YHDESTOISTA LUKU.
Krywonos lähti nyt Bialocerkiewista Skwyraa, Pohrebyszczeä ja Machnowkaa kohden ja missä hän kulki, siellä katosivat ihmiselämän jäljetkin. Ken ei liittynyt häneen, se hukkui puukkoihin. Vilja poltettiin pellolta, yksin sängetkin sytytettiin tuleen, metsät ja puutarhat poltettiin. Samanlaista hävitystä harjoitti toiselta puolen ruhtinas. Kun hänen sotajoukkonsa olivat tuhonneet Pohrebyszczen ja herra Baranowski toimittanut verisen kasteen Niemirowissa, hakkasivat ne vielä maahan toistakymmentä isompaa joukko-osastoa ja asettuivat leiriin Rajgrodin luo. Kokonainen kuukausi oli niin kulunut ilman että ratsumiehet pääsivät laskeutumaan alas hevosen selästä. Rasitus oli suuresti laihduttanut ratsut ja kuolema vähentänyt niiden lukumäärää. Täytyi kuin täytyikin jo levähtää, sillä kädet olivat verisessä niitossa aivan herpautuneet. Itse ruhtinaskin alkoi epäröidä ja miettiä, eikö hänen pitäisi joksikin aikaa lähteä rauhallisemmalle seudulle lepuuttamaan ja kartuttamaan sotajoukkojansa. Varsinkin kaipasivat lepoa hevoset, ne olivat jo pikemmin luurankojen kuin elävien luontokappaleiden näköisiä, sillä kuukauteen eivät ne olleet saaneet viljaa, vaan eläneet ainoastaan tallatulla ruoholla. Viikon pysähdyksen jälkeen tuli kuitenkin tieto, että apujoukkoja on saapumassa. Ruhtinas lähti heti niitä vastaan ja hän kohtasikin todella herra Janusz Tyszkiewiczin, Kiowan vojevodan, joka toi puolitoistatuhatta hyvää soturia. Hänen muassaan oli Braclawin alituomari Krzysztof Tyszkiewicz, nuori herra Aksak, vielä melkein poikanen, joka johti omaa hyvin varustettua husaarilippukuntaansa, sekä paljon aatelisia, kuten herrat Sieniutit, Polubinskit, Zytinskit, Jelowickit, Kierdejt ja Boguslawskit, joista muutamilla oli oma joukkonsa. Yhteensä oli apujoukkoja siis lähes kaksituhatta ratsua, palvelusväestöä lukuunottamatta. Ruhtinas ilostui tästä suuresti ja pyysi kiitollisena herra vojevodan majaansa. Vojevoda ei kyllin saattanut ihmetellä sen köyhyyttä ja yksinkertaisuutta. Ruhtinas, joka Lubniessa eli kuninkaallisesti, tahtoi nimittäin sotaretkillä antaa miehilleen esikuvan eikä sallinut itselleen minkäänlaisia mukavuuksia. Niin asui hän nytkin tuvassa, jonka ahtaasta ovesta Kiowan lihava herra vojevoda töintuskin pääsi kulkemaan, hänen täytyi todella antaa palvelijasotamiehensä takaapäin tuupata itseään sisään. Tuvassa ei paitsi pöytää, puupenkkejä ja hevosenvuodalla verhottua makuulavitsaa, ollut mitään muuta kuin oven edessä heinillä täytetty säkki, jolla makasi aina valpas palvelijapoika. Tämä yksinkertaisuus kummastutti suuresti vojevodaa, joka piti mukavuudesta ja aina kuljetti muassaan mattoja ja ryyjyjä. Päästyään tupaan hän hämmästyneenä katseli ruhtinaaseen, ihmetellen mitenkä niin suuri sielu voi asua tuollaisessa yksinkertaisuudessa ja köyhyydessä. Hän oli kyllä joskus nähnyt ruhtinaan valtiopäivillä Varsovassa, olipa hän etäältä ruhtinaan sukuakin, mutta hän ei tuntenut häntä likemmin. Vasta kun hän alkoi puhua hänelle, huomasi hän olevansa tekemisissä epätavallisen ihmisen kanssa. Ja hän, vanha senaattori ja korkea sotilas, joka taputti olalle virkaveljiään senaattoreja, joka puhutteli ruhtinas Dominik Zaslawskia poikaseksi ja oli tutunomainen itse kuninkaan kanssa, hän ei uskaltanut kohdella Wisniowieckia yhtä tutunomaisesti, vaikkakin ruhtinas otti hänet vastaan ystävällisesti ja kohteliaasti, koska hän oli kiitollinen hänen tuomastaan avusta.
— Herra vojevoda, sanoi hän, — Jumalan kiitos, että toitte verestä väkeä, sillä minä olin täällä jo ihan menehtymäisilläni.
— Johan minä näin sen herra ruhtinaan sotamiehistä, että ne raukat ovat ihan uuvuksissa. Minuun vain kovasti koskee, että vielä olen tullut tänne pyytämään teitä pelastamaan meitä.
— Onko sitte kiire?
— Periculum in mora, periculum in mora. Sinne meidän seuduille on nimittäin saapunut roskaväkeä muutamia kymmeniä tuhansia miehiä, ja näitä johtaa Krywonos, joka, kuten kuulin, oli komennettu herra ruhtinasta vastaan. Hän oli kuitenkin saanut vangiksi miehen, joka oli tietänyt teidän marssivan Konstantywiin ja silloin oli hän heti kääntynyt sinnepäin. Nyt, minun ollessani matkalla, on hän piirittänyt Machnowkaa, tehden sellaista hävitystä, ettei sitä saata kielin kuvata.
— Olen kuullut Krywonosista ja odottanut häntä tänne, mutta koska hän on kulkenut ohitseni, niin minun kai täytyy hakea häntä. Tässä todellakaan ei auta viivytellä. Onko Machnowkassa paljonkin linnaväkeä?
— Linnassa on kaksisataa saksalaista, erinomaista väkeä, jotka vielä kestävät jonkin aikaa. Mutta pahempi on, että kaupunkiin on kokoontunut paljon aatelia perheineen ja kaupunki on varustettu vain vallilla ja paaluaidalla. Se ei kauvan saata tehdä vastarintaa.
— Todella ei auta kauvan viivytellä, toisti ruhtinas.
Ja sitte hän, kääntyen palvelijapoikansa puoleen, sanoi:
— Zelenski, mene hakemaan rykmentinpäällikköjä.
Kiowan vojevoda oli istahtanut penkille ja läähätti siinä. Pian alkoi hän hiukan katsella ympärilleen, olisiko toivoa saada illallista, sillä hänen oli nälkä ja hän piti ruuasta.
Samassa kuului kiireisiä askelia ja ruhtinaan upseerit tulivat sisään. He olivat ruskettuneita, laihoja, parroittuneita miehiä, silmät syvillä kuopilla, kasvoillaan sanomattomien kärsimysten jäljet. Vaieten kumarsivat he ruhtinaalle ja vieraille ja jäivät odottamaan ruhtinaan käskyä.
— Hyvät herrat, sanoi ruhtinas, — ovatko hevoset lähellä?
— Ovat.
— Ovatko valmiina?
— Kuten aina.
— Hyvä on. Tunnin päästä lähdemme Krywonosia vastaan.
— Kuinka? sanoi Kiowan vojevoda ja katsoi hämmästyneenä Braclawin alituomariin herra Krzysztofiin.
Mutta ruhtinas jatkoi:
— Herra Poniatowski ja herra Wierszul ratsastavat ensimäisinä. Heidän jäljessään lähtee Baranowski rakuunoineen ja tunnin kuluessa tulee herra Wurcelin tykistön olla valmiina.
