Tulella ja miekalla: Kuvaus menneiltä ajoilta. 4

by Henryk Sienkiewicz

TOINEN LUKU

Zbarazissa tapasivat herra Wolodyjowski ja Zagloba kaikki kruunun sotajoukot odottamassa vihollista. Siellä majaili myöskin valtakunnan juomanlaskija, joka oli marssittanut väkensä Konstantinowista, Kamienecin kastellaani Lanckoronski, joka juuri oli tehnyt hävitysretken Barin ympäristöön, sekä kolmas ylipäällikkö, Belzan kastellaani herra Firlej Dombrowicasta, kruunun kirjuri herra Andrzej Sierakowski, kruunun lipunkantaja herra Koniecpolski sekä tykistökenraali ja erikoistuntija kaupunkien valloittamisessa ja puolustuksen järjestämisessä herra Przyjemski. Heidän mukanansa majaili kaupungissa kymmenen tuhatta sotilasta raja-armeijaa, lukuunottamatta muutamia ruhtinas Jeremin lippukuntia, jotka jo ennestään olivat majailleet Zbarazissa.

Herra Przyjemski oli kaupungin ja linnan eteläpuolisille vallituksille, Gniesnajoen ja kahden lammikon välille sijoittanut mahtavan leirin, jonka hän linnoitti ulkomaalaiseen tapaan. Sen saattoi valloittaa vain edestäpäin, sillä takapuolella olivat lammikot, linna ja joki. Tässä linnoitetussa leirissä aikoivat ylipäälliköt tehdä Chmielnickille vastarintaa ja pidättää hänen ryntäystään siksi, kunnes kuningas Puolaan jääneiden sotavoimien ja koko aseihin kutsutun aatelin kanssa saapuisi avuksi. Oliko kuitenkaan mahdollista toteuttaa aikomus Chmielnickin sotavoimaan nähden? Monet sitä epäilivät ja oikeutettua epäilyksen aihetta todella olikin, muunmuassa se seikka, että asiat itse leirissä olivat huonosti. Ensinnäkin vallitsi johtajien välillä salainen epäsopu. Ylipäälliköt olivat nimittäin vasten tahtoansa tulleet Zbaraziin, myöntyen vain ruhtinas Jeremin vaatimukseen. Aluksi olivat he halunneet puolustautua Konstantinowissa, mutta kun sitten levisi huhu, että Jeremi omassa persoonassaan saapuu vain siinä tapauksessa, että Zbaraz valitaan puolustuspaikaksi, niin ilmoittivat sotamiehet heti kuninkaallisille päälliköille tahtovansa mennä Zbaraziin eivätkä ryhtyvänsä taistelemaan muualla. Heihin eivät pystyneet mitkään kehoitukset eikä mikään komennon arvovalta ja pian huomasivat ylipäälliköt, että jos he vielä pysyvät kannallaan, niin sotajoukot, alkaen parhaimmista husaarilippukunnista aina viimeiseen ulkomaalaiseen sotamieheen asti, jättävät heidät ja siirtyvät Wisniowieckin lippujen alle. Tässä nähtiin taasen esimerkki surullisesta sotilaallisesta kurittomuudesta, jommoista tähän aikaan sattui niin usein ja joka johtui osaksi päälliköitten kyvyttömyydestä ja keskinäisestä epäsovusta, osaksi kuulumattomasta pelosta Chmielnickin voimaan nähden ja suunnattomista tappioista, varsinkin Pilawcen luona.

Niin täytyi siis ylipäällikköjen lähteä Zbaraziin, jossa ylin valta, huolimatta kuninkaan määräyksistä, pakostakin oli siirtyvä Wisniowieckin käsiin. Sillä vain häntä totteli sotajoukko, vain hänen johdollaan se halusi taistella ja kuolla. Tämä todellinen päällikkö ei kuitenkaan vielä ollut Zbarazissa ja siksi kasvoi kasvamistaan levottomuus sotaväen keskuudessa, kuri höltyi kokonaan ja rohkeus lamaantui. Tunnettua nimittäin jo oli, että Chmielnicki ja khani lähenevät, tuoden mukanaan sellaisen sotavoiman, etteivät ihmissilmät Tamerlanin ajoista asti ole sellaista nähneet. Yhä uudet viestit lentelivät leiriin kuin mitkäkin pahaa ennustavat linnut, yhä uudet ja yhä kauheammat huhut raukaisivat sotamiesten urheutta. Pelättiin pakokauhun, samanlaisena kuin Pilawcen luona, äkkiä leviävän ja hajoittavan, kuin tuhan tuuleen, tuon kourallisen väkeä, jonka tuli sulkea Chmielnickiltä tie valtakunnan sydänmaihin. Päällikötkin kadottivat mielenmalttinsa. Heidän ristiriitaiset määräyksensä joko jätettiin kokonaan täyttämättä tai täytettiin vastahakoisesti. Todellakin saattoi vain Jeremi torjua tuhon, joka jo uhkaavana riippui leirin, sotajoukon ja maan yllä.

Zagloba ja Wolodyjowski joutuivat, saavuttuaan Kuszelin lippukuntain mukana, heti sotilaselämän pyörteeseen, sillä tuskin olivat he ehtineet leirin keskellä olevalle aukealle, kun eri aselajeihin kuuluvat toverit jo ympäröivät heidät, kysellen kukin vuorostaan kuulumisia. Kun uteliaat näkivät tatarilaiset vangit, palasi rohkeus heidän sydämiinsä: "Ovatpa löylyttäneet tatareja! Tatarilaisia vankeja! Jumala on kuin onkin antanut voiton!" toisteltiin. "Tatarit ovat täällä ja Burlaj heidän mukanansa! Aseihin, hyvät herrat, valleille!" Sanoma levisi kautta leirin ja sen kulkiessa Kuszelin voitto kasvoi. Yhä enemmän väkeä kokoontui vankien ympärille. "Tappakaa ne!" huudettiin, "mitäpä me niillä täällä teemme!" Kysymyksiä satoi kuin lumihiutaleita pyryilmalla. Kuszel ei kuitenkaan vastannut, lähti vain viemään kertomusta Belzan kastellaanin päämajaan. Tuttavat vähävenäläisten lippukunnista, Wolodyjowski ja Zagloba kävivät sillaikaa tervehtimässä, mutta viimemainitut väittelivät mikäli mahdollista antamasta suoria vastauksia, koskapa hekin halusivat ensinnä tavata Skrzetuskia.

He kohtasivat hänet linnassa ja hänen seurassaan vanhan Zacwilichowskin, kaksi pappia, paikkakunnan bernhardinehin kuuluvaa, sekä herra Longinus Podbipientan. Heidät nähdessään Skrzetuski hiukan kalpeni ja hänen katseensa synkistyi, sillä he johdattivat hänen mieleensä liian paljon muistoja, hänen oli suorastaan vaikea heitä nähdä. Hän tervehti heitä kuitenkin tyynesti, vieläpä ilollakin, kyseli missä he olivat olleet ja oli tyytyväinen jokaiseen heidän vastaukseensa. Pitäen ruhtinatarta kuolleena, hänellä nimittäin ei enää ollut mitään haluja eikä toivomuksia, ei hänen mieleensä myöskään johtunut pieninkään epäluulo, että heidän pitkä viipymisensä oli jossakin tekemisessä ruhtinattaren kanssa. He puolestaan eivät sanallakaan maininneet retkensä tarkoitusta, vaikka herra Longinus tutkien katsahti vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, huokaili ja väänteli siinä paikallaan, koettaen löytää heidän kasvoistaan edes toivon varjoa. Molempien huomio pysyi kuitenkin kiintyneenä Skrzetuskiin, jota herra Michal vähän päästä puristi harteista, hänen sydämensä kun oli menehtyä katsellessa tuota uskollista vanhaa ystävää, joka oli kokenut ja menettänyt niin paljon, ettei eläminen enää ollut hänelle juuri minkään arvoinen.

— Mepäs kokoamme yhteen kaikki vanhat toverit, sanoi hän Skrzetuskille, — ja sinä tulet pitämään hauskaa heidän kanssansa. Tästä nousee nyt sota, jollaista ei vielä ole ollut ja se tuo jokaiselle soturille myöskin paljon iloa. Kunpa Jumala soisi sinulle terveyttä, että vielä kerran saisit johtaa husaarejasi.

— Jumala on minulle jo antanut terveyteni takaisin, vastasi Skrzetuski, — enkä halua mitään muuta kuin palvella sotilaana niin kauan kuin minua tarvitaan.

Skrzetuski todella jo olikin terve, sillä hänen nuoruutensa ja luja voimansa olivat voittaneet taudin. Tuska kalvoi hänen sieluansa, mutta ei kyennyt vahingoittamaan hänen ruumistaan. Hän oli vain suuresti laihtunut ja käynyt niin keltaiseksi, että hänen otsansa, poskensa ja nenänsä olivat kuin kirkkovahasta muovaillut. Entinen kivinen ankaruus oli jäänyt hänen kasvoilleen ja oli niille asettunut sama jähmettynyt tyyneys, joka tavataan kuolleiden kasvoilla. Entisten lisäksi oli mustaan partaan tullut yhä enemmän hopeisia säikeitä. Yleensä ei hän juuri eronnut muista ihmisistä paitsi siinä että hän vasten sotilaan tapoja vältti meluisaa puhetta, kokouksia ja juominkeja ja seurusteli mieluummin munkkien kanssa, joiden keskusteluja tulevasta- ja luostarielämästä hän mielellään kuunteli. Virkatehtävänsä hän suoritti tarkalleen ja sotaa ja odotettua piiritystä koskevat asiat kiinnittivät hänen mieltään yhtä paljon kuin muidenkin.

Äkkiä kääntyikin keskustelu tähän aineeseen, sillä koko leirissä, linnassa ja kaupungissa ei kukaan muuta ajatellut. Vanha Zacwilichowski kyseli tatareista ja Burlajsta, jonka hän tunsi ennestään.

— Hän on suuri sotilas, huomautti hän, — sääli vain, että hän yhdessä muiden kanssa nousee isänmaataan vastaan. Olemme taistelleet yhdessä Chocimin luona. Hän oli silloin vielä nuori mies, mutta hänestä odotettiin erinomaista.

— Hän on kotoisin Dnieperin takaa ja johtaakin sikäläisiä kasakoita, virkkoi Skrzetuski. — Mistä sitten, isä, johtuukaan, että hän nyt ryntää etelästä päin, Kamieniecin taholta?

— Nähtävästi, vastasi Zacwilichowski, — Chmielnicki tahallaan on määrännyt juuri hänet sinne talvimajoille, koska Tuhaj-bej jäi Dnieperin taa ja tuo suurmurza jo kauan on hautonut vihaa Burlajta vastaan. Kukaan ei olekaan löylyttänyt tatareja niin kuin aikoinaan Burlaj.

— Ja nyt hänestä tulee heidän taistelutoverinsa.

— Niin tulee, sanoi Zacwilichowski. — Sellaiset ovat ajat. Kyllä
Chmielnicki kuitenkin tulee valvomaan, etteivät he syö toisiaan.

— Mutta milloin te, isä, odotatte tänne Chmielnickiä? kysyi
Wolodyjowski.

— Minä päivänä tahansa. Kuka hänet kuitenkaan tietää. Ylipäällikköjen pitäisi yhtämittaa lähettää tiedustelujoukkoja, mutta he eivät tee sitä. Juuri äsken pyysin, että Kuszel lähetettäisiin etelän suunnalle ja herrat Piglowski Czolhanski-Kamenille. Olisin itsekin lähtenyt, mutta täällähän on alituisesti neuvotteluja. Myöskin aiotaan lähettää kruunun kirjuri muutamien lippukuntien kanssa. Kunpa he nyt pitäisivät kiirettä, ettei kävisi liian myöhäiseksi. Sitokoon Jumala ruhtinaamme saapua tänne mitä pikimmin, sillä muuten on edessämme sama häpeä kuin Pilawcen luona.

— Minä katselin noita sotamiehiä, sanoi Zagloba, — kun ratsastimme leirin poikki ja minusta tuntuu, että heidän joukossaan on enemmän lurjuksia kuin kunnon poikia. He sopisivat paremmin ruokatavaran kaupustelijoiksi kuin meidän taistelutovereiksemme, meidän, jotka pidämme kunniaa suurempiarvoisena kuin terveyttä.

— Mitä te nyt puhuttekaan, murahti vanhus. — En väheksy urhoollisuuttanne, vaikka minulla ennen tosin olikin teistä toinen käsitys. Mutta kaikki täällä olevat ritarit ovat parasta väkeä, mitä valtakunnassa koskaan on ollut. Heiltä puuttuu vain johtaja. Herra Kamienecki on hyvä taistelija, muttei mikään päällikkö. Herra Firlej on vanha ja mitä tulee kruunun juomanlaskijaan, niin on hän yhdessä ruhtinas Dominikin kanssa hankkinut itselleen huonon nimen Pilawcen luona. Onko siis kumma, ettei heitä tahdota totella… Sotamies vuodattaa mielellään vertaan, jos hän on varma, ettei häntä tarpeettomasti syöstä kuolemaan. Mutta katsokaa mitä nyt tapahtuu: sensijaan että ajateltaisiin piiritystä, riidellään siitä, missä kunkin paikka on.

— Onko ruokavaroja tarpeeksi? kysyi levottomana Zagloba.

— Ei niitäkään, ole niin paljon kuin tarvittaisiin ja rehua on vieläkin vähemmin. Jos piiritystä kestää kuukauden, niin täytyy hevosille antaa lastuja tai kiviä.

— Vielä olisi aikaa pitää tästä huolta, sanoi Wojodyjowski.

— Menkääpä sanomaan se heille! Lähetä, hyvä Jumala, ruhtinas tänne! sen sanon vieläkin.

— Ette häntä yksin ikävöi, keskeytti herra Longinus.

— Minä tiedän sen, vastasi vanhus. — Katsokaappa tuonne leiripihalle: kaikki istuvat vallien ääressä ja katselevat ikävöiden vanhaa Zbarazia kohden. Toiset kiipeävät kaupungin torniin ja jos joku sieltä huutaa: hän tulee! niin he ovat kuin hulluina ilosta. Ei himoitse janoinen peura tuoretta vettä niinkuin me kaipaamme häntä. Kunpahan hän vain saapuisi ennen Chmielnickiä, sillä muuten pelkään tulevan esteitä.

— Me rukoilemme mekin päiväkaudet hänen tuloansa, virkkoi eräs bernhardilaismunkki.

Koko ritariston rukoukset ja toivomukset olivat pian toteutuvat, vaikka tosin seuraava päivä toikin muassaan vielä enemmän pelkoa ja pahoja enteitä. Torstaina, kahdeksantena päivänä heinäkuuta, kävi yli kaupungin ja äsken rakennettujen leirivallien hirveä myrsky. Sade valui tulvina, osa maavarustuksista sortui, Gniezna ja molemmat lammikot paisuivat yli äyräittensä. Illalla iski salama Belzan kastellaanin, Firlejn jalkaväkijoukkoon, tappoi muutamia miehiä ja repi itse lipun kappaleiksi. Tätä katsottiin huonoksi enteeksi, Jumalan vihan selväksi merkiksi, varsinkin kun Firlej oli kalvinisti. Zagloba ehdotti, että hänen luoksensa toimitettaisiin lähetystö pyytämään ja vaatimaan, että hän kääntyisi. "Koska sotajoukolla, jonka päällikkö elää Jumalalle vastenmielisessä, riettaassa hairahduksessa, ei voi olla taivaan siunausta." Monet olivat samaa mieltä ja vain kastellaanin persoonan arvovalta ja hänen korkea asemansa ehkäisivät lähetystön toimittamisen. Mielet olivat kuitenkin sitä enemmän masennuksissa. Myrsky vain herkeämättä raivosi. Vallit, vaikka olivatkin lujitetut kivillä, oksilla ja paalutuksella, pehmenivät niin, että tykit alkoivat vajota. Täytyi panna lautoja haubitsien, mörssärien ja vieläpä pienempienkin tykkien, niinsanottujen oktaavien alle. Syvissä vallihaudoissa kohisi vettä miehen korkeudelta. Yö ei tuonut lepoa. Myrskytuuli ajoi idästä yhä uusia, jättiläiskokoisia pilvenlonkia, jotka, keräytyen yhteen paikkaan ja kauhealla melulla puhjeten syöksivät Zbarazin yli koko sade-, ukkos- ja salamavarastonsa… Ainoastaan sotamiehet jäivät leirissä oleviin telttoihin, upseerit ja vieläpä ylipäällikötkin, Kamieniecin kastellaania lukuunottamatta, hakivat suojaa kaupungista. Jos Chmielnicki olisi saapunut myrskyn mukana, olisi hän ilman vastustusta voinut vallata koko leirin.

Seuraavana aamuna oli ilma vähän parantunut, vaikka sadetta yhä vielä jatkui. Vasta kello viiden aikaan, jälkeen puolen päivän, karkoitti tuuli pilvet, taivaan sini levisi yli leirin ja vanhan Zbarazin puolelle ilmestyi kirkas, komea, seitsenvärinen taivaankaari, jonka toinen pää nojasi vanhaan Zbaraziin ja toinen tuntui imevän kosteutta Czarny-Las nimisestä metsästä. Taivaankaari loisti ja välähteli pakenevien pilvien pohjaa vastaan.

Silloin palasi rohkeus sotilaiden sydämiin. Upseerit siirtyivät leiriin ja astuivat liukkaille valleille ihailemaan sateenkaarta. Alettiin heti keskustella ja arvailla, mitä tämä enne tietää, kun äkkiä herra Wolodyjowski, seisoen muiden joukossa, vallihaudan partaalla, alkoi varjostaa kädellään ilveksensilmiään ja huudahti:

— Sotajoukko astuu esiin taivaankaaren alta!

Syntyi sellainen hälinä, että olisi luullut myrskytuulen liikuttavan ihmisjoukkoa ja nousi puheen humina. Sanat "sotajoukko tulee"! lensivät kuin nuoli vallien toisesta päästä toiseen. Sotamiehet tungeskelivat toistensa ohi ja kokoontuivat yhteen, hälinä läikkyi ja lainehti, kaikkien kämmenet asettuivat varjostamaan silmiä, kaikki silmät tähtäsivät jännitettyinä etäisyyteen, sydämet sykkivät, ja niin katselivat kaikki henkeään pidättäen, vaappuen epäilyksen ja toivon välillä.

Samassa nähtiin jonkin liikkuvan seitsenvärisen portin alitse, liikkuvan yhä selvemmin ja vihdoin sukelsi etäisyydestä esiin ihmismassa. Se läheni lähenemistään, se kävi yhä selvemmäksi, kunnes vihdoin erottautuivat liput ja viirit sekä myöhemmin lipunkantajien metsä. Ei ollut enää syytä epäillä, mitä omin silmin näki: sotajoukko oli tulossa.

Silloin kohosi kaikista rinnoista jättiläishuuto, sanomattoman ilon huuto: Jeremi, Jeremi, Jeremi!

Vanhemmat soturit joutuivat suorastaan mielettömän ilon valtaan. Toiset heittäytyivät alas valleilta, kahlasivat vallihaudan yli ja juoksivat veden tulviman kentän poikki, läheneviä rykmenttejä vastaan. Toiset kiirehtivät hevostensa luo. Mikä nauroi, mikä itki. He panivat kätensä ristiin, tai kohottivat ne taivasta kohden, huutaen: meidän isämme, meidän pelastajamme, meidän johtajamme tulee! Olisi saattanut luulla, että piiritys jo on loppunut, Chmielnicki lyöty ja voitto saavutettu. — Sillävälin lähenivät ruhtinaan rykmentit lähenemistään. Saattoi jo eroittaa heidän merkkinsä. Edellä marssivat kuten aina, ruhtinaan tatareista, hovikasakoista ja valakialaisista kokoonpannut rykmentit. Niiden jäljessä näkyi Machnickin ulkomaalainen jalkaväki, taempana tulivat Wurcelin tykit, rakuunat ja raskaat husaarit. Auringon säteet taittuivat haarniskoja ja keihäiden kärkiä vastaan. Kaikki marssivat epätavallisessa valaistuksessa ikäänkuin heitä olisi ympäröinyt voiton sädekehä. Skrzetuski, joka seisoi vallilla yhdessä herra Longinuksen kanssa, tunsi kaukaa oman lippukuntansa, jonka hän oli jättänyt Zamosciin, ja hänen kellastuneet poskensa punehtuivat hiukan. Hän veti muutamia kertoja voimakkaasti henkeään, ikäänkuin olisi heittänyt rinnastansa tavattoman painon ja hänen silmänsä kävivät iloisiksi. Sillä nyt lähestyivät suurten vaivojen ja sankarillisten taistelujen päivät ja ne ovat parhaimmat sydämen parantajat, ne painavat tuskallisen muiston sielun syvimmälle pohjalle. Rykmentit tulivat yhä lähemmä, ne olivat tuskin enää tuhannen askeleen päässä leiristä. Vanhemmatkin upseerit saapuivat nyt katsomaan ruhtinaan tuloa, myöskin kaikki kolme ylipäällikköä ja heidän mukanaan herra Przyjemski, herra kruunun lipunkantaja, Krasnostawin herra starosta, herra Korf ja kaikki muut, sekä puolalaisten että ulkomaalaisten värväysjoukkojen upseerit. He ottivat osaa yleiseen iloon ja ylipäällikkö herra Lanckoronski, ritarina suurempi kuin johtajana ja sotaisen mainen ihailijana, ojensi komentonuijansa sille suunnalle, mistä Jeremi marssi, sekä lausui niin lujaan, että kaikki sen kuulivat:

— Kas tuossa meidän korkein päällikkömme, hänelle jätän minä ensimäisenä vallan ja komennon.

Ruhtinaan rykmentit alkoivat saapua leiriin. Niissä oli kaikkiaan kolme tuhatta miestä, mutta ne vastasivat sataa tuhatta sydäntä. Olivathan ne Pohrebyszczen, Niemirowin, Machnowkan ja Konstantinowin taistelujen voittajia. Tuttavat ja ystävät tervehtivät toisiansa. Kevyitten rykmenttien jäljessä tulla jyryytti vihdoin Wurcelin tykistö, kuljettaen neljää haarapyssyä, kahta pitkälle kantavaa kanuunaa ja kuutta valloitettua monipiippuista tykkiä. Ruhtinas, joka johti rykmenttien tuloa vanhasta Zbarazista, saapui itse vasta illalla, auringonlaskun jälkeen. Silloin riensivät kaikki, jotka kynnelle kykenivät, häntä vastaan. Sotamiehet sytyttivät tulipannut, kynttilänpätkät, soihdut ja pärekimput ja kokoontuivat niin taajaan piiriin ruhtinaan ratsun ympärille, että hänen oli mahdoton kulkea eteenpäin. Toiset tarttuivat hevosen ohjaksiinkin, saadakseen kauemmin katsella ihailtua sankaria. Toiset suutelivat ruhtinaan viitan liepeitä ja olivat ottamaisillaan hänet hartioilleen kantaakseen häntä. Ihastus meni niin pitkälle, etteivät ainoastaan puolalaisten, vaan vieläpä ulkomaalaistenkin joukkojen sotilaat ilmoittivat palvelevansa neljännes vuoden ilman palkkaa. Ruhtinaan ympärille kokoontui yhä suurempi tungos, hän ei enää päässyt askeltakaan eteenpäin, vaan viipyi paikoillaan valkean ratsunsa selässä sotamiestensä ympäröimänä kuin paimen lampaittensa keskellä eikä ilo- ja eläköönhuudoista tahtonut tulla loppua. Ilta lankesi maille tyynenä ja lauhana. Tummalla taivaalla välkkyi tuhansittain tähtiä ja pian näyttäytyi hyvä enne. Juuri kun herra Lanckoronski lähestyi ruhtinasta, komentonuija kädessä, antaakseen sen ruhtinaalle, putosi humisten taivaan laelta irtaantunut tähti, piirtäen jälkeensä valojuovan Konstantinowin taholle, josta Chmielnickiä odotettiin, sekä sammui sitten. "Se oli Chmielnickin tähti", huusivat sotilaat. "Ihme, ihme, näkyvä merkki. Vivat Jeremi victor!" "Eläköön voittaja Jeremi!" toistivat tuhannet äänet ja samassa läheni Kamienecin kastellaani, viitaten kädellään merkiksi, että hän haluaa puhua. Huudot hiljenivät ja hän virkkoi:

— Kuningas on antanut minulle komentonuijan, mutta minä jätän sen arvokkaampiin käsiin, sinun käsiisi, voittaja, ja olen ensimäisenä totteleva sinun käskyjäsi.

— Ja me hänen mukanaan! toistivat molemmat muut ylipäälliköt.

Kolme komentonuijaa kohottautui ruhtinasta kohden. Hän kuitenkin veti kätensä takaisin ja vastasi:

— Minä en ole teille, hyvät herrat, antanut komentonuijaa, enkä niinmuodoin myöskään ota sitä vastaan.

— Olkoon siis tämä sinulle ojennettu komentonuija neljäntenä kolmen entisen lisäksi ja niiden yläpuolella! virkkoi Firlej.

— Eläköön, Wisniowiecki, eläkööt ylipäälliköt! huusivat upseerit. —
Me tahdomme elää ja kuolla yhdessä teidän kanssanne.

Samassa nosti ruhtinaan ratsu päätään, ravisti purppuranväriseksi värjättyä harjaansa ja päästi niin kuuluvan hirnunnan, että kaikki leirin hevoset yhtaikaa vastasivat siihen.

Sitäkin pidettiin voiton enteenä. Sotamiesten silmät liekehtivät. Sydämiin oli syttynyt taisteluhalu, innostuksen väreet kävivät läpi jäsenten. Myöskin vanhemmat upseerit ottivat osaa yleiseen innostukseen. