ENSIMÄINEN LUKU.
Niin pian kuin hevoset olivat levänneet, läksivät he liikkeelle ja ajoivat niin kiireesti, että he kuun noustessa aron yli olivat likellä Studenkaa, Waladynkan takana. Edellimmäisenä ratsasti herra Wolodyjowski, tarkoin tähystellen joka taholle. Hänen jäljessään tuli Zagloba, ratsastaen Helenan vierellä ja viimeisenä kulkueessa oli Rzendzian, johtaen kahta kuormitettua hevosta sekä kahta ratsua, jotka hän kiireessä oli ottanut Horpynan tallista. Zagloban suu kävi lakkaamatta ja tällä kertaa hänellä todella oli yhtä toista kertomista ruhtinattarelle, joka villissä rotkossaan ei ollut saanut maailmalta mitään tietoja. Zagloba kertoi siinä alusta asti, kuinka he olivat hakeneet ruhtinatarta ja miten Skrzetuski oli lähtenyt etsimään Bohunia aina Perejaslawiin asti, tietämättä, että tämä oli saanut surmansa, sekä kuinka vihdoin Rzendzian oli atamanilta onnistunut kuulemaan ruhtinattaren piilopaikasta ja tuonut tietonsa Zbaraziin.
— Laupias Jumala, sanoi Helena, kohottaen kauniit, kalpeat kasvonsa kuuta kohti, — onko siis herra Skrzetuski lähtenyt hakemaan minua aina Dnieperin takaa asti?
— Perejaslawista asti, niinkuin teille sanoin. Ja varmaan hän olisi tullut meidän mukanamme, mutta meillä ei ollut aikaa lähettää hänelle sanaa, koska tahdoimme heti kiirehtiä teitä auttamaan. Hän ei vielä tiedä mitään teidän pelastuksestanne ja joka päivä hän rukoilee teidän puolestanne. Mutta älkää enää surko häntä, kestäköön nyt vielä jonkun aikaa, koska häntä odottaa sellainen palkinto.
— Ja minä kun luulin, että kaikki ovat minut unohtaneet ja rukoilin
Jumalalta vain kuolemaa.
— Kaukana siitä, että olisimme teidät unohtaneet. Koko ajan me vain mietimme, kuinka voisimme päästä avuksenne. Kyllä minulla siinä olikin päänvaivaa, samoin kuin Skrzetuskillakin, mutta täytyy kuitenkin tunnustaa, ettei tuokaan ritari, joka ratsastaa tuossa edellämme, liioin ole säästänyt työtään eikä vaivojaan.
— Jumala sen hänelle palkitkoon.
— Nähtävästi te molemmat olette sellaisia, että ihmiset yleensä teihin kiintyvät, mutta Wolodyjowskille todellakin olette kiitollisuuden velassa, sillä kahden me hänen kanssaan leikkelimme Bohunin palasiksi kuin minkäkin hauen.
— Herra Skrzetuski kertoi jo Rozlogissa minulle Wolodyjowskista ja sanoi häntä parhaaksi ystäväkseen.
— Oikein hän siinä tekikin. Siinä pienessä ruumiissa asuu suuri sielu. Nyt hän on aivan kuin hölmistynyt, sillä nähtävästi teidän kauneutenne on hänet huumannut. Mutta odottakaa vain, kunhan hän tointuu ja pääsee entiselleen. Kuninkaanvaalin aikana me kyllä yhdessä näytimme, mihin kelpaamme.
— Onko meillä siis uusi kuningas?
— Vai ei se raukka ole tuossa kirotussa luolassa saanut tietää edes sitäkään. Onpa niinkin. Jan Kasimir, joka valittiin jo viime syksynä ja joka siis on ollut hallitsijana kahdeksatta kuukautta. Nyt alkaa suuri sota roistoväkeä vastaan, Jumala vain suokoon, että se päättyisi onnellisesti, sillä ruhtinas Jeremi on sivuutettu ja hänen sijalleen valittu toisia, jotka kykenevät tehtäväänsä yhtä vähän kuin minä naimisiin.
— Lähteekö herra Skrzetuskikin sotaan?
— Hänhän on niin vakaa sotilas, etten ymmärrä mikä häntä pidättäisi menemästä. Me olemme molemmat samanlaiset: kun halu ottaa meidät valtoihinsa, niin ei mikään voima meitä pidätä. Kyllä me viime vuonna näytimme niille roistoille. Yö ei riittäisi, jos rupeaisin kertomaan teille kaikkea. Tietysti me lähdemme sotaan ja lisäksi kevein sydämin, sillä nythän me olemme löytäneet teidät, poloisen tyttömme, jota vailla elämämme oli kerrassaan kurjaa.
Ruhtinatar käänsi suloiset kasvonsa Zaglobaa kohden.
— En tiedä miksi minusta pidätte, mutta varmaankaan ette pidä minusta enemmän kuin minä teistä.
Zagloba alkoi tyytyväisenä läähättää.
— Pidätte siis minusta?
— Pidän varmasti.
— Jumala teitä palkitkoon, sillä nyt käy vanhuuteni keveämmäksi kantaa. Ovathan naiset minuun joskus vielä katsoneet, kuten nytkin Varsovassa kuninkaanvaalin aikana — Wolodyjowski sen saattaa todistaa —, mutta vähät minä itse puolestani rakastumisista, vaikka minulla onkin kuuma veri. Minulle riittää isällinen tunne.
Syntyi hetken vaitiolo. Vain hevoset päristelivät kuuluvasti, toinen toisensa jälkeen. Kulkijat pitivät tätä suotuisana enteenä.
— Onneksi, onneksi, vastasivat ratsastajat.
Yö oli kirkas. Kuu nousi yhä korkeammalle taivaalla, joka oli täynnä välkkyviä tähtiä, ja kävi yhä pienemmäksi ja kalpeammaksi. Väsyneet hevoset hiljensivät askeliaan ja uupumus alkoi vallata ratsastajatkin. Wolodyjowski pidätti ensimäisenä hevosensa.
— Nyt sopisi ehkä levähtää, sanoi hän. — Pian alkaa hämärtää.
— Kyllä onkin jo aika, sanoi Zagloba. — Minä olenkin jo niin uninen, että näen hevoseni pään kahtena.
Ennen levollemenoa piti kuitenkin Rzendzian huolen illallisesta. Hän viritti tulen, otti ratsun selästä haarasäkin ja veti sieltä esiin eväät, jotka hän oli hankkinut Burlajn luona Jampolissa. Säkissä oli maissileipää, kylmää lihaa, makeisia ja moldaulaista viiniä. Nähdessään kaksi nahkasäkkiä aivan pyöreinään viiniä, joka miellyttävällä kulinalla ilmaisi olemassaolonsa, herra Zagloba unohti unensa. Toiset tarttuivat ahneesti ruokaan ja alkoivat syödä. Kaikille riitti runsaasti. Tarpeeksi syötyään pyyhki herra Zagloba suunsa takin liepeeseen ja sanoi:
— Kuolemaani asti tulen yhä toistamaan: ihmeelliset ovat Jumalan tuomiot. Kas nyt tuo meidän armollinen neitimme on vapaa. Ja nyt me lohdutetuin mielin istumme täällä paljaan taivaan alla ja juomme Burlajn viiniä. En tahdo sanoa, ettei unkarilainen viini olisi parempaa, sillä tuo nahkahan hajuaa, mutta matkalla kyllä tämäkin kelpaa.
— Yhtä asiaa vain en saata tarpeeksi ihmetellä, sanoi Helena, — nimittäin sitä, että Horpyna niin helposti suostui jättämään minut teille.
Herra Zagloba katsahti ensin Wolodyjowskiin, sitten Rzendzianiin ja räpytteli silmiään.
— Suostui, kun oli suostuminen. Ja mitäpä siitä salaa — sillä eihän se mikään häpeä ole —, että me teimme lopun heistä molemmista, sekä Horpynasta että Czeremysistä.
— Onko se mahdollista? kysyi ruhtinatar kauhistuneena.
— Ettekö kuullut laukauksia?
— Kuulin kyllä, mutta luulin Czeremysin ampuvan.
— Ei ampuja ollut Czeremys, vaan tuo poika tuossa. Hän se päästi kuulan noita-akan läpi.
— Piru siinä pojassa asuu, se on varma. Tällä kertaa ei hän sentään voinut menetellä toisin, sillä noita-akka tahtoi itsepäisesti lähteä meidän matkaamme, joko aavistaen jotakin, tai muuten uppiniskaisuuttaan. Siihen oli vaikea suostua, sillä pianhan hän olisi huomannut, ettei meidän ollut tarkoituskaan lähteä Kiovaan. Ja niin tuo poika ampui hänet ja minä tein selvän Czeremysistä. Se se oli oikea ulkomaan hirviö eikä Jumala luullakseni lue sitä minulle syyksi. Varmaan hän helvetissäkin herättää yleistä inhoa. Vähää ennen kuin lähdimme rotkosta, ratsastin hiukan edellä ja työnsin heidät syrjään, jotta ette ruumiita nähdessänne pelästyisi, tai pitäisi näköä pahana enteenä.