Rykmentinpäälliköt kumarsivat ja lähtivät tuvasta. Hetken päästä kuului torventoitotus merkkinä siitä että oli asetuttava ratsujen selkään. Kiowan vojevoda ei ollut odottanut tällaista kiirehtimistä eikä edes toivonut sitä, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän oli luullut saavansa päivän ajan levätä ruhtinaan luona ja nyt täytyi heti, syömättä, nukkumatta, istuutua ratsun selkään.
— Herra ruhtinas, sanoi hän, — jaksavatko teidän sotamiehenne todella Machnowkaan asti? Näen nimittäin, että he ovat kauhean väsyksissä ja tie on pitkä.
— Älkää sillä vaivatko päätänne. He menevät taisteluun kuin juhlaan.
— Kyllä minä sen näen — tuimaa väkeä. Mutta minunkin väkeni on matkasta väsyksissä.
— Mutta itsehän juuri sanoitte: periculum in mora.
— Aivan niin, mutta voisimmehan levätä yön. Me tulemme aina
Chmielnickin naapuruudesta asti.
— Herra vojevoda, me tulemme Lubniesta, Dnieperin takaa.
— Me olemme koko päivän olleet matkalla.
— Me koko kuukauden.
Sen sanottuaan lähti ruhtinas tuvasta, itse persoonallisesti valvoakseen marssijärjestystä, mutta vojevoda jäi tuijottamaan alituomariin, herra Krzysztofiin. Hän löi kämmenet polviaan vastaan ja sanoi:
— Kas siinä sen nyt sai. Jollei tässä Jumala armahda, niin tappavat minut vielä nälkään. Nyt saamme totisesti kylpeä kiehuvassa vedessä. Minä tulen pyytämään apua ja luulen, että niin suurien rasitusten jälkeen toki lähdetään liikkeelle vasta kahden tai kolmen päivän perästä, ja täällä ei anneta hengen lepoa! Hiisi heidät vieköön. Kannustimen hihna on hangannut jalkaani, kun tuo pahuksen poika pani sen niin huonosti, ja vatsani kurisee. Piru heidät vieköön! Machnowka on Machnowka, mutta vatsa on vatsa. Olen vanha soturi ja nähnyt sotaa paljon enemmän kuin he, mutten ikinä tällaista hoppua. Pirujahan ne ovat eivätkä ihmisiä. Eivät nuku eivätkä syö, tappelevat vain. Jumaliste, varmaan eivät ne syökään koskaan. Näittekö, herra Krzysztof, nuo rykmentinpäälliköt, eivätkö ne nyt ole aivan kuin haamuja?
— Mutta tulinen miehuus heissä vain on, vastasi herra Krzysztof, joka oli innokas soturi. — Mikä sekasorto ja epäjärjestys muissa leireissä onkaan, kun lähdetään liikkeelle, kuinka juostaan, kuljetetaan vankkureja edestakaisin ja lähetellään hakemaan hevosia. Mutta täällä… näettekö, tuossa ovat keveät lippukunnat jo valmiina.
— Niin ovatkin, totta tosiaan, tässä tulee ihan hulluksi, sanoi vojevoda.
Mutta nuori herra Aksak laski poikamaiset käsivartensa ristiin rintansa yli ja virkkoi innoissaan:
— Oi, suuri päällikkö hän on, suuri sotilas!
— Te taas olette vielä maitosuu, ärjäisi hänelle vojevoda. —
Cunctator oli hänkin suuri päällikkö, ymmärrättekö!
Samassa astui ruhtinas sisään.
— Hyvät herrat, ratsun selkään, marssi alkaa. Vojevoda ei enään voinut pidättää ärtymystään.
— Käskekää, herra ruhtinas, edes antaa jotakin syötävää, sillä minun on nälkä! huudahti hän pahalla tuulella.
— Hyvä herra vojevoda, sanoi ruhtinas naurahtaen ja tarttuen hänen olkapäähänsä, — suokaa anteeksi, kyllä mielelläni. Sodassa ihminen niin helposti unohtaa sellaiset asiat.
— No, kuulkaappa nyt, herra Krzysztof, enkö sanonutkin, ettei heillä ole tapana syödä, virkkoi vojevoda, kääntyen Braclawin alituomarin puoleen.
Illallinen ei kuitenkaan kestänyt kauvan ja pari tuntia myöhemmin lähti jo jalkaväkikin Rajgrodista. Sotajoukot kulkivat Winnicaa ja Lityniä kohden, siis sille suunnalle, missä Chmielnicki oli. Matkalla kohtasi Wierszul Sawerowkassa tatarilaisen joukkueen ja hakkasi sen yhdessä herra Wolodyjowskin kanssa maahan, vapauttaen tatarien käsistä muutamia satoja vankeja, jotka suurimmaksi osaksi olivat nuoria tyttöjä. Nyt oli jo vastassa hävitetty maa, maa täynnä Krywonosin käden jälkiä. Strzyzawka oli poltettu, sen väestö murhattu kauhealla tavalla. Onnettomat olivat nähtävästi tehneet Krywonosille vastarintaa ja tuo villi mies oli heittänyt heidät miekan ja liekin valtaan. Kylän laidalla riippui tammessa itse herra Strzyzowski, Tyszkiewiczin sotamiehet tunsivat hänet heti. Hän riippui siinä aivan alastomana, rinnallaan kauhea kaulaketju: nuora, johon oli pujotettu ihmispäitä. Ne olivat hänen kuuden lapsensa ja vaimonsa päät. Itse kylässä, joka oli poltettu ihan poroksi, näkivät sotamiehet molemmin puolin tietä pitkän rivin "kasakkain kynttelejä", s.o. ihmisiä, joiden kädet olivat nostetut päiden yläpuolelle ja kiinnitetyt maahan lyötyihin paaluihin. Käsien ympärille oli kääritty tervaan kastettuja olkia ja olivat ne palaneet ranteista alkaen. Suurimmalta osalta oli palanut vain kädet, koska nähtävästi sade oli estänyt tulen levenemisen. Kauheat olivat nuo ruumiit vääntyneine kasvoineen. Mädännyksen haju levisi jo yltympärille, paalujen päällä kierteli korppi- ja naakkaparvia. Sotaväen lähestyessä lensivät ne kirkuen lähemmiltä paaluilta ja istuutuivat etäisempien neniin. Jokunen susi luikki lippukuntien edellä viidakkoon. Sotajoukot kulkivat vaieten pitkin kauheaa kujaa ja laskivat "kynttelejä". Niitä oli kolme sataa ja muutamia kymmeniä. Vihdoin pääsivät joukot kylä-poloisen ohi ja saivat hengittää aron raikasta ilmaa. Hävityksen jäljet ulottuivat kuitenkin kauvemmaksikin. Oltiin heinäkuun alkupuolella. Viljat olivat olleet miltei tuleentuneita, oli odotettu aikaista korjuuta. Kokonaiset vainiot olivat kuitenkin osaksi poltetut, osaksi tallatut maahan. Näytti siltä kuin hirmumyrsky olisi käynyt läpi peltojen, ja niinhän olikin: kauhein kaikista hirmumyrskyistä, sisällinen sota oli käynyt. Ruhtinaan sotamiehet kyllä olivat nähneet miltä viljavat pellot ja varakkaat seudut saattavat näyttää tatarien hävitysretken jälkeen, mutta tällaista tuhoa, tällaista hävityksen vimmaa he eivät olleet eläessään nähneet. Metsät olivat poltetut niinkuin viljakin. Missä ei tuli ollut niellyt itse puuta, siellä oli tulenkieli nuollut siitä lehdet ja kuoren, se oli hengityksellään kärventänyt, savuttanut ja noennut puut niin että ne törröttivät kuin luurangot. Kiowan herra vojevoda katseli hävitystä eikä uskonut silmiään. Miedziakow, Zhar, Futory, Sloboda — tuhkaläjinä! Siellä täällä olivat talonpojat paenneet Krywonosin luo, mutta naiset ja lapset olivat joutuneet sen tatarilaisjoukkueen vangiksi, jonka Wierszul ja Wolodyjowski olivat tuhonneet. Maan pinnalla vallitsi hävityksen autius, taivaalla liitelivät räpytellen korppien, naakkojen ja kotkien parvet, jotka ties mistä olivat lentäneet tänne kasakkain elonkorjuuseen… Jäljet sotajoukkojen kulusta kävivät yhä tuoreemmiksi. Tuontuostakin tavattiin särkyneitä vankkureja ja eläinten ja ihmisten ruumiita, jotka eivät vielä olleet alkaneet mädäntyä, rikkinäisiä patoja, messinkisiä kattiloja, säkkejä, joissa oli kastuneita jauhoja, vielä savuavia raunioita ja vasta pengottuja ja hajalleen heitettyjä heinärukoja. Ruhtinas marssitti lippukuntiaan Chmielnickiä kohden, sallimatta niille mitään lepoa, mutta vanha vojevoda tarttui päähänsä ja toisteli surullisesti:
— Machnowka parka, Machnowka parka, kyllä minä jo huomaan, ettemme ehdi sen avuksi.
