VIIDESTOISTA LUKU.
Päästyään toisiaan likelle pysäyttivät sotamiehet hevosensa ja alkoivat ensin sättiä toinentoistaan.
— Tervetuloa, tervetuloa, pian saamme teidän raadoillanne ruokkia koiria! huusivat ruhtinaan sotamiehet.
— Te ette kelpaa koirillekaan!
— Te puolestanne saatte mädätä tuossa lammikossa, senkin kunnottomat ryövärit!
— Se mätänee jonka se on kohtalo. Pian tulevat kalat teitä tuossa lammikossa nyppimään.
— Tunkiolle talikkoinenne, moukat! Se sopii teille paremmin kuin sapelinkäyttö.
— Me kyllä olemme moukkia, mutta poikamme syntyvät teidän aatelisneidoistanne, he ovat jo aatelia!
Joku kasakka, nähtävästi Dnieperin takaa, karautti muiden edelle ja huusi, pannen molemmat kätensä torveksi suun eteen, mahtavalla äänellä:
— Ruhtinaalla on kaksi veljentytärtä, — sanokaa, että hän lähettää heidät Krywonosille…
Maailma musteni herra Wolodyjowskin silmissä, kun hän kuuli tämän herjauksen. Samassa silmänräpäyksessä kannusti hän ratsunsa zaporogilaista vastaan.
Jo kaukaa tunsi hänet herra Skrzetuski, joka husaareineen seisoi oikealla siivellä. Hän huusi Zagloballe:
— Nyt lentää Wolodyjowski eteenpäin. Se on Wolodyjowski, katsokaahan toki, tuolla, tuolla!
— Kyllä minä näen, huusi herra Zagloba. — Hän onkin jo perillä. Jo tappelevat. Yks, kaks! Enempi vain sitä sorttia! Nyt näen jo kaikki tyynni. Ohoh, jokos nyt! Se se on poika! Niitähän on kokonainen metsä hänen kimpussaan.
Toisessa hyökkäyksessä herjaaja jo kaatuikin kuin ukkosen lyömänä maahan. Hänen päänsä horjahti kasakkoja kohti, siten antaen heille pahan enteen.
Mutta samassa syöksyi esiin toinen kasakka, yllään punainen viitta, joka nähtävästi oli ryöstetty joltakin aatelismieheltä. Hän hyökkäsi hiukan sivulta herra Wolodyjowskin kimppuun, mutta juuri kun hänen piti iskeä, kompastui hänen hevosensa. Herra Wolodyjowski kääntyi ja silloin tuli mestari näkyviin. Sillä hän vain liikautti kämmentänsä, tehden niin keveän ja pehmeän liikkeen, että sitä tuskin huomasi. Zaporogilaisen sapeli lensi kuitenkin ilmaan, herra Wolodyjowski sieppasi häntä kurkusta kiinni ja tempasi hänet hevosineen päivineen puolalaisten puolelle.
— Rakkaat veljet, pelastakaa! huusi vanki. Kasakka ei yrittänytkään tehdä vastarintaa, hän tiesi, että hänet silloin heti olisi lävistetty sapelilla. Hän painoi kantapäänsä hevosen kylkiä vastaan kiihdyttääksensä sitä ja niin kuljetti herra Wolodyjowski häntä kuin susi vuohta.
Tämän nähdessään karautti nyt kummaltakin puolen paikalle kymmenkunta soturia — useampia ei mahtunut kapeille tokeille. Alkoi taistelu kaksittain. Mies törmäsi miestä, hevonen hevosta ja sapeli sapelia vastaan, ja komeaa todella oli katsella kaksintaistelevien riviä. Suurimmassa jännityksessä molemmat sotajoukot sitä seurasivatkin, koettaen tästä alkuottelusta päätellä, miten varsinaisen taistelun tulisi käymään. Aamuaurinko valaisi taistelevia, ilma oli niin läpikuultava, että molemmilta puolilta saattoi eroittaa miltei kasvonpiirteetkin. Kaukaa katsoen olisi luullut, että kysymyksessä on jotkin leikit tai turnajaiset. Tuontuostakin läksi kuitenkin keskeltä mellakkaa kiitämään hevonen ilman ratsastajaa, tuontuostakin putosi tokeilta ruumis kirkkaaseen veteen, josta silloin pärskähti yltympäri kultaisia kipunoita, ja samassa läksi aallon ympyriäinen piiri etenemään kauvemmaksi.
Molemmin puolin kasvoi soturien rinnassa into, kun he katselivat upseeriensa uljuutta. Jokainen toivoi tietenkin onnea omilleen. Yhtäkkiä löi herra Skrzetuski yhteen kätensä niin että panssarin suomukset helähtivät ja huudahti:
— Wierszul on kuollut! Hän kaatui yhdessä hevosen kanssa — katsokaa, tuolla valkoisella hän ratsasti!
Mutta Wierszul ei ollut kuollut, vaikka hän kyllä oli kaatunut hevosensa kanssa. Jättiläiskokoinen Puljan, ruhtinas Jeremin entinen kasakka, joka nyt oli alipäällikkönä Krywonosilla, oli syössyt molemmat kumoon. Tämä Puljan oli kuuluisa ärsytystaistelija ja otti aina osaa tähän leikkiin. Hän oli niin väkevä, että hän saattoi yhtaikaa taivuttaa kaksi hevosenkenkää ja häntä pidettiinkin kaksintaistelussa voittamattomana. Syöstyään kumoon Wierszulin, hyökkäsi hän oivallisen Kuroszlachcicz nimisen upseerin kimppuun ja iski hänet hirveällä tavalla kahtia melkein satulaan saakka. Toiset peräytyivät kauhistuneina, mutta nähdessään kasakan viime iskun käänsi herra Longinus inflantilaisen ratsunsa Puljania kohden.
— Saat surmasi! huusi Puljan, nähdessään uhkarohkean miehen.
— Mitäs sille sitte voi, vastasi herra Podbipienta, korottaen sapelinsa.