Ruhtinatar virkkoi:
— Liian monta läheistä henkilöä olen jo näinä kauheina aikoina nähnyt kuolleina, en enää pelästy murhattujen näköä. Mutta tietysti olisin mieluummin suonut, ettei olisi jäänyt verta jälkeeni, jotta ei Jumala minua siitä rankaisisi.
— Se ei ollutkaan mikään ritarillinen teko, sanoi Wolodyjowski karusti, — enkä minä olisi tahtonut ryhtyä siihen.
— Mitä sitä nyt rupeaa arvostelemaan, hyvä herra, sanoi Rzendzian, — kun ei muuta voinut tehdä. Toinen asia olisi, jos olisimme tuhonneet jonkin hyvän ihmisen, mutta Jumalan viholliset saa tappaa. Minä olen itse nähnyt, kuinka tuo noita-akka oli liitossa pahojen henkien kanssa. Sellaista ei minun käy sääli.
— Mutta mitäs teidän sitten käy sääli? kysyi ruhtinatar.
— Rahoja, jotka olivat rotkossa piiloon kaivettuina. Bohun mainitsi minulle niistä. Mutta te, hyvät herrat, piditte sellaista kiirettä, ettei ollut aikaa kaivaa niitä esiin, vaikka hyvin tiesin paikan myllyn luona. Sydäntäni viilsi, kun täytyi jättää niin paljon kaikenlaista aarretta siihenkin huoneeseen, missä neiti asui.
— Katsokaappa nyt millaisen palvelijan saatte, sanoi Zagloba ruhtinattarelle. — Herraansa lukuun ottamatta olisi hän valmis nylkemään kenen hyvänsä, vaikka itse pirun, tehdäkseen hänen nahastaan kauluksen.
— Suokoon Jumala, ettei herra Rzendzianille tulisi syytä moittia minua kiittämättömyydestä, vastasi Helena.
— Kiitän nöyrimmästi armollista neitiä, vastasi poika, suudellen
Helenan kättä.
Sillaikaa istui Wolodyjowski ääneti, juoden viiniä nahkasäkistä ja ollen hyvin tuiman ja sotaisen näköinen. Vihdoin alkoi hänen epätavallinen vaitiolonsa herättää Zagloban huomiota.
— Herra Michal, sanoi hän, — te tuskin enää päästätte sanaa suustanne. (Vanhus kääntyi samassa ruhtinattareen päin.) Enkös minä jo sanonut teille, että kauneutenne vie häneltä sekä järjen että puhelahjan.
— Olisi parempi, jos nukkuisitte ennen päivän tuloa, vastasi hämillään ritari ja alkoi kiivaasti liikuttaa viiksiään, niinkuin jänis koettaessaan rohkaista itseään.
Mutta vanha aatelismies oli oikeassa: ruhtinattaren tavaton kauneus piti pientä ritaria ikäänkuin alituisessa juopumuksen tilassa. Herra Michal katseli häntä katselemistaan ja kyseli itseltään, onko mahdollista, että tuollainen olento kävelee maan päällä. Paljon hän eläessään oli nähnyt kaunottaria — kauniit olivat Anna ja Barbara Zbarazka, komea oli myöskin Anusia Borzobohata, upea oli neiti Zuk, jota Roztworowski niin liehitteli ja Wierszulin ihailemat Skoropadzka ja Bohowytinianka, mutta kukaan heistä ei voinut kilpailla tämän ihanan arokukan kanssa. Noiden toisten seurassa oli herra Wolodyjowski hyvällä tuulella ja puhelias, mutta katsellessaan näitä samettisia, suloisia ja uneksivia silmiä, niiden silkkisiä verhoja, joiden varjo lankesi poskille asti, tuota olkapäille ja niskaan valuvaa tukkaa, joka oli hajallaan kuin hyasintin terälehdet, solakkaa vartaloa, korkeaa povea, jota hengitys hiljaa liikutteli ja josta kohosi suloinen lämpö, kasvojen liljanvalkeutta, huulten ruusuja ja vadelmia, kaikkea tuota katsellessaan herra Wolodyjowski suorastaan unohti puhetaitonsa ja — mikä oli vieläkin pahempi — hän tunsi olevansa kömpelö, tyhmä ja varsinkin pieni, vieläpä niin pieni, että oli suorastaan naurettavaa. "Hän se on ruhtinatar, mutta minä olen koulupoika", ajatteli hän jonkinlaisella katkeruudella itsekseen, ja hän olisi suonut, että olisi sattunut jokin merkillinen tapaus, että esimerkiksi pimeydestä olisi ilmestynyt jokin jättiläinen, sillä vasta silloin olisi herra Michal raukka voinut osottaa, ettei hän ole niin pikkuinen kuin miltä hän näyttää. Häntä harmitti myöskin, että herra Zagloba tyytyväisenä pani merkille tuon muka tyttärensä hurmaavan kaikki ihmiset, että hän joka hetki röhki, kiusotteli häntä ja kauheasti räpytteli silmiään.
Ruhtinatar, hän istui tulen ääressä rusoisen liekin ja kalpean kuun valossa, suloisena, tyynenä, entistäänkin kauniimpana.
— Tunnustakaappa vain, herra Michal, sanoi aamulla herra Zagloba, hetkiseksi jouduttuaan kahdenkesken herra Michalin kanssa, — ettei toista tuollaista tyttöä ole koko valtakunnassa. Jos näytätte minulle toisen yhtä hyvän, niin saatte sanoa minua lurjukseksi ja siaksi.
— Sitä en kiellä, vastasi pieni ritari. — Verraton hän on, aarre, jollaista en ole tähän asti vielä nähnyt. Sillä eivät edes nuo marmoriset jumalattarien kuvat, jotka näimme Kazanowskien palatsissa, voi kilpailla hänen kanssansa. Onko siis kumma, että parhaat miehet mittelevät miekkojaan hänen takiaan. Sen hän kyllä ansaitsee.
— Eikö totta, sanoi Zagloba, — Jumal' avita, on mahdoton tietää milloin hän on kauniimpi, aamulla vaiko illalla. Hän elää alituisesti ruusunkukkasen ihanuudessa. Olen teille kertonut, että minäkin ennen olin tavattoman komea mies, mutta silloisessakaan tilassani en vetänyt vertoja hänelle, vaikka kyllä toiset ihmiset sanovat meidän olevan niin toistemme näköiset kuin kaksi marjaa.
— Menkää hiiteen, huudahti pikku ritari.
— Älkää te suuttuko, herra Michal, tehän olette aivan sotaisen näköinen. Katselette ruhtinatarta kuin pukki kaaleja ja rypistelette siinä kulmianne. Saattaisipa melkein vannoa, että rakkaus kalvaa luitanne, mutta makkarapa ei olekaan koiraa varten.
— Hyi, sanoi Wolodyjowski — ettekö häpeä, vanhana miehenä puhua tuollaisia tyhmyyksiä.
— No, miksi sitten olette niin synkän näköinen?
— Te luulette vaaran jo lentäneen ohitsemme niinkuin lintu lentää ja että jo olemme kokonaan turvassa, mutta nytpä onkin tarkoin mietittävä, ettemme joutuisi ojasta allikkoon. Meidän edessämme on vaikea tie ja herra ties, mikä meitä voi kohdata, sillä seudut joita kohden ratsastamme, ovat varmaan jo liekkien vallassa.
— Kun minä Rozlogissa olin päässyt Bohunin käsistä, oli asema vieläkin huonompi, sillä takaapäin meitä ahdistettiin ja edessä oli kapina. Siitä huolimatta kuljin koko Ukrainan läpi kuin minkäkin liekkimeren ja pääsin Bariin asti. Miksikä meidän päämme nyt olisi vaarassa? Pahimmassa tapauksessa valitsemme lyhyimmän tien Kamienieciin.
— Niin, mutta myöskin turkkilaisilla ja tatareilla on sinne lyhyt tie.
— Mitä te nyt puhutte?
— Puhun vain niinkuin asiat ovat ja sanon, että täytyy punnita kaikki juurta jaksain. Meidän on parempi välttää Kamienieciä ja lähteä Baria kohden, sillä kasakat kuitenkin kunnioittavat turvanuijaa ja roskaväestä kyllä suoriudumme. Mutta jos yksikin tatari huomaa meidät, niin olemme hukassa. Minä ne kyllä tunnen ja kun tatarilaisparvi on tulossa, osaan lähteä tieheni lintujen ja susien mukana. Mutta jos taas joutuisimme suoraan tuollaisen parven käsiin, niin silloin en suoriutuisi heistä millään.
