KOLMASTOISTA LUKU.
Helposti käsittää millä mielellä ruhtinas otti vastaan tiedon Osinskin ja Koryckin kiellosta, kun Skrzetuski aamun koittaessa toi sen hänelle. Kaikki oli siis nyt noussut pystyyn. Vain tuon rautaisen ruhtinaan suuri sielu saattoi siinä kestää taittumatta, joutumatta epätoivoon ja avuttomuuteen. Turhaan oli hän siis tuhlannut jättiläisomaisuutensa sotajoukkojen ylläpitämiseen, turhaan oli hän riuhtonut kuin leijona verkossa, turhaan oli hän katkaissut kapinalta pään toisensa perästä, turhaan näyttänyt miehuuden ihmeitä — kaikki oli kuin olikin ollut turhaa. Sittenkin oli tullut hetki, jolloin hänen täytyi tuntea voimattomuutensa, vetäytyä jonnekin kauvas pois, rauhallisille seuduille, ja jäädä mykkänä katselemaan mitä Ukrainassa tapahtuu. Ja mikä oli näin herpauttanut hänen voimansa? Eivät kasakkain miekat, vaan hänen omiensa haluttomuus. Eikö hänellä, kun hän toukokuussa marssi tänne Dnieperin takaa, ollut syytä toivoa, että jahka hän ensinnä kotkana ylhäältäpäin iskee keskelle kapinaa, jahka hän yleisen pelästyksen ja hämmennyksen vallitessa ensimäisenä nostaa sapelinsa pään päälle, niin koko valtakunta yhtäkkiä rientää hänen avukseen ja uskoo hänen käsiinsä voimansa ja rankaisevan miekkansa? Mutta mitä oli tapahtunut? Kuningas oli kuollut ja hänen kuoltuaan oli ylipäällikkyyden sijaisuus annettu toisiin käsiin — hän, ruhtinas oli mielenosoituksellisesti sivuutettu. Siinä ensimäinen Chmielnickille tehty myönnytys. Eikä ruhtinaan kärsimys ollutkaan siinä ettei hän saanut tuota korkeaa arvoa, vaan siinä, että tämä tallattu valtakunta jo oli vajonnut niin syvälle, ettei se enään tahtonut ryhtyä taisteluun elämästä ja kuolemasta, vaan peräytyy yhden kasakan tieltä ja koettaa neuvotteluilla pysäyttää hänen röyhkeän kätensä. Machnowkan voiton jälkeen saapui leiriin yhä huonompia tietoja. Ensinnäkin tuli sanoma, että herra Kisiel on ryhtynyt neuvotteluihin, sitte että kapinan aalto jo on vyörynyt Volynian Polesieen, ja vihdoin noiden kahden rykmentinpäällikön kielto, joka selvään osoitti miten epäystävällinen ylipäällikönsijainen, ruhtinas Dominik Zaslawski-Ostrogskin mieliala Wisniowieckiä kohtaan oli. Herra Skrzetuskin poissaollessa oli leiriin lisäksi saapunut herra Korsz-Zienkowicz ilmoittamaan, että koko Owruczin maa jo on tulessa. Sikäläinen hiljainen rahvas ei tahtonut liittyä kapinaan, mutta Krzeczowskin ja Polksienzycin johtamat kasakat olivat väkivallalla pakoittaneet sen astumaan riveihinsä. Herraskartanot ja kylät poltettiin, aateliset, jotka eivät palaneet, surmattiin, muiden muassa vanha herra Jelec, Wisniowieckin perheen uskollinen palvelija ja ystävä. Ruhtinas oli suunnitellut, että hän yhdessä Osinskin ja Koryckin kanssa ensin lyö Krywonosin ja sitte marssii pohjoiseen, Owruczyn suunnalle, sitte hän pyytää Liettuan hetmanin yhteistoimintaan kanssaan saadakseen viholliset kahden tulen välille. Mutta kaikki nämä suunnitelmat raukesivat nyt tyhjiin, kun ruhtinas Dominik oli kieltänyt molempia rykmentinpäällikköjä auttamasta Wisniowieckia. Lubnien herra näet ei kaikkien marssien, taistelujen ja vaivojen jälkeen ollut tarpeeksi voimakas taistelemaan Krywonosia vastaan, varsinkin kun ei hän varmasti voinut luottaa Kiowan vojevodaan. Sillä sydämeltään ja mieleltään kuului herra Janusz todella rauhanpuolueeseen. Hän oli tosin taipunut Jeremin arvovallan ja mahdin edessä, hänen oli tosin olojen pakosta täytynyt käydä samaa tietä hänen kanssaan, mutta jota enemmän hän näki Wisniowieckin arvovallan horjuvan, sitä suurempi halu hänessä heräsi vastustaa ruhtinaan sotaisia pyyteitä, kuten pian oli käyvä ilmi.
