NELJÄSTOISTA LUKU.
Sotajoukot sivuuttivat Konstantynowin ja pysähtyivät Rosolowceen. Ruhtinas oli nimittäin laskenut, että Korycki ja Osinski saatuaan tiedon Polonnen valloituksesta, varmaan peräytyvät Rosolowceen ja että vihollinen, jos se ryhtyy ajamaan heitä takaa, silloin äkkiarvaamatta joutuu ruhtinaan koko armeijan väliin aivan kuin loukkaaseen ja kärsii sitä varmemmin tappion. Nämä oletukset osottautuivatkin suurimmalta osaltaan oikeiksi. Sotaväki asettui lujiin asemiin ja pysytteli paikoillaan, valmiina taisteluun. Isompia ja pienempiä tiedustelujoukkoja lähti leiristä liikkeelle joka taholle. Ruhtinas taas oli muutamien rykmenttien kanssa asettunut kylään ja odotti siellä. Illalla ilmoittivatkin Wierszulin tatarit, että Konstantynowista päin lähenee jalkaväkeä. Sen kuultuaan lähti ruhtinas muutaman kymmenen etevimmän upseerinsa seurassa majansa ulkopuolelle katsomaan odotetun jalkaväen tuloa. Pian rykmentit, ilmoittaen torventoitotuksella tulonsa, asettuivatkin kylän edustalle ja kaksi päällikköä kiirehti hengästyneenä ruhtinaan luo tarjoamaan hänelle palveluksiaan. Päälliköt olivat Osinski ja Korycki. Huomattuaan Wisniowieckin ja hänen komean seurueensa, he hämääntyivät, kävivät aivan epävarmoiksi siitä miten heidät otetaan vastaan ja odottivat syvään kumartaen mitä ruhtinas sanoisi.
— Onnen pyörä kieppuu ja alentaa ylpeät, sanoi ruhtinas. — Te ette tahtoneet, hyvät herrat, seurata kutsumustamme, mutta nyt saavutte itse.
— Teidän ruhtinaallinen armonne, sanoi Osinski rohkeasti, — kaikesta sydämestä olisimme tahtoneet palvella teidän johdollanne, mutta meillä oli selvä kielto. Se joka sen on antanut kantakoon siitä edesvastuun. Me pyydämme anteeksi vaikka olemmekin viattomat, sillä sotureinahan meidän täytyi pysyä kuuliaisina ja vaieta.
— Onko ruhtinas Dominik peruuttanut käskynsä? kysyi ruhtinas.
— Käsky ei ole peruutettu, vastasi Osinski, — mutta se ei enään velvoita meitä, koska meidän joukkojemme ainoa pelastus nyt on teidän ruhtinaallisen armonne käsissä. Teidän komentonne alaisina tahdomme niin ollen tämän jälkeen elää, palvella ja kuolla.
Nämä miehuullista voimaa uhkuvat sanat ja Osinskin ryhti tekivät sekä ruhtinaaseen että upseereihin mitä parhaimman vaikutuksen. Osinski oli näet kuuluisa soturi ja nuoresta iästään huolimatta — hän näet ei ollut neljääkymmentä vuotta vanhempi — oli hän jo ehtinyt saavuttaa sotilaallisen kokemuksen ulkomaalaisissa armeijoissa. Jokainen soturinsilmä katselikin häntä mielellään. Hän oli pitkä ja suora kuin kaislan ruoko, hänen keltaisten viiksiensä päät olivat kammatut pystyyn ja leukaparta leikattu ruotsalaiseen malliin. Koko hahmoltaan ja ryhdiltään muistutti hän kolmenkymmenvuotisen sodan päällikköjä. Korycki taas, joka oli tatarilaista alkuperää, ei missään suhteessa muistuttanut häntä. Hän oli kooltaan pieni ja tanakka, hänellä oli synkkä katse ja ulkomaalaisessa puvussaan, joka ei sopinut hänen itämaisiin piirteisiinsä, teki hän oudon vaikutuksen. Hän komensi valitusta saksalaisesta jalkaväestä kokoonpantua rykmenttiä ja oli hän yhtä kuuluisa miehuudestaan kuin äreydestään ja siitä, että hän piti soturejaan rautaisessa kurissa.
— Odotamme teidän ruhtinaallisen armonne käskyjä, sanoi Osinski.
— Kiitän teitä, hyvät herrat, päätöksestänne, ja otan vastaan teidän tarjotun palveluksenne. Tiedän, että soturin tulee totella ja minä lähetinkin teille sanan vain siksi, etten tuntenut teille annettua kieltoa. Varmaan saamme nyt toistemme seurassa kokea sekä pahoja että hyviä hetkiä, mutta toivon kuitenkin, että te tulette olemaan tyytyväisiä uudessa palveluksessanne.