Mutta Chmielnikissä saatiin kuulla, ettei vanha Krywonos piiritäkään Machnowkaa, vaan hänen poikansa kymmenkunnan tuhannen miehen joukolla, ja että nuo epäinhimilliset hävitykset matkan varrella olivat hänen työtään. Kuuleman mukaan oli kaupunki jo valloitettu. Otettuaan sen haltuunsa olivat kasakat surmanneet aatelin ja juutalaiset sekä ryöstäneet aatelisnaiset leiriinsä, jossa heitä odotti kuolemaa pahempi kohtalo. Linnoitus piti kuitenkin yhä herra Lewin johdolla puoliaan. Kasakat tekivät rynnistyksensä sitä vastaan bernardiniluostarista, jonka munkit he olivat tappaneet. Karkoittaen hyökkääjät viimeisillä voimillaan ja ruudillaan, tunsi herra Lew, ettei hän voi puolustaa linnaa yötä kauvemmin.
Ruhtinas jätti nyt jalkaväen, tykit ja armeijan päävoimat, käskien niiden mennä Bystrzykiin, ja kiirehti itse vojevodan, herra Krzysztofin, herra Aksakin ja kahdentuhannen sotamiehen kanssa avuksi. Vanha vojevoda esteli, sillä hän oli kadottanut uskonsa. "Machnowka on mennyttä, me tulemme liian myöhään, parempi on luopua siitä ja puolustaa toisia paikkoja sekä varustaa niitä suojaväellä", toisteli hän. Mutta ruhtinas ei tahtonut ottaa hänen sanojaan kuuleviin korviin. Braclawin alituomari piti kiirettä ja sotajoukot paloivat innosta päästä taistelemaan. "Koska kerran olemme tänne tulleet, niin emme ilman verenvuodatusta lähde pois." Ja eteenpäin marssittiin.
Noin puolen penikulman päässä Muchnowkasta kiidätti sotajoukkoja vastaan kymmenkunta ratsumiestä, ajaen täyttä laukkaa. Siinä oli herra Lew upseereineen. Heidät nähdessään arvasi Kiowan vojevoda heti mitä oli tapahtunut.
— Linnoitus on valloitettu? huusi hän.
— Niin on, vastasi herra Lew ja meni samassa tainnoksiin, sillä hänen ruumiinsa oli kokonaan raadeltu ja luotien lävistämä. Verenvuodosta oli hän näin perinpohjin uuvuksissa. Toiset kertoivat mitä oli tapahtunut. Muureilla olevat saksalaiset hakattiin maahan, koska he tahtoivat mieluummin kuolla kuin antautua. Herra Lew oli lyönyt itsensä roskajoukon ja särjettyjen porttien läpi, sillä tornihuoneissa puolusti itseään vielä muutama kymmen aatelismiestä — nämä täytyi kiireesti pelastaa.
Ratsumiehet kannustivat hevosiaan. Hetken päästä tuli mäeltä näkyviin kaupunki ja linna sekä niiden yläpuolella paksu pilvi tulipalonsavua. Päivä oli laskemaisillaan. Taivaalla paloi jättiläiskokoinen purppuranvärinen ja kultainen iltarusko, jota sotamiehet ensi hetkessä pitivät tulipalon loimuna. Tässä valaistuksessa näkyivät zaporogilaisrykmentit ja taajat rahvaanjoukot, jotka porteista tulivat sotaväkeä vastaan. He astuivat varsin rohkeasti, sillä kukaan kaupungissa ei tietänyt ruhtinaan tulosta, luultiin että ainoastaan Kiowan vojevoda marssii kaupungin avuksi. Viina oli nähtävästi täydellisesti sokaissut kasakat, tai oli linnan äskeinen valloitus antanut heille niin ylettömän ylpeyden. Rohkeasti astuivat he siis alas mäkeä ja vasta tasangolla alkoivat he järjestäytyä taisteluun, suurella innolla rämmyttäen rumpujaan. Tämän nähdessään päästivät kaikki puolalaiset ilonhuudon ja Kiowan vojevoda sai tilaisuuden toisen kerran ihailla ruhtinaan lippukuntien valmeutta. Ne olivat pysähtyneet ja heti asettuneet taistelujärjestykseen, raskas ratsuväki keskelle, kevyt ratsuväki siiville, niin täsmällisesti ettei tarvinnut korjaella mitään, vaan saattoi heti alkaa taistelun.
— Herra Krzysztof, mitä väkeä nuo sentään ovat! sanoi vojevoda. — Heti ne asettuivat taistelujärjestykseen. Varmaan ne voisivat tapella ilman johtajaakin. Tarkkanäköisenä johtajana kiiti ruhtinas kuitenkin, komentonuija kädessä, lippukuntain lomitse toiselta siiveltä toiselle, tarkastellen ja antaen viimeiset käskyt. Iltarusko heijastui hänen hopeapanssariinsa ja hän oli kuin kirkas liekki siinä lentäessään rivien välissä, sillä tummien varuksien keskellä oli yksin hänellä loistava puku.
Joukot olivat seuraavassa järjestyksessä: keskellä, ensimäisessä linjassa, kolme lippukuntaa, joista ensimäistä komensi itse Kiowan vojevoda, toista nuori herra Aksak, kolmatta herra Krzysztof Tyszkiewicz. Niiden takana toisessa linjassa olivat herra Baranowskin johtamat rakuunat ja vihdoin ruhtinaan jättiläishusaaristo, jota komensi herra Skrzetuski.
Sivustoilla olivat Wierszul, Kuszel ja Poniatowski. Tykistöä ei ollut, koska Wurcel oli jäänyt Bystrzykiin.
Ruhtinas kiidätti vojevodan luo ja heilautti komentosauvaa.
— Koska juuri teille on tehty vääryyttä, niin olkaa hyvä ja alkakaa te!
