KAHDESTOISTA LUKU.
Päivää myöhemmin, kun sotajoukot olivat pysähtyneet Rylcowiin, kutsui ruhtinas herra Skrzetuskin luokseen ja sanoi:
— Joukkomme ovat heikot ja väsyneet ja Krywonosilla on kuusikymmentä tuhatta miestä, ja hänen joukkonsa kasvaa päivä päivältä, sillä rahvasta tulvii lakkaamatta hänen luokseen. Kiowan vojevodaan ei myöskään voi luottaa, koska hän pohjaltaan kuuluu rauhanpuolueeseen ja vain vastahakoisesti seuraa minua. Meidän täytyy kuin täytyykin jostakin saada apujoukkoja. Nyt olen kuullut, että lähellä Konstantynowia on kaksi rykmenttipäällikköä, Osinski, joka komentaa kuninkaallista kaartia, ja Korycki. Ottakaa suojaksenne sata hovikasakkaani ja lähtekää viemään näille herroille minulta kirjettä, jossa pyydän heitä kiireesti ja viivyttelemättä tulemaan luokseni, koska parin päivän perästä ryntään Krywonosia vastaan. Te suoritatte kaikki tehtävät paremmin kuin muut, siksi lähetän teidät, ja asiani onkin tärkeä.
Herra Skrzetuski kumarsi ja lähti jo samana iltana menemään Konstantynowia kohti, voidakseen yöllä kulkea huomaamattomana. Joka suunnalla kierteli Krywonosin tiedustelijoita tai rahvaanjoukkoja, jotka väijyivät metsissä ja teillä, ja jotta ei tapahtuisi viivytystä, niin oli ruhtinas käskenyt välttämään taistelua. Ääneti kulkien saapui herra Skrzetuski Wisowaty-Stawille ja tapasi siellä molemmat päälliköt. Hän iloitsi suuresti heidät nähdessään. Osinskilla oli erinomainen, ulkomaiseen malliin harjoitettu rakuunakaarti ja saksalaisia. Koryckilla taas oli vain saksalaista jalkaväkeä, ne olivat melkein pelkästään kolmenkymmenvuotisen sodan aikaisia veteraaneja, niin oivia ja peloittavia sotilaita, että ne päällikkönsä kädessä toimivat kuin yksi ainoa miekka. Molemmat rykmentit olivat lisäksi erinomaisesti varustetut ja niillä oli runsaasti ampumavaroja. Kuullessaan että lähdetään ruhtinaan luo, päästivät sotamiehet ilohuutoja, sillä he ikävöivät taistelua ja tiesivät, ettei sitä lajia toisen komennon alla tarjota niin viljalti. Onnettomuudeksi antoivat rykmentinpäälliköt kuitenkin kieltävän vastauksen, he olivat nimittäin molemmat ruhtinas Dominik Zaslawskin alaisia ja heille oli annettu se nimenomainen käsky, etteivät he saa liittyä Wisniowieckiin. Turhaan selitti heille herra Skrzetuski millaisen kunnian he voisivat saavuttaa palvellessaan sellaista johtajaa, ja minkä suuren palveluksen he tekisivät maalle. Rykmentinpäälliköt eivät suostuneet, vaan huomauttivat puolestaan, että kuuliaisuus on sotaväen ylin laki ja velvollisuus. Sen he kyllä lisäsivät, että saattaisivat liittyä ruhtinaaseen, jos heidän rykmenttiensä pelastus sitä vaatisi. Alakuloisena sai herra Skrzetuski niin ollen lähteä paluumatkalle, tietäen kuinka kipeästi tämä uusi pettymys tulee koskemaan ruhtinaaseen, jonka joukot todella olivat uupuneet marsseista, alituisista taisteluista, yksityisten joukkueiden kurittamisesta ja lakkaamattomasta valvomisesta, sekä nälästä ja levon puutteesta. Melkein mahdotonta oli tällaisissa olosuhteissa mitellä voimia kymmentä kertaa lukuisemman vihollisen kanssa. Herra Skrzetuski huomasi selvään, että sotatoimet Krywonosia vastaan näin ollen väkisinkin pitkistyvät, sotajoukon täytyy saada pitempi lepo ja odottaa uusien veresten