Hän ei kuitenkaan tällä kertaa käyttänyt kuuluisaa zerwikapturia, kallonhalkaisijaansa, sillä se oli määrätty paljon suurempiin tarkoituksiin kuin kaksintaistelu. Sen oli hän jättänyt uskollisen palvelijapoikansa käsiin rivissä ja oli hänellä vain kevyt Stefan Batoryn aikainen sapeli, jossa oli sinertävä, kullalla kirjailtu terä. Puljan kesti ensimäisen iskun, vaikka hän heti huomasikin joutuneensa tekemisiin aikamoisen taistelijan kanssa ja vaikka sapeli aivan vapisi hänen kourassaan Hän kesti vielä toisen ja kolmannenkin iskun, mutta senjälkeen hän joko lienee huomannut vastustajansa itseään taitavammaksi miekkailijaksi, tai tahtoi hän molempien sotajoukkojen nähden komeilla kauhealla voimallaan, tai pelkäsi hän, että tuo mahdoton raavas, herra Longinus, saa hänet työnnetyksi tokeiden syrjältä veteen — joka tapauksessa hän nyt, torjuttuaan viimeisen iskun, kannusti hevosensa herra Longinuksen hevosen rinnalle ja tarttui väkevillä käsillään kiinni liettualaiseen.
Ja niin olivat he nyt kiinni toisissaan kuin kaksi karhua, jotka kiiman aikana taistelevat naaraasta. He kietoutuivat toistensa ympäri kuin kaksi honkaa, jotka ovat kasvaneet samasta kannosta ja litistyvät vastatusten, muodostaen melkein yhden puun.
Kaikki katselivat vaieten ja henkeään pidättäen taistelua, jonka suorittajista kumpaakin oman väkensä joukossa pidettiin väkevimpänä miehenä. Taistelijat olivat todella kasvaneet yhteen ikäänkuin yhdeksi ruumiiksi, sillä pitkän aikaa pysyivät he liikkumattomina. Ja vain heidän kasvonsa olivat käyneet punaisiksi ja vain heidän pullistuneista otsasuonistaan ja luokiksi taivutetuista selistään saattoi hirvittävän tyyneyden alta huomata, että kummankin hartiat yli-inhimillisellä ponnistuksella pusersivat toisiaan.
Vihdoin alkoi kumpikin miehistä läähättää ja vähitellen kävivät siitä herra Longinuksen kasvot entistäkin punaisemmiksi, mutta kasakan kasvot yhä sinisemmiksi. Kului vielä hetki. Katselijoiden levottomuus kasvoi kasvamistaan. Yhtäkkiä katkaisi hiljaisuuden kumea, esiinpusertunut ääni:
— Päästä…
— En… veliseni…, vastasi toinen ääni.
Vielä hetkinen. Silloin kuului hirveä rusahdus ja ähkinä ikäänkuin maan alta. Puljanin suusta syöksyi ilmaan tumma verisuihku ja hänen päänsä retkahti olkapäälle.
Nyt nosti herra Longinus hänet satulasta ja ennenkuin katselijat tiesivätkään mitä oli tapahtunut, oli hän heittänyt hänet omaan satulaansa ja karautti täyttä laukkaa väkensä luo.
— Eläköön! huusivat Wisniowieckin soturit.
— Kuolkoon! vastasivat zaporogilaiset. Ja hämääntymättä johtajansa tuhosta syöksyivät he nyt entistä vimmatummin vihollisensa kimppuun. Alkoi kauhea mellakka, joka ahtaudessa kiihtymistään kiihtyi. Varmaan olisivat kasakat urheudestaan huolimatta joutuneet häviölle, heidän vastustajansa kun miekkailussa olivat taitavammat, jollei Krywonosin leiristä samassa olisi alkanut kuulua torventoitotuksia, jotka kutsuivat kasakat takaisin. Nämä peräytyivät heti, mutta vastustajat pysähtyivät hetkeksi paikalleen merkiksi siitä, että taistelukenttä oli jäänyt heidän haltuunsa, ja palasivat vasta sitte, hekin, omiensa luo. Nyt tyhjentyivät tokeet, niille jäi vain miesten ja hevosten ruumiita ikäänkuin pantiksi tulevaisuuden varalle. Kuoleman tie kulki mustana molempien sotajoukkojen välillä. Vain kevyt tuulenhenki rypytti järven sileää pintaa ja humisi pajujen lehdissä rannalla.
Sillävälin olivat Krywonosin rykmentit lähteneet liikkeelle, marssiessaan välähdellen kuin mitkäkin kottaraisten ja korppien parvet. Ensinnä kulki rahvas, sen jäljessä, epäsäännöllisissä riveissä, zaporogilaisten jalkajoukko ja ratsusotilaat, sitte tatarijoukot ja kasakkatykistö, kaikki vailla mitään järjestystä. Ne työntäytyivät sekamelskassa eteenpäin, koettaen tavattoman lukumääränsä voimalla vallata tokeet ja sitte tulvana vyörytä ruhtinaan sotaväen yli. Villi Krywonos uskoi nyrkkiin ja sapeliin eikä sotataitoon, senpätähden hän työnsi koko voimansa yhtaikaa hyökkäykseen ja käski taempien rykmenttien väkisin pakoittaa etumaiset rynnäkköön. Kanuunankuulat alkoivat ikäänkuin villien joutsenten ja kuikkien tavoin läiskiä vettä vastaan. Pitkän välimatkan takia saamatta aikaan vahinkoa ruhtinaan sotajoukoissa, jotka olivat asetetut neliöihin lammen toiselle rannalle, vyöryi ihmistulva tokeiden yli, käyden esteettä eteenpäin. Saavuttuaan joelle haki osa tuota vyöryvää ihmisaaltoa pääsyä sen yli, mutta palasi jälleen tokeelle, kun ei löytänyt. Ja zaporogilaiset tulivat ahdettuina niin tiheään rykelmään, että ratsain olisi voinut ajaa heidän paitansa myöten, kuten Osinski myöhemmin sanoi. Ja he peittivät tokeet niin kokonaan, ettei jäänyt vaaksankaan vertaa vapaata alaa.