Vojevoda heilautti nyt vuorostaan nuijaansa, ratsumiehet kumartuivat satulassa eteenpäin ja lähtivät liikkeelle. Mutta heti saattoi siitä tavasta millä lippukunnan komentaminen tapahtui huomata, että vojevoda, vaikka olikin kömpelö ja cunctator, hidas ja iäkäs, oli kokenut ja urhoollinen sotilas. Säästääkseen voimia ei hän heti paikalla alkanut kiivaimmalla vauhdilla, vaan johti verkalleen, lisäten vauhtia samassa määrin kuin tultiin likemmäksi vihollista. Itse kulki hän ensimäisessä rivissä, nuija kädessä, palvelijapoika taas piteli hänen vierellään pitkää ja raskasta sapelia, joka ei hänen voimilleen kuitenkaan ollut liian raskas. Rahvaskin kiirehti nyt lippukuntaa vastaan, muodostaen jalkaväen, jonka aseina olivat viikatteet ja varstat. Sen tarkoitus oli pidättää ensimäinen rynnistys ja helpoittaa kasakkain hyökkäystä. Kun lippukunnat olivat päässeet muutaman kymmenen askeleen välimatkan päähän, tunsivat machnowkalaiset vojevodan hänen jättiläiskoostaan ja lihavuudestaan ja alkoivat huudella:
— Hei, korkea-arvoinen herra vojevoda, elonkorjuun aika on käsissä, miksette käske alamaisianne lähtemään kotiin?… Nöyrin palvelijanne, teidän ylhäisyytenne, kyllä me vielä tästä lävistämme vatsasi…
Ja kuulasade tulvi lippukuntaa vastaan. Se ei kuitenkaan saanut aikaan mitään vahinkoa, sillä tämä kulki jo vihurin vauhdilla. Yhteentörmäys oli mahtava. Varstat kolisivat ja viikatteet helisivät panssareita vastaan, kuului huutoa ja valituksia. Keihäät tekivät piukkaan rahvasjoukkoon aukon, josta hurjistuneet hevoset hyökkäsivät esiin kuin myrskytuuli, tallaten, kaataen ja sotkien. Ja niinkuin niityllä niittomiesten rivin edestä kaatuu rehevä heinä, niittomiesten käydessä eteenpäin viikatteitaan heiluttaen, niin kapeni, suli kokoon ja katosi vähitellen miekaniskujen alta rahvaanjoukon leveä valli. Kun se hevosten rintojen eteenpäin työntämänä ei voinut pysyä paikallaan, alkoi se horjua. Vihdoin kuului huuto: ihmiset, pelastakaa itsenne! Ja koko rahvaanjoukko viskasi viikatteensa, varstansa, heinähankonsa tai pyssynsä menemään ja heittäytyi villissä pakokauhussa takana seisovien zaporogilaisrykmenttien syliin. Nämä taas, peläten että pakenevat sekoittaisivat heidän rivinsä, asettivat keihäänsä vastaan ja niin heittäytyi rahvaan joukko tämän esteen nähdessään epätoivoisesti ulvoen puolelta toiselle, kunnes Kuszel ja Poniatowski hyökkäsivät esiin sivustalta ja ryntäsivät sen kimppuun.
Vojevoda kävi näin yli rahvaanjoukon ruumiiden ja pysähtyi zaporogilaisten eteen. Silloin alkoi kummaltakin puolen ryntäys ja vastaryntäys. Ja joukot iskivät toisiaan kohti niinkuin kaksi vastakkain tulevaa aaltoa, jotka yhteen lyödessään muodostavat vaahtoisan harjan. Hevoset nousivat pystyyn toisiaan vastaan, ratsastajat olivat kuin korkea valli ja sapelit vallin harjalla kuin vaahto. Mutta vojevoda tunsi, että hurjista ja harjaantuneista zaporogilaissotilaista ei suoriudutakaan yhtä helposti kuin rahvaan parvesta. Kaksi linjaa pusertautui vastatusten, ne taipuivat taipumistaan, mutta kumpikaan ei saanut toistaan taittumaan. Ihmisiä kaatui tiheään, sillä mies oli iskenyt miestä, miekka miekkaa vastaan. Itse puolestaan vojevoda pani nuijan vyölleen, tempasi palvelijapojalta sapelinsa, teki työtä otsansa hiessä ja läähätti kuin pajanpalkeet. Hänen rinnallaan huhtoivat herrat Sieniutit, Kierdejit, Bohuslawskit, Jelowickit ja Polubinskit kuin kuumassa vedessä. Mutta kasakkain puolella raivosi kauheimmin Iwan Burdabut, Kalnikin rykmentin alipäällikkö, jättiläiskokoinen ja väkevä kasakka, joka oli sitä kauheampi, kun hänellä oli sellainen ratsukin, joka taisteli herransa apuna. Usea upseeri pidätti tuontuostakin hevosensa ja peräytyi, välttääkseen kohtaamasta tuota kentauria, joka levitti ympärilleen kuolemaa ja hävitystä. Sieniutin veljekset karauttivat häntä kohden, mutta Burdabutin hevonen tarttui hampaillaan nuoremman, Andrzejn, kasvoihin ja raateli ne silmänräpäyksessä. Sen nähdessään iski vanhempi, Rafal, petoa silmäin yläpuolelle ja haavoittikin sen, mutta ei saanut sitä tapetuksi, sillä hänen sapelinsa sattui messinkinappiin otsahihnassa. Samassa hetkessä syöksi Burdabut tikarinsa hänen kurkkuunsa, surmaten hänet. Niin kaatuivat molemmat veljekset, herrat Sieniut, ja makasivat kullatuissa panssareissaan pölyssä hevosten kavioiden alla. Mutta Burdabut syöksyi kuin liekki etempänä seisoviin riveihin ja kävi heti ruhtinas Polubinskin, kuusitoistavuotiaan pojan, kimppuun, iskien häneltä pois oikean olkapään ja käden. Sen nähdessään tahtoi herra Urbanski kostaa sukulaisensa kuoleman ja ampui pistolilla Burdabutia kasvoihin, mutta ei osannut kuin korvaan, josta tuli verta. Kauheat olivat silloin katsella Burdabut ja hänen ratsunsa, molemmat olivat mustat kuin yö, molemmat olivat verissä, molemmilla tuijottivat silmät villeinä päässä, molemmilla olivat sieraimet levällään, molemmat raivosivat kuin myrsky. Ei välttänyt kuolemaansa herra Urbanskikaan, yhdellä iskulla löi kasakka häneltä pään kuin kissalta. Nyt tuli kahdeksankymmenvuotiaan herra Zytynskin ja kahden herra Nikczemnyn vuoro. Muut alkoivat kauhuissaan peräytyä, varsinkin kun Burdabutin takana välkkyi sata muuta vereen kastettua zaporogilaissapelia ja -keihästä.
Vihdoin huomasi villi kasakka vojevodan ja syöksyi, päästäen vimmatun ilohuudon ja kaataen tieltään hevoset ja ratsastajat, häntä kohden. Vojevoda ei kuitenkaan peräytynyt. Luottaen tavattomaan voimaansa läähätti hän kuin haavoitettu metsäkarju, kohotti sapelin päänsä päälle ja, suitsista vetäen hevosensa pystyyn, syöksyi Burdabutia kohden. Ja varmaan olisi jo hänenkin viimeinen hetkensä ollut käsissä, varmaan olisi Osatar ottanut saksiensa väliin hänenkin elämänsä langan, jonka hän sittemmin leikkasi poikki Okrzejassa, jollei erään aatelisen palvelijapoika, Silnicki, salamana olisi iskenyt hurjimuksen kimppuun. Hän oli jo miltei haavoittamaisillaan hänet, kun sapeli hänet lävisti. Sillaikaa kun Burdabut teki selvää hänestä, huusivat herrat Kierdej toisia vojevodan avuksi. Paikalle syöksyikin muutamia kymmeniä sotamiehiä, jotka pääsivät hurjimuksen ja vojevodan välille ennenkuin vimmattu taistelu oli ehtinyt alkaa. Mutta vojevodan väsynyt rykmentti rupesi jo horjumaan zaporogilaisten ylivoiman painon alla, peräytymään ja joutumaan epäjärjestykseen, kun Braclawin alituomari herra Krzysztof ja herra Aksak saapuivat paikalle, tuoden mukanaan verekset lippukunnat. Tosin zaporogilaistenkin puolelta tällä hetkellä ryntäsi esiin uusia rykmenttejä, mutta mäen alla seisoivat vielä ruhtinas ja Baranowskin rakuunat sekä herra Skrzetuskin husaarit, jotka eivät tähän asti olleet ottaneet osaa taisteluun.
