikuisen rauhan ja käyttää nuo monet tuhannet ulkomaista sotaa varten. Jos asiat kehittyisivät tämän puolueen toivomusten mukaan, niin saattaisi Chmielnicki päästä korkeaan arvoon, saada itselleen kuninkaan kädestä hetmanin komentosauvan ja kasakoille lukemattomia myönnytyksiä.

Kaikkea tätä pitäen silmällä hän kauvan viivytteli Bialocerkiewissa. Hän teki varustuksia, lähetteli joka suunnalle julistuksia, keräsi lisää väkeä, muodosteli kokonaisia armeijoja ja otti haltuunsa linnoja, sillä hän tiesi, että vain voimakkaan kanssa antaudutaan keskusteluihin. Mutta valtakunnan sisäosiin hän ei lähtenyt.

Oi jospa hänen onnistuisikin sovittelujen avulla saada aikaan rauha! Silloinhan aseet itsestänsä putoaisivat Wisniowieckin käsistä, tai jollei ruhtinas suostuisi laskemaan aseita, niin silloinhan ei hän, Chmielnicki, olisi kapinoitsija, vaan ruhtinas, joka käy sotaa vasten kuninkaan ja valtiopäivien tahtoa.

Vasta silloin marssisi hän, Chmielnicki, Wisniowieckia vastaan ja tekisi sen jo kuninkaan ja valtakunnan käskystä. Silloin löisi viimeinen hetki ei vain ruhtinaalle, vaan kaikille Ukrainan pikkukuninkaille, ja heidän omaisuutensa ja äärettömät maatilansa menisivät!

Näin ajatteli zaporogilainen vallananastaja-hetmani, tällaista tulevaisuudenrakennusta hän suunnitteli. Hänen rakennuksensa telineille istuutui kuitenkin usein huolten, epäilysten ja pelon musta lintuparvi, pahaaennustavasti rääkyen.

Onko rauhan puolue Varsovassa kyllin voimakas? Ryhdytäänkö hänen kanssaan keskusteluihin? Mitä sanovat valtiopäivät ja senaatti? Tukkivatko ne korvansa Ukrainan kansan valitushuudoilta, sulkevatko ne silmänsä tulipalojen loimuilta?…

Eikö enemmän tule vaa'assa painamaan ylimysten vaikutus, noiden ylimysten, joilla on äärettömät maatilat ja joille niiden säilyttäminen on elämänkysymys? Ja onko tämä valtakunta jo tarpeeksi pelästynyt, antaakseen hänelle anteeksi, että hän teki liiton tatarien kanssa?

Toiselta puolen raateli Chmielnickin sielua epäilys, eikö kapinan palo jo ollut liiaksi levinnyt. Voidaanko noita villiintyneitä joukkoja enään pitää ohjissa? Edellytetään että hän, Chmielnicki, tekee rauhan — hurjistelijat voivat hänen nimessään yhä edelleen levittää surmaa ja murhapolttoa, tai ehkäpä he kostavat pettyneet toiveensa vaatimalla hänen päätään. Niin, joki on särkenyt tokeensa ja tulvii. Meri ja myrsky! Kauhea asema. Jos kapinan raivo olisi heikompi, niin ei hänen kanssaan ryhdyttäisi keskusteluun, häntä pidettäisiin heikkona. Kun nyt taas kapina on mahtava, niin voivat sovittelut särkyä itse asian voimasta.

Mitä siis on tehtävä?

Aikoina jolloin tämäntapaiset ajatukset painoivat hetmanin raskasta päätä, sulkeutui hän asuntoonsa ja joi vuorokausia umpeensa. Silloin levisi päällikköjen ja rahvaan keskuudessa sanoma: hetmani juo! Ja hänen esimerkkiään noudattaen alkoivat kaikki juoda. Kuri höltyi, vankeja surmattiin, tapeltiin ja ryöstettiin. Oikea tuomionpäivä koitti, kauhu ja kaameus vallitsi, Bialocerkiew muuttui todelliseksi helvetiksi.

Mutta eräänä päivänä saapui juopuneen hetmanin luo aatelismies Wychowski, joka oli otettu vangiksi Korsunin luona ja ylennetty hetmanin sihteeriksi. Astuttuaan sisään alkoi hän häikäilemättä ravistella humaltunutta, hän kävi kiinni hänen olkapäihinsä ja sai hänet vuoteeseen istumaan ja vihdoin heräämään.

— Mitä hittoa tämä on? kysyi Chmielnicki.

— Herra hetmani, nouskaa ja tulkaa tajuihinne, vastasi Wychowski. —
Tänne on saapunut lähettiläitä.