Jeremi katseli tätä kaikkea ylemmältä rannalta, hän rypisteli kulmakarvojaan ja hänen silmistään sinkoili salamoja noita laumoja kohden. Nähdessään epäjärjestyksen ja tungoksen joukosta Krywonosin sanoi hän eversti Machnickille:
— Vihollinen näkyy ryhtyvän taistelemaan kanssamme moukkien tavalla ja kulkevan sotataidosta välittämättä kuin ajojahdissa, mutta meidän luoksemme hän ei tule pääsemään.
Krywonosin väki oli kuitenkin ikäänkuin uhmaten ruhtinaan äsken lausumia sanoja jo päässyt puoliväliin tokeita ja siihen hämmästyneenä pysähtynyt. Ruhtinaan sotajoukkojen äänettömyys oli sen kokonaan ällistyttänyt. Mutta juuri samassa hetkessä alkoivat nämä sotajoukot liikkua ja — vetäytyivät taaksepäin, jättäen itsensä ja tokeiden välille laajan puoliympyrän tilaa, josta oli tuleva taistelukenttä.
Senjälkeen sijoittautui Koryckin jalkaväki hajalleen, verhoten Wurcelin tykkien tokeille päin käännetyt kidat, ja taas siinä kolkassa, jonka Slucz ja tokeet muodostivat, välkkyivät rannan viidakossa Osinskin saksalaisten musketit. Asiantuntija voi jo edeltäpäin päättää kenen puolelle voitto oli kallistuva, vain sellainen hurjapää kuin Krywonos saattoi tällaisissa olosuhteissa ryhtyä taisteluun. Wisniowiecki taisi, jos tahtoi, ehkäistä häneltä pääsön lammikon yli, ja silloin oli hänen mahdoton koko armeijallansa sitä saavuttaa. Ruhtinas oli päättänyt tahallaan päästää osan hänen väestään tokeiden yli, sitte ympäröidäkseen ja tuhotakseen sen. Suuri sotapäällikkö käytti hyväkseen vihollisen sokeutta. Tämä ei ottanut lukuun edes sitä seikkaa, että hän saattoi päästä toisella rannalla taistelevan väkensä avuksi vain kapeaa kujaa pitkin, josta oli mahdoton kerrallaan lähettää isompia osastoja. Sotaan tottuneet katselivatkin ylen hämmästyneinä Krywonosin hullua yritystä, johon ei mikään häntä pakoittanut.
Vain kunnian- ja verenhimo tuntuivat olevan pakoittamassa häntä. Hurjapää oli näet saanut tietää, että Chmielnicki, huolimatta Krywonosin johdossa olevien joukkojen mieslukuisesta ylivoimasta, pelkäsi joutuvansa häviölle taistelussa Jeremin kanssa ja että hän sentähden oli koko armeijoineen tulossa hänen avukseen. Hänelle oli tullut käsky, ettei pidä ryhtyä taisteluun, mutta juuri siksi oli Krywonos päättänyt ryhtyä siihen ja hätäillyt.
Valloitettuaan, Polonnen oli hän päässyt veren makuun ja kiiruhti nyt eteenpäin. Jos hän tässä kadottaakin puolet väestään, niin vähät siitä. Lopun antaa hän tulvana vyöryä ruhtinaan vähentyneitä joukkoja vastaan ja tuhoaa ne. Jeremin pään tuo hän lahjaksi Chmielnickille.
Rahvaan aallot olivat jo päässeet tokeiden syrjälle, jopa pian niiden ylikin ja tulvivat tulvimistaan siihen puoliympyrään, jonka Jeremin sotajoukot olivat jättäneet tyhjäksi. Äkkiä alkoi Osinskin piiloon kätketty jalkaväki sivulta päin ampua kasakkoja, Wurcelin tykit pölläyttelivät tulemaan pitkiä savusolmuja, maa tärisi ja jymisi ja taistelu alkoi pitkin koko linjaa. Savu verhosi pian Sluczin rannat, lammen, tokeet ja itse kentän, ei enään näkynyt mitään. Vain välistä välähtivät rakuunoiden punaiset värit näkyviin, välistä vilahtelivat lentävien kypärien harjat, ja koko savupilvi oli yhtenä ainoana kuhinana. Kaupungissa soivat kaikki kirkonkellot ja niiden surullinen valitus sekaantui tykkien matalaan jyminään. Vankkurileiristä tulvi tokeille yhä uusia joukkoja.
Ne taas, jotka jo olivat päässeet tokeiden yli ja saapuneet toiselle rannalle, vetäytyivät silmänräpäyksessä pitkäksi linjaksi ja hyökkäsivät vimmatusti ruhtinaan lippukuntia vastaan. Taistelu leveni lammikon toisesta päästä aina joen käänteeseen ja suoperäisille niityille asti, jotka silloin vallitsevan sateisen kesän vaikutuksesta olivat veden vallassa.
Rahvaalla ja suistolaisilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin voittaa tai tuhoutua, sillä heidän takanansa oli vesi, jota kohden ruhtinaan jalka- ja ratsuväen rynnäköt lakkaamatta tunkivat heitä.