— Toivottavasti tulette tekin, herra ruhtinas, olemaan tyytyväiset meihin ja päällikköihimme.
— Hyvä, sanoi ruhtinas. — Onko vihollinen kaukanakin takananne?
— Tiedustelujoukot ovat lähellä, mutta päävoima voinee saapua vasta aamuun mennessä.
— Hyvä, silloinhan meillä on aikaa. Käskekää, hyvät herrat, rykmenttienne asettua kentälle, jotta saan nähdä millaisia sotureja olette meille tuoneet ja mitä heidän avullansa saamme aikaan.
Everstit palasivat rykmenttiensä luo ja marssivat hetken perästä niiden etunenässä leiriin. Ruhtinaan ratsulippukuntien upseerit kiirehtivät taajoissa joukoissa kuin muurahaiset katsomaan uusia tovereitaan. Ensimäisinä marssivat esiin kuninkaalliset rakuunat kapteeni Gizan johdolla. Heillä oli päässä raskaat ruotsalaiset kypärit korkeine harjoineen, he istuivat hyvinhoidettujen ja hyvin satuloitujen podolilaisten hevosten selässä. Sotamiehet olivat reippaita, levänneitä ja tekivät puhtaassa välkkyvässä puvussaan komean vaikutuksen, eroten jyrkästi ruhtinaan kovia kokeneista rykmenteistä, joiden puvut olivat kuluneet ja sateesta ja auringonpaahteesta haaltuneet. Näiden jäljessä marssi rykmenttineen esiin Osinski ja viimeisenä Korycki. Kuiskien kehuivat toisilleen ruhtinaan upseerit saksalaisten syviä rivejä. Heidän köllerinsä olivat yksivärisen punaiset, olkapäillä oli kiiltävät musketit. He marssivat kolmekymmentä rivissä, yhtä jalkaa aivan kuin marssimassa olisi ollut yksi mies, voimakkaasti ja tömistäen, ja kaikki olivat kookkaita tanakkoja miehiä, vanhoja sotilaita, jotka olivat olleet mukana monessa maassa ja monessa tulessa, suurimmalta osaltaan kolmekymmenvuoden veteraaneja, tunnollisia, kuriin tottuneita ja kokeneita.
Kun he tulivat ruhtinaan kohdalle, huusi Osinski: "Halt!" ja rykmentti pysähtyi kuin maahan naulattuna. Upseerit kohottivat nyt komentosauvansa, lipunkantaja nosti lippua ja, heilauttaen sitä kolme kertaa, laski hän sen ruhtinaan eteen. "Vorwärts"! huusi Osinski, "vorwärts"! toistivat upseerit ja jälleen marssi rykmentti eteenpäin. Aivan samoin, jollei ehkä vieläkin reippaammin, esitti väkensä Korycki, jonka väen nähdessään kaikki soturit riemastuivat. Mutta paras asiantuntija, Jeremi itse, pani kädet kupeilleen, katseli joukkoja tyytyväisen näköisenä ja hymyili, sillä juuri jalkaväkeä häneltä puuttui ja hän oli varma siitä, ettei hän koko maailmasta olisi saattanut löytää parempaa kuin tämä. Hän tunsi myöskin voimiensa nyt kasvaneen ja uskoi pystyvänsä suorittamaan suuriakin sotatekoja. Upseerit taas keskustelivat kaikenlaisista sota-asioista, kuten sotamiehistä, jommoisia eri maissa näkee.
— Hyvä on zaporogilainenkin jalkaväki, varsinkin puolustautuessaan ampumahaudassa, sanoi herra Sleszynski, — mutta nämä ovat vieläkin kestävämmät, sillä nämä ovat harjaantune empiä.
— Ovat kyllä, paljonkin parempia, vastasi herra Migurski.
— Mutta raskasta väkeä ne ovat, sanoi herra Wierszul. — Ottaisin, jos niiksi tulisi, kahdessa päivässä väsyttääkseni heidät tatareineni niin, että kolmantena jo voisin teurastaa heidät kuin lampaat.
— Mitä te puhuttekaan, saksalaiset ovat hyviä sotamiehiä.
Siihen huomautti herra Longinus Podbipienta laulavalla liettualaisella murteellaan:
— Jumala on armossaan lahjoittanut eri kansoille eri avut. Kuten tiedätte ei maailmassa ole meidän ratsuväkeämme parempaa, mutta jalkaväestä taas ei meidän eikä unkarilainen vedä vertoja saksalaiselle.