Chmielnicki hypähti pystyyn ja selvisi samassa hetkessä.

— Hei, huusi hän kasakkapojalle, joka istui kynnyksellä, — anna tänne asetakkini, lakkini ja komentonuijani.

Sitte hän sanoi Wychowskille:

— Kuka on tullut ja kenen luota?

— Kirkkoherra Patroni Lasko Huszczasta, Braclawin herra vojevodan lähettämänä.

— Herra Kisielin?

— Aivan niin.

— Kiitos Isälle, Pojalle, Pyhälle Hengelle ja Pyhälle Neitsyelle, sanoi Chmielnicki, tehden ristinmerkin.

Ja hänen kasvonsa kirkastuivat ja kävivät lempeiksi — hänen kanssaan on siis antauduttu keskusteluihin!

Mutta samana päivänä saapui myöskin sanomia, jotka olivat päinvastaista suuntaa kuin ne, joita herra Kisielin rauhanlähettiläät edustivat.

Chmielnickille ilmoitettiin, että ruhtinas, lepuutettuaan sotajoukkoaan joka oli väsynyt marssiessaan metsien ja soiden läpi, oli saapunut kapinalliseen maahan. Siellä hän tuhoaa, polttaa ja surmaa. Skrzetuskin johdolla lähetetty etujoukko on aivan perinpohjin hävittänyt kaksituhantisen kasakka- ja rahvaan joukon. Itse ruhtinas on väkirynnäköllä ottanut Pohrebyszczen, ruhtinas Zbaraskien maatilan ja jättänyt jäljelle vain maan ja veden. Hämmästyttäviä asioita kerrottiin tästä väkirynnäköstä ja Pohrebyszczen valloittamisesta, sillä Pohrebyszcze oli ollut kaikista nurjimpien kapinoitsijoiden pesäpaikkana. Ruhtinas kuului muka sanoneen sotamiehilleen: tappakaa heidät niin että he kerrankin tuntevat kuolevansa. Ja sotamiehet olivatkin harjoittaneet mitä kauheinta julmuutta. Koko kaupungista ei ollut pelastunut ainoaakaan elävää sielua. Seitsemänsataa vankia hirtettiin, kaksisataa istutettiin paaluihin. Puhuttiin niinikään, että muutamilta oli puhkaistu silmät ja että toiset olivat poltetut hiljaisella tulella. Kapina sammui yhdellä iskulla koko paikkakunnalta. Asukkaat joko pakenivat Chmielnickin luo, tai ottivat polvillaan vastaan Lubnien herran, tarjoten leipää ja suolaa ja suurella itkulla anoen armoa. Pienemmät joukkueet olivat kaikki hävitetyt eikä metsissä — niin vakuuttivat Samhorodokista, Spiczinista, Pleskowista ja Wachnowkasta tulleet pakolaiset — ollut ainoatakaan puuta, jossa ei olisi riippunut kasakkaa.

Ja kaikki tämä tapahtui aivan Bialocerkiewin ja Chmielnickin satatuhantisen armeijan läheisyydessä.

Saadessaan nämä tiedot, karjui Chmielnicki kuin haavoitettu aarniohärkä. Toisella puolen rauhankeskustelut, toisella puolen miekka! Jos hän nyt käy ruhtinasta vastaan, niin se selvästi merkitsee, ettei hän tahdokaan antautua keskusteluihin, joita Brusilowin herra on hänelle ehdottanut.

Ainoana toivona olivat enään vain tatarit. Chmielnicki hypähti pystyyn ja kiirehti Tuhaj-bejn päämajaan.

— Tuhaj-bej, ystäväni, sanoi hän, vaihdettuaan tavalliset tervehdykset, — pelasta minut nyt niinkuin pelastit Keltaisen Veden ja Korsuninkin luona. Tänne on saapunut Braclawin vojevodan lähettiläs tuoden kirjeen, jossa vojevoda lupaa, sillä ehdolla että minä lakkaan taistelemasta, toimia minun tyydytyksekseni ja palauttaa zaporogilaissotajoukolle sen entiset vapaudet. Ja minun täytyykin, osoittaakseni vilpittömyyttäni ja hyvää tahtoani lakata taistelemasta. Mutta samalla on tänne myöskin saapunut sanomia minun vihollisestani, ruhtinas Wisniowieckista, sanomia sellaisia, että hän on tuhonnut Pohrebyszczen jättämättä sinne ainoaa elävää sielua. Hän hakkaa maahan minun oivat kasakkani, istuttaa heitä paaluun ja puhkaisuttaa heidän silmänsä. Kun en nyt voi marssia häntä vastaan, olen tullut luoksesi pyytämään, että sinä tatareinesi lähtisit tätä meidän yhteistä vihamiestämme vastaan, koska hän muuten pian hyökkää tänne meidän leiriemme kimppuun.