Herra Skrzetuski teki tiliä matkastaan ja ruhtinas kuunteli häntä vaieten. Kaikki upseerit olivat läsnä ja kaikkien kasvot synkistyivät, kun he kuulivat että everstit olivat kieltäytyneet. Kaikki silmät kääntyivät ruhtinaaseen päin, kun hän lausui:
— Ruhtinas Dominik oli siis todella lähettänyt heille kiellon?
— Oli, he näyttivät paperin minulle.
Jeremi nojasi kyynärpäänsä pöytää vasten ja peitti kasvot kädellään.
Hetken perästä hän sanoi:
— Totta tosiaan, tämä alkaa käydä ylivoimaiseksi. Täytyykö minun todella toimia aivan yksin, ja sensijaan että minua autettaisiin, saan vielä osakseni vastuksia. Olisinhan minä voinut mennä maatiloilleni, vaikkapa aina Sandomiriin asti ja istua siellä rauhassa. Mutta mistäpä muusta syystä tämän tein, jollen rakkaudesta isänmaahan? Ja kas tässä nyt palkinto vaivoista, omaisuuden menetyksestä, verestä…
Ruhtinas puhui tyynesti, mutta hänen äänessään värisi sellainen katkeruus ja tuska, että sääli valtasi kaikkien sydämet. Vanhat päälliköt, veteraanit Putywlin, Starecin, Kumejkin taisteluista ja nuoret voittajat viime sodasta katselivat häntä sanomattoman huolestuneina, sillä he tiesivät, mitä raskasta taistelua tuo rautainen mies käy itsensä kanssa, kuinka hirveästi hänen ylpeytensä mahtaa kärsiä niistä nöyryytyksistä, jotka ovat vyöryneet hänen ylitseen. Hänen, ruhtinaan Jumalan armosta, hänen, Vähävenäjän vojevodan ja valtakunnan senaattorin, hänen täytyi väistyä tuollaisten Chmielnickien ja Krywonosien tieltä. Hänen, joka oli melkein hallitsija ja joka vielä äsken oli ottanut vastaan vieraiden hallitsijoiden lähettiläitä, hänen täytyi peräytyä kunnian kentältä sulkeutuakseen johonkin pieneen linnaan odottamaan tulosta sodasta, jota toiset johtaisivat, tai nöyryyttävistä sovitteluista. Hänen, joka oli luotu suuria tehtäviä varten, hänen jossa oli voimaa kukistamaan kapinoitsijat, hänen täytyi nyt tuntea voimattomuutta!
Koko hänen olennossaan kuvastui tällä hetkellä kärsimys ja vaiva. Hän oli paljon laihtunut, silmät olivat vaipuneet syvälle, hiukset, mustat kuin korpin siipi, alkoivat harmaantua. Mutta eräänlainen suuri traagillinen lepo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, sillä ylpeys kielsi häntä ilmaisemasta kärsimystään.
— Haa, tapahtukoon vain niin, sanoi hän. — Me näytämme tuolle kiittämättömälle isänmaalle, ettemme kykene yksin taistelemaan sen puolesta, vaan kaatumaankin. Olisin todella mieluummin kuollut kunniakkaammalla kuolemalla, nimittäin todellisessa sodassa eikä tällaisessa talonpoikaismelskeessä. Mutta se on kuin onkin nyt mahdotonta.
— Herra ruhtinas, keskeytti hänet Kiowan vojevoda, — älkää puhuko kuolemasta, sillä vaikka tosin emme tiedä mitä Jumala on kullekin meistä määrännyt, niin voi sen tuloon kuitenkin vielä olla pitkältä. Minä ihailen teidän ruhtinaallisen armonne sotaneroa ja ritarillista uljuutta, mutten silti voi soimata sijaiskuningasta, kansleria enkä ylipäällikönsijaista, jos he neuvotteluilla koettavat ehkäistä tätä sisällistä sotaa. Sillä veljesverihän siinä vuotaa ja kuka tulee käyttämään hyväkseen tätä molemminpuolista vimmaa, jollei ulkonainen vihollinen.