— Lähtekäämme siis Bariin päin tai Barin ohitse ja tappakoon rutto mokomatkin Kamienienicin lipektatarit ja tsheremissit heidän karavanimajapaikoissaan. Ettekö te tiedä, että Rzendzian Burlajlta hankki itselleen turvanuijan? Voimme siis huoletta kaikkialla kulkea kasakkain maan halki. Olemmekin jo ratsastaneet pahimpien erämaiden läpi, tästä puoleen tulemme ihmisten ilmoille. Siellä täytyy sitten pitää huoli siitäkin, että tulemme talonpoikaismajoille iltalypsyn aikaan, sillä neidin takia se on kaikin puolin parempi. Minusta tuntuu, herra Michal, siltä kuin te katsoisitte asioita liian synkästi. Olisipa nyt kumma — ja sen sanon kehumatta itseäni tai teitä —, jollei kolme oivallista miestä suoriudu kaikesta mikä arolla voi sattua. Jos yhdistämme oveluutemme teidän sapeliinne, niin voimme huoletta lähteä matkaan. Rzendzianillahan on Burlajn turvanuija ja se riittää, sillä Burlaj hallitsee tällä hetkellä koko Podoliaa ja kun olemme päässeet Barin taakse, niin siellä taas jo tapaamme Lanckoronskin rajavartioineen. Eteenpäin siis, herra Michal, älkäämme tuhlatko aikaa. Eivätkä he tuhlanneetkaan aikaa, vaan lähtivät kiitämään pitkin aroa pohjoista ja länttä kohden, minkä hevoset pääsivät. Móhilevin kohdalla he jo saapuivat asutummille seuduille, niin että kaikkialla iltaisin helposti löysi jonkun talonpoikaisasumuksen tai kylän, jonne saattoi yöpyä. Aamun sarastaessa he kuitenkin aina taas olivat ratsun selässä ja matkalla. Onneksi oli kuiva kesä, päivät olivat helteiset, yöt kasteiset ja aamuisin oli koko aro hopeisena ikäänkuin härmän peitossa. Tuuli oli kuivattanut vedet, joet olivat laskeneet, oli helppo päästä niiden poikki. Kuljettuaan jonkin aikaa Lozowan vartta ylöspäin, pysähtyivät he hiukan pitemmältä lepäämään Szarogrodiin, jossa majaili Burlajn komennonalainen kasakkarykmentti. Täällä kohtasivat he myöskin Burlajn lähettiläät ja heidän joukossaan sadanpäämies Kunan, jonka he olivat tavanneet Jampolissa Burlajn pidoissa. Tämä hiukan ihmetteli, että he eivät kulje Braclawin, Rajgradin ja Skwiran tietä Kiovaan, mutta hänessä ei myöskään herännyt epäluulo heidän hankkeisiinsa nähden, varsinkin kun Zagloba selitti, että he ovat välttäneet sitä tietä, koska pelkäävät tatareja, jotka kuuluvat lähestyvän Dnieperin suunnalta. Kuna kertoi heille nyt heti Burlajn lähettäneen hänet rykmentin luo ilmoittamaan, että sen oli lähdettävä sotaan, ja että hän itse kaikkien jampolilaisten joukkojen ja budziakin tatarien kanssa piakkoin lähtee Szarogrodiin, sieltä marssiakseen eteenpäin.
Burlajn luo oli saapunut Chmielnickin pikalähettejä ilmoittamaan sodan alkaneen ja käskemään häntä marssittamaan kaikki rykmentit Wolyniaan. Burlaj oli kuitenkin jo aikoja sitten päättänyt rynnätä Baria kohden ja odotti vain tatarilaisia apujoukkoja, Barin tienoilla kun oli puhjennut vaarallinen kapina. Ylipäällikkö herra Lanckoronski oli nimittäin siellä perinpohjin lyönyt melkoiset sinne sijoitetut joukot, valloittanut kaupungin ja asettanut linnaan varusväen. Oli kaatunut muutama tuhat kasakkaa ja heidän kuolemansa tahtoi vanha Burlaj kostaa, tai ainakin valloittaa linnan takaisin. Kunan tuomat Chmielnickin viimeiset käskyt, joiden mukaan hänen oli mentävä Wolyniaan, kuitenkin tulivat näiden aikomusten tielle. Heidän ei siis tällä kertaa pitänyt käydä piirittämään Baria, jolleivät tatarit sitä välttämättä vaatisi.
— Näettekö nyt, herra Michal, sanoi toisena päivänä Zagloba, — Bar on kuin onkin meidän edessämme ja voisinpa minä vaikkapa uudelleen piiloittaa sinne ruhtinattaren. Piru hänet siellä kuitenkin perisi. Minä näet en enää usko Bariin enkä mihinkään oveluuteen, siitä alkaen kuin roskaväellä on enemmän tykkejä kuin kruunun sotajoukoilla. En kuitenkaan ole huolissani, vaikka ympärillemme kokoontuukin pilviä.
— Nyt ei ainoastaan pilveile, vastasi ritari, — vaan on myrsky jo kintereillämme. Toisin sanoen: tatarit ja Burlaj, joka, jos saisi meidät kiinni, olisi suuresti hämmästyksissään, kun emme pyrikään Kiovaa kohden, vaan vastakkaiselle taholle.
— Varmaan hän olisi valmis näyttämään meille toisen tien — näyttäköön hänelle piru ensin, mikä tie vie suorimmin helvettiin. Tehdäänpäs sellainen sopimus, herra Michal, että minä meidän kaikkien puolesta suoritan roskaväen kanssa sattuvat asiat, ja että teidän osallenne jää selvittää välimme tatarien kanssa.
— Helppohan teidän on selviytyä roskaväestä, koska se pitää meitä omina väkinään, vastasi Wolodyjowski. Mitä taas tatareihin tulee, niin on nyt ainoa pelastus kiireen kautta paeta ja pujahtaa pois verkon perästä niin kauan kuin vielä on aikaa. Meillä on kyllä vastaiseksi hyvät hevoset, mutta ehkä matkan varrella käy tarpeelliseksi ostaa uusia, jotta ne aina pysyisivät vereksinä.
— Siihen herra Longinuksen kukkaro kyllä riittää ja jollei riitä, niin otamme Rzendzianilta Burlajn antaman. Ja nyt eteenpäin.
He alkoivat ratsastaa vieläkin kiireemmin. Pian peitti vaahto hevosten kyljet ja putoili siitä kuin lumihahtuvat viheriälle arolle. Kuljettiin Derlan ja Ladawan yli. Barekissa osti herra Wolodyjowski uudet hevoset, mutta ei jättänyt sinne entisiä, sillä Burlajn lahjoittamat olivat jaloa rotua. Ne säilytettiin valtoimina ja seurue kulki eteenpäin, pysähtyen yhä lyhyemmäksi aikaa yösijalle. Kaikkien terveys pysyi erinomaisessa kunnossa ja Helena, vaikka olikin matkasta väsynyt, tunsi joka päivä saavansa enemmän voimia. Rotkossa oli hän viettänyt täydelleen yksinäistä elämää, hän oli tuskin astunut jalallaan ulos kullatusta tuvastaan, koska hän ei ollut tahtonut tavata julkeata Horpynaa ja kuunnella hänen puheitaan ja muistutuksiaan. Nyt, aron raikkaassa ilmassa, palasi hänen terveytensä. Ruusut alkoivat kukkia hänen poskillaan ja aurinko rusketutti hänen kasvonsa, mutta siitä saivat silmät entistä enemmän loistoa ja kun tuuli ajoi hiukset hänen otsalleen, teki mieli sanoa: tuossapa ajaa aavaa aroa jokin mustalaisneito, mitä ihanin povaajatyttö tai mustalaisprinsessa. Hänen edessään keinuivat kukat ja hänen jäljessään tulivat ritarit.
Herra Wolodyjowski tottui vähitellen Helenan tavattomaan kauneuteen ja kun matkustaminen näin yhdessä toi heitä likemmä toisiaan, niin hän lopulta tyyntyi. Hän sai takaisin entisen puheliaisuutensa ja iloisuutensa ja kannustaen hevosensa Helenan kohdalle, kertoi hän hänelle Lubniesta ja ennen kaikkea ystävyydestään Skrzetuskiin. Hän huomasi nimittäin ruhtinattaren mielellään kuuntelevan juuri siitä. Välistä hän myöskin kiusotteli häntä, sanoen:
— Minä olen Bohunin ystävä ja vien teidät hänen luoksensa.
Mutta Helena pani kätensä yhteen ikäänkuin hän olisi kauhistunut ja alkoi hellällä äänellä rukoilla:
— Älkää tehkö sitä, julma ritari. Tappakaa minut pikemmin heti paikalla.