aatelisjoukkojen tuloa. Mieli näiden ajatusten vallassa lähti herra Skrzetuski kasakkainsa etunenässä taivaltamaan takaisin ruhtinaan luo. Paluuretken täytyi tapahtua ääneti, varovasti ja vain öiseen aikaan, täytyi karttaa Krywonosin tiedustelijoita ja noita lukuisia irtonaisia joukkueita, joita liikkui kaikkialla ja joihin kuului kasakoita ja rahvasta. Usein ovat ne varsin voimakkaita ja saattoivat harjoittaa väkivaltaa koko seudulla, polttaen herraskartanoja, surmaten aatelia ja ottaen kiinni mänteillä kulkevia pakolaisia. Skrzetuski pääsi onnellisesti Baklajn ohi ja tuli Mszyniecin metsiin, jotka olivat hyvin tiheät ja täynnä petollisia rotkoja. Onneksi suosi matkaa nyt pitkien sateiden jälkeen kaunis sää. Oli ihana heinäkuun yö, kuu ei paistanut, mutta taivas oli täynnä tähtiä. Sotamiehet kulkivat kapeaa metsäpolkua, oppainaan Mszyniecin metsänvartiat, jotka olivat luotettavaa väkeä ja erinomaisesti tunsivat metsänsä. Ympärillä vallitsi syvä hiljaisuus, vain kuivien oksien ritinä niiden joutuessa kavioiden alle, katkaisi sitä tuontuostakin. Yhtäkkiä sattui herra Skrzetuskin ja sotamiesten korviin jokin kaukainen, laulua muistuttava hyminä, jonka huudot silloin tällöin katkaisivat.
— Seis, sanoi herra Skrzetuski hiljaa, pysähdyttäen sotamiehet. —
Mitä siellä on?
Vanha metsänvartia likeni häntä ja sanoi:
— Herra, siellä on mielipuolia, ne kuljeskelevat nyt metsässä ja huutavat. Kauhu on tehnyt heidät hulluiksi. Eilen me tapasimme eräänkin aatelisnaisen, joka käveli, katseli mäntyjä ja huusi: "lapset, lapset!" Nähtävästi olivat talonpojat tappaneet hänen lapsensa. Hän tuijotti meihin ja alkoi voihkia niin sydäntäsärkevästi, että jalkamme vapisivat kun sitä kuuntelimme. Sanotaan sellaisia olevan paljon, täällä pitkin kaikkia metsiä.
Vaikka herra Skrzetuski olikin peloton ritari, niin kävi väristys hänen lävitseen kiireestä kantapäähän asti.
— Mutta se taitaakin olla suden ulvontaa? Kaukaa on vaikea eroittaa mitä se on.
— Mitä vielä, hyvä herra, nyt ei metsissä ole susia, ne ovat kaikki menneet kyliin, niillä on siellä yllin kyllin ruumiita.
— Kauheita aikoja, sanoi ritari, — jolloin sudet asuvat kylissä ja metsissä ulvovat mielipuolet. Jumala, Jumala!
Hetken perästä vallitsi taasen täysi hiljaisuus, kuului vain tavallinen humina honganlatvoissa. Pian nuo kaukaiset kaiut kuitenkin taasen alkoivat kuulua, tällä kertaa vahvistumistaan vahvistuen.
— Hei, virkkoi metsänvartia yhtäkkiä, — tuntuu siltä kuin siellä olisi suurempikin joukko ihmisiä. Jääkää te, herrat, tähän tai menkää hiljaa eteenpäin. Minä käyn toverini kanssa katsomassa.
— Menkää, sanoi herra Skrzetuski, — me jäämme tänne odottamaan.
Metsänvartiat katosivat ja viipyivät poissa tunnin ajan. Herra Skrzetuski alkoi jo käydä kärsimättömäksi, jopa epäillä, että hänelle hankitaan jotakin ansaa, kun mies vihdoin sukelsi esiin pimeydestä.
— On siellä, sanoi hän, lähestyen Skrzetuskia.
— Kuka?
— Kapinallisia talonpoikia.
— Onko niitä paljonkin?
— Noin kaksisataa.
— En tiedä, herra, mitä nyt olisi tehtävä. He ovat juuri siinä rotkossa, jonka läpi on mentävä. Siellä palaa tuli, vaikkei sen välke voi näkyä, se kun on niin alhaalla. Vartioita ei heillä ole, heitä voi siis kyllä lähestyä kaaripyssyn kantaman päähän.