— Sillä Jumala on vanhurskas, virkkoi herra Zagloba. — Teille esimerkiksi hän on antanut ison omaisuuden, ison miekan ja väkevän käden, mutta sensijaan vähäisen järjen.
— Jopas imeytyi häneen kiinni niinkuin hevosiini, sanoi herra
Skrzetuski nauraen.
Mutta herra Podbipienta ainoastaan rypisti kulmiaan ja sanoi tavallisella herttaisuudellaan:
— Ilkeää kuulla. Teille taas on Jumala antanut liian pitkän kielen.
— Jos väitätte, että hän on tehnyt pahoin antaessaan minulle juuri sellaisen kielen jollainen minulla on, niin menette helvettiin puhtauksinenne päivinenne, sillä te puhutte kuin puhuttekin hänen tahtoansa vastaan.
— Kukapa väittelyssä voisi voittaa teidät. Teiltä tulee sanoja kuin saavista kaataen.
— Tiedättekös te, hyvä herra, mikä eroittaa ihmisen eläimestä?
— No mikä?
— Järki ja puhe.
— Kas siinä sai! sanoi eversti Mokrski.
— Jollette siis käsitä miksi paras ratsuväki on Puolassa ja paras jalkaväki Saksassa, niin minä selitän.
— No miksi, miksi? kysyi joukko ääniä.
— Katsokaas, kun Jumala oli luonut hevosen, niin hän toi sen ihmisten eteen, jotta he saisivat ihailla hänen tekoansa. Mutta rannalla sattui seisomaan saksalainen, niinkuin niitä tuppaa joka paikkaan. Jumala näyttää silloin hevosta saksalaiselle ja kysyy mikä tämä on. Ja saksalainen vastaa "Pferd". — Mitä? sanoo Luoja, — sanotko sinä minun teostani "pfe" [Puolassa merkitsee pfe: hyi]. Et sinä, lurjus, saa ratsastaa minun käteni työllä ja jos joskus saisitkin, niin huonosti se tulee käymään. Näin sanottuaan lahjoitti Jumala hevosen puolalaiselle. Kas siksi on puolalainen ratsuväki paras. Mutta saksalaiset alkoivat nyt jalkaisin patikoida Jumalan perässä ja pyytelivät anteeksi, ja niin heistä tuli parasta jalkaväkeä.
— Mestarillisestipa te olettekin tämän asian harkinnut, sanoi herra
Podbipienta.
Keskustelu katkesi, sillä saapui uusia vieraita. Ilmoitettiin, että leiriä lähenee vielä jokin toinen sotajoukko, joka ei voi olla kasakoita, koska se ei saavu Konstantynowista päin, vaan aivan toiselta suunnalta, nimittäin Zbrucz-joelta. Pari tuntia myöhemmin nuo uudet lippukunnat marssivatkin paikalle. Ne saapuivat niin äänekkäästi soittaa helistellen ja rumpuja pärryttäen, että ruhtinas vihastui ja lähetti käskyn että pitää olla hiljaa, koska vihollinen on likellä. Vastasaapuneiden päällikkö osottautui olevansa valtakunnan vartiomestari Samuel Laszcz, kuuluisa seikkailija, nyrkkioikeuden harjoittaja, kerskailija ja tappelija, mutta hyvä soturi. Hän toi muassaan kahdeksansataa miestä, samaa lajia kuin hän itsekin, osaksi aatelisia, osaksi kasakoita, miehiä, joiden kaikkien oikeuden mukaan olisi tullut riippua hirsipuussa. Ruhtinas Jeremi ei kuitenkaan katsonut tämän väen hurjuuteen, sillä hän oli varma siitä, että nuo sotamiehet hänen käsissään muuttuvat kuuliaisiksi lampaiksi ja korvaavat hurjuudellaan ja miehuudellaan muut puutteensa. Tämä oli onnellinen päivä. Vielä eilen, Kiowan vojevodan uhatessa lähteä, oli ruhtinas aikonut luopua taistelusta kunnes saapuisi lisävoimia ja päättänyt joksikin aikaa asettua rauhallisemmille seuduille. Tänään oli hän taasen miltei kaksitoistatuhantisen armeijan johdossa. Ja vaikka Krywonosilla olikin viisi kertaa enemmän väkeä, niin saattoi molempia taistelevia puolia pitää tasaväkisinä, koska kapinallisen sotajoukon pääosa oli rahvasta. Nyt ei ruhtinas enään ajatellutkaan lepoa. Otettuaan erilleen Laszczin, Kiowan vojevodan, Zacwilichowskin, Machnickin ja Osinskin, neuvotteli hän heidän kanssaan sodan jatkamisesta. Päätettiin seuraavana päivänä tarjota Krywonosille taistelua: jollei hän tulisi vastaan, niin lähdettäisiin häntä hakemaan.