Husaarien karauttaessa eteenpäin ratsasti herra Zagloba, vaikka hänellä olikin hengenahdistus ja vaikkei hän pitänytkään tungoksesta, muiden mukana — eihän hän juuri saattanut menetellä toisin, sillä olisihan hän muuten joutunut tallattavaksi. Hän kiidätti nyt eteenpäin silmät suljettuina ja ajatukset hänen päässään lentelivät salaman nopeudella. "Tässä ei auta oveluus, ei, ei, vaan tyhmä voittaa pelin ja viisas joutuu tappiolle!" Sitte hänet valtasi suuttumus sotaan, kasakkoihin, husaareihin ja ihan kaikkeen maailmassa. Hän alkoi kirota ja rukoilla. Ilma suhisi hänen korvissaan, ehkäisten hengitystä. Yhtäkkiä oli hänen hevosensa työntynyt jotakin vastaan, hän tunsi tenän, avasi silmänsä ja näki kuin näkikin jotakin: siinä oli viikatteita, sapeleja, varstoja, joukko ahavoituneita kasvoja, silmiä, viiksiä… Mitä olikaan tämä kaikki, joka vapisi, hyppi ja raivosi? Silloin valtasi hänetkin vimma, häntä suututtivat nuo viholliset, jotka eivät olleet lähteneet hiiteen, vaan lentäneet suoraan hänen silmilleen ja pakoittaneet hänet taisteluun. Koska kerran tahdotte, niin saatte! ajatteli hän ja huitoi joka taholle. Milloin iski hän tyhjään ilmaan, milloin taas hän tunsi, että sapelin terä vajoaa johonkin pehmeään, ja samalla hän tajusi, että vielä elää ja tämä tyynnytti häntä suuresti. Lyö, surmaa! mylvi hän kuin aarniohärkä. Vihdoin nuo raivoisat kasvot katosivat hänen silmistään ja hän näki vain joukon olkapäitä ja lakinpohjia. Huudot ympärillä olivat suorastaan särkemäisillään häneltä korvat.
— Pakenevatko ne? välähti hänen mielessään. — Aivan niin! Silloin hänen rohkeutensa paisui ilman määrää. — Ryövärit, näinkö te nyt luulette olevanne aatelia?
Ja hän karautti keskelle pakenevia, sivuutti useita ja sekaantui tiheämpään rytäkköön, jossa hän jo hiukan tyyntyneempänä alkoi toimintansa. Hänen toverinsa olivat sillävälin tunkeneet suistolaiset Sluczin rannoille, jotka kasvoivat tiheää metsää, ja ajoivat heitä nyt rantaa pitkin tokeille, ottamatta vangiksi ketään, koskei siihen ollut aikaa.
Yhtäkkiä tunsi herra Zagloba, että hänen hevosensa nousee pystyyn ja samalla putosi hänen päälleen jotakin raskasta, joka asettui hänen päänsä ympärille niin että hän joutui täydellisen pimeyden valtaan.
— Pelastakaa, hyvät herrat! huusi hän, kannustaen hevostaan.
Mutta ratsu, joka nähtävästi oli uupunut ajajansa painon alla, vain ähkyi ja pysyi paikallaan.
Herra Zagloba kuuli kirkunaa, ohitse kiitävien ratsastajien huutoja, sitte hälveni koko myrsky ja hänen ympärillään oli verraten hiljaista.
Ja taasen välähteli hänen päässään ajatuksia, nopeita kuin tatarilaisnuolet.
— Mitä tämä merkitsee? Mitä tämä merkitsee? Jeesus Maaria, olenko minä joutunut vangiksi?
Ja kylmät hikipisarat tulivat hänen otsalleen. Nähtävästi oli hänen päänsä ympärille nyt kiedottu jotakin, aivan samalla tavalla kuin hän kerran oli kietonut viitan Bohunin ympärille. Paino jonka hän tunsi olkapäällään, oli varmaan kasakan koura. Mutta miksei häntä sitte viedä pois tai tapeta, miksi hän pysyy paikallaan?
— Päästä irti, moukka, huusi hän vihdoin kähisten. Äänettömyys.
— Päästä irti, moukka, minä säästän sinun henkesi. Ei mitään vastausta.
Herra Zagloba kannusti vielä kerran hevostaan, mutta yhtä tuloksettomasti. Kannustettu hevonen ponnisti jalkansa maahan ja jäi paikoilleen.
Silloin valtasi suuttumus onnettoman vangin. Hän tempasi puukon tupesta vatsansa kohdalta ja antoi taaksensa hirmuisen iskun.
Puukko halkaisi kuitenkin vain ilmaa. Silloin Zagloba molemmin käsin tarttui verhoon joka oli kiedottu hänen päänsä ympärille ja repäisi sen silmänräpäyksessä auki.
— Mitä tämä on?
Ei ainoatakaan haidamakia! Ympärillä on aivan autiota, vain kaukaa näkyy savun keskeltä Wolodyjowskin kiitävät punaiset rakuunat ja muutaman sadan askeleen päässä välkkyvät husaarien haarniskat, näiden ajaessa takaa vielä hävittämättömiä vihollisten jäännöksiä ja kääntäen niitä kentältä lammikolle päin.
Herra Zagloban jalkain juuressa makaa zaporogilaisen rykmentin lippu. Nähtävästi oli joku pakeneva kasakka viskannut sen niin että tanko joutui herra Zagloban hartioille ja lippukangas peitti hänen päänsä.
Tämän nähtyään ja saatuaan selvän siitä mitä oikeastaan oli tapahtunut, pääsi Zagloba tasapainoon.
— Ahaa, sanoi hän, — minähän olen valloittanut lipun. Kuinka? Enkö ehkä olisikaan valloittanut sitä? Jollei vain nyt oikeus sorru myöskin tässä taistelussa, niin olen varma palkinnosta. Te moukat, se oli teidän onnenne, että hevoseni nousi takajaloilleen. Minä en ole totisesti tuntenut itseäni kun olen luullut, että oveluuteen voi luottaa enemmän kuin miehuuteen. Taidanpa vain sotaväessä kelvata muuhunkin kuin pureskelemaan kuivia korppuja. Jumaliste, tuolla kiidättää taas jokin ryövärijoukko. Ei sinne, senkin koiransilmät, ei sinne! Söisivätpä edes sudet tuon hevosen. Lyö, surmaa!