— Hyvä, sanoi herra Skrzetuski, kääntyi sotamiestensä puoleen ja jakeli käskyjä kahdelle vanhemmalle.
Yhtäkkiä alkoi joukko liikkua eteenpäin nopeasti, mutta niin ääneti, että vain oksien ritinä ilmaisi sen kulkevan. Ei kilahtanut kannus kannusta vastaan, ei kalskahtanut sapeli, hevoset, opetettuina hiipivään käyntiin ja salaisiin hyökkäyksiin, kulkivat sudenaskelin, korskumatta ja hirnumatta. Saavuttuaan paikalle, missä tie teki äkillisen mutkan, huomasivat sotamiehet heti edempänä tulia ja häämöittäviä ihmishahmoja. Nyt jakoi herra Skrzetuski miehensä kolmeen osastoon, joista yksi jäi paikalleen, toinen läksi kulkemaan pitkin rotkon syrjää sulkeakseen rotkon vastapäisen suun, ja kolmas astui ratsujen selästä, ryömiäkseen vatsallaan eteenpäin ja asettuakseen rotkon reunalle aivan talonpoikien yläpuolelle.
Herra Skrzetuski, joka oli keskimäisessä osastossa, katsahti nyt alas ja näki aivan silmiensä edessä, kahden tai kolmensadan askeleen päässä, koko leirin: oli sytytetty kymmenkunta nuotiota, mutta ne eivät palaneet täydellä liekillä, sillä kunkin päällä riippui kiehuva ruokakattila. Savun ja keitetyn lihan haju tuli selvästi herra Skrzetuskin ja sotamiesten sieraimiin. Patojen ympärillä seisoskeli ja makaili talonpoikia, juoden ja jutellen. Muutamilla oli kädessä viinapullo, toiset nojasivat keihäitä vastaan, joiden teriin oli pistetty, ikäänkuin voitonmerkiksi miesten, naisten tai lasten poikkihakattuja päitä. Tulen välke heijastui niiden kuolleisiin silmäteriin ja irvisteleviin hampaisiin. Sama välke valaisi talonpoikien villejä ja julmia kasvoja. Tuolla aivan rotkon seinämällä nukkui kymmenkunta heistä, äänekkäästi kuorsaten, toiset juttelivat, toiset kohentelivat tulia, joista silloin pärskähti ilmaan kultaisia kipunakimppuja. Suurimman nuotion ääressä istui, hartiat rotkon seinään ja herra Skrzetuskiin päin, tanakka vanha vaari, näpäytellen harppua. Hänen ympärillensä oli puoliympyrään kerääntynyt noin kolmekymmentä kapinallista.
Herra Skrzetuskin korviin kuuluivat seuraavat sanat:
— Hei, vaari, laula kasakka Holotasta.
— Ei, huusivat toiset, — Marusia Bohuslawkasta!
— Hiiteen Marusia, huusivat useimmat äänet. — Laula Potokin herrasta!
"Vaari" kosketti kieliä, rykäisi ja alkoi laulaa:
Pysähdy ja käänny, katso kaikkialla mikä ihme suuri: erot on nyt poissa, yhdenvertaisia rikas, köyhä juuri. Hallitseehan meitä oikeudessansa itse maailman luoja, vääryydet hän korjaa, ylpeät hän kaataa, hän se köyhää suojaa.
Siinä ukko hetkeksi keskeytti laulunsa ja huoahti. Hänen esimerkkiään noudattaen huokailivat myöskin talonpojat. Yhä useampia talonpoikia kokoontui hänen ympärilleen — mutta herra Skrzetuski, vaikka tiesikin kaikkien miestensä olevan valmiina, ei antanutkaan merkkiä ryntäykseen. Tämä hiljainen yö, palavat nuotiot tuossa, villit ihmishahmot ja kesken jäänyt laulu herra Mikolaj Potockista, tämä kaikki herätti ritarissa kummallisia ajatuksia, kummia tunteita, herätti kaihon, josta ei hän voinut tehdä tiliä itselleen. Hänen sydämensä haavat, jotka eivät vielä olleet ehtineet parantua, avautuivat, syvä suru menetetystä menneisyydestä, kadotetusta onnesta, sen hiljaisista ja rauhallisista hetkistä, ahdisti häntä. Hän vaipui heltyneenä ajatuksiinsa, mutta ukko lauloi edelleen:
Pysähdy ja käänny, ihmettä katso, sotilas hurja. Temmellät turhaan, kaikki nyt muuttuu, onnesi nurja kaatavi sun ja kohta jo omaan sorrut sa miekkaan, tuumasi ylpeät haihtuvat kaikki kuin vesi hiekkaan.