Niin alkoi verinen teurastus uudestaan, mutta myöskin lankesi hämärä jo maille. Kaupungin syrjimmäisissä taloissa oli syttynyt tulipalo, sen loimu valaisi taistelupaikkaa ja selvästi saattoi nähdä molemmat rivit, sekä puolalaisten että kasakkain, kun ne kamppailivat mäen alla. Saattoi eroittaa lippujen värit, vieläpä kasvotkin. Herrat Wierszul, Poniatowski ja Kuszel olivat hekin jo täydessä tulessa ja työssä, sillä suoriuduttuaan rahvaasta taistelivat he nyt kasakkain sivustoilla, jotka heidän puristaminaan alkoivat vetäytyä mäen suunnalle. Taistelevien pitkä viiva oli molemmista päistään taipunut kaupunkiin päin, se kaartui kaartumistaan, sillä kun puolalaisten sivustat etenivät, niin keskusta ylivoimaisten kasakkajoukkojen painostamana peräytyi ruhtinasta kohden. Kasakkain avuksi tuli nyt kolme muuta rykmenttiä aikoen murtaa puolalaisten keskustan, mutta samassa hetkessä lähetti ruhtinas puolalaisten avuksi herra Baranowskin rakuunat ja nämä vahvistivat taistelevien voimia. Ruhtinaan luo oli enään jäänyt vain husaarijoukko. Se näytti kaukaa katsoen tummalta havumetsältä, joka kasvaa esiin suorastaan maasta, se oli rautaisten miesten, ratsujen ja keihäiden peloittava valli. Iltatuuli humisi sen lippujen yläpuolella. Mutta husaarit seisoivat hiljaa, paikaltaan liikkumatta, odottaen taistelun käskyä. Kärsivällisinä, karaistuina ja kokeneina olivat he tottuneet taisteluissa odottamaan selkäpuolella, kunnes tulee heidän verinen vuoronsa. Heidän keskellään viipyi ruhtinas, yllään hopeainen panssari, kädessään kullattu nuija, silmät tähdättyinä taisteleviin, ja hänen vasemmalla puolellansa herra Skrzetuski, seisoen hiukan sivuttain rivin päässä. Päällikön-sijaisena oli hän kietonut dolmaninsa irrallisen hihan olkapäälleen ja, pitäen tässä olkapäähän asti takittomassa voimakkaassa kädessään nuijan asemasta sapelia, odotti hän tyynenä ruhtinaan komentoa.
Mutta ruhtinas varjosti vasemmalla kädellään silmiään tulipalon hohdetta vastaan ja katseli yhä taistelua. Puolalaisten puoliympyrän keskusta vetäytyi ylivoiman pusertamana verkalleen häntä kohden, sillä herra Baranowski, sama joka oli kukistanut Niemirowin, ei enään näyttänyt jaksavan kauvankaan pitää puoliaan. Ruhtinas näki selvään miten raskaassa työssä sotilaat olivat. Sapelien pitkä salama milloin kohosi yli päiden mustan linjan, milloin syöksyi iskien alas. Hevoset joiden ratsastajat olivat kaatuneet, joutuivat vähitellen pois taistelevien vallista ja juoksivat hirnuen, harjat hajallaan pitkin kenttää, muistuttaen siinä tulipalon taustaa vastaan joitakin helvetin petoja. Tuontuostakin putosi tungoksen yläpuolella liehuva lippu yhtäkkiä joukon keskelle eikä enään noussut. Mutta ruhtinaan katse liiteli pitkin taistelevien linjaa aina mäelle asti kaupungin laidassa, missä itse nuori Krywonos kahden valitun rykmentin etunenässä odotti sopivaa hetkeä hyökätäkseen taistelevien keskustaan ja täydellisesti murtaakseen harvenneet puolalaiset rivit.
Vihdoin hän syöksyikin esiin. Kauheasti huutaen karautti hän suoraan Baranowskin rakuunia kohti, mutta samaa hetkeä odotti myöskin ruhtinas.
— Johtakaa! huusi hän Skrzetuskille.
Skrzetuski nosti ilmaan sapelinsa ja rautainen hyökyaalto vyöryi eteenpäin.
Husaarien ei tarvinnut ratsastaa pitkällekään, sillä taistelulinja oli tullut melkoisesti heitä lähemmä. Baranowskin rakuunat jakaantuivat salaman nopeudella oikealle ja vasemmalle, avatakseen husaareille tien kasakkain luo ja koko painollaan syöksyivät he tuosta portista Krywonosin jo voitonvarmoja eskadroonia kohti.
— Jeremi, Jeremi! huusivat husaarit.
— Jeremi, Jeremi! toisti koko sotajoukko.
Kauhea nimi pöyristytti zaporogilaisia. Vasta tällä hetkellä he saivat tietää, ettei päällikkönä ole Kiowan vojevoda vaan itse ruhtinas. Luonnollisesti he eivät voineet tehdä vastarintaa husaareille, jotka pelkästään omalla painollaan murskasivat heidät niinkuin kaatuva muuri murskaa sen alla seisovat ihmiset. Heidän ainoana pelastuksenaan oli jakautua kahtia, päästää husaarit lävitseen ja iskeä heihin sivuilta. Mutta sivuja taas vartioivat jo rakuunat ja Wierszulin, Kuszelin ja Poniatowskin kevyet lippukunnat, jotka karkoitettuansa paikoiltaan kasakkain sivustat, nyt painoivat niitä takaisin keskustaan. Taistelun ulkomuoto muuttui kokonaan, sillä nuo keveät lippukunnat muodostivat nyt ikäänkuin kujan, jonka keskelle husaarit hurjassa vauhdissa lensivät, ajaen edellään miehiä ja hevosia, murskaten ja pusertaen kuoliaaksi mitä eteen sattui. Ulvoen ja karjuen pakenivat kasakat mäkeä pitkin kaupunkia kohti. Jos Wierszulin sivusta olisi voinut päästä yhtymään Poniatowskin sivustaan, niin olisivat kasakat joutuneet saarroksiin ja perinpohjaisen tuhon omiksi. Kuitenkaan eivät Wierszul ja Poniatowski voineet saada aikaan tätä yhtymistä, sillä pakenevien hyökyaallot olivat liian voimakkaat ja sentähden he vain iskivät sivuilta, kunnes kädet hakkaamisesta puutuivat.
Nuori Krywonos, vaikka olikin miehuullinen ja hurja kasakka, kadotti nyt kokonaan päänsä, sillä hän oli huomannut, että hänen täytyi asettaa oma kokemattomuutensa sellaista johtajaa vastaan kuin ruhtinas. Muiden etunenässä kääntyi hän kaupunkia kohti. Pakenevan sattui sivustasta huomaamaan likinäköinen herra Kuszel. Heti kannusti hän hevosensa ja iski sapelillaan nuorta kasakkaa kasvoihin. Hän ei kuitenkaan saanut häntä surmatuksi, sillä leukahihna pidätti miekanterän. Krywonos sai ainoastaan haavan ja lannistui entistä enemmän.