Ruhtinas katseli kauvan vojevodaa silmiin ja lausui vihdoin tiukasti:
— Osoittakaa voitetuille armoa ja he ottavat sen vastaan kiitollisuudella ja muistelevat sitä, mutta voittajilta saatte osaksenne vain ylenkatsetta. Suokoon Jumala, ettei kukaan milloinkaan olisi tehnyt vääryyttä tälle rahvaalle. Mutta kun kapina kerran on syttynyt liekkiin, niin on se sammutettava, eikä neuvotteluilla, vaan verellä. Muuten tulee meille häpeä ja tuho…
— Pikemmin on tuhoksi, jos ominpäin edelleen käymme sotaa, vastasi vojevoda.
— Merkitseekö tämä, ettette enään lähde mukaamme?
— Herra ruhtinas, otan Jumalan todistajakseni, ettei se tapahdu pahansuopuudesta teitä kohtaan, mutta omatunto kieltää minua panemasta miehiäni alttiiksi selvälle kuolemalle. Onhan heidän verensä kallis ja voidaanhan se vielä vuodattaa valtakunnan hyväksi.
Ruhtinas vaikeni. Hetken perästä kääntyi hän päälliköittensä puoleen.
— Te, vanhat toverit, ettehän te jätä minua, ettehän?
Nämä sanat kuullessaan heittäytyivät vanhat päälliköt kuin saman voiman ja tahdon pakoittamina maahan ruhtinaan eteen. Toiset suutelivat hänen vaatteitansa, toiset syleilivät hänen polviaan, toiset huusivat ja ojentelivat käsiänsä.
— Me pysymme luonasi viimeiseen hengenvetoomme, viimeiseen veripisaraamme asti.
— Johda meitä, johda, me palvelemme sinua ilman palkkaa!
— Herra ruhtinas, salli minunkin kuolla luonasi! huusi nuori herra
Aksak, posket hehkuen kuin neitosella.
Tämän nähdessään heltyi Kiowan vojevodakin. Ruhtinas astui nyt toisen luota toisen luo, painoi jokaisen pään rintaansa vastaan ja kiitti. Suuri innostus oli vallannut vanhat ja nuoret, soturien silmistä sinkoili kipunoita ja vähänpäästä tarttuivat kädet sapeleihin.
— Teidän kanssanne tahdon elää, teidän kanssanne kuolla, lausui ruhtinas.
— Me voitamme! huusivat upseerit — Krywonosia vastaan, Polonneen! Ken tahtoo, se jättäköön meidät. Tulemme toimeen ilman apuakin, emme tahdo jakaa kunniaa enempää kuin kuolemaakaan toisten kanssa.
— Hyvät herrat, vastasi ruhtinas, — minun tahtoni on, että ennenkuin marssimme Krywonosia vastaan nautimme lepoa, vaikkapa lyhyttäkin, jotta saisimme takaisin voimamme. Kolmatta kuukautta olemmekin melkein yhtämittaa istuneet hevosen selässä. Vaivoista, valvomisesta ja vastuksesta olemme jo muuttumaisillamme luurangoiksi. Ratsuja meillä ei ole, jalkaväkemme kulkee paljasjaloin. Lähdemme siis Zbaraziin. Siellä saamme ravintoa ja lepäämme, ehkäpä siellä tulee sotamiehiäkin lisää ja uusin voimin ryntäämme sitte tuleen.
— Milloin teidän ruhtinaallinen armonne käskee lähteä liikkeelle? kysyi vanha Zacwilichowski.
— Viipymättä, vanha soturi, viipymättä. Sitte kääntyi ruhtinas vojevodan puoleen.
— Ja minne teidän armonne aikoo lähteä?
— Glinianyyn, sillä olen saanut kuulla, että sinne kokoontuu sotaväkeä.
— Siinä tapauksessa saatamme teidät, kunnes pääsette rauhalliselle seudulle, jottei teille sattuisi mitään vaaraa.
Vojevoda ei vastannut, sillä hänen oli ilkeä olla. Hän jättää ruhtinaan ja ruhtinas osoittaa hänelle vielä huolenpitoa ja aikoo saattaa häntä. Olivatko ruhtinaan sanat ehkä ivaa, sitä ei vojevoda tietänyt. Kuitenkaan ei hän luopunut aikomuksestaan ja ruhtinaan päälliköt katselivat häntä yhä nurjemmin. Selvää oli, että jokaisessa muussa sotajoukossa, sotajoukossa missä olisi vallinnut huonompi kuri, häntä vastaan olisi noussut kapina.