Vaari herkesi taasen laulamasta. Samassa luiskahti erään sotamiehen käden alta kivi, alkaen ritisten vieriä alaspäin. Muutamat talonpojat varjostivat nyt kädellä silmiään ja rupesivat katselemaan ylöspäin, metsää kohden. Silloin huomasi herra Skrzetuski hetken tulleen, laukaisi pistolinsa ja ampui keskelle joukkoa.
— Lyö, surmaa! huusi hän ja kolmekymmentä sotamiestä ampui melkein talonpoikia silmiin ja syöksyi ammuttuaan, sapelit kädessä, salaman nopeudella alas rotkon rinnettä, pelästyneiden ja hämmentyneiden kimppuun.
— Lyö, surmaa! kaikui rotkon toiselta suulta.
— Lyö, surmaa! kaikui villisti vastaan rotkon vastaiselta suulta.
— Jeremi, Jeremi!
Hyökkäys oli niin odottamaton ja pelästys niin kauhea, että talonpojat, vaikka asestettuina, eivät tehneet juuri ensinkään vastarintaa. Kapinallisten leirissä oli kerrottu, että Jeremi pahan hengen avulla saattaa olla ja tapella yhtaikaa monessa paikassa. Ja nyt tuo nimi, pudoten keskelle joukkoa joka ei aavistanut mitään, aivan kuin paholaisen nimi todella löi aseet heidän käsistään. Sitäpaitsi ei keihäitä ja viikatteita, olisi voinut käyttääkään näin ahtaassa paikassa. Siksipä talonpojat, työnnettyinä kuin lammaslauma rotkon vastakkaiselle seinämälle, saaden siinä sapeliniskuja otsaan ja kasvoihin, lyötyinä ja tallattuina ojentelivat käsiään kauhusta hulluina ja koettivat käydä kiinni leppymättömään teräkseen, mutta menehtyivät. Hiljainen metsä kajahteli kauheasta melusta. Muutamat talonpojat koettivat päästä pakoon kiipeämällä ylös jyrkkää seinämää, mutta turhaan raatelivat he siinä käsiään, sillä pian putosivat he sapelien teriin. Muutamat kuolivat tyyninä, toiset ulvoivat armoa, muutamat peittivät käsillään kasvonsa, kun eivät he tahtoneet katsoa silmiin kuoleman hetkeä. Toiset taas heittäytyivät kasvoilleen maahan. Mutta yli sapelien kalskeen ja kuolevien voihkinan kuului yhä hyökkääjien ääni: "Jeremi, Jeremi!" — huuto, joka nostatti hiukset pystyyn talonpoikien päässä ja teki kuoleman heille kahta kauheammaksi.
Vaari läjähytti harpullaan yhtä sotamiehistä niin että tämä pyörähti kumoon, toista hän tarttui käteen torjuakseen sapeliniskua, ja mylvi kaiken aikaa kauhuissaan kuin aarniohärkä.
Kun toiset huomasivat tämän, juoksivat hekin lyömään häntä, mutta silloin riensi herra Skrzetuski paikalle ja huusi:
— Ottakaa hänet elävänä!
— Seis! mylvi vaari, — minä olen aatelismies. Loquor latine! En ole mikään vaari. Seis, sanon teille, ryövärit ja lurjukset, tammanvarsat.
Vaari ei kuitenkaan ollut ehtinyt lopettaa litaniaansa, kun Skrzetuski katsahti häntä silmiin ja huudahti niin että rotkon seinät kajahtivat:
— Zagloba!
Ja yhtäkkiä heittäytyi hän kuin villipeto hänen kimppuunsa, painoi sormet hänen olkapäihinsä, vei kasvonsa hänen kasvojaan vastaan ja huusi, ravistaen häntä kuin höyhentä:
— Missä on ruhtinatar, missä on ruhtinatar?