Murza istui keskellä kallisarvoisia mattoja, jotka hän Korsunin luona oli valloittanut tai ryöstänyt aateliskartanoista, jonkun aikaa heilutteli hän yläruumistaan eteen- ja taaksepäin, siristeli silmiään ikäänkuin paremmin päästäkseen asian perille ja sanoi vihdoin:

— Allah, minä en voi sitä tehdä.

— Miksi et? kysyi Chmielnicki.

— Siksi, että sinun tähtesi jo olen kadottanut tarpeeksi bejejä ja tshauseja Keltaisen Veden ja Korsunin luona. Miksi minun siis vielä pitäisi kadottaa lisää? Jarema on suuri sotilas. Kyllä minä menen häntä vastaan, kun sinäkin menet, mutta en yksinäni. Enhän ole niin tyhmä, että tahtoisin yhdessä taistelussa menettää kaiken minkä tähän asti olen saavuttanut. Minulle on edullisempaa lähettää joukkoni hakemaan saalista ja vankeja. Olen jo tehnyt tarpeeksi teidän hyväksenne, senkin uskottomat koirat. En lähde yksinäni ja khanillekin annan saman neuvon. Olen puhunut.

— Olethan sinä vannonut auttavasi minua.

— Niin olen, mutta vannoin taistelevani sinun rinnallasi enkä sinun puolestasi. Lähde nyt tiehesi.

— Olenhan minä sallinut sinun ottaa orjia oman rahvaani keskuudesta.
Olen luovuttanut sinulle saaliit ja hetmanit.

— Kun minä olisin luovuttanut sinut heille, jollet sinä olisi luovuttanut heitä minulle.

— Minä lähden khanin luo.

— Mene tiehesi, pukki, sanon sinulle.

Ja murzan terävät hampaat alkoivat jo välkkyä huulten alta. Chmielnicki huomasi, ettei tässä mikään auta ja että pitempi vaatiminen saattaa olla vaarallista. Sentähden hän nousi ja läksi todella khanin luo.

Mutta khanilta sai hän saman vastauksen. Tatareilla oli oma järkensä ja he etsivät omaa etuansa. He eivät tahtoneet ryhtyä suureen avonaiseen taisteluun päällikön kanssa, jota pidettiin voittamattomana, vaan pitivät parempana ruokkia ratsujansa pitkin maakuntaa ja rikastua ilman verenvuodatusta.

Chmielnicki palasi raivoissaan asuntoonsa ja tarttui epätoivoissaan viinatuoppiin. Wychowski tempasi sen hänen kädestänsä.

— Ette nyt saa juoda, herra hetmani, sanoi hän. — Siellä on lähettiläs ja hänelle täytyy antaa vastaus.

Chmielnicki joutui kauhean vihan valtaan.

— Minä käsken istuttaa sekä sinut että lähettilään paaluun.

— Mutta minä en anna teille viinaa. Ettekö häpeä latkia viinaa kuin tavallinen kasakka, nyt kun onni on nostanut teidät niin korkealle. Hyi, hyi, herra hetmani. Ei sillä tavalla saa tehdä. Tieto lähettilään tulosta on jo levinnyt. Sotajoukko ja päälliköt tahtovat neuvotella. Ette nyt saa juoda viinaa, teidän täytyy takoa rautaa niinkauvan kuin se on kuumaa. Sillä nythän te saatatte tehdä rauhan ja saavutatte kaiken mitä haluatte. Pian se kuitenkin on liian myöhäistä ja sekä minun elämäni että teidän elämänne riippuu siitä. Teidän pitäisi heti toimittaa lähetystö Varsovaan ja pyytää kuninkaalta armoa.

— Sinä olet viisas mies. Käske soittaa kokoon neuvotteluun ja sano päälliköille asepihalla, että heti tulen sinne.