Vojevoda kumarsi ja lähti. Myöskin päälliköt hajaantuivat kukin lippukuntansa luo järjestääkseen niitä marssia varten. Ainoastaan Skrzetuski jäi kahden ruhtinaan kanssa.
— Millaisia sotamiehiä noissa lippukunnissa oli? kysyi ruhtinas.
— Niin erinomaisia, ettei parempia voi ajatella. Rakuunat ovat harjoitetut saksalaiseen malliin ja jalkakaartissa on pelkkiä kolmenkymmenvuotisen sodan veteraaneja. Kun heidät näin, luulin edessäni näkeväni roomalaisia triariuksia.
— Onko niitä paljonkin?
— Kaksi rykmenttiä rakuunain kanssa, yhteensä kolmetuhatta miestä.
— Vahinko, vahinko. Sellaisella avulla olisi saanut aikaan suuria.
Kärsimys kuvastui ruhtinaan kasvoilla. Hetken perästä hän sanoi ikäänkuin itsekseen:
— Onnetonta on, että valitaan valtakunnan sotajoukkojen sijaispäälliköiksi sellaisia miehiä näin kovien vastoinkäymisten hetkellä. Ostrorog olisi ollut hyvä, jos tästä sodasta voisi suoriutua kaunopuheisuudella ja latinalla, Koniecpolski, lankoni on soturinsukua, mutta vielä nuori ja kokematon, mutta Zaslawski on huonoin kaikista. Minä tunnen hänet vanhastaan, hän on arka ja kokonaan vailla ajatuksen lentoa. Hän voi kyllä nuokkua maljan ääressä, mutta sotajoukkoja ei hän voi johtaa… Tätä minä en sano ääneen, jotta ei luultaisi kateuden kytevän minussa, mutta hirveiden onnettomuuksien aavistan olevan tulossa. Ja nyt, juuri nyt, ovat tuollaiset miehet päässeet valtakunnan peräsimeen. Hyvä Jumala, ota pois meiltä tämä kalkki. Miten käykään tämän meidän isänmaamme? Kun sitä ajattelen, toivon kuoleman tulevan pikemmin, sillä minä olen sangen väsynyt. Ja pian minä kai lähdenkin, sen sanon teille. Sielu kaipaa sotaan, mutta ruumiilta puuttuu voimia.
— Teidän ruhtinaallisen armonne tulisi enemmän suojella terveyttään, sillä hyvin tärkeä on se isänmaalle ja nyt jo näkyy, että ponnistukset kovin ovat koskeneet teidän armoonne.
— Isänmaa nähtävästi ajattelee toisin, koska se on minut sivuuttanut. Ja nyt pudotetaan sapeli kädestäni.
— Jos Jumala suo prinssi Kaarlen vaihtaa piispanhiippansa kruunuun, niin hän kyllä tietää ketä on korotettava ja ketä rangaistava. Teidän armonne on kyllin voimakas ollakseen välittämättä muista.
— Minä menenkin omaa tietäni.
Ruhtinas ehkä ei huomannut, että hän asteli muiden pikkukuninkaiden latua ja harjoitti hänkin omavaltaista politiikkaa. Jos hän olisikin sen huomannut, niin hän ei sittenkään olisi luopunut siitä, sillä hänelle oli kysymys valtakunnan kunnian pelastamisesta.
Uudestaan syntyi hetkisen vaitiolo. Hevosten hirnuminen ja torventoitotukset sen katkaisivat. Lippukunnat järjestäytyivät marssia varten. Nuo äänet herättivät ruhtinaan hänen ajatuksistaan, hän pudisti päätään ikäänkuin ravistaakseen pois mielestään kärsimyksen ja pahat ajatukset, ja sanoi:
— Oliko teillä rauhallinen matka?
— Kohtasin Mszyniecin metsissä isohkon joukon talonpoikia, noin kaksisataa miestä ja ne minä tuhosin.
— Hyvä, mutta otitteko vankeja, sillä se on tällä hetkellä tärkeä asia.
— Otin, mutta…
— Mutta käskitte jo surmata ne, niinkö?
— En, teidän ruhtinaallinen armonne, päästin ne vapaaksi.