— Elää, on terveenä ja turvassa! huudahti ukko vastaan. — Mutta päästäkää minut, piru vieköön; pihdeistänne, ihanhan te puserratte minusta hengen.
Ritarin, jota eivät orjuus, haavat, tuska tai hirveä Burdabut olleet voineet kukistaa, lamautui nyt kuullessaan onnellisen sanoman. Hänen kätensä vaipuivat, hänen otsalleen puhkesi hiki, hän putosi polvilleen, peitti kasvot käsillään ja jäi, nojaten päätään rotkon seinää vastaan, siihen äänettömäksi. Kaikesta päättäen hän kiitti Jumalaa.
Loputkin onnettomista talonpojista olivat nyt hakatut maahan. Kymmenkunta virui köysiin sidottuna leirissä, ne oli määrä jättää pyövelin käsiin kiusattaviksi tunnustusta varten, muut makasivat kuolleina maassa. Taistelu oli tauonnut, melu laannut. Sotamiehet kokoontuivat nyt johtajansa ympärille, mutta kun he näkivät hänet polvillaan kallion juurella, katselivat he, häntä levottomina, epäillen, että hän ehkä oli haavoitettu. Mutta hän nousi ja hänen kasvonsa olivat niin kirkkaat, että olisi luullut aamuruskon koittaneen hänen sielussaan.
— Missä ruhtinatar on? kysyi hän Zaglobalta.
— Barissa.
— Onko hän turvassa?
— Sehän on mahtava linna, joka ei pelkää mitään hyökkäystä. Hän on rouva Slawoszewskin ja nunnien hoidossa.
— Ylistys olkoon Jumalalle kaikkivaltiaalle! sanoi ritari ja hänen äänessään värisi syvä heltymys. — Antakaa minulle kätenne, sydämeni pohjasta kiitän teitä.
Äkkiä hän kääntyi sotamiesten puoleen.
— Onko vankeja paljonkin?
— Seitsemäntoista, vastasivat sotamiehet. Herra Skrzetuski virkkoi:
— Minua on kohdannut suuri ilo ja minä tahdon armahtaa. Heidät saa päästää vapaiksi.
Sotamiehet eivät olleet uskoa korviansa. Sellaista tapaa ei tunnettu
Wisniowieckin sotajoukoissa. Skrzetuski rypisti kulmakarvojaan.
— Heidät saa päästää vapaiksi, toisti hän. Sotamiehet poistuivat, mutta hetken perästä kääntyi vanhempi esauli takaisin ja sanoi:
— Herra luutnantti, he eivät rohkene lähteä.
— Ovatko he päästetyt köysistä?
— Ovat.
— Jätämme heidät sitte tänne ja nousemme itse ratsun selkään.
Puoli tuntia myöhemmin liikkui retkikunta jälleen ääneti kapealla polulla. Kuukin nousi ja sen pitkät valkoiset solmut tunkivat metsän sisään asti, valaisten salaperäiset pimennot. Herra Zagloba ja Skrzetuksi, jotka ratsastivat joukon etunenässä, keskustelivat.
— Kertokaa minulle kaikki mitä vain tiedätte, sanoi Skrzetuski — Te siis riistitte hänet Bohunin käsistä?
— Niin, minä juuri. Ja lähtiessä minä vielä käärin sen roiston kallon niin ettei hän pääsisi huutamaan.
— Te menettelittekin totta tosiaan niinkuin piti. Mutta mitenkäs te saitte hänet Bariin?
— Siitä olisi paljonkin kerrottavaa, mutta paras säästää ne toiseen kertaan, sillä minä olen julmasti fatigatus ja kurkkuni on aivan kuivunut, kun on pitänyt laulaa moukillle. Eikö teillä ole mitään juotavaa?
— Onhan minulla kenttäpullo täynnä viinaa. Kas tuossa.
Herra Zagloba tarttui läkkiseen pulloon ja vei sen huulilleen. Seurasi pitkä pulputus. Mutta herra Skrzetuksi joka kärsimättömyydessään ei saanut odotetuksi sen loppumista, jatkoi kyselyään:
— Onko hän terve?
— No vielä häntä kysyy, vastasi herra Zagloba, — kuivaan kurkkuun ovat kaikki juomat terveelliset.