Wychowski lähti ulos ja hetken päästä kutsui kellonsoitto neuvotteluun. Sen kuultuaan alkoivat zaporogilaisjoukot heti kokoontua. Päälliköt asettuivat kukin paikoilleen. Siinä olivat: kauhea Krywonos, Chmielnickin oikea käsi, Krzeczowski, kasakkain miekka, vanha ja kokenut Filon Dziedziala, Kropiwnan rykmentin päällikkö, Fedor Loboda Perejaslawista, julma Fedorenko Kalnikista, villi Puszkarenko Pultawasta, joka johti pelkkiä hevospaimenia, Szumejko Nizistä, tulinen Czarnota Hadziaczista ja Kubowicz Czehrynista ynnä Nosacz, Hladki, Sdamowicz, Gluch, Puljan, Panicz. Kaikki eivät olleet saapuvilla, muutamat olivat nimittäin sotaretkillä ja muutamat jo toisessa maailmassa, jonne ruhtinas Jeremi oli lähettänyt heidät.

Tatareja ei tällä kertaa kutsuttu neuvotteluun. Toverikunta kokoontui läheiselle asepihalle. Tungeskeleva rahvas karkoitettiin kepeillä tai sotanuijilla, siinä ei aina säästetty henkeäkään.

Vihdoin saapui itse Chmielnicki, yllään punainen viitta, päässä sotalakki ja kädessä komentonuija. Hänen rinnallaan astui toisella puolen korkea-arvoinen kirkkoherra Patroni Lasko, valkeana kuin kyyhkynen, ja toisella puolen Wychowski, paperit kädessä.

Chmiel asettui päälliköiden keskelle ja istuutui hetken perästä hiljaisuuden vallitessa. Sitte otti hän, merkiksi siitä että neuvottelu alkaa, lakin päästään, nousi seisoalleen ja alkoi puhua:

— Hyvät herrat, rykmenttien päälliköt ja arvoisat atamanit! Te tiedätte, että meidän on täytynyt tarttua aseihin niiden suurien vääryyksien tähden, joita olemme viattomasti saaneet kärsiä. Me olemme käyneet taisteluun Krimin tsaarillisen majesteetin avulla vanhojen vapauksiemme ja etuoikeuksiemme puolesta, jotka vasten hänen majesteettinsa kuninkaan tahtoa ovat otetut meiltä pois. Jumala on siunannut meidän yritystämme ja saattanut meidän kunnottomat tyrannimme kuulumattoman pelon ja kauhistuksen valtaan. Hän on rangaissut heidän vääryytensä ja sortonsa ja palkinnut meitä huomattavilla voitoilla, joista meidän kiitollisin sydämin tulee häntä ylistää. Kun nyt heidän ylpeytensä on tullut rangaistuksi, täytyy meidän muistaa, että kristillisen veren vuodatus on pysäytettävä, niinkuin laupias Jumala ja meidän oikea uskomme opettaa. Mutta sapelia emme saa laskea käsistämme ennenkuin hänen majesteettinsa kuninkaan tahdosta meidän vanhat vapautemme ja etuoikeutemme jälleen ovat palautetut voimaan. Nyt kirjoittaa minulle Braclawin herra vojevoda, että tämä kaikki on mahdollista ja niin ajattelen minäkin, sillä emmehän me, vaan herrat sellaiset kuin Potockit, Kalinowskit, Wisniowieckit ja Koniecpolskit, ole rikkoneet kuuliaisuutta majesteettia ja valtakuntaa vastaan. Heidät me olemme rangaisseet ja siksipä kuuluu meille kohtuullinen hyvitys ja palkinto majesteetin ja säätyjen puolelta. Pyydän siis teitä, hyvät ja arvoisat herrat, lukemaan Braclawin vojevodan kirjeen, jonka hän on lähettänyt minulle isä Patroni Laskon, tämän aatelisen ja kristillisuskoisen miehen kautta. Ja pyydän teitä tekemään viisaan päätöksen siihen suuntaan, että kristillisen veren vuodatus olisi pysäytettävä, jotta meille annettaisiin hyvitys ja palkinto kuuliaisuudestamme ja uskollisuudestamme valtakuntaa kohtaan.

Chmielnicki ei kysynyt, olisiko luovuttava sodasta, vaan hän vaati päätöstä, että siitä olisi luovuttava. Siksipä tyytymättömät heti nostivatkin murinan. Murina muuttui hetken päästä uhkaaviksi huudoiksi, ja johti tyytymättömyydenilmauksia pääasiassa Czarnota.

Chmielnicki vaikeni, mutta katsoi tarkasti mistäpäin vastalauseet tulivat sekä merkitsi muistoonsa vastahakoiset.

Nyt nousi Wychowski seisomaan, kädessään Kisielin kirje. Jäljennöksen tästä kirjeestä vei toverikunnalle Zorko ja luki sen julki. Kummallakin puolella vallitsi syvä hiljaisuus.