Jeremi katsahti hämmästyneenä Skrzetuskiin ja hänen kulmakarvansa vetäytyivät äkkiä yhteen.
— Mitä? Kuulutteko jo tekin rauhanpuolueeseen? Mitä tämä merkitsee?
— Armollinen ruhtinas, olen tuonut yhden vangin, sillä talonpoikien joukossa oli valepukuinen aatelismies, joka jäi henkiin. Muut vangit minä päästin vapaaksi, sillä Jumala lähetti minulle suuren armon ja lohdutuksen. Rangaistukseni kärsin mielelläni. Tuo aatelismies on herra Zagloba, joka toi minulle tietoja ruhtinattaresta.
Ruhtinas läheni nopeasti Skrzetuskia.
— Elääkö hän? Onko hän terveenä?
— Jumalan kiitos, on.
— Ja minne hän on kätkeytynyt?
— Hän on Barissa.
— Se on luja linna, poikaseni (tässä ruhtinas ojensi ylös kätensä ja, tarttuen herra Skrzetuskin päähän, suuteli häntä muutaman kerran otsalle). Minä iloitsen sinun ilostasi, sillä rakastan sinua kuin poikaani.
Jan herra suuteli sydämellisesti ruhtinaan kättä ja vaikka hän jo ennestäänkin mielellään olisi vuodattanut vertaan hänen puolestaan, niin tunsi hän nyt uudestaan, että hän ruhtinaan käskystä olisi ollut valmis hyppäämään vaikkapa palavaan helvettiin. Niin osasi tuo kauhea ja julma Jeremi voittaa puolelleen upseeriensa sydämet.
— No, en ihmettele että päästitte nuo talonpojat. Siitä ei tällä kertaa seuraa mitään rangaistusta. Mutta tuo aatelinenpa on ovela mies. Hänkö siis on saattanut ruhtinattaren Dnieperin takaa Bariin? Jumalan kiitos! Tämä on minullekin todellinen lohdutus näinä raskaina aikoina. Ovela mies se on, aika ovela. Tuokaappa tänne tuo Zagloba.
Jan herra kiiruhti reippaasti ovea kohden, mutta se sattui aukenemaan juuri samassa hetkessä ja ovenaukosta tuli näkyviin herra Wierszulin liekinpunainen pää. Hänet oli hovitatarien kanssa lähetetty kaukaiselle tiedustelumatkalle.
— Herra ruhtinas, huudahti Wierszul raskaasti hengittäen, — Krywonos on valloittanut Polonnen, hakannut maahan kymmenen tuhatta ihmistä, miehiä, vaimoja ja lapsia.
Päälliköt alkoivat uudelleen kokoontua. He ympäröivät nyt tiheänä kaarena Wierszulin. Paikalle astui kiireesti myöskin Kiowan vojevoda. Ainoastaan ruhtinas viipyi ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena, sillä hän todella ei ollut odottanut sellaista sanomaa.
Mutta Polonneenhan oli sulkeutunut pelkkiä vähävenäläisiä. Eihän tämä voi olla mahdollista.
— Ei yksikään elävä sielu ole päässyt kaupungista.
— Kuuletteko, hyvä herra, sanoi ruhtinas, kääntyen vojevodan puoleen. — Alkakaa te rauhanneuvottelut vihollisen kanssa, joka ei edes sääli omiansa.
Vojevoda veti kuorskahtaen henkeänsä.
— Saakeli soikoon, jos niin on, niin vieköön piru kaikki tyyni. Minä lähden kuin lähdenkin tästä vielä teidän kanssanne, herra ruhtinas.
— Menettelette veljen tavoin, sanoi ruhtinas.
— Eläköön Kiowan vojevoda! huudahti vanha Zacwilichowski.
— Eläköön sovinto!
Mutta ruhtinas kääntyi uudestaan Wierszulin puoleen.
— Minne ne marssivat Polonnesta? Onko siitä tietoa?
— Nähtävästi Konstantynowiin.
— Jumalan tähden, silloinhan Osinskin ja Koryckin rykmentit ovat hukassa, sillä heidän palkkaväkensä ei ehdi sieltä pois. Täytyy kuin täytyykin unohtaa loukkaus ja marssia heidän avukseen. Satulaan, mars!
Ruhtinaan kasvot kirkastuivat ilosta ja puna kohosi uudelleen hänen laihtuneille poskilleen, sillä taasen oli kunnian tie avoinna hänen edessään.