Herra Zaglobaa kohti kiidätti todella uusi kasakkaparvi, mylvien kauhealla äänellä, ja sen kantapäillä Polanowskin kyrassierit. Herra Zagloba olisi ehkä joutunut kavioiden alle kuolemaan, jollei olisi sattunut niin, että Skrzetuskin husaarit, upotettuaan veteen taka-ajajia, juuri palasivat oikeaan aikaan saattaakseen tänne kiitäneet osastot kahden tulen väliin. Sen nähdessään heittäytyivät zaporogilaiset veteen, ja niin ne jotka välttivät miekan, saivat surmansa suossa ja syvänteissä. Toiset lankesivat polvilleen, rukoillen armoa, ja kuolivat iskujen alle. Tuho oli kauhea, aivan yleinen ja kaikista kauhein tokeilla. Kaikki osastot, jotka olivat päässeet niiden yli, tuhottiin siinä puoliympyrässä, jonka ruhtinaan sotajoukko muodosti. Ne taas, jotka eivät vielä olleet päässeet yli, kaatuivat Wurcelin taukoamattomaan tykkituleen ja saksalaisen jalkaväen yhteislaukauksiin. Ne eivät päässeet liikkumaan eteen- eikä taaksepäin, sillä Krywonos ajoi tuleen yhä uusia rykmenttejä, jotka epäjärjestyksessä tunkivat kulkijoita edellään ja yhä vain edellään, tukkien kaikki pakotiet. Tuntui siltä kuin Krywonos olisi vannonut tuhoavansa oman väkensä. Zaporogilaiset tuuppivat toisiaan, tungeskelivat, tappelivat keskenään, kaatuivat, hyppelivät veteen ja upposivat. Toisessa päässä oli mustanaan pakenevia joukkoja, toisessa eteneviä, keskellä vuori ja valleja ruumiista, valitusta, soinnuttomia ääniä, kauhun vimmaa, sekamelskaa, kaaosta. Koko lammikko oli täynnä miesten ja hevosten ruumiita, vesi nousi yli reunojensa.
Silloin tällöin vaikenivat tykit. Tokeet taas syöksivät yhä esiin kuin mikäkin tykin kita zaporogilais- ja rahvasjoukkoja, jotka hajautuivat tuolle puoliympyränmuotoiselle kentälle, joutuen niitä odottavan ratsuväen miekan alle. Pian alkoi Wurcel jälleen soittaa tykkejään. Hän lähetti tokeille rauta- ja lyijyryöpyn, mutta pidätti apujoukkojen lähettämisen.
Tällaisessa verisessä temmellyksessä kului tuntikausia.
Krywonos raivosi suu vaahdossa. Hän ei vielä pitänyt taistelua menetettynä ja lähetti tuhansia kasakkoja kuoleman kitaan.
Toisella puolella istui ratsunsa selässä Jeremi hopeoidussa panssarissaan korkealla kunnaalla, jonka nimenä siihen aikaa oli "Kruza mogila" ja katseli.
Hänen kasvonsa olivat tyynet, hänen katseensa hallitsi tokeita, lammikkoa ja Sluczin rantaa aina siihen paikkaan asti, missä Krywonosin jättiläiskokoinen leiri sijaitsi etäisyyden sinertävän auteren verhoamana. Ruhtinaan silmät viipyivät vankkurien äärettömässä ryhmässä. Vihdoin kääntyi hän paksun kiovalaisen vojevodan puoleen ja sanoi:
— Tänään emme enään saa vaunuleiriä haltuumme.
— Tahtoisitteko?
— Aika lentää nopeasti, on liian myöhäistä. Katsokaappa, nyt on jo ilta.
Siitä hetkestä jolloin ärsyttäjät olivat ratsastaneet esiin, oli taistelu Krywonosin itsepäisyyden takia todella jo kestänyt niin kauvan, että aurinko oli ehtinyt kulkea umpeen jokapäiväisen kaarensa ja läheni laskuaan. Keveitä, kaitaisia, poutaa ennustavia hattaroita oli kuin mitäkin valkovillaisten lampaiden laumoja hajallaan siellä täällä taivaalla. Vähitellen alkoivat ne punertaa ja kokoontua isompiin ryhmiin taivaan kentille. Nyt ei uusia kasakoita enään tullut tokeille ja ne joukot, jotka olivat lähteneet liikkeelle tänne päin, vetäytyivät epäjärjestyksessä takaisin.
Taistelu päättyi, päättyi sentakia, että perin huvenneet joukot lopuksi hyökkäsivät Krywonosin luo, vimmoissaan ja epätoivoissaan huutaen:
— Petturi, sinä tuhoat meidät, sinä verikoira. Me vangitsemme sinut itsesi, annamme Jaremalle ja lunastamme sillä lailla oman henkemme. Sinulle on tuho tuleva eikä meille.
— Huomenna annan teille ruhtinaan ja koko hänen sotajoukkonsa, tai kaadun itse, vastasi Krywonos.
Mutta tuo luvattu huomenna oli vasta tulevaisuudessa ja tänään oli vain tappion ja tuhon päivä. Useita tuhansia parhaita suistolaisia, lukuunottamatta rahvasta, oli kaatunut taistelukentälle tai hukkunut lammikkoon ja jokeen. Lähes kaksi tuhatta oli otettu vangiksi. Neljätoista rykmentinpäällikköä oli kaatunut, sitäpaitsi joukko sotnian päällikköjä, esauleja ja erilaisia upseereja. Krywonosin lähin alipäällikkö Puljan oli elävänä, vaikkakin kylkiluut murrettuina, joutunut vihollisen käsiin.
— Huomenna teen heistä kaikista lopun, toisti Krywonos. — Sitä ennen en maista viinaa enkä ruokaa.
Samaan aikaan heitettiin vastakkaisessa leirissä valloitetut liput ruhtinaan jalkain juureen. Jokainen valtaajista heitti omansa ja muodostui niistä melkoinen läjä: sillä niitä oli kaikkiaan neljäkymmentä. Kun herra Zagloban vuoro tuli astua esiin, niin viskasi hän lippunsa sellaisella voimalla ja rytinällä, että tanko halkesi. Ruhtinas pysäytti hänet silloin ja kysyi:
— Itsekö te todella omin käsin valtasitte tuon lipun?
— Teidän ruhtinaallisen armonne palvelukseen.
— Huomaan nyt, ettette te ole ainoastaan Odysseus, vaan myöskin
Akilles.
— Olen yksinkertainen sotamies, mutta palvelen Aleksanteri
Makedonialaisen johdolla.
— Koska ette nauti mitään palkkaa, niin maksakoon minun rahavartiani teille vielä kaksi sataa guldenia näin oivasta teosta.
Herra Zagloba pani kätensä ruhtinaan polvien ympäri ja sanoi:
— Ruhtinaallinen armo, tämä suosionosoitus on suurempi kuin minun miehuuteni, jonka vaatimattomuudessani haluaisin salata.
Tuskin huomattava hymy välähti herra Skrzetuskin tummille kasvoille, mutta hän vaikeni eikä myöhemminkään kertonut ruhtinaalle enempää kuin muillekaan herra Zagloban levottomuudesta ennen taistelua. Mutta herra Zagloba lähti pois niin tuiman näköisenä, että muiden lippukuntien sotamiehet sormin osoittivat häntä, sanoen:
— Tuo se on tehnyt suurimman miehuudenteon.
Tuli yö. Joen ja lammikon molemmilta puolin saattoi nähdä tuhansia nuotioita ja savuja, jotka kuin pylväät kohoilivat taivasta kohden. Väsynyt sotamies vahvisti itseään ruualla ja viinalla, tai rohkaisi mieltään huomista taistelua varten kertomalla tämänpäiväisistä teoista. Luja-äänisimmin puhui tietenkin herra Zagloba, ylvästellen aikaansaanneillaan ja silläkin mitä olisi voinut saada aikaan, jollei hevonen olisi tehnyt tenää.
— Sen sanon herroille, puhui hän, kääntyen ruhtinaan, upseerien ja Tyszkiewiczin lippukunnan aatelismiesten puoleen, — etteivät suuret taistelut ole minulle mitään uutta. Olen sekä Moldaussa että Turkissa ollut mukana monissa sellaisissa. Nyt, kun en kuitenkaan muutamiin aikoihin ollut ottanut osaa kenttätaisteluihin, pelkäsin — en vihollista, sillä kukapa pelkäisi moukkia — mutta omaa tulisuuttani, kun muistin, että se voi viedä minut ajattelemattomiin tekoihin.
— Niinkuin veikin.
— Niinkuin veikin! Kysykää vain herra Skrzetuskilta. Heti kun näin herra Wierszulin putoavan hevosen selästä, olin kiiruhtamaisillani hänen avukseen. Töintuskin saivat toverit minut pidätetyksi.
— Juuri niin, sanoi herra Skrzetuski. — Meidän täytyi kuin täytyikin teitä hillitä.
— Mutta, keskeytti Karwicz, — missä Wierszul on?
— Hän on lähtenyt tiedustelulle, hän ei tunne lepoa.
— Huomatkaa siis, hyvät herrat, puhui herra Zagloba, tyytymättömänä siitä, että hänen kertomuksensa oli keskeytetty, — kuinka minä tuon lipun valtasin…
— Wierszul siis ei ole haavoitettu? kysyi Karwicz taasen.
— … Ei se tietenkään ole ensimäinen, jonka elämässäni olen vallannut, mutta mikään entisistä ei ole antanut minulle sellaista työtä.
— Ei haavoitettu, vaan hän sai ruhjevammoja, vastasi Azulewicz, tatari, painaen päänsä lammikkoon juodakseen.
— Minua suuresti kummastuttaa, etteivät kalat ole kuolleet, sanoi herra Zagloba suuttuneena. — Sillä tuollaisen tuulispään olisi pitänyt voida vaikkapa sytyttää veden palamaan.
— Wierszul onkin suuri kavaljeeri.
— Ei sentään niinkään suuri, koska puol' Jania — hän tarkoitti Puljania — antoi hänelle niin paljon tekemistä. Hyi olkoon, teille ei koskaan saa puhutuksi asiaa loppuun. Voisitte sentään ottaa minulta oppia siitä kuinka viholliselta vallataan lippuja…
Keskustelu katkesi, sillä nuori herra Aksak tuli samassa nuotion ääreen.
— Tuon teille uutisia, sanoi hän sointuvalla, vielä lapsellisella äänellä.
— Lapsenpiika ei ehtinyt pestä kapaloja, kissa söi maidon ja lautanen meni rikki, murisi Zagloba.
Mutta herra Aksak ei kiinnittänyt huomiota kiusoitteluun, joka oli tarkoitettu hänen nuoruudelleen, ja sanoi:
— Puljania poistetaan paraikaa…
— Koirat saavat siis sämpylöitä, keskeytti herra Zagloba.
— … Hän tekee tunnustuksia. Neuvottelut ovat keskeytetyt, Brusilowin herra on tulemaisillaan hulluksi raivosta, Chmiel rientää koko päävoimineen Krywonosin avuksi.
— Chmiel? Mitäs Chmielistä tehdään?… Chmiel on humala ["Chmiel" merkitsee puolankielessä humalaa], kun Chmiel tulee, niin saadaan olutta yhdellä äyrillä tynnyri, joko me humallumme tai hän humaltuu, hoki herra Zagloba ylpeänä ja uhkaavasti pyöritellen silmiään läsnäolevia kohti.
— Nyt Chmiel siis tulee, mutta Krywonospa ei odottanut häntä ja hävisi sentähden pelin…
— Hän pelasi, hölmö, kunnes hävisi pelin.
— Machnowkassa on jo kuusituhatta kasakkaa ja niitä johtaa Bohun.
— Kuka, kuka? kysyi Zagloba yhtäkkiä aivan toisella äänellä.
— Bohun.
— Se ei ole mahdollista!
— Niin Puljan ainakin tunnustaa.
— Tuossa se herkku nyt on edessäsi, huudahti surullisesti herra
Zagloba. — Saattavatko ne jo piankin olla täällä?
— Kolmessa päivässä. Taistelulle mennessä ne tietenkään eivät voi kovin kiirehtiä, jotteivät hevoset väsyisi.
— Mutta minä tulen kiirehtimään, minä, murisi Zagloba. — Herran enkelit, pelastakaa minut tuosta roistosta. Antaisin mielelläni vaikkapa lipun, jonka juuri valtasin, jos tuo hurjapää taittaisi niskansa ennenkuin pääsee tänne. Toivon, ettei meidän kauvan tarvitse viipyä täällä. Olemmehan jo näyttäneet Krywonosille mihin pystymme ja nyt olisi aika nauttia lepoa. Minä vihaan tuota Bohunia niin, etten inhotta voi mainita hänen pirullista nimeänsäkään. Minne olenkin joutunut, miksen pysynytkin Barissa, piru minut tänne toikin…
— Älkää hätäilkö, kuiskasi Skrzetuski, — sillä se on häpeällistä.
Meidän joukossamme ei teillä ole mitään vaaraa.
— Etteikö minulla olisi mitään vaaraa! Ettekö te tunne häntä? Ehkäpä hän paraikaa jo ryömiikin meitä kohti jostakin nuotioiden välitse — herra Zagloba katseli levottomana ympärilleen —, ja hän on teille yhtä raivoissaan kuin minullekin.
— Soisipa Jumala minun kohdata hänet, sanoi herra Skrzetuski.
— Jos sitä sellaistakin on pidettävä Jumalan armona, niin tahdon minä puolestani mieluummin jäädä siitä osattomaksi. Kristittynä annan hänelle mielelläni anteeksi kaikki vääryydet, mutta sillä ehdolla, että hänet kaksi päivää sitäennen hirtetään. Minä en pelkää, mutta te ette edes aavista, mikä tavaton inho minut valtaa. Tahdonhan minä toki mielelläni tietää kenen kanssa olen tekemisissä: aatelismies on aina aatelismies ja moukka on moukka. Mutta tuo on jokin piru ihmishahmossa, josta ei koskaan tiedä, miten pitää puolensa sitä vastaan. Rohkeninhan minä hänelle tehdä aika kepposen, mutta kuinka hän minuun katsoa tuijottikin, kun käärin viitan hänen kallonsa ympäri! Sitä minä en rupea kuvailemaan, mutta kyllä minä sen muistan kuoleman hetkelläkin. En sentään tahdo herättää paholaista niin kauvan kuin se nukkuu. Kyllä tässä nyt on tekemistä! Mutta teillepä minä sanon kuin sanonkin, ettette ole kiitollinen ettekä pidä huolta tyttö-raukasta.
— Kuinka niin?
— Sillä lailla vain, sanoi herra Zagloba, vetäen Skrzetuskia hiukan syrjään nuotiosta, — että te yhä ja yhä antaudutte sotaisten mielitekojenne ja uhkarohkeutenne valtaan, te soditte ja soditte, mutta neitonen siellä haarallaan vuodattaa kyyneliä päivästä toiseen, turhaan odottaen teidän responsum'ianne. Sitä ei toinen teidän sijassanne tekisi, vaan olisi hän jo aikoja sitte lähettänyt minut sanansaattajana hänen luokseen. Niin olisi tehnyt se, jonka sydämessä asuu todellinen affectus ja sääli kaihoa kohtaan.
— Aiotteko siis palata Bariin?
— Vaikkapa tänään, sillä minun käy jo tyttöä sääli. Herra Skrzetuski kohotti kaihoavat silmänsä tähtiä kohti ja lausui:
— Älkää puhuko minulle välinpitämättömyydestä, sillä Jumala on todistajani, etten ota leipäpalasta suuhuni enkä unella vahvista uupunutta ruumistani, jollen aina ensin ajattele häntä, eikä minun sydämessäni ole kenelläkään vakinaisempaa asuinsijaa kuin hänellä. Mutta syynä siihen etten ole teitä lähettänyt viemään hänelle sanaa, on se, että itse olen seuraten rakkauteni käskyä halunnut lähteä hänen luokseen ja viipymättä solmia hänen kanssansa ikuisen liiton. Maailman nopeimmilla siivillä olisin halunnut lentää sinne, ruhtinatar-raukan luo.
— No miksi ette sitte lennä?
— Minun ei toki sopinut tehdä sitä ennen taistelua. Olenhan soturi ja aatelismies ja täytyyhän minun valvoa kunniaani.
— Mutta nythän taistelu on ohi, ergo… Saatamme lähteä liikkeelle vaikkapa heti. Herra Skrzetuski huokasi.
— Huomenna iskemme Krywonosin kimppuun.
— Kas tällaista en minä ymmärrä. Te löitte nuoren Krywonosin ja hänen jälkeensä saapui vanha Krywonos. Te lyötte vanhan Krywonosin ja hänen jälkeensä tulee tuo tuolla — ettenhän vain onnettomalla hetkellä lausuisi hänen nimeänsä —: Bohun. Te lyötte hänet ja sitte tulee Chmielnicki. Piru vieköön, jos niin käy, niin voisitte yksintein tehdä seuraa herra Podbipientalle. Silloin laskettaisiin yhteen hölmö tahrattomuuksineen ynnä herra Skrzetuski, summa summarum… kaksi hölmöä ja tahrattomuus. Päästäkää te minut nyt jo rauhaan, taikka muuten minä, jumaliste, yllytän rakastettuanne pettämään teidät. Ja siellä Barissa onkin Jendrzej Potocki, joka aivan säihkyy ja kipunoi, kun hänet näkee ja ehkäpä pian hirnuukin kuin hevonen. Hyi saakeli, jos joku nuori poika olisi sanonut minulle tuon kaiken minkä te juuri sanoitte, poika joka ei ole ollut mukana taistelussa ja jonka täytyy hankkia itselleen mainetta, niin minä sen ymmärtäisin, mutta en ymmärrä teitä, joka olette saanut latkia verta kuin susi ja joka Machnowkan luona tapoitte — niin ainakin minulle on kerrottu — jonkin helvetin lohikäärmeen tai ihmissyöjän tai mikä tuo olikaan. Minäpä vannon tuon taivaallisen kuun nimessä, että te joko kiertelette sanomasta totuutta tai olette tulleet sellaiseksi herkkusuuksi, että pidätte verestä enemmän kuin häävuoteesta.
Herra Skrzetuski tuli tahtomattaan katsahtaneeksi kuuta, joka kuin hopeinen laiva purjehti korkealla välkkyvällä taivaalla leirin yläpuolella.
— Te erehdytte, sanoi hän hetken perästä. — En minä pidä veren mausta enkä myöskään etsi mainetta, mutta minun ei sovi heittää tovereitani raskaan hädän hetkenä, jolloin ei ketään saa puuttua lippukunnasta. Sen vaatii ritarikunnia ja se on pyhä asia. Mitä taas sotaan tulee, niin kestää se epäilemättä kauvan, sillä roistomaisuus on kuin onkin liiaksi kasvanut. Mutta koska Chmielnicki nyt tulee Krywonosin avuksi, niin seuraa siitä, että sotatoimet joksikin aikaa keskeytyvät. Huomenna Krywonos joko tarjoaa meille taistelun, tai ei. Jos hän tarjoaa taistelun, niin hän Jumalan avulla on saava ansaitun läksytyksen. Mutta sitte täytyy meidän varmaan lähteä rauhallisemmille seuduille saadaksemme edes hiukan levähtää. Onhan jo kulunut kaksi kuukautta ilman että olemme saaneet nukkua tai syödä, kaksi kuukautta, jolloin me vain olemme taistelleet ja taistelleet. Ei ole kattoa päämme päällä päivällä eikä yöllä, me olemme alttiina kaikille säille. Ruhtinas ei ole ainoastaan suuri sotapäällikkö, vaan myöskin viisas mies. Hän ei suinpäin kiirehdi Chmielnickiä vastaan, sillä hänellä on vain muutama tuhat miestä, kun taas Chmielnickillä on kymmeniä tuhansia. Siksi hän lähteekin, kuten tiedän, Zbaraziin saamaan vereksiä voimia. Siellä hän värvää uutta sotaväkeä, koko valtakunnan aateli rientää sinne hänen luoksensa ja vasta sitte lähdemme suurelle sotaretkelle. Huomenna on siis viimeinen työpäivä, mutta ylihuomenna voin jo hyvällä omallatunnolla lähteä Bariin. Ja lisäksi voin rauhoittaa teitä sillä, ettei tuo Bohun missään tapauksessa ehdi tänne huomiseksi eikä niinmuodoin tule ottamaan osaa taisteluun. Ja vaikkapa ottaisikin, niin toivon, että hänen talonpoikais-tähtensä kalpenee, ei ainoastaan ruhtinaan, vaan minunkin ritaritähteni rinnalla.
— Kyllä se mies on Belsebub ihmishahmossa. Sanoin teille, etten pidä tungoksesta, mutta hän on tungostakin pahempi, vaikken, — sen toistan vieläkin — tunnekaan pelkoa, vaan ainoastaan voittamatonta inhoa häntä kohtaan. Mutta vähät siitä. Huomenna siis ensinnä peitomme moukkien selkänahkoja, sitte mennä hihkaamme Bariin. Ja kuinka ne ihanat silmät sitte katselevatkin teitä ja kuinka ne posket hehkuvat! Minun täytyy kuin täytyykin teille sanoa, että minunkin on häntä ikävä, sillä minä rakastan häntä kuin isä. Älkääkä te sitä ihmetelkö. Poikia, legitime natos, minulla ei ole, omaisuuteni on kaukana, aina Turkissa asti, jossa pakanalliset isännöitsijäni sen varastavat, elän orpona tässä maailmassa eikä minulla vanhoilla päivilläni ole edessäni muuta neuvoa kuin lähteä vieraaksi herra Podbipientan luo Myszykiszkiin.
— Kaikki käy aivan toisin, älkää te surko. Siitä mitä te olette tehnyt minun hyväkseni, en voi olla teille tarpeeksi kiitollinen.
Keskustelu keskeytyi, sillä joku upseeri, joka sattui kulkemaan ohitse, kysyi:
— Kuka tuolla on?
— Wierszul, huudahti herra Skrzetuski, tuntien hänet äänestä, — tuletteko tiedusteluretkeltä?
— Tulen, ja nyt viimeksi ruhtinaan luota.
— Mitäs sitte kuuluu?
— Huomenna on taistelu. Vihollinen laajentaa tokeita ja rakentaa siltoja Styrin ja Sluczin yli päästäkseen meidän luoksemme.
— No, mitä ruhtinas siihen sanoi?
— Ruhtinas sanoi: "hyvä".
— Eikö mitään muuta?
— Ei, eikä käskenyt sitä estämäänkään. Ja siellä ovat nyt kirveet ahkerassa työssä. Kyllä ne hakkaavat siellä aamuun asti.
— Saitteko vankeja?
— Sain seitsemän. Kaikki ne tunnustavat kuulleensa Chmielnickin olevan tulossa tänne, mutta vielä olevan hyvän matkan päässä. Mikä yö!
— Näkee kuin päivällä. Mitenkäs te jaksatte senjälkeen kuin putositte?
— Luita särkee. Lähden kiittämään Herkulestamme ja sitte nukkumaan, sillä olen väsyksissä. Kunpa saisi nukkua edes pari tuntia.
— Hyvää yötä.
— Hyvää yötä.
— Lähtekää tekin, sanoi herra Skrzetuski Zagloballe, — sillä on jo myöhäistä ja aamulla alkaa työ.
— Ja ylihuomenna matkalle, muistutti herra Zagloba.
He lähtivät ja asettuivat, luettuaan isämeitän, maata tulen ääreen. Nuotiotkin sammuivat toinen toisensa jälkeen. Pimeys verhosi pian leirin ja vain kuu loi siihen hopeista välkettään, valaisten yhä uusia nukkuvien ryhmiä. Hiljaisuudessa kuului enään vain yleinen mahtava kuorsaaminen ja leirivartioiden huutelut.
Uni ei kuitenkaan pitkäksikään aikaa saanut sulkea sotamiesten raskaita silmäluomia. Tuskin oli ensimäinen aamunkoi valkaissut yön varjoja, kun kaikilta kulmilta leiriä alkoi kaikua herätystoitotuksia.
Tuntia myöhemmin ruhtinas upseerien suureksi hämmästykseksi peräytyi pitkin koko linjaa.