Pian oli jo myöhäinen yö. Sateiden jälkeen, jotka Machnowkan luona olivat tehneet sotamiehille niin paljon kiusaa, oli ilma asettunut ja käynyt kauniiksi poudaksi. Taivaan pimeällä holvilla välkkyivät kultaisten tähtien parvet, kuu nousi korkealle, valkaisten Rosolowcen katot. Leirissä ei kukaan ajatellutkaan nukkumista. Kaikki koettivat arvaella kuinka huominen taistelu mahtaa päättyä ja valmistautuivat siihen, jutellen vanhaan tapaansa, laulellen ja päätellen saavansa pian nauttia odotettuja iloja. Upseerit olivat erinomaisella tuulella, he kokoontuivat ison nuotion ympärille ja kilistelivät siinä maljojaan.
— Kertokaappa nyt vielä enemmän, sanoivat he Zagloballe. Kun te siis olitte päässeet Dnieperin yli, niin mitä te sitte teitte ja miten te tulitte Bariin?
Herra Zagloba tyhjensi simatuoppinsa ja sanoi:
"… Sed jam nox humida coelo praecipitat
Suadentque sidera cadentia somnos.
Sed si tantus amor casus cognoscere nostros, lncipiem…"
(Mutta jo kiirehtii taivaalle kostea yö ja laskevat tähdet kehoittavat uneen. Jos teillä kuitenkin on niin suuri halu tutustua vaiheisiimme, niin alan…)
— Hyvät herrat, jos minä kertoisin yksityiskohtaisesti kaikesta, niin ei siihen riittäisi kymmenenkään yötä eikä simaakaan, sillä vanhaa kurkkua täytyy voidella niinkuin vanhoja vankkureita. Teille saa siis nyt riittää kun kerron, että tulin ruhtinattaren kanssa Korsuniin itse Chmielnickin leiriin ja että siitä helvetistä saatoin neidin eheänä ulos.
— Jeesus Maaria, oletteko te harjoittanut noituutta huudahti herra
Wolodyjowski.
— Aivan oikein, minä teinkin noidantemppuja, vastasi herra Zagloba, — sillä minähän opin tuon helvetillisen taidon jo nuorena eräältä aasialaiselta naisnoidalta, joka rakastui minuun ja ilmaisi minulle kaikki musta temppunsa. Mutta valitettavasti en minä noitumisellani voinut saada aikaan paljoakaan, sillä siellä oi konstit konsteja vastassa. Chmielnickin ympärillä häärii paljon poppamiehiä ja noita-akkoja ja nämä ovat tuoneet hänen palvelukseensa paljon paholaisia, joita hän komentaa kuin orjia vain. Kun hän menee nukkumaan, niin vetää piru saappaat hänen jalastaan, kun hänen vaatteensa ovat tomuttuneet, niin pirut hännillänsä pölyttävät ne puhtaiksi ja välistä hän juovuksissa vielä lyö jotakin pirua kuonoonkin, sanoen, että se huonosti toimittaa palveluksensa.
Jumalinen herra Longinus ristitsi kasvonsa ja sanoi:
— Heidän kanssansa ovat helvetin väet, meidän kanssamme taivaan voimat.
— Nuo noidatpa olisivat ilmaisseet Chmielnickille kuka minä olen ja ketä minä saatan, jollen minä eräällä ovelalla keinolla olisi pannut niitä vaikenemaan. Pelkäsin myöskin, että Chmielnicki tuntisi minut, sillä vuosi sitten olin pari kertaa tavannut hänet Dopulalla. Oli siellä lisäksi muutamia muitakin tuttuja päällikköjä, mutta hekään eivät huomanneet mitään. Vatsani oli painunut kokoon, parta oli kasvanut vyötärelle ja hiukset hartioille asti, kaiken muun peitti valepuku niin ettei, kuten sanottu, kukaan minua tuntenut.
— Näittekö todella itse Chmielnickin ja puhuitte hänen kanssaan?