— Ei, se ei ole mahdollista, en minä sitä tee, vastasi julma ritari.
— Lyökää minulta kaula poikki, virkkoi ruhtinatar, siristäen ihania silmiään ja kurottaen kaulaansa häntä kohden.
Silloin tunsi pieni ritari taasen outoa nakertelua koko olennossaan. "Tuo tyttö menee päähän niinkuin viini!" ajatteli hän itsekseen, "mutta minäpä en juovu hänestä, koska hän on toisen oma!" ja rehellinen herra Michal ravisti tunteen yltään ja kannusti hevostaan eteenpäin. Ja kun hän oli ratsunsa selässä sukeltanut pitkään ruohikkoon kuin mihinkäkin veteen, katosi hänestä huumauksen tunne ja hän kiinnitti koko huomionsa tiehen. Hän katsoi, onko se turvallinen, onko heidän ratsastettava eteenpäin, vai läheneekö jostakin päin seikkailu. Hän ponnisti jalkansa astuimiin, nosti keltaiset viiksensä ruohomerestä ja katseli, nuuski ja kuunteli kuin tatarilainen, vaaniessaan saalista villeillä aroilla. Herra Zagloba oli hänkin mitä parhaimmalla tuulella.
— Helpompi meidän nyt on paeta, sanoi hän, — kuin silloin Kahamlikin varrella, kun meidän jalkaisin täytyi juosta kuin koirat, kieli pitkällään. Kieleni oli silloin niin kuivana, että sillä olisin voinut vaikkapa veistää puuta. Nyt, Jumalan kiitos, saa toki levätä yöllä ja myöskin silloin tällöin kastella kurkkuansa.
— Muistattekos kuinka te käsillänne kannoitte minut joen yli, sanoi
Helena.
— Olipa myöskin, Herra nähköön, ketä kantaa! Skrzetuski voi sen vakuuttaa.
— Huhuh! nauroi Rzendzian.
— Älkää nyt viitsikö! sanoi ruhtinatar, punehtuen ja luoden silmänsä maahan.
Näin he arolla juttelivat, lyhentääkseen matkaa Vihdoin he Barekin ja Joltuszkowin takana tulivat seudulle, jota sodan hampaat vasta olivat raadelleet. Ensinnä olivat siellä hävittäneet asestetut roskajoukot ja aivan hiljan oli myöskin herra Lanckoronski siellä polttanut ja tuhonnut. Vasta toistakymmentä päivää sitten hän nimittäin oli peräytynyt Zbaraziin. Matkustajat saivat paikkakunnan asukkailta kuulla, että Chmielnicki ynnä khani kaikkine joukkoineen olivat marssineet ljaheja tai pikemmin ylipäällikköjä vastaan, koska heidän joukkonsa ovat kapinassa eivätkä tahdo suorittaa palvelustaan muiden kuin Wisniowieckin johdolla. Yleensä ennustettiin, että nyt tulee tuho joko ljaheille tai kasakoille, kun isä Chmielnicki ja Jarema tapaavat toisensa. Koko maa oli kuin tulessa. Kaikki olivat tarttuneet aseihin ja lähteneet pohjoiseen päin, liittyäkseen Chmielnickiin. Alamaasta Dniesterin suistoilta taas vyöryi Burlaj koko mahtinsa kanssa ja pitkin matkaa liittyi mukaan rykmenttejä asemasijoiltaan ja hevostensa ruokintapaikoilta. Kaikkialle oli nimittäin saapunut lähtökäsky. Liikkeellä olivat nyt kasakkain sotamiehistöt, lippukunnat ja rykmentit ja näiden ohella vyöryi aaltona eteenpäin järjestyksetön, varstoilla, talikoilla, puukoilla ja keihäillä aseistettu rahvas. Hevos- ja puhvelipaimenet olivat jättäneet leirinsä, talonpojat majansa, mehiläishoitajat kekonsa, villit kalastajat Dnieperin kaislikot, metsästäjät kuusikkonsa. Kylät, kauppalat ja kaupungit olivat tyhjentyneet. Kolmesta vojevodakunnasta oli paikoilleen jäänyt vain vanhat naiset ja lapset, sillä nuoret tytötkin olivat lähteneet kasakoitten mukana ljaheja vastaan. Samalla läheni idästä koko päävoimineen Chmielnicki, pahaaennustavana myrskynä, musertaen mahtavalla kädellään tieltään linnat ja linnoitukset ja surmaten kaikki, jotka olivat säästyneet edellisistä hävityksistä.
Päästyään ruhtinattarelle niin surullisesti muistorikkaan Barin ohi, tulivat matkustajamme vanhalle maantielle, joka vie Latyczowiin, Ploszkirowiin, Tarnopoliin ja yhä kauemma, aina Lembergiin asti. Täällä alkoivat he yhä useammin tavata milloin järjestymättömiä vankkurileirejä, milloin jalkaväen tai kasakkajoukkojen osastoja, milloin talonpoikaisparvia, milloin äärettömiä, tomupilven peittämiä härkälaumoja, joita kuljetettiin kasakka- ja tatarilaisjoukkojen ravinnoksi. Tie kävi yhä vaarallisemmaksi, sillä vähän päästä heiltä kyseltiin, missä asioissa he kulkevat, mistä tulevat ja minne menevät. Kasakkain sotamiehistölle näytti Zagloba silloin Burlajn turvanuijaa ja sanoi:
— Me olemme Burlajn lähettiläitä ja tuomme Bohunille tuota tyttöä.
Nähdessään pelätyn päällikön turvanuijan, kasakat tavallisesti hajaantuivat, varsinkin, kun jokainen ymmärsi, että jos Bohun on hengissä, niin hän varmaankin temmeltää jossakin lähellä puolalaisten ylipäällikköjen sotajoukkoja, Zbarazin tai Konstantinowin tienoilla. Mutta paljon vaikeampaa oli tulla toimeen rahvaan kanssa. Tietämättömillä juopoilla ja villeillä paimenjoukoilla ei ollut juuri minkäänlaista käsitystä merkeistä, joita päälliköt antoivat turvattua matkaa varten. Jollei Helena olisi ollut mukana, olisivat nuo puolivillit ihmiset pitäneet Zaglobaa, Wolodyjowskia ja Rzendziania omana väkenään ja päällikköinään, kuten välistä tapahtuikin, mutta tavallisesti Helena kiinnitti heidän huomionsa sukupuolellaan ja tavattomalla kauneudellaan. Siitä johtui vaikeuksia, jotka vain suurimmalla vaivalla voitettiin.
Välistä näytti herra Zagloba turvanuijaa, välistä taas herra Wolodyjowski hampaitansa. Silloin tällöin kaatui joku urkkija ruumiina maahan. Toisinaan pelastivat vain Burlajn verrattomat juoksijahevoset matkustajamme vaarallisesta seikkailusta, mutta aluksi niin onnellinen matka kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Helena, vaikka hän olikin luonnostaan luja, alkoi alituisesta levottomuudesta ja unettomuudesta heikontua ja näytti todella vangilta, jota vasten hänen tahtoaan kuljetettiin vihollisen leiriin. Herra Zagloba hikoili kauheasti keksiessään yhä uusia oveluuksia, jotka pieni ritari heti paikalla toteutti. Molemmat lohduttivat ruhtinatarta parhaansa mukaan.
— Kun me nyt vain välttäisimme tuon muurahaispesän, joka vielä on edessämme, sanoi pieni ritari, — ja pääsisimme Zbaraziin ennenkuin Chmielnicki ja tatarilaiset tulvivat sen ympäristöön.
Hän oli nimittäin matkalla saanut tietää, että ylipäälliköt vetäytyvät Zbaraziin ja aikovat siellä puolustautua. Matkamiehemme pyrkivät sinne siinä toivossa, että myöskin ruhtinas Jeremi divisionansa kanssa saapuisi ylipäälliköiden luo, varsinkin kun osa, ja lisäksi melkoinen, hänen väkeänsä vakinaisesti majaili Zbarazissa. He olivat nyt ehtineet Ploskirowin tienoille. Hyörinä maantiellä harveni todellakin, sillä jo kymmenen puolalaisen penikulman päässä alkoi seutu olla kruunun lippukuntien hallussa eivätkä kasakkaparvet uskaltaneet liikkua kauemmas, vaan katsoivat hyväksi odottaa turvallisen matkan päässä toiselta puolen Burlajn, toiselta puolen Chmielnickin tuloa.
— Jäljellä on vain kymmenen penikulmaa, toisteli Zagloba käsiään hieroen. — Jos vain saavutamme ensimäisen lippukunnan, niin pääsemme rauhassa Zbaraziin.