Vojevoda alkoi kirjeensä sanoilla:

"Valtakunnan zaporogilaissotaväen herra Vanhin, minulle aina rakas herra ja ystävä!"

"Koska on paljon sellaisia, jotka pitävät teitä, arvoisa herra, Valtakunnan vihollisena, niin ilmoitan omasta puolestani, etten ole ainoastaan vakuutettu teidän uskollisesta kiintymyksestänne Valtakuntaan, vaan koetan saada myöskin muita herroja senaattoreja, virkaveljiäni, siitä vakuutetuiksi. On kolme seikkaa, jotka takaavat minulle tämän: ensinnä se, että Dnieperin sotajoukko, vaikka se ammoisista ajoista asti on valvonut kunniaansa ja vapauttaan, kuitenkin aina on pitänyt kiinni uskollisuudestansa kuninkaitaan, ylimyksiään ja Valtakuntaa kohtaan. Toiseksi: tämä vähävenäläinen kansa on oikeassa uskossaan niin luja, että se pikemmin uhraa henkensä kuin antaa loukata tätä uskoa. Kolmanneksi: vaikka täällä on ollut, kuten Jumala paratkoon nytkin, keskenäistä verenvuodatusta, niin on kuitenkin saumaa aina ollut meille kaikille yhteinen ja sama isänmaa, jossa synnymme ja nautimme vapautta, eikä varmaan koko maailmassa ole toista valtakuntaa, joka vapautensa puolesta vetäisi vertoja meidän isänmaallemme. Siksi me kaikki olemmekin tottuneet yhtenä miehenä suojelemaan tämän äitimme, meidän kruunumme eheyttä. Ja vaikka tapahtuukin kaikellaista vääryydenharjoitusta (sellaistahan maailmassa aina tapahtuu), niin käskee kuitenkin järkemme meitä huomaamaan, että helpompi on meidän vapaassa valtakunnassa sopia keskenämme kuin kadottaa tämä äiti, jonka vertaista emme enään saata löytää, emme kristi- emmekä pakanakunnassa…"

Loboda Perejaslawilainen keskeytti lukemisen.

— Hän puhuu totta, lausui hän lujalla äänellä.

— Hän puhuu totta, toistivat muut rykmentinpäälliköt.

— Hän ei puhu totta, hän valehtelee, senkin koira! ärjyi Czarnota.

— Vaikene, itse olet koira!

— Te olette pettureja! Surma teille!

— Surma sinulle!

— Kuunnelkaa… odottakaa… lukekaa eteenpäin! Hän on meidän miehiä, kuunnelkaa, kuunnelkaa!

Myrsky oli yhä nousemassa, mutta Wychowski ryhtyi lukemaan eteenpäin ja hiljaisuus palasi.

Vojevoda kirjoitti edelleen, että zaporogilaissotajoukon tulee luottaa häneen, koska se hyvin tietää hänen olevan samaa verta ja uskoa ja tarkoittavan sen parasta. Hän muistutti, ettei hän ollut ottanut osaa verenvuodatukseen Kumejkin ja Starecin luona ja pyysi hartaasti Chmielnickiä lopettamaan sodan, lähettämään pois tatarit tai kääntämään aseensa heitä vastaan, sekä sanoi alati pysyvänsä valtakunnalle uskollisena. Hän lopetti kirjeen seuraavilla sanoilla:

"Minä lupaan teille niin totta kuin olen Jumalan kirkon poika ja niin totta kuin sukuni on vanhaa vähävenäläistä verta, että aina olen edesauttava teitä kaikessa hyvässä. Tiedätte niinikään, että mikäli minusta tässä Valtakunnassa riippuu — ja ilman minuahan ei voida tehdä päätöstä sodasta enempää kuin solmia rauhaakaan, — niin minä, jos kukaan en halua sisällistä sotaa." J.n.e.

Heti kirjeen luettua syntyi kova melu toiselta puolen kirjeen hyväksi, toiselta puolen sitä vastaan. Yleensä se sentään oli miellyttänyt rykmentinpäällikköjä, vieläpä toverikuntaakin. Kuitenkaan ei aluksi saattanut ymmärtää tai kuulla, mikä mielipide pääsisi voitolle, sillä kirjeen johdosta oli ensi hetkessä noussut suuri raivo. Toverikunta oli kaukaa katsoen kuin mikäkin pyörre, jossa ihmismuurahaiset kihisivät ja kuhisivat. Päälliköt heiluttelivat nuijiaan ja heristelivät nyrkkiä toistensa silmien edessä. Saattoi eroittaa punaisia kasvoja, hehkuvia silmiä, huulia, joilla kiilsi vaahto. Ja kaikkia niitä, jotka vaativat sotaa jatkettavaksi, johti todellisen raivon vallassa Erazm Czarnota. Chmielnickikin oli, katsellessaan hänen vimmaansa, vähällä puhjeta raivoon. Ja tämän raivon noustessa hiljenivät tavallisesti kaikki, aivan niinkuin tapahtuu silloin, kun leijonan karjunta kuuluu. Ensinnä hypähti penkille seisomaan Krzeczowski. Hän heilutti siinä nuijaansa ja huusi jyrisevällä äänellään:

— Hevosia teidän pitäisi paimentaa eikä olla neuvottelussa, te pakana-orjat!

— Hiljaa, Krzeczowski tahtoo puhua! huusi Czarnota, joka toivoi kuuluisan päällikön aikovan puhua sodan puolesta.

— Hiljaa, hiljaa! ärjyivät toiset.

Krzeczowski nautti tavatonta kunnioitusta kasakkain keskuudessa. Tämä johtui hänen suurista ansioistaan kasakkain hyväksi, hänen suuresta sotilaskyvystään ja, merkillistä kyllä, siitä, että hän oli aatelismies. Siksi kaikki nyt heti vaikenivat, uteliaina odottaen, mitä hän sanoisi. Itse Chmielnickikin tähtäsi häneen levottoman katseen.

Mutta Czarnota erehtyi arvellessaan, että Krzeczowski esiintyisi sodan puolesta. Nopealla älyllään oli hän heti huomannut, että hän nyt jos koskaan saattaa Puolan valtakunnalta saada ne starostakunnat ja korkeat arvot, joista hän haaveksii. Hän arvasi, että kun on kysymys kasakoiden rauhoittamisesta, niin koetetaan ennen monia muita hyvittää juuri hänet. Eikä sitä nyt ole vastustamassa edes herra Krakowskikaan, koska hän on vankeudessa. Senvuoksi lausui hän seuraavaan tapaan:

— Minun asiani on taistella eikä neuvotella. Mutta kun kuitenkin nyt on ryhdytty neuvottelemaan, niin katson velvollisuudekseni lausua mielipiteeni, koska yhtähyvin kuin muutkin, jollen paremmin, olen ansainnut teidän mielisuosionne. Me sytytimme tulen liekin saadaksemme takaisin vapautemme ja etuoikeutemme ja Braclawin vojevoda kirjoittaa, että niin on tapahtuva. Siis me joko saamme takaisin vapautemme, tai emme saa. Jollemme saa, niin ei auta muu kuin sota, mutta jos saamme, niin on rauha. Miksikä turhaan vuodattaisimme verta? Rauhoitettakoon meidät, niin me rauhoitamme rahvaan ja sota lakkaa. Meidän isämme Chmielnicki on viisaasti suunnitellut ja älynnyt tämän kaiken, jotta me voisimme olla hänen majesteettinsa kuninkaan puolella, sillä hän antaa meille palkinnon, mutta jos herrashallitsijat asettuvat vastakynteen, niin sallii hän meidän löylyttää heitä ja me löylytämmekin. Vain tatareja minä en neuvoisi lähettämään pois. Asettukoot he paimentoleiriin Villeille Kentille ja olkoot siellä kunnes ratkaistaan jatkuuko sotaa vai ei.

Chmielnickin kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli nämä sanat ja suurin osa päälliköistä alkoi jo huutaa, että on tehtävä aselepo ja toimitettava lähettiläitä Varsovaan sekä pyydettävä Brusilowin herraa saapumaan sinne rauhanneuvotteluja varten. Czarnota vielä huusi ja teki vastalauseita, mutta Krzeczowski tuijotti häneen uhkaavasti ja sanoi:

— Sinä, Czarnota, huudat nyt sodan ja verenvuodatuksen puolesta, mutta kun herra Dmochowskin petyhorilaiset Korsunin luona karkasivat sinun kimppuusi, niin sinä vikisit kuin porsas: rakkaat veljet, pelastakaa minut! ja juoksit pakoon koko rykmenttisi edellä.

— Valehtelet! kiljui Czarnota, — minä en pelkää, en ljaheja enkä sinua.

Krzeczowski hypähti nuija kädessä Czarnotaa kohti ja toisetkin alkoivat puida nyrkkejään Hadziaczin rykmentinpäällikölle. Melu oli jälleen alkanut kasvaa, asepihalla mylvi toverikunta kuin villihärkien lauma.

Nyt nousi Chmielnicki itse uudestaan puhumaan.

— Herrat päälliköt! Te olette päättäneet toimittaa lähettiläitä Varsovaan suosittamaan hänen majesteetillensa kuninkaalle meidän uskollista palvelustamme ja pyytämään häneltä palkintoa. Mutta myöskin se joka tahtoo sotaa, voi sitä saada, ei sotaa kuningasta ja valtakuntaa vastaan, sillä emmehän ole näitä vastaan koskaan käyneetkään sotaa, vaan suurinta vihollistamme vastaan, joka jo on kauttaaltaan punaisenaan kasakkain verestä, joka vielä äskettäin Starecin luona voiteli sillä itseään ja joka ei vieläkään ole lakannut sitä vuodattamasta, vaan yhä pysynyt vihamielisenä zaporogilaisjoukoille. Tämän vihollisen luo minä toimitin kirjeen ja lähettiläitä, pyytäen, että hän luopuisi vihamielisyydestään, mutta hän murhautti tyrannin tavoin lähettilääni eikä suvainnut toimittaa minulle, teidän vanhimmallenne ja ylipäälliköllenne edes mitään vastausta, siten solvaten koko zaporogilaissotajoukkoa. Ja nyt on hän saapunut Dnieperin takaa, hän on perinpohjin hävittänyt Pohrebyszczen ja rangaissut viattomia ihmisiä, joiden puolesta minä olen vuodattanut katkeria kyyneliä. Tämän jälkeen on hän, kuten minulle tänä aamuna on ilmoitettu, mennyt Nemirowiin eikä ole siellä säästänyt yhdenkään ainoan henkeä. Kauhun ja pelon takia eivät tatarit tahdo marssia häntä vastaan ja pian saatte nähdä hänen tulevan tänne tuhoamaan meitäkin, viattomia ihmisiä, vastoin meille suosiollisen kuninkaallisen majesteetin ja koko valtakunnan tahtoa, sillä hän ei ylpeydessään välitä kenestäkään, ja kuten hän nyt kapinoi, niin hän aina on valmis kapinoimaan hänen kuninkaallisen majesteettinsa tahtoa vastaan…

Joukko hiljeni. Chmielnicki läähätti hetkisen ja jatkoi:

— Jumala on palkinnut meitä antamalla meille voiton hetmaneista, mutta hän, ruhtinas, on pahempi kuin hetmanit ja kaikki pikkukuninkaat, hän, paholaisen sikiö, joka elää pelkästä vääryydestä. Jos nyt minä itse lähtisin häntä vastaan, niin olisi hän valmis ystäviensä kautta Varsovassa väittämään, että me emme tahdo rauhaa ja syyttäisi meitä, viattomia, hänen kuninkaallisen majesteettinsa edessä. Jotta ei näin tapahtuisi, niin täytyy kuninkaan ja koko valtakunnan saada tietää, etten minä tahdo sotaa, vaan pysyn alallani, mutta että hän, Wisniowiecki ensinnä on ryhtynyt sotaan meitä vastaan. Siksi en minä nyt voi lähteä liikkeelle, vaan katson tarpeelliseksi ryhtyä rauhankeskusteluihin Braclawin herra vojevodan kanssa. Mutta jotta ei Wisniowiecki, tuo paholaisen sikiö, murtaisi meidän voimaamme, täytyy kuitenkin asettua häntä vastaan ja tuhota hänen mahtinsa, niinkuin me Keltaisen Veden ja Korsunin luona tuhosimme vihollisemme, herrat hetmanit. Siksi pyydän minä nyt, että te, hyvät herrat, omin päinne lähdette Wisniowieckia vastaan ja minä kirjoitan hänen majesteetilleen kuninkaalle, että se on tapahtunut minun tahtomattani ja siksi, että teidän oli välttämätöntä puolustaa itseänne hänen, Wisniowieckin, ilkeyttä ja hyökkäystä vastaan.

Syvä hiljaisuus vallitsi kokouksessa. Chmielnicki puhui edelleen:

— Joka siis teistä, hyvät herrat, lähtee tuohon sotaiseen yritykseen, hän saa minulta tarvittavan määrän hyviä sotilaita, tykkejä ja tykkiväkeä, jotta hän Jumalan avulla tuhoaisi meidän vihollisemme ja saisi hänestä voiton.

Ei yksikään päälliköistä astunut esiin.

— Minä annan kuusi tuhatta miestä valittua väkeä, lausui Chmielnicki.

Hiljaisuus.

Ja kuitenkin olivat kaikki pelottomia sotilaita, miehiä, joiden sotahuudot useammin kuin kerran olivat kajahtaneet Konstantinopolin muureja vastaan.

Tai ehkäpä jokainen heistä juuri siksi karttoi menettää saavuttamaansa kunniaa kohdatessaan kauhean Jeremin.

Chmielnicki tuijotti päällikköihinsä, jotka tämän katseen vaikutuksesta loivat silmänsä maahan. Wychowskin kasvoille tuli pirullisen ilkeä ilme.

— Yhden rohkean miehen minä tunnen, sanoi Chmielnicki synkkänä, — miehen, joka tällä hetkellä lausuisi mielipiteensä eikä vetäytyisi pois, mutta hän ei ole meidän joukossamme.

— Bohun, lausui joku.

— Aivan niin. Hän on jo tuhonnut Jareman rykmentin Wasilowkassa, mutta siinä sai hän pahat naarmut ja nyt makaa hän Czerkasyssa kamppaillen kuolemaemon kanssa. Ja kun ei häntä ole, niin ei ole ketään, sen näen nyt. Missä on kasakkakunnia, missä ovat Pawlukit, Nalewajkat, Lobodat ja Ostranicat?

Silloin nousi penkiltä lyhyt paksu mies, jolla oli sinertävät synkät kasvot, viheriät silmät ja vinon suun yläpuolella tulipunaiset viikset. Hän astui Chmielnickin eteen ja sanoi:

— Kyllä minä lähden. Hän oli Maksim Krywonos.

Hyvä-huudot kajahtivat, mutta Krywonos nojasi nuijan kuvettansa vastaan ja sanoi käheällä, katkonaisella äänellä:

— Älä luule, hetmani, että minä pelkään. Olisinhan minä heti ilmoittautunut, mutta ajattelin, että on parempiakin. Koska kuitenkin nyt on näin, niin lähden minä. Ja mitäs te olette? Olette päitä ja käsiä, mutta minulla ei ole päätä, vaan ainoastaan kädet ja sapeli. Kerran vain on äiti synnyttänyt — sota on minun äitini ja sisareni. Wisniowiecki teurastaa — niin minäkin tulen tekemään. Hän hirttää — niin minäkin. Ja sinä hetmani, anna minulle reippaita poikia, sillä ei roskaväen kanssa taistella Wisniowieckia vastaan. Minä lähden nyt — rakentamaan linnoja, lyömään, tappamaan, hirttämään. Surma heille, noille valkovenäläisille!

Toinen atamani astui esiin.

— Minä lähden kanssasi, Maksim. Se oli Puljan.

— Ja Czarnota Hadziaczilainen, Hladki Mirhorodilainen ja Nosacz lähtevät sinun kanssasi, sanoi Chmielnicki.

— Lähdemme! huusivat nämä yhteen ääneen, sillä Krywonosin esimerkki oli heitä rohkaissut.

— Jaremaa vastaan, Jaremaa vastaan! huudettiin joukosta. — Lyö, lyö! — säesti toverikunta ja hetken kuluttua muuttui neuvottelu juopotteluksi. Ne rykmentit, jotka määrättiin lähtemään Krywonosin mukaan, joivat kuin hullut, sillä ne olivat menossa kuolemaan. Sotamiehet tiesivät sen hyvin, mutta heidän sydämessään ei enään ollut pelkoa. "Kerran on emo synnyttänyt!" toistelivat he johtajansa sanoja ja siksi eivät he enään surkeilleetkaan mitään, kuten tavallista on kuoleman edellä. Chmielnicki salli tämän kaiken, jopa yllyttikin heitä. Rahvas seurasi heidän esimerkkiään. Joukot alkoivat laulaa sadointuhansin äänin. Hevoset päästettiin irralleen, ne kirmasivat hurjasti pitkin leiriä, heittäen ilmaan tomupilviä. Syntyi kuvaamaton sekamelska. Huutaen ja nauraen ajettiin hevosia takaa. Isoja joukkoja kuljeskeli joen rannalla, ammuskellen ja tunkeutuen aivan hetmanin majalle asti, kunnes hän vihdoin käski Jakubowiczin ajaa ne pois. Sitte seurasi tappelu ja mellakka. Rankkasade karkoitti vihdoin kaikki hökkeleihin ja vankkuritelttojen alle. Illalla muuttui sade myrskyksi. Ukkosen jyrinä jylisi toiselta taivaan laidalta toiselle, salamat valaisivat koko seudun, milloin valkoisella, milloin punaisella valolla.

Niiden välkkeessä lähti Krywonos liikkeelle, johdattaen kuuttakymmentä tuhatta oivallista, valittua soturia ja rahvasta.