Tätä tehdessään oli Kuszel sentään vähällä menettää henkensä, sillä samassa hetkessä syöksyi hänen kimppuunsa Burdabut, johtaen Kalnikin rykmentin jätteitä.
Kaksi kertaa oli hän koettanut tehdä vastarintaa husaareille, mutta kaksi kertaa oli hänen täytynyt ikäänkuin yliluonnollisen voiman torjumana ja lyömänä peräytyä muiden mukana. Vihdoin oli hän, saatuaan joukkonsa jäännökset järjestykseen, päättänyt iskeä Kuszeliin sivultapäin ja tunkeutua hänen rakuunojensa läpi avonaiselle kentälle. Ennenkuin hän kuitenkaan kykeni murtamaan rakuunojen rivejä, oli kaupungille ja mäelle johtava tie painanut hänet niin kauvas, että nopea pako kävi mahdottomaksi. Husaarit pidättivät nyt rynnäkön ja alkoivat, taisteltuaan rikki keihäänsä, hakata miekoillaan. Syntyi sekasortoinen, villi, armoton taistelu ja mellakka, missä sekä ihmiset että hevoset hioten ja huohottain kamppailivat. Ruumis kaatui ruumiin päälle, hevosten kaviot vajosivat hytkiviin ruumiisiin. Siellä täällä ahtautuivat taistelevat niin likelle toisiaan, ettei ollut tilaa heiluttaa sapelia. Lyötiin sapelinkahvoilla, veitsillä ja nyrkeillä. Hevoset alkoivat ähkiä. Kuului jo huutoja: "armahtakaa, ljahit!" Nämä äänet toistuivat yhä taajemmin, ne miltei voittivat miekkojen kalskeen, raudan kolahdukset rautaa vastaan, kuolevien korskinan ja kauhean voihkeen. "Armahtakaa, herrat!" kuului yhä surullisemmin. Mutta armahduksen välkettä vain ei kuulunut tuon taistelevan ihmisvallin ylle. Vain tulipalo välkkyi tänne kuin mikäkin aurinko myrskyn yläpuolella.
Yksin Burdabut kalnikilaistensa etunenässä ei pyytänyt armoa. Kun ei hänellä ollut riittävää tilaa taistella, teki hän itselleen tilaa puukon avulla. Ensinnä syöksi hän lihavan herra Dzikin kimppuun ja, iskien häntä vatsaan, kaatoi hänet hevosen selästä. Tuskin ehti ritari huutaa: "oi Jeesus!" Hän ei enään noussut kavioiden alta, jotka tallasivat hänen sisälmyksiään. Nyt oli tullut tilaa ja heti löi Burdabut sapelilla halki Sokolskin sekä kypärän että pään. Sitte kaatoi hän maahan herra Pryjamin ja herra Certowiczin hevosineen. Tila tuli yhä avarammaksi. Nuori Zenobiusz Skalski löi häntä päähän, mutta sapeli luiskahti hänen kädestään ja kosketti vain lappeellaan. Burdabut puolestaan iski häntä vasemmalta nyrkillään kasvoihin, tappaen hänet siihen paikkaan. Kalnikilaiset seurasivat johtajaansa iskien ja tikareillaan hakaten. "Noita, noita!" huusivat husaarit. "Rauta ei pysty häneen, hän on hullu mies!" Burdabut riehui, vaahto viiksissä ja silmissä vimma. Vihdoin huomasi hän Skrzetuskin, tunsi hänet upseeriksi, koska hänellä oli husaaritakki vain toisessa hihassa, ja syöksyi häntä kohti.
Kaikki pidättivät henkeään ja keskeyttivät taistelun katsellakseen näiden molempien kauheaa taistelua. Jan herraa ei ollut peloittanut huuto "noita!" mutta viha riehui hänen sielussaan, kun hän näki ympärillään näin paljon hävitystä. Hammasta purren syöksyi hän raivoten Burdabutia vastaan. Alkoi sellainen taistelun temmellys, että hevosetkin nousivat takajaloilleen. Rauta kalskahteli rautaa vastaan ja yhtäkkiä lensi kasakan sapeli puolalaisen miekan iskusta kappaleiksi. Näytti jo siltä, ettei mikään mahti enään voi pelastaa Burdabutia, kun hän äkkiä hypähti ja tarttui herra Skrzetuskiin sillä tavalla, että molemmat näyttivät muodostavan yhden ruumiin. Puukko välkkyi husaarin kurkulla. Nyt näytti varma kuolema jo olevan Skrzetuskin silmien edessä, sillä hän ei enään voinut lyödä miekallansa. Nopeana kuin salama päästi hän aseensa, joka riippui hihnassa, ja tarttui kädellään Burdabutin käteen. Hetkisen hytkivät nuo kaksi kättä ilmassa, mutta rautainen oli varmaan herra Skrzetuskin puserrus, koska kasakka ulvahti kuin susi. Kaikkien nähden putosi samassa veitsi hänen puutuneista sormistaan niinkuin jyvä tähästä. Silloin päästi herra Skrzetuski hänen puserretun kätensä ja painoi tuon kauhean miehen otsan satulannastaa vastaan, samalla siepaten vasemmalla kourallaan nuijan vyöltään ja läjähyttäen kerran ja toisen. Kasakan rinnassa korahti ja hän putosi hevosen selästä.
Sen nähdessään päästivät kalnikilaiset voihkivan huudon ja syöksyivät kostamaan hänen kuolemaansa. Samassa hetkessä ryntäsivät kuitenkin husaarit heidän kimppuunsa ja tuhosivat joka miehen.
Husaarivallin toisessa päässä ei taistelu kuitenkaan herjennyt hetkeksikään, sillä siellä oli tungos vähempi. Siellä raivosi miekkoineen herra Longinus, olkapäällään Anusian nauha. Seuraavana päivänä katselivat upseerit hämmästyksellä näitä paikkoja, osoitellen toisilleen käsien mukana pois hakattuja olkapäitä, otsasta leukaan halkaistuja kalloja ja kauhealla tavalla kahtia lyötyjä vartaloja, kokonaista tietä ihmis- ja hevosruumiita, ja kuiskasivat toisilleen: katsokaa, tämä on Podbipientan jälkeä. Itse ruhtinaskin katseli ruumiita ja vaikka hän seuraavana päivänä oli erinäisten uutisten johdosta suuresti huolissaan, ei hän voinut olla ihmettelemättä, sillä tuollaisia iskuja ei hän vielä ollut eläessään nähnyt.
Taistelu oli kuitenkin jo alkanut kallistua loppua kohti. Raskas ratsuväki syöksyi uudestaan eteenpäin, ajaen edellään niitä zaporogilaisrykmenttejä, jotka olivat olleet suojassa mäen alla. Lopuksi katkaisivat Kuszelin ja Poniatowskin lippukunnat pakenevilta paluutien. Saarrettuina puolustautuivat nämä epätoivoisasti, kaatuen viimeiseen mieheen, mutta kuolemallaan vapauttivat he toisia, sillä kun Wierszul kaksi tuntia myöhemmin hovitatariensa etunenässä ensimäisenä marssi kaupunkiin, ei hän enään tavannut sillä ainoaakaan kasakkaa. Vihollinen oli käyttänyt hyväkseen pimeyttä, sade kun oli sammuttanut tulipalon, nopeasti lähtenyt kaupungista, ottanut mukaansa tyhjät vankkurit, siirtynyt joen toiselle puolelle, hävittänyt sillat takaansa ja vain kasakoille ominaisella nopeudella muodostanut vaunuleirin. Ne muutamat kymmenet aatelismiehet, jotka linnoituksessa olivat pitäneet puoliaan, olivat nyt päässeet vapaiksi. Ruhtinas antoi Wierszulille tehtäväksi rangaista niitä kaupunkilaisia jotka olivat liittyneet kasakoihin, ja marssi itse eteenpäin. Mutta vaunuleiriä ei hän voinut valloittaa ilman tykkejä ja jalkaväkeä. Vihollinen oli polttamalla sillat voittanut aikaa, koska joen yli saattoi päästä vain kauvempana olevia tokeita myöten, ja poistunut niin nopeasti, että ruhtinaan ratsuväen väsyneet hevoset tuskin olisivat saattaneet sitä saavuttaa. Kasakat eivät kuitenkaan, niin kuuluisia kuin olivatkin puolustustaidostaan vaunuleireissä, nyt puolustautuneet niin urhoollisesti kuin tavallisesti. Kauhea tieto siitä että itse ruhtinas ajaa heitä takaa, oli nähtävästi vienyt heiltä rohkeuden niin että he täydellisesti epäilivät pelastumistaan. Ja varmaan olisi heidän viimeinen hetkensä jo koittanutkin, sillä herra Baranowski oli koko yön kestäneen pommituksen jälkeen valloittanut heiltä neljäkymmentä vankkuria ja kaksi tykkiä, jollei Kiowan vojevoda olisi vastustanut takaa-ajon jatkamista ja vetänyt takaisin väkeänsä. Sen johdosta syntyi hänen ja ruhtinaan välillä kiivas väittely, jonka monet rykmentinpäällikötkin kuulivat.
— Miksikä te nyt, kysyi ruhtinas, — tahdotte jättää vihollisen rauhaan, kun taistelussa niin päättäväisesti soditte häntä vastaan? Tämän aamun epäröimisellä menetätte kunnian, jonka illalla saavutitte.
— Herra ruhtinas, vastasi vojevoda, — en tiedä mikä henki teissä asuu, mutta minä olen lihaa ja luuta ja tarvitsen työn jälkeen lepoa, samoin minun mieheni. Aina niinä käyn vihollista vastaan niinkuin tänäänkin, jos hän tekee vastarintaa, mutta lyötyä ja pakenevaa minä en aja takaa.
— Mutta he ovat kuin ovatkin lyötävät viimeiseen mieheen! huudahti ruhtinas.
— Ja mitäs hyötyä siitä on? sanoi vojevoda. — Kun me olemme saaneet nuo tuossa lyödyiksi, niin tulee vanha Krywonos, polttaa, hävittää ja surmaa, niinkuin hän teki Strzyzawkassa, ja meidän vimmastamme saavat koston onnettomat ihmiset.
— Oo, minä näen jo, huusi ruhtinas vihoissaan, — että te, niinkuin kanslerikin ja muutamat päälliköt, kuulutte rauhan kannattajiin, jotka sovitteluilla tahtoisivat sammuttaa kapinan. Jumalan avulla siitä kuitenkaan ei tule mitään niin kauvan kuin minä pidän sapelia kourassani.
Siihen lisäsi Tyszkiewicz:
— Minä en kuulu mihinkään puolueeseen, vaan Jumalalle, sillä minä olen vanha ja tulen pian seisomaan hänen edessänsä. Älkää siis ihmetelkö, jollen tahdo, että liian suuri, sisällisessä sodassa vuodatettu veren taakka olisi painamassa minua… Jos herra ruhtinas on pahoillaan siitä ettei hän tullut valtakunnan sotavoimien sijaispäälliköksi, niin sanon siihen: vaikkakin tämä toimi oikeudenmukaisesti olisi kuulunut niin urhoolliselle miehelle, oli sittenkin parempi, että kävi niinkuin kävi, sillä muuten olisi tämä kapina ja sen mukana tämä onneton maa hukkunut vereen.
Jeremin juppiterimaiset kulmakarvat vetäytyivät kokoon, hänen kurkkunsa pullistui ja silmistä alkoi singota sellaisia salamoja, että kaikki läsnäolevat kävivät levottomiksi vojevodan puolesta. Samassa lähestyi kuitenkin nopein askelin herra Skrzetuski ja sanoi:
— Teidän ruhtinaallinen armonne, on tullut tietoja vanhasta
Krywonosista.
Ruhtinaan huomio kääntyi heti toisaalle ja hänen suuttumuksensa vojevodaan heikkeni. Hänen eteensä tuotiin neljä miestä, joista kaksi oli vanhaa, kunnianarvoisaa pappia. Nähdessään ruhtinaan heittäytyivät nämä polvilleen hänen eteensä.
— Pelasta, ruhtinas, pelasta! toistelivat he, kurottaen häntä kohti käsiään.
— Mistä te olette? kysyi ruhtinas.
— Me olemme Polonnesta. Vanha Krywonos on saartanut linnan ja kaupungin. Jollei sinun sapelisi riipu hänen kaulansa yllä, niin hukumme me kaikki.
Ruhtinas lausui:
— Minä tiedän, että Polonneen on paennut paljon ihmisiä, mutta enimmäkseen vähävenäläisiä, kuten minulle on ilmoitettu. Ansioksi Jumalan edessä teille on, ettette ole liittyneet kapinaan, vaan nousseet vastarintaan ja pysyneet uskollisina äidillenne, Puolan valtakunnalle. Kunhan vain en teidän puoleltanne saisi kokea sellaista petosta, jommoista sain kokea Niemirowissa.
Mutta sanantuojat vannoivat kaikkien taivaan pyhien olentojen kautta, että he odottavat ruhtinasta pelastajanaan ja ettei minkään petoksen ajatus hetkeksikään olisi voinut johtua heidän mieleensä. He puhuivatkin totta, sillä Krywonos, joka oli lähettänyt heitä vastaan viisikymmentä tuhatta miestä, oli vannonut tuhoavansa heidät juuri siksi, että he vähävenäläisinä eivät liittyneet kapinaan.
Ruhtinas lupasi heille apua. Koska hänen päävoimansa kuitenkin olivat Bystrzykissä, täytyi hänen odottaa niitä. Lohdutetuin mielin läksivät lähettiläät. Mutta ruhtinas kääntyi Kiowan vojevodan puoleen ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, herra vojevoda, huomaan jo itsekin, että täytyy jättää pikku-Krywonos rauhaan ja lähteä ahdistamaan isä-Krywonosia. Nuorempi saattaa kauvemmin odottaa hirttonuoraansa. Toivottavasti ette jätä minua tässä uudessa yrityksessä.
— Tietysti en, vastasi vojevoda.
Samassa kajahtivat torvet, ilmoittaen lippukunnille, jotka olivat lähteneet vaunuleiriä kohden, että niiden on palattava. Täytyi myöskin levätä ja antaa hevosten levähtää. Illansuussa saapui Bystrzykistä kokonainen divisiona, ja sen mukana herra Stachowicz, joka tuli Braclawin vojevodan luota. Ihastuneena kirjoitti herra Kisiel ruhtinaalle, että tämä on toinen Marius, joka pelastaa isänmaan perikadon partaalta. Hän puhui kirjeessään ilosta, jonka ruhtinaan tulo Dnieperin takaa oli herättänyt kaikissa sydämissä ja toivotti hänelle yhä uusia voittoja. Vasta kirjeen lopulla tuli ilmi varsinainen syy siihen, että hän oli tarttunut kynään. Siinä ilmoitti Brusilowin herra, että neuvottelut ovat alkaneet ja että hän itse muiden komisariusten mukana lähtee Bialocerkiewiin, toivoen pysäyttävänsä Chmielnickin liikkeet ja saavansa hänet tyydytetyksi. Lopuksi pyysi hän ruhtinaalta, ettei tämä ennen neuvottelujen alkua kovin ahdistaisi kasakkoja, vaan mikäli mahdollista lakkauttaisi sotatoimet.
Jos ruhtinaalle olisi ilmoitettu, että koko hänen Dnieperin-takainen alueensa on tuhottu ja kaikki linnat hävitetyt maan tasalle, niin ei se olisi koskenut hänen sydämeensä niin kipeästi kuin tämä kirje. Tilaisuudessa olivat läsnä herra Skrzetuski, herra Baranowski, herra Zacwilichowski, molemmat Tyszkiewiczit ja Kierdejt. Ruhtinas peitti käsillään silmänsä ja taivutti päänsä taaksepäin, ikäänkuin nuoli olisi sattunut hänen sydämeensä.
— Häpeä, häpeä! Jumala, anna minun mieluummin sortua kuin nähdä tällaista tapahtuvan.
Syvä hiljaisuus vallitsi läsnäolevien joukossa. Ruhtinas jatkoi:
— Minä en enään tahdo elää tässä valtakunnassa, sillä tänään on minun täytynyt sitä hävetä. Kasakkain ja talonpoikain laumat ovat upottamaisillaan isänmaan vereen. Pakanakunnan kanssa yhdessä ovat ne kääntyneet omaa äitiänsä vastaan. Hetmanit ovat lyödyt, armeijat tuhotut, maahan tallattuna on kansan kunnia, majesteetti on häväisty, kirkot poltetut, papit ja aateli surmattu, naiset raiskatut. Ja miten vastaa valtakunta näihin turmion tekoihin ja tähän häpeään, jota ajatellessaankin esi-isämme olisivat kuolleet? Se vastaa pettäjän, häpäisijänsä kautta, että se alkaa neuvottelut pakanain liittolaisen kanssa ja lupaa hänelle tyydytystä. Oi hyvä Jumala, anna kuoleman tulla, sillä me emme voi elää tässä maailmassa, me jotka tunnemme isänmaan häväistyksen ja olemme valmiit panemaan alttiiksi päämme sen puolesta.
Kiowan vojevoda vaikeni, mutta Braclawin alituomari herra Krzysztof lausui:
— Herra Kisiel ei edusta valtakuntaa. Mutta ruhtinas huomautti:
— Älkää puhuko minulle herra Kisielistä, sillä minä tiedän varsin hyvin, että hänen takanaan on kokonainen puolue. Hänen kanssaan samaa mieltä ovat: primas, valtakunnan esipiispa, kansleri, ruhtinas Dominik ja monet ylimykset, jotka nyt interregnumin aikana hoitavat valtakunnan hallitusta ja edustavat sen majesteettia, tai oikeammin sanoen häpäisevät sitä suuren kansan arvolle sopimattomalla heikkoudella, koska tällaista tulta ei ole lupa sammuttaa neuvotteluilla, vaan verellä, sillä parempi on ritarikansan sortua kuin katalasti alentua ja koko maailmassa herättää ylenkatsetta itseään kohtaan.
Ja ruhtinas peitti jälleen käsillään silmänsä. Hänen surunsa ja tuskansa oli siinä määrin liikuttava, että päälliköt vaivoin pidättivät esiintunkevat kyyneleensä.
— Herra ruhtinas, rohkeni vihdoin herra Zacwilichowski lausua, — heiluttakoot he kieltänsä, me heilutamme edelleenkin miekkaa.
— Totta tosiaan, vastasi ruhtinas, — sydän pakahtuu, kun ajattelee, mitä tässä nyt on tehtävä. Mehän läksimme, hyvät herrat, tänne, kun kuulimme isänmaan uhkaavasta turmiosta, läksimme läpi palavien metsien ja upottavien soiden, nukkumatta, syömättä, pannen liikkeelle viimeisetkin voimamme pelastaaksemme äitimme tuhosta ja häpeästä. Kätemme ovat työstä puuduksissa, nälkä kiertää sisälmyksiämme, haavojamme kirvelee, mutta me emme välitä näistä vaivoista, kunhan vain voimme pitää kurissa vihollisen. Minulle sanotaan, että minun olisi pitänyt tulla sotajoukkojen sijaispäälliköksi — päättäköön koko maailma, ovatko ne jotka tämän päällikkyyden ovat saaneet arvokkaammat. Minä otan Jumalan ja teidät todistajikseni, etten minä enempää kuin tekään, palkinnon ja korkeiden arvojen toivossa vuodata vertani, vaan puhtaasta isänmaanrakkaudesta. Vaan mitä ilmoitetaankaan meille nyt, kun me olemme menehtymäisillämme? Ilmoitetaan, että herrat Varsovassa ja herra Kisiel Huszczassa miettivät mitä tarjottaisiin viholliselle sen tyydyttämiseksi! Häpeä, häpeä!
— Petturi Kisiel! huusi herra Baranowski.
Tämän kuullessaan nousi herra Stachowicz, vakava ja rohkea mies, kääntyi Baranowskiin päin ja sanoi:
— Olen Braclawin herra vojevodan ystävä ja hänen edustajansa, en salli että häntä täällä nimitetään petturiksi. Hänenkin hapsensa ovat murheesta valjenneet ja hänkin palvelee isänmaataan parhaan ymmärryksensä mukaan, erehtyen ehkä, mutta rehellisesti.
Ruhtinas ei kuullut tätä vastausta, sillä hän oli vaipunut suruunsa ja mietteisiinsä. Baranowskikaan ei uskaltanut hänen läsnäollessansa käydä riitelemään, vaan tuijotti teräksisin katsein herra Stachowicziin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "kyllä me vielä tapaamme toisemme", ja laski kätensä miekan kahvalle. Sillävälin oli Jeremi kuitenkin havahtunut mietteistään ja lausui synkästi:
— Tässä ei ole muuta neuvoa kuin joko rikkoa kuuliaisuutta vastaan — sillä hehän nyt muodostavat esivallan kuninkaanvaaleihin asti —, tai uhrata isänmaan kunnia, jota työmme on tarkoittanut…
— Kuuliaisuuden puutteesta johtuu kaikki paha tässä valtakunnassa, lausui Kiowan vojevoda arvokkaasti.
— Sallimmeko siis, että isänmaata häväistään? Jos meille huomenna sanotaan, että meidän on nuora kaulassa mentävä Tuhaj-bejn ja Chmielnickin luo, niin teemmekö senkin kuuliaisuuden nimessä?
— Veto, lausui Braclawin alituomari herra Krzysztof.
— Veto, toisti herra Kierdej.
Ruhtinas kääntyi rykmentinpäälliköidensä puoleen:
— Puhukaa te, vanhat soturit, sanoi hän. Herra Zacwilichowski virkkoi:
— Herra ruhtinas, olen seitsemänkymmenen vuoden vanha, olen rehellinen vähävenäläinen, olen ollut kasakkakomisarius ja Chmielnicki on kutsunut minua isäkseen. Minun siis pitäisi pikemmin puhua neuvottelujen puolesta. Mutta jos minun on valittava häpeä tai sota, silloin vielä haudan partaallakin sanon: sota.
— Sota! toisti herra Skrzetuski.
— Sota, sota! toisti kymmenkunta ääntä, niiden joukossa herra
Krzysztof, herrat Kierdej, Baranowski ja melkein kaikki läsnäolevat.
— Sota, sota!
— Tapahtukoon teidän sanojenne-mukaan, vastasi vakavana ruhtinas ja löi komentonuijallaan herra Kisielin avonaista kirjettä.