Herra Wolodyjowski päätti kuitenkin hankkia uudet hevoset Ploskirowissa, sillä Barekissa ostetut olivat jo kelvottomat ja Burlajn antamia täytyi säästää pahinta hetkeä varten. Tämä varovaisuus oli käynyt välttämättömäksi senjälkeen kun oli levinnyt tieto, että Chmielnicki jo on Konstantinowin luona ja khani kaikkine ordoineen ryntää Pilawcesta.
— Ruhtinatar ja minä jäämme kaupungin ulkopuolelle, sillä paras on, ettei meitä nähdä torilla, sanoi pieni ritari Zagloballe, heidän saapuessaan tyhjään taloon parin sadan askeleen päässä kaupungista. — Mutta teidän täytyy mennä ja kysyä kaupunkilaisilta, eikö heillä ole hevosia myydä, tai vaihettaa vanhoihin. Nyt on jo ilta ja meidän täytyy koko yö ratsastaa.
— Palaan pian takaisin, sanoi herra Zagloba.
Hän ratsasti kaupunkiin ja Wolodyjowski käski Rzendzianin hiukan päästää auki satulan hihnoja, jotta hevoset voisivat levätä. Itse vei hän ruhtinattaren tupaan ja pyysi häntä vahvistukseksensa juomaan viiniä ja nukkumaan.
— Tahtoisin ennen aamun koittoa ratsastaa jälellä olevan matkan, sanoi Wolodyjowski ruhtinattarelle. — Myöhemmin saamme sitten levätä.
Tuskin oli hän ehtinyt tuoda sisään viinisäkit ja ruokaa, kun porstuan edessä kuului kavioiden töminää.
— Herra Zagloba näkyy jo palanneen, sanoi hän, — nähtävästi hän ei saanut hevosia.
Samassa hetkessä avautui tuvan ovi ja kynnyksellä seisoi Zagloba kalpeana, tuhkan värisenä, hiestyneenä ja hengästyneenä.
— Satulaan! huudahti hän.
Herra Michal oli liiaksi kokenut sotilas tuhlatakseen tällaisissa tapauksissa aikaa kysymyksiin. Hän ei tuhlannut sitä edes viinisäkin pelastamiseen (herra Zagloba tempaisi sen kuitenkin mukaansa), vaan tarttui kiireimmiten ruhtinattareen, johti hänet pihalle ja asetti hänet satulaan. Vielä katsahdettuaan, että hihnat olivat kiinni hän toisti:
— Satulaan!
Kaviot tömisivät ja pian katosivat sekä ratsastajat että hevoset pimeyteen kuin mikäkin unennäköjen sarja. Kauan aikaa kiitivät he levähtämättä. Ploszkirowin läheisyyteen tullessa kävi vihdoin ennen kuun nousua pimeys niin synkäksi, että jokainen takaa-ajo oli mahdoton. Silloin läheni herra Wolodyjowski Zaglobaa ja kysyi:
— Mitä siellä tapahtui?
— Odottakaa, herra Michal, odottakaa. Kauheasti hengästyin, jalat olivat minut pettää, uh!
— Mutta mitä siellä tapahtui?
— Siellä oli piru omassa persoonassaan. Perkele, sanon teille, tai lohikäärme, jolle kasvaa toinen pää heti kun olet leikannut toisen poikki.
— Puhukaa selvemmin!
— Minä näin torilla Bohunin.
— Ettehän te toki näe pikkuäijiä?
— Minä näin hänet torilla aivan ilmi elävänä, ja hänen mukanaan oli viisi tai kuusi miestä. En saattanut heitä laskea, sillä jalat olivat vähällä mennä altani. Hänen edessään pidettiin soihtua. Luulen totisesti, että joku paholainen on asettunut meidän tiellemme ja olen aivan kadottanut toivoni, että tässä onnellisesti suoriudumme yrityksessämme. Onko hän ehkä kuolematon, tuo helvetin asukas? Älkää mainitko hänestä mitään Helenalle… Jumal' avita, tehän hakkasitte hänet kuoliaaksi ja Rzendzian antoi hänet ilmi — ei, hän on jo taas hengissä, vapaana, ja kulkee jaloillaan! Uh, hyvä Jumala! Minäpä sanon teille, herra Michal, että pikemmin tahtoisin nähdä haamun hautausmaalla kuin hänet. Mutta mikä pirun sattuma minut aina viekin ensiksi tapaamaan hänet? Se sattuma saisi mennä koiran kurkkuun. Eikö nyt ole muita ihmisiä maailmassa kohtaamaan häntä — ei, aina vain minä ja minä!
— Näkikö hän teidät?
— Jos hän olisi minut nähnyt, niin silloin ette te, herra Michal, enää tällä hetkellä näkisi minua. Se nyt vielä olisi puuttunut.
— Tärkeää olisi tietää, sanoi Wolodyjowski, — ajaako hän meitä takaa, vai ratsastaako hän Waladynkalle Horpynan luo siinä toivossa, että saa meidät kiinni matkalla sinne!
— Minun ymmärtääkseni hän on matkalla Waladynkalle.
— Varmaan onkin niin. Silloin ratsastamme me toiselle ja hän toiselle suunnalle. Nyt ei välillämme enää ole penikulma, vaan kaksi ja tunnin perästä tulee viisi. Ennenkuin hän tiellä saa meistä tiedon ja palaa takaisin, niin me jo olemme Zolkiewissa.
— Niinkö sanotte, herra Michal. Jumalan kiitos, että panitte laastaria haavalleni. Mutta sanokaa minulle kuinka on mahdollista, että hän on vapaana, vaikka Rzendzian saattoi hänet Wlodawan komendantin käsiin?
— Hän on yksinkertaisesti paennut.
— Sellaiselta komendantilta pitäisi leikata kaula. Rzendzian, hoi,
Rzendzian tänne!
— Mitä käskette, herra? kysyi poika, pidättäen hevostaan.
— Kenelle sinä ilmiannoit Bohunin?
— Herra Regowskille.
— Kuka herra Regowski on?
— Hän on suuri kavaljeeri, kyrassierijoukon päällikkö kuninkaan lippukunnassa.
— Mitä kummaa? sanoi kättään heilauttaen Wolodyjowski. — Nyt ymmärrän. Ettekö muista, että herra Longinus kertoi herra Skrzetuskin riitaantuneen Regowskin kanssa. Hän on muuten herra Laszczin sukulainen ja vihaa Skrzetuskia siksi, että tämä on loukannut hänen sukulaistaan.
— Ymmärrän, ymmärrän! huudahti herra Zagloba. — Varmaan hän ilkeyttään on päästänyt Bohunin vapaaksi. Mutta sellainen teko on rikoslain asia ja tuottaa pään menetyksen. Minä rupean ensimäiseksi päällekantajaksi.
— Jos Jumala suo meidän kohdata hänet, mutisi herra Michal, — niin emme varmaan ikinä joudu oikeuden läheisyyteen.
Rzendzian ei ollut tähän asti tietänyt mitään siitä mitä oli tapahtunut, sillä annettuaan vastauksensa Zagloballe, hän jälleen oli ratsastanut ruhtinattaren luo.
He kulkivat nyt verkalleen eteenpäin. Kuu nousi, sumu, joka illan tullen oli levinnyt maan pinnalle, laski ja yö kirkastui. Wolodyjowski vaipui ajatuksiinsa. Zagloba märehti vielä jonkun aikaa pelästyksensä jätteitä ja virkkoi vihdoin:
— Kyllä Bohun nyt näyttäisi Rzendzianille, jos saisi hänet käsiinsä.
— Kertokaappas hänelle uutisemme, niin hän kerrankin pelästyy tarpeekseen. Minä lähden siksi aikaa ruhtinattaren luo, sanoi pieni ritari.
— Hyvä. Hei tänne, Rzendzian!
— Mikä on? kysyi poika, jälleen pysäyttäen hevosensa.
Herra Zagloba tuli hänen kohdalleen ja vaikeni hetken ajan, odottaen, että Wolodyjowski ja ruhtinatar jäisivät tarpeellisen matkan päähän. Vihdoin hän virkkoi:
— Tiedätkö mitä on tapahtunut?
— En.
— Herra Regowski on päästänyt Bohunin vapaaksi, minä näin hänet
Ploskirowissa.
— Ploskirowissa? Nytkö? kysyi Rzendzian.
— Nyt. Etkö jo lennä satulasta?
Kuun valo lankesi suoraan pojan pulleille kasvoille eikä herra Zagloba nähnyt niissä mitään pelästystä. Suurimmaksi hämmästyksekseen hän sensijaan huomasi saman julman, miltei eläimellisen raivon ilmeen, joka Rzendzianilla oli ollut silloin, kun hän surmasi Horpynan.
— No, etkö sitten pelkää Bohunia? kysyi vanha aatelismies.
— Hyvä herra, vastasi poika, — jos herra Regowski on päästänyt hänet vapaaksi, niin täytyy minun uudestaan hakea tilaisuutta kostaakseni hänelle sen vääryyden ja häväistyksen, jonka olen saanut häneltä kärsiä. Minä en anna sitä hänelle anteeksi, sillä minä olen vannonut. Ja jos me nyt emme olisi kuljettamassa neitiä turvalliseen paikkaan, niin lähtisin heti paikalla etsimään Bohunin jälkiä. Älköön menkökään käsistäni, mikä minulle kuuluu.
Hyi, ajatteli itsekseen Zagloba. Paras on, etten ole tehnyt vääryyttä tuolle pojalle.
Hän kannusti hevostaan ja hetken päästä oli hän ruhtinattaren ja Wolodyjowskin kohdalla. Tunnin kuluttua kahlasivat he Medwedowkan yli ja tulivat metsään, joka kahtena mustana seinänä leveni molemmin puolin jokea.
— Tämän seudun tunnen hyvin, sanoi Zagloba. — — Nyt on metsää aika pitkältä, sitten tulee neljännespenikulma aukeaa, jonka läpi käy Czarny-Ostrowista tuleva tie ja sitten on vielä suurempi metsä aina Matczyniin asti. Suokoon Jumala, että Matczynista jo saavutamme puolalaiset lippukunnat.
— Jo onkin aika joutua osalliseksi pelastuksesta, mutisi
Wolodyjowski.
He ratsastivat hetkisen vaieten, kuun valaistessa tietä.
— Kaksi sutta meni tien yli! huudahti äkkiä Helena.
— Näin, vastasi Wolodyjowski, — ja tuossa on kolmas.
Harmaa varjo välähti todellakin muutaman kymmenen askeleen päässä hevosten etupuolella.
— Kas tuossa neljäs! huudahti ruhtinatar.
— Ei, se on kauris. Katsokaas, neiti: kaksi, kolme niitä on.
— Mitä pirua! huudahti Zagloba, — kauriit ajavat takaa susia.
Maailma on, huomaan minä, mennyt ylösalaisin.
— Ratsastakaamme hiukan nopeammin, sanoi herra Wolodyjowski levottomana. — Rzendzian hoi, ratsasta neidin kanssa edellä.
He läksivät kiitämään eteenpäin, mutta Zagloba taipui Wolodyjowskia kohden ja kysyi hiljaa:
— Herra Michal, mitä siellä nyt mahtaa tapahtua?
— Pahaa, vastasi pieni ritari — Näittehän: metsän eläimet lähtevät makuusijaltaan, havahtuvat unesta ja luikkivat pakoon keskellä yötä.
— No, mitä se merkitsee?
— Se merkitsee, että ne ovat pelästyneet.
— Kuka niitä on peloittanut?
— Sotaväki, kasakat tai tatarit. He tulevat meitä vastaan oikealta.
— Ehkäpä siellä on meidän lippukuntia?
— Se ei ole mahdollista, sillä nuo eläimet pakenevat idästä päin, Pilawcen suunnalta. Tatarit tulevat siis varmaan sieltä leveänä ketjuna.
— Kiiruhtakaamme pakoon, herra Michal, Jumalan nimessä.
— Eipä tässä muutakaan keinoa ole.
— Jollei ruhtinatar olisi mukanamme, niin lähtisimme suoraan noita joukkioita vastaan, ja ottaisimme huutaman heistä hengiltä. Mutta nyt ruhtinattaren seurassa ei se käy…
— Meille voi tulla raskas matka, jos he huomaavat meidät.
— Pidetään nyt varamme, herra Michal. Käännymmekö metsään noiden susien jäljessä, vai kuinka?
— Ei se auta, sillä vaikkeivät ne heti saavuttaisikaan meitä, niin täyttävät ne meidän edessämme olevan seudun ja minne me sitten korjaamme luumme?
— Piru heidät vieköön. Tämä nyt vielä puuttui. Ettehän te, herra Michal, vain erehtyne. Eiväthän sudet yleensä pakene sotajoukon edellä, vaan kulkevat sen jäljessä.
— Ne jotka ovat sivullapäin, kulkevat sotaväen jäljessä ja kokoontuvat yhteen eri puolilta, mutta edellä olevat pelästyvät. Näittekö: tuolla oikealla, puiden välissä kumottaa tuli.
— Jeesus Natsarealainen, juutalaisten kuningas!
— Olkaa hiljaa!… Onko tätä metsää vielä pitkältäkin?
— Se loppuu heti.
— Tuleeko sitten aukeaa?
— Tulee. Hyvä Jumala!
— Olkaa hiljaa. Onko aukean takana taasen metsä?
— Aina Matczyniin asti.
— Hyvä. Kun vain eivät saavuttaisi meitä tuolla aukealla!
— Jos vain pääsemme onnellisesti toiseen metsään, niin olemme kuin kotonamme. Ratsastakaamme nyt yhdessä. Ensiksi ratsastavat ruhtinatar ja Rzendzian Burlajn hevosilla.
He kannustivat hevosiaan ja pääsivät edellä ratsastavien kohdalle.
— Mikä tulen kumotus tuolla oikealla on? kysyi ruhtinatar.
— Armollinen neiti, vastasi pieni ritari, — en voi sitä salata: siellä saattaa olla tatareja.
— Jeesus Maaria!
— Älkää pelätkö, neiti. Panen kaulani pantiksi, että ehdimme heidän edelleen ja Matczynissä ovat meidän lippukuntamme.
— Kiitäkäämme eteenpäin Jumalan tähden, sanoi Rzendzian.
He vaikenivat ja kiitivät kuin haamut eteenpäin. Puut alkoivat harveta, metsä loppui, mutta myöskin sammui tulen kumotus vähemmäksi. Äkkiä kääntyi Helena pienen ritarin puoleen:
— Hyvät herrat, sanoi hän, — vannokaa minulle, etten joudu elävänä heidän käsiinsä.
— Ette joudu, vastasi Wolodyjowski, — niin kauan kuin minä elän.
Tuskin oli hän ehtinyt sen sanoa, kun he saapuivat aukealle, joka oli noin neljännes penikulmaa leveä ja jonka vastakkaisella taholla jälleen häämöitti metsä. Kaikilta tahoilta ui aukea aho nyt kokonaan kuutamon hopeassa, ollen miltei yhtä valoisa kuin päivällä.
— Tuo on pahin pala tietä, kuiskasi Wolodyjowski Zagloballe. — Sillä jos he ovat Czarny-Ostrowissa, niin he varmaan tulevat metsien läpi.
Zagloba ei vastannut, kannusti vain hevostansa.
He olivat jo saapuneet ahon puoliväliin. Vastapäätä oleva metsä likeni likenemistään, käyden yhä selvemmäksi, kun nuori ritari yhtäkkiä viittasi kädellään itää kohden.
— Kas tuolla, sanoi hän Zagloballe, — näettekö?
— Pensaita ja viidakkoa… kauas.
— Mutta viidakkopa liikkuu.
— Eteenpäin nyt, eteenpäin! Sillä nyt he epäilemättä ovat meidät huomanneet.
Tuuli vinkui eteenpäin kiitävien korvissa. Pelastava metsä tuli yhä lähemmäksi. Yhtäkkiä kuului tuosta pimeästä massasta, joka läheni ahon oikealta puolelta, ikäänkuin meren aaltojen pauhua muistuttava kohina, sitten lävisti ilman kauhea huuto.
— He ovat nähneet meidät! karjui Zagloba. — Koirat… konnat… pirut… sudet… lurjukset!
Metsä oli niin lähellä, että pakenevat jo melkein tunsivat sen kostean ja viileän hengähdyksen. Kuitenkin tuli myöskin tatarilaisparvi yhä selvemmin näkyviin ja sen tummasta ruumiista alkoi pistäytyä esiin ikäänkuin pitkiä raajoja, jotka muistuttivat jonkin jättiläiskokoisen hirviön tuntosarvia. Nämä liikkuivat pakenevia kohden käsittämättömän nopeasti. Wolodyjowskin harjaantuneet korvat eroittivat jo selvästi huudon: Allah, Allah.
— Hevoseni kompastelee, sanoi Zagloba.
— Väli siitä! vastasi Wolodyjowski.
Mutta hänen päänsä läpi lensivät salamoina kysymykset: miten käy, jolleivät hevoset kestä? Miten käy, jos joku niistä uupuu? Ne olivat kyllä erinomaisia tatarilaishevosia, niillä oli kyllä rautainen kestävyys, mutta ne olivat melkein lepäämättä saaneet kestää hurjaa juoksua jo Ploskirowista asti aina ensimäiseen metsään. Tosin he olisivat voineet istuutua valtoimien hevosten selkään, mutta nekin olivat jo uuvuksissa. Miten tässä käy? mietti herra Wolodyjowski ja hänen sydämensä löi levottomana ehkä ensi kertaa elämässä, ei hänen itsensä, vaan Helenan takia, Helenan, josta hän tämän pitkän matkan aikana oli oppinut pitämään kuin sisaresta ikään. Hän tiesi myöskin, että tatarit, kerran aljettuaan ajaa jotakin takaa, eivät äkkiä hellitä.
— Ajakoot meitä takaa vaikka kuinka, Helenaa he eivät tule saamaan kiinni! sanoi hän itsekseen, hammasta purren.
— Hevoseni kompastelee! huusi toistamiseen Zagloba.
— Vähät siitä! toisti Wolodyjowski.
He saapuivat jo metsään. Pimeys oli kyllä nyt heidän ympärillään, mutta eivät myöskään yksityiset tatarilaisratsastajat olleet heistä kauempana kuin muutaman sadan askeleen päässä.
Pieni ritari tiesi kuitenkin, miten hänen on meneteltävä.
— Rzendzian, huusi hän, — käänny neidin kanssa maantieltä ensimäiselle polulle.
— Hyvä on, herra, vastasi poika. Pieni ritari kääntyi Zagloban puoleen.
— Pistoolit kouraan!
Samassa laski hän kätensä Zagloban hevosen ohjaksiin ja alkoi pidätellä sitä.
— Mitä te teette? huusi Zagloba.
— Älkää hätäilkö, pidättäkää hevosenne.
Etäisyys heidän ja Helenan kanssa pakenevan Rzendzian välillä kävi yhä suuremmaksi. Vihdoin saapuivat he sille paikalle, missä maantie teki jotenkin jyrkän käänteen Zbarazia kohden ja vähän matkaa siitä erkani kapea metsäpolku, jonka puiden oksat puoleksi peittivät. Rzendzian käänsi polulle. Hetken päästä olivat hän ja Helena kadonneet tiheikköön ja pimeään. Wolodyjowski pysäytti Zagloban ja oman hevosensa.
— Jumalan nimessä, mitä te teette, karjui Zagloba.
— Me pysäytämme takaa-ajon. Ruhtinattarelle ei ole muuta pelastusta.
— Me joudumme surman suuhun.
— Joudumme jos joudumme. Asettukaa tänne tien syrjään. Tänne, tänne näin.
Molemmat piiloittautuivat pimeään, puitten varjoon. Tatarilaishevosten kavioiden töminä läheni lähenemistään, jyristen kuin myrsky. Koko metsä oli yhtenä töminänä.
— Nyt se on tapahtunut! sanoi Zagloba ja nosti viinisäkin huulilleen.
Hän joi aika kulauksen ja hypähti sitten pystyyn. — Nimeen Isän,
Pojan ja Pyhän Hengen, olen valmis kuolemaan.
— Heti, heti, sanoi Wolodyjowski, — kolme heistä ratsastaa nyt edellä — sitä minä olenkin tahtonut.
Kuun valaisemalla tiellä näkyikin kolme ratsastajaa, jotka istuivat erinomaisten hevosten selässä. Heidän jäljessään, noin kahden tai kolmen sadan askeleen päässä kiiti kymmenkunta muuta ratsastajaa ja kauempana tuli vielä kokonainen tiheä parvi ordalaisia.
Kun kolme ensimäistä oli päässyt väijytyksen kohdalle, pamahti kaksi laukausta, jonka jälkeen Wolodyjowski kuin ilves ryntäsi keskelle tietä ja silmänräpäyksessä, ennenkuin herra Zagloba oli ennättänyt edes katsahtaa sinnepäinkään tai miettiä mistä on kysymys, oli kolmaskin tatarilainen kaatunut kuin salaman iskusta.
— Hevosen selkään! huusi pieni ritari.
Herra Zagloballe ei tarvinnut toistaa tätä asiaa ja he riensivät eteenpäin kuin kaksi sutta, joita vihainen koiraparvi ajaa takaa.
Kauempana ratsastavat tatarit saapuivat sillä välin ruumiiden luo ja huomattuaan, että metsästä tulevat sudet saattavat ne raadella, he hetkiseksi pysäyttivät hevosensa, odottaen muita tovereitaan.
— Näettekö, sanoi Wolodyjowski, — tiesinhän, että he pysähtyvät.
Mutta vaikka pakenijat olivatkin päässeet muutamaa sataa askelta edelle, ei takaa-ajo pysähtynyt pitkäksikään aikaa. Tatarit kiidättivät joukossa, erottautumatta yksityisiksi ratsastajiksi.
Pakenevien hevoset olivat kuitenkin pitkästä matkasta uuvuksissa, niiden juoksu kävi yhä hitaammaksi, varsinkin kompasteli Zagloban hevonen, jonka täytyi kantaa niin raskasta taakkaa, useamman kerran. Vanhalla aatelismiehellä nousivat hiusten jäännökset pystyyn, kun hän ajatteli, että hän mahdollisesti putoaa.
— Herra Michal, rakas herra Michal, älkää jättäkö minua! huusi hän epätoivoisasti.
— Olkaa huoleti, vastasi pieni ritari.
— Syökööt sudet tuon… hevosen…
Hän ei ehtinyt enempää sanoa, kun ensimäinen nuoli jo vingahti hänen korvansa ohitse ja sen jäljessä alkoi suhisten, viheltäen ja laulaen tulla toisiakin, kuin mitäkin ampiaisia tai mehiläisiä. Yksi nuoli lensi niin likeltä, että sen kanta miltei pyyhkäisi Zagloban korvia.
Wolodyjowski kääntyi nyt ja ampui kaksi pistoolinlaukausta takaa-ajajiin.
Silloin kompastui herra Zagloban hevonen niin pahasti, että sen sieraimet miltei painuivat maahan.
— Jumalan tähden, hevoseni kaatuu, huusi hän sydäntä viiltävällä äänellä.
— Alas satulasta ja metsään! ärjäisi Wolodyjowski.
Sen sanottuaan hän pysäytti hevosensa, hyppäsi alas ja hetken päästä olivat sekä hän että Zagloba kadonneet pimeyteen.
Tämä temppu ei kuitenkaan jäänyt vinosilmäisiltä tatareilta huomaamatta. Muutama kymmen heistä hyppäsi niinikään alas hevosen selästä ja lähti ajamaan takaa pakenevia.
Oksat iskivät lakin Zagloban päästä ja löivät häntä kasvoihin, ne repäisivät hänen viittansa, mutta hän vain otti jalat kainaloonsa ja livisti eteenpäin ikäänkuin hän olisi ollut kolmenkymmenvuotias. Tuontuostakin hän kompastui, mutta nousi jälleen pystyyn ja livisti taasen entistä nopeammin, läähättäen kuin sepän palkeet. Vihdoin kiepahti hän syvään kuoppaan myrskyn kaataman puun juurella ja tunsi, ettei hän enää pääse kömpimään ylös, koska hänen voimansa olivat kokonaan lopussa.
— Missä te olette? kysyi hiljaa Wolodyjowski.
— Täällä, kuopassa. Olen hukassa, pelastakaa minut, herra Michal.
Herra Michal meni empimättä kuopalle ja pani kätensä herra Zagloban suulle.
— Olkaa hiljaa, ehkä he menevät ohitsemme. Pidämme kyllä puolemme.
Sillä välin olivat tatarit saapuneet paikalle. Toiset heistä kävivät todella kuopan ohi, arvellen pakenevien menneen kauemma, toiset kulkivat verkalleen, tunnustellen puita ja tähystellen joka puolelle.
Pakenijat pidättivät henkeään.
— Jos joku tulee tänne, ajatteli Zagloba epätoivoissaan, niin kyllä minä näytän.
Samassa alkoi kipinöitä lennellä joka taholle, tatarit iskivät tulta…
Tulen valossa saattoi nähdä villejä kasvoja pulleine poskineen ja taulaan puhaltavine paksuine huulineen. Hetken kuljeskelivat miehet tällä tavalla muutaman kymmenen askeleen päässä kuopasta, muistuttaen pahaa ennustavia metsän haamuja ja tullen yhä lähemmäksi. Hetken perästä alkoi kuitenkin maantieltä kuulua kummallista hälyä ja sekavia huutoja, jotka herättivät nukkuvan korven.
Tatarit panivat pois tuluksensa ja seisoivat kuin maahan naulattuina. Wolodyjowski painoi lujasti kätensä Zagloban olkapäälle. Huudot kasvoivat kasvamistaan ja yhtäkkiä alkoi välähdellä punaisia valoja. Heti niiden jälkeen kajahti muskettien yhteislaukaus… ensimäinen, toinen, kolmas ja sitten huuto "Allah!" Kuului sapelien kalsketta, hevosten ähkinää, kavioiden töminää ja sekasotkuisia huutoja. Maantiellä kävi taistelu.
— Meikäläisiä, meikäläisiä! huudahti Wolodyjowski.
— Lyö, surmaa! Lyö, hakkaa! kirkui herra Zagloba. Vielä silmänräpäys ja kuopan ohi juoksi suurimman kauhun vallassa muutamia kymmeniä tatareja, jotka minkä pääsivät kiirehtivät oman väkensä luo. Herra Wolodyjowski ei voinut hillitä itseään, vaan ryntäsi heidän jälkeensä ja ratsasti heidän kintereillään, huolimatta tiheiköstä ja pimeydestä.
Zagloba jäi yksinään kuopan pohjalle.
Hetken päästä koetti hän kiivetä ylös, mutta ei jaksanut. Koko hänen ruumistaan kolotti, hän tuskin pysyi jaloillaan.
— Haa, lurjukset! sanoi hän, katsellen joka taholle. — Lähdittepä pakoon. Vahinko, ettei tänne jäänyt ketään. Silloinpa minulla nyt olisi seuraa kuopassani ja minä näyttäisinkin, missä pippuri kasvaa. Te pakanat, nyt teidät teurastetaan niinkuin karja. Herran tähden, meluhan käy aina vain suuremmaksi. Soisinpa, että itse ruhtinas Jeremi olisi siellä, sillä hän se vasta teille soittaisi. Huutakaa te Allahianne, kyllä sudet myöhemmin soittavat teidän raatojenne ääressä. Mutta sitä herra Michalia, kun jättikin minut tänne yksin! Hm, eihän se sentään kummallistakaan ole: hän on tulinen, sillä hän on nuori. Tämän viimeisen retken jälkeen olisin valmis menemään hänen kanssaan vaikkapa helvettiin, sillä hän ei ole ystävä, joka hädän hetkellä jättää. Ampiainen se poika on! Yhtäkkiä vain hän puraisi kuoliaaksi kolme noista. Olisipa minulla täällä mukanani edes tuo viinisäkki. Mutta sen ovat varmaan jo pirut ottaneet… tai hevoset tallanneet rikki… Vielä minuun joku mato pistää tässä kuopassa. Mikäs nyt on?
Huudot ja muskettilaukaukset alkoivat edetä aukean ja ensimäisen metsän taholle.
— Ahah, sanoi Zagloba, — nyt he jo ovat niiden kimpussa. Ettepäs kestäneet, senkin koirat. Kiitos Jumalan kaikkivaltiaan.
Huudot etenivät etenemistään.
— Kelpo lailla he niitä ahdistavatkin, mutisi Zagloba edelleen. — Mutta minä huomaan, että minun täytyykin jäädä istumaan tähän kuoppaan. Puuttuisi vain, että sudet minut söisivät. Ensin Bohun, sitten tatarit ja lopuksi sudet. Suo, Jumala, Bohunin joutua paaluun, ja anna susille raivoa, sillä tatareista meikäläiset kyllä pitävät huolen. Herra Michal, herra Michal!
Hiljaisuus vastasi herra Zagloban puheluun. Vain metsä humisi ja kaukaa kuuluvat huudot heikkenivät heikkenemistään.
— Panenkohan minä tänne maata? Piru heidät vieköön. Voi, herra
Michal!
Mutta herra Zagloban kärsivällisyyden täytyi vielä kestää pitkä koetus, sillä taivas alkoi jo hämärtää, kun vasta maantieltä kuului kavionkopsetta ja metsän pimeydestä tuli näkyviin valoja.
— Herra Michal, minä olen täällä! huusi herra Zagloba.
— Kiivetkää ylös kuopasta!
— Kun en jaksa.
Herra Michal seisoi kuopan reunalla, palava päre kädessään, ojensi kätensä Zagloballe ja sanoi:
— No, tatareja ei enää ole. Me ajoimme heitä takaa aina tuonne metsälle asti.
— Ja kuka tänne sitten yhtäkkiä oli saapunut?
— Kuszel ja Rostworowski kahdentuhannen ratsumiehen kanssa. Minunkin rakuunani ovat heidän matkassaan.
— Paljonko pakanoita oli? — Ainakin pari tuhatta.
— Jumalan kiitos. Antakaappa minulle jotakin juomista, sillä olen ihan pyörryksissä.
Kaksi tuntia myöhemmin istui herra Zagloba, kunnollisesti juotuaan ja syötyään, mukavassa satulassa Wolodyjowskin rakuunoiden keskellä ja hänen vierellään ratsasti pieni ritari, puhuen:
— Vieläpä te olette hengissä, vaikka emme saavukaan Zbaraziin ruhtinattaren seurassa. Hullummin olisi käynyt, jos neiti olisi joutunut pakanoiden käsiin.
— Ehkäpä Rzedndzian vielä tuo hänet Zbaraziin, arveli Zagloba.
— Sitä hän ei voi tehdä, sillä maantie on vallattu: tuo lauma, jonka nyt saimme torjutuksi, palaa pian takaisin ja seuraa sitten kintereillämme. Sitäpaitsi saattaa Burlajkin saapua minä hetkenä hyvänsä ja ennemmin olla Zbarazin luona kuin Rzendzian ehtii sinne Toiselta taholta marssivat Konstantinowista Chmielnicki ja khani.
— Jumalan tähden. Silloinhan Rzendzian ja ruhtinatar joutuvat aivan kuin nuotan perään.
— Rzendzian koettaa varmaan hyvissä ajoin pujahtaa pakoon Zbarazin ja Konstantinowin välistä eikä anna Chmielnickin tai Khanin joukkojen saartaa itseään. Ja näettekö, minä luotan lujasti siihen, että hän onnistuu.
— Suokoon Jumala!
— Se poika on ovela kuin kettu. Teiltäkään ei puutu temppuja, mutta hän on vielä ovelampi. Kuinka paljon me vaivasimmekaan päätämme pelastaaksemme tytön emmekä lopultakaan keksineet mitään keinoja. Mutta Rzendzianpa suoritti kaikki oivallisesti. Kyllä hän nytkin pujahtaa pälkähästä niinkuin käärme, kun on kysymyksessä hänen oma nahkansa. Olkaa varma, että Jumala nytkin holhoaa ruhtinatarta. Hän on hänet jo niin monta kertaa pelastanut. Ja muistakaa, että itsekin käskitte minua pysymään lujassa uskossa, Zbarazissa, silloin, kun Zachar tuli.
Zagloba sai herra Michalin sanoista hiukan luottamusta, mutta vaipui sitten syviin mietteisiin.
— Herra Michal, sanoi hän hetken perästä, — kysyittekö Kuszelilta, mitä Skrzetuskille kuuluu.
— Hän on jo Zbarazissa ja, Jumalan kiitos, terveenä. Ovat
Zacwilichowskin kanssa saapuneet ruhtinas Koreckin luota.
— Mutta mitäs me hänelle sanomme?
— Siinäpä se mutka onkin.
— Hän kai yhä vielä luulee, että tyttö on Kiovassa murhattu.
— Niin luulee.
— Sanoitteko nyt Kuszelille tai jollekin muulle mistä me tulemme.
— En sanonut, sillä ajattelin itsekseni: parempi on ensin neuvotella.
— Minä tahtoisin pikemmin, että kokonaan pitäisimme tarkoituksemme salassa, sanoi Zagloba. — Jos tyttö nyt, josta Jumala varjelkoon, uudestaan joutuisi kasakoitten tai tatarilaisten käsiin, niin saisi Skrzetuski uuden tuskan, aivan niinkuin revittäisiin auki jo arpeutuneet haavat.
— Panen pääni pantiksi, että Rzendzian tuo hänet perille.
— Panisinhan minäkin mielelläni pääni pantiksi, mutta onnettomuus raivoaa tällä hetkellä maailmassa kuin rutto. Pitäkäämme mieluummin suumme kiinni ja jättäkäämme kaikki Jumalan huomaan.
— Tapahtukoon niin. Mutta eihän vain herra Podbipienta mahtane ilmaista Skrzetuskille salaisuutta.
— Ettekö tunne häntä. Hänhän on antanut ritarisanansa ja se on tuolle liettualaiselle humalaseipäälle pyhä asia.
Samassa liittyi heihin Kuszel ja he läksivät yhdessä ratsastamaan eteenpäin, nousevan auringon ensi valossa keskustellen valtiollisista asioista, ylipäällikköjen tulosta Zbaraziin, minkä viimemainitun seikan ruhtinas Jeremi oli aiheuttanut, ruhtinaan pikaisesta saapumisesta ja kauheasta tuomiosta, jota Chmielnicki ja koko hänen mahtinsa eivät enää voi välttää.