— Mutta minähän kysyn ruhtinatarta.
— Jaa ruhtinatarta. Hän on kuin kauris.
— Kiitos Jumalalle kaikkivaltiaalle. Onko hänen Barissa hyvä olla?
— Ei hänen taivaassakaan olisi parempi. Hänen kauneutensa tähden vaalivat häntä kaikki. Rouva Slawoszewski rakastaa häntä kuin omaa tytärtään. Ettekä te voi rukousnauhastannekaan laskea kuinka moni kavaljeeri siellä rakastuu häneen, mutta hän välittää niistä yhtä vähän kuin minä nyt tuosta teidän tyhjästä pullostanne, sillä hänen rakkautensa palaa vain teille.
— Antakoon Jumala hänelle terveyttä, tuolle ihanimmalle, puhui herra
Skrzetuski iloissaan. — Hän siis muistelee minua?
— Muisteleeko — minäpä sanon teille, etten ymmärrä mistä hän saa keuhkoihinsa ilmaa kaikkia huokauksiansa varten. Kaikki häntä vaalivat, varsinkin nunnat, sillä hän on sulollaan kokonaan valloittanut heidät. Hänhän se minutkin lähetti näille seikkailuretkille, joilla nyt olen ollut vähällä kadottaa terveyteni, jotta tapaisin teidät ja saisin tietää, elättekö ja oletteko terveenä. Usein hän jo tahtoi lähettää sanansaattajiakin luoksenne, mutta kukaan ei ruvennut sanansaattajaksi. Ja niin minun lopulta kävi häntä sääli, että lähdin teidän leiriinne. Jollei minulla olisi ollut tuota valepukua, niin olisin varmaan menettänyt pääni. Mutta talonpojat pitävät minua kaikkialla laulajavaarina, sillä minä laulankin sangen kauniisti.
Herra Skrzetuski ei ilolta saanut sanaa suustaan. Tuhannet ajatukset ja muistot täyttivät hänen päänsä. Helena astui hänen silmiensä eteen ilmielävänä, aivan sellaisena jommoisena hän oli nähnyt hänet Rozlogissa, viimeisen kerran ennen lähtöään Sicziin: ihanana, punaposkisena, solakkana, mustat samettisilmät täynnä sanomatonta lumoa. Skrzetuskista tuntui nyt, että hän näkee hänet tuossa, että hän tuntee lämmön joka huokuu hänen poskiltaan ja kuulee hänen suloisen äänensä. Hän muisti heidän kävelynsä kirsikkatarhassa, hän muisti käen, ja kysymykset, jotka oli sille tehnyt, hän muisti Helenan kainon hämmennyksen, kun se oli kukkunut heille kaksitoista poikaa. Hän oli menehtymäisillään, sydän ikäänkuin raukesi rakkaudesta ja ilosta. Kaikki menneet kärsimykset olivat vain pisara meressä. Hän ei itsekään ymmärtänyt mikä hänen oli. Milloin hän olisi tahtonut huutaa, milloin taas langeta polvilleen ja kiittää Jumalaa, milloin vain muistella ja sitte taas kysellä ja kysellä loppumattomiin.
Vihdoin hän alkoi uudestaan:
— Hän siis elää, hän on terve?
— Elää, on terve, vastasi herra Zagloba kuin kaiku.
— Ja hän on lähettänyt teidät?
— Hän.
— Onko teillä kirjettä häneltä?
— On.
— Antakaa tänne.
— Se on neulottu kiinni vaatteisiini. Ja nythän on yö, malttakaa mielenne.
— Minä en voi, näettehän sen itsekin.
— Näen.
Herra Zagloban vastaukset kävivät yhä lyhyemmiksi. Lopulta hän alkoi nyökytellä päätään, hän nyökäytti kerran, toisen, ja nukahti vihdoin.
Skrzetuski huomasi, ettei mikään auta ja vaipui mietteisiinsä. Ne keskeytyivät vasta siitä, että alkoi kuulua töminää, joka ilmaisi jonkun suuremman ratsastajaosaston nopeaa lähenemistä. Herra Poniatowskihan sieltä tuli hovikasakkoineen, ruhtinas oli lähettänyt heidät Skrzetuskia vastaan, peläten että jokin onnettomuus olisi häntä kohdannut.