— Kuinka en olisi nähnyt — aivan niinkuin teidät nyt tässä edessäni! Hänhän lähetti minut vakoilijana Podoliaan levittämään julistuksiansa talonpojille. Hänhän antoi minulle lähettinuijan, jotta se suojelisi minua ordaa vastaan ja niin saatoin Korsunista lähtien kulkea kaikkialla turvassa. Kun sitte sattui vastaani talonpoikia tai suistolaisia, niin pistin nuijan heidän nokkansa alle ja sanoin: haistakaappas, lapset, tätä ja menkää hiiteen! Niinikään käskin kaikkialla antaa itselleni ruokaa ja juomaa ja runsaasti sitä vaadinkin ja sitä annettiin. Ja oppaita sain niinikään. Niin että minun oli varsin mukava olla ja tietysti pidin aina huolta siitä, että ruhtinatar poloinen saisi levätä suurten vaivojensa ja kauhujensa jälkeen. Ja sen minä teille vakuutan, että ennenkuin olimme päässeet Bariin, niin hän jo oli siinä määrin virkistynyt, että yksi ja toinen silmä siellä Barissa alkoi katsomistaan katsoa häneen. Siellä niitä on paljon hienoja neitoja, sillä sinne on kuin onkin kokoontunut aatelia pitkien matkojen takaa, mutta niin ne kaikki häneen verrattuina ovat kuin pöllöt pääskyseen. Kaikki häntä rakastavatkin ja kaikki tekin rakastuisitte häneen, jos tuntisitte hänet.
— Varmaan, sanoi pikku herra Wolodyjowski.
— Mutta miksi te vaelsitte aina Bariin asti? kysyi herra Migurski.
— Siksi etten tahtonut pysähtyä ennenkuin saavun turvalliseen paikkaan. En näet luottanut pieniin linnapahaisiin. Ajattelin, että kapina kyllä leviää niihin asti. Mutta vaikkapa se leviäisikin Bariin, niin siinä sillä olisi kova pähkinä purtavana. Siellä on herra Andrzej Potocki rakennuttanut mahtavat muurit ja välittää Chmielistä yhtä vähän kuin minä tyhjästä pikarista. Arveletteko ehkä, hyvät herrat, minun tehneeni tyhmästi loitotessani niin kauvas tulesta? Mutta muuten olisi varmaan tuo Bohun saanut minut kiinni ja jos hän olisi saavuttanut minut, niin vakuutan, että hän olisi tehnyt minusta marsipaanin koiria varten. Te ette tunne häntä, mutta minä tunnen. Piru hänet vieköön. Niinkauvan kuin ei hän ole hirtetty, olen minä vailla rauhaa. Antakoon hänelle Jumala onnellisen lopun, amen. Varmaan ei hän ketään muuta ihmistä ole kätkenyt niin tarkasti hampaankoloon kuin minut. Brrrrr, kun minä sitä ajattelen, niin selkäpiitäni karmii. Siksipä minä nykyään mielelläni nautin juomiakin, vaikkei minulla luonnostani ole ensinkään taipumusta juomiseen.
— Mitä te turhia puhutte, huomautti herra Podbipienta, — juottehan te niinkuin kaivonvintta.
— Älkää te katsoko kaivoon, sillä sen pohjalla ette näe viisaan kuvaa. Mutta mitäs niistä! Kun siis Chmielnickin turvanuija kainalossani vaelsin viemään hänen julistuksiaan, niin en tietenkään kohdannut suuriakaan vastuksia. Tultuani Winnicaan, näin siellä herra Aksakin lippukunnan, saman joka on täällä leirissämmekin, mutta en kuitenkaan vielä tahtonut luoda päältäni kerjäläisnahkaa, koska pelkäsin moukkia, vaan julistuksista minä sentään pääsin kuin pääsinkin eroon. Siellä on muuan remmintekijä nimeltä Suhak, joka vakoili zaporogilaisten hyväksi ja lähetteli tietoja Chmielnickille. Hänen kauttaan minä panin julistukset menemään, ensin kuitenkin kirjoitettuani niihin lisää sellaisia viisauksia, että Chmiel varmaan käskee nylkeä sen, joka ne lukee kansalle. Aivan lähellä Baria sattui minulle sitte sellainen hama, että olin vähällä hukkua rannalle.
— No mitäs siellä sitte tapahtui?
— Kohtasin hurjia juopuneita sotamiehiä, jotka sattuivat kuulemaan kuinka minä sanoin ruhtinattarelle: "hyvä neiti" — minä nimittäin en enään ollut niin varovainen, kun jo olin niin likellä omaa väkeä. No, ne ajattelemaan, että mikäs vaari tuo on ja mikäs eriskummallinen poika se on, jota puhutellaan hyväksi neidiksi. He katsahtavat ruhtinattareen ja näkevät, että hän on kaunis kuin kuva. Minä sysäsin hänet nopeasti syrjään, asetuin hänen eteensä ja tartuin sapeliin…
— Sepä kummaa, keskeytti herra Wolodyjowski, — että teillä oli sapeli muassanne, vaikka olitte puettu vaariksi.
— Häh, sanoi Zagloba, — ettäkö minulla oli sapeli? Kukas teille on sanonut, että minulla oli sapeli? Ei ollutkaan minulla sapelia, mutta minä tempasin sotamiehen sapelin, joka oli pöydällä. Tämä kaikki tapahtui, nähkääs, Szypincen krouvissa. Samassa silmänräpäyksessä kaasin maahan kaksi tungettelijaa. Nämä tarttuvat kivääreihinsä, minä huutamaan: seis, koirat, minä olen aatelismies. Samassa huudetaan jo muualtakin: seis, seis! sillä paikalle saapuu tiedusteluosasto. Se ei sentään ollutkaan mikään tiedusteluosasto, vaan rouva Slawoszewski saattueineen. Rouvaa oli näet saattamassa hänen poikansa, nuori nulikka, viidenkymmenen ratsumiehen etunenässä. Ja nämä hillitsivät nyt hurjimukset. No minä rukoilemaan rouvaa ja sain kuin sainkin hänet niin heltymään, että hänen kyyneltensä sulut heti aukenivat. Hän otti nyt ruhtinattaren vaunuihinsa ja niin sitä lähdettiin Bariin. Mutta luulettekos, että loru loppuu tähän — mitä vielä…
Yhtäkkiä keskeytti herra Sleszynski kertomuksen.
— Katsokaappa, hyvät herrat, sanoi hän, — onko tuo aamuruskoa?
— Ei se ole mahdollista, vastasi herra Skrzetuski. — On liian varhaista.
— Se on Konstantynowin suunnalla.
— Niin on. Ja näettekö, se kasvaa kasvamistaan.
— Totta tosiaan, se on tulipalon loimua.
Kasvot kävivät vakaviksi, kaikki unohtivat keskustelun ja hypähtivät seisoalleen.
— Se on kuin onkin tulipalon loimua! toistivat useat.
— Krywonos on lähtenyt liikkeelle Polonnesta.
— Krywonos koko joukkoineen.
— Etujoukot varmaan ovat sytyttäneet tuleen kaupungin tai läheiset kylät.
Samassa alkoi kuulua hiljaisia hälytystoitotuksia ja vanha
Zacwilichowski ilmaantui äkkiä upseerien joukkoon.
— Hyvät herrat, sanoi hän, — olemme saaneet uutisia tiedustelujoukoilta. Vihollinen on näkyvissä, lähdemme heti liikkeelle. Kaikki lippukuntiensa luo.
Upseerit lähtivät kiireesti rykmenttiensä luo. Palvelijasotamiehet sammuttivat nuotiot ja hetken perästä vallitsi leirissä täysi pimeys. Vain etäällä Konstantynowin suunnalla levisi punotus taivaalla yhä laajemmalle, käyden yhä voimakkaammaksi ja loimullaan kalventaen tähdet, jotka vähitellen sammuivat. Taasen kuului hiljaista torventoitotusta. Ratsunselkään nouseminen ilmoitettiin vain puhaltamalla torvien suuttimiin. Miehet ja hevoset alkoivat nyt häämöittävinä hahmoina liikkua eteenpäin. Hiljaisuudesta erottautui kavioiden töminää, jalkamiesten säännölliset askeleet ja kumea kolina, jonka aiheuttivat Wurcelin tykit, kun niitä kuljetettiin. Välistä helähtivät musketinpiiput tai kuului joitakin komentosanoja. Tässä yöllisessä, hämärän verhoamassa sotaretkessä, näissä pidätetyissä äänissä, tässä hälyssä, rauta-aseiden hiljaisessa kilahtelussa ja miekkojen välkähtelyssä oli jotakin kaameaa ja pahaa-ennustavaa. Lippukunnat liukuivat Konstantynowiin vievää tietä pitkin, soluen tulipaloa kohti ja muistuttaen siinä kulkiessaan jotakin jättiläislohikäärmettä, joka ryömii pimeydessä. Ihana heinäkuunyö likeni kuitenkin loppuaan. Rozolowcessa alkoivat jo kukot laulaa, niiden äänet kuuluivat yli koko kaupungin. Rozolowcen ja Konstantynowin väliä oli muuten penikulman matka, ennenkuin siis sotajoukot verkkaan marssien olivat päässeet puolitiehen, niin alkoi tulipalon loimun takaa jo pilkoittaa kalpea ja ikäänkuin pelästynyt aamunkoitto. Täyttämistään täytti se valollaan ilmaa, tuoden pimennosta esiin metsät, lehdot, maantien valkoisen nauhan ja sitä pitkin marssivat sotajoukot. Nyt saattoi jo selvästi eroittaa miehet, ratsut ja taajat jalkaväen rivit. Puhalteli viileä aamutuuli, pannen liput lepattelemaan upseerien päiden päällä.
Ensimäisinä marssivat Wierszulin tatarit, niiden jäljessä Poniatowskin kasakat, sitte rakuunat, Wurcelin tykistö ja viimeisinä jalkaväki ja husaarit. Herra Zagloba ratsasti Skrzetuskin vieressä ja siitä tavasta millä hän väänteli satulassa, saattoi selvästi huomata, että läheisestä taistelusta johtuva levottomuus oli hänet vallannut.
— Kuulkaappa, sanoi hän Skrzetuskille, hiljaa kuiskaten ikäänkuin hän olisi pelännyt että joku heitä kuuntelisi.
— Mitä haluatte?
— Hyökkäävätkö husaarit ensimäisinä?
— Sanoittehan juuri olevanne vanha soturi ettekä tiedä, että husaarit aina säästetään taistelun ratkaisevaan hetkeen, jolloin vihollinen tekee suurimman ponnistuksensa.
— Tiedänhän minä toki sen, tiedän kyllä, mutta tahdoin kuitenkin kysyä varmuuden vuoksi.
He vaikenivat. Hetken perästä herra Zagloba, alentaen ääntään entistä enemmän, jälleen kysyi:
— Onko Krywonosilla muassa koko väkensä?
— On.
— Ja paljonko hänellä sitä on?
— Kuusikymmentä tuhatta miestä, rahvas siihen luettuna.
— Hyi saakeli, sanoi herra Zagloba. Skrzetuski hymähti itsekseen.
— Älkää luulko minun pelkäävän, kuiskasi Zagloba. — Mutta minulla on hengenahdistusta enkä minä sentähden pidä tungoksesta. Kuumuus nimittäin, juuri kuumuus ei sovi minulle. Toista olisi kaksintaistelussa. Siinä saattaa ihminen toki käyttää hyväkseen oveluuttaan, mutta tässä ei sukkeluus merkitse mitään. Täällä ei peliä ratkaise järki, vaan kädet. Täällä minä olen typerä verrattuna herra Podbipientaan. Säilytän vatsani kohdalla kahtasataa kultarahaa, jotka ruhtinas antoi minulle, mutta uskokaa pois: soisin vatsani kerrassaan olevan muilla mailla. Huhhuh, en minä pidä näistä suurista taisteluista. Piru ne vieköön.
— Ei teillä ole mitään hätää, rohkaiskaa mielenne.
— Ettäkö minulta puuttuisi rohkeutta? Ehei! Sitä minä vain pelkään, että miehuus minussa voittaa järkevyyden. Olen kiivasluontoinen, ja lisäksi näin pahan enteen: kun istuimme nuotion ääressä, putosi kaksi tähteä. Kuka tietää, vaikka toinen niistä olisi ollut minun tähteni.
— Hyvien töittenne takia palkitsee Jumala teitä ja säilyttää teidät terveenä.
— Kunhan ette vain liian aikaisin olisi miettinyt minulle palkintoa.
— Miksette jäänyt kasakkain leiriin?
— Ajattelin että säännöllisessä väessä sittenkin on turvallisempaa.
— Niin onkin. Saatte nähdä, ettei tässä ole hätäpäiviä. Me olemme jo tähän kokonaan tottuneet ja tottumus on toinen luonto, consuetudo altera natura. Kas tuossahan jo ovat Slucz ja Wyszowaty-Staw.
Wyszowaty-Stawin vedet, jotka pitkät tokeet eroittivat Sluczista, välkkyivät todella jo näköpiirissä. Sotajoukot kokonaisuudessaan pysähtyivät nyt heti.
— Joko leikki nyt alkaa? kysyi herra Zagloba.
— Ruhtinas vain tarkastaa kaikki rivit, vastasi herra Skrzetuski.
— En pidä tungoksesta, toistan sen teille, en pidä tungoksesta.
— Husaarit oikealle siivelle! huusi palvelijasotamies, jonka ruhtinas oli lähettänyt Jan herran luo.
Tuli jo aivan valoisaa. Kuu kalpeni nousevan auringon loistossa. Kultaiset säteet heijastuivat husaarien keihäitten teriin ja teki aivan sen vaikutuksen kuin upseerien yläpuolella olisi palanut tuhansia kynttelejä. Kun rivit olivat järjestetyt, viritti koko joukko, nyt enään salaamatta itseään, yhtenä miehenä laulun: "Jo aukee pelastuksen portit". Mahtava laulu laskeutui alas aamukasteiselle nurmelle, raikui mäntymetsää vastaan ja liiteli kaiun kantamana taivasta kohti.
Pian oli lammikkojen tuonpuolinen ranta silmänkantaman alalla täynnä kasakkaparvia. Rykmentit soluivat esiin toinen toisensa perästä, zaporogilaiset ratsujen selässä, aseinaan pitkät keihäät, jalkaväki varustettuna pyssyillä, ja perässä vyöryivät viikatteilla, varstoilla ja heinähangoilla asestettujen talonpoikien aallot. Heidän takanaan häämöitti kuin sumussa jättiläiskokoinen vankkurileiri, joka oli kuin mikäkin liikkuva kaupunki. Tuhansien vankkurien narina ja hevosten hirnunta kuului aina ruhtinaan sotamiesten korviin asti. Tällä kertaa kulkivat kasakat kuitenkin pitämättä tavanmukaista meluaan, ulvomatta ja huutamatta. Lammikon toiselle rannalle he pysähtyivät. Molemmat vastakkaiset mahdit katselivat siinä hetken vaieten toisiaan.
Herra Zagloba pysytteli yhä Skrzetuskin vieressä, katsellen ihmismerta ja puhella muristen:
— Jeesus Kristus, miksi olet luonut noin paljon roskaväkeä! Siellä on varmaan itse Chmielnicki moukkineen ja kaikkine täineen. Eikö tuo nyt ole sulaa vallattomuutta, sanokaappa nyt. Niinhän niitä on kuin heinäsirkkoja. Ja kuinka hyvä olikaan ennen maailmassa elellä täällä Ukrainassa! Ja lappamistaan niitä vain lappaa lisää. Suokoon Jumala, että piru veisi heidät helvettiinsä. Ja tuon kaiken me nyt saamme niskaamme. Tarttukoon heihin räkätauti.
— Älkää kirotko, tänään on sunnuntai.
— Se on totta, nyt on sunnuntai. Pitää siis muistaa Jumalaa. Pater noster qui es in coelis… Mikäpä niille lurjuksille olisi pyhää… Sanctificetur nomen tuum… Mitähän noilla tokeilla tänään tuleekaan tapahtumaan… Adveniat regnum tuum… Taas ahdistaa henkeäni… Fiat voluntas tua… Ottakoon teidät piru haltuunsa, senkin Jotunit ja murhamiehet… Katsokaappa, mitäs tuo on?
Muutaman sadan miehen suuruinen osasto erottautui nyt mustasta joukosta, lennättäen kiireessä ja epäjärjestyksessä tokeita kohden.
— Ne ovat ärsyttäjät, sanoi herra Skrzetuski. — Jopa tullaan meidänkin puoleltamme.
— Joko taistelu nyt todellakin alkaa?
— Ihan varmaan.
— Mitä hittoa tämä on? (Herra Zagloban paha tuuli paisui jo yli äyräittensä.) Ja te katselette tätä kaikkea niinkuin mitäkin teatteria laskiaisaikaan! huudahti hän suuttuneena herra Skrzetuskille. — Ikäänkuin ei tässä teidänkin nahkanne olisi kysymyksessä.
— Me olemme siihen tottuneita, johan sen sanoin.
— Ratsastatte kai tappelemaan ärsyttäjien kanssa?
— Husaariupseerin ei sovi lähteä kaksintaisteluun tuollaisen vihollisen kanssa. Joka pitää kiinni arvostansa, ei tee sitä. Mutta näihin aikoihin ei kukaan välitä arvostansa.
—Jopa lähdetään meidänkin puoleltamme! huudahti herra Zagloba, silmillään seuraten Wolodyjowskin rakuunain punaista linjaa, joka ravia ratsastaen liikkui tokeita kohti.
Rakuunain jälkeen lähti liikkeelle kymmenkunta vapaaehtoista joka
lippukunnasta. Muiden muassa menivät: punatukkainen Wierszul, Kuszel,
Poniatowski, kaksi Karwiczia ja husaarilippukunnasta herra Longinus
Podbipienta.
Etäisyys molempien osastojen välillä väheni melkoisesti.
— Saatte pian nähdä jotakin kaunista, sanoi Skrzetuski herra
Zagloballe. — Katsokaappa nyt erityisesti Wolodyjowskia ja
Podbipientaa. Kerrassaan oivallisia ratsu-upseereja! Näettekö heidät?
— Näen kyllä.
— Herkullista on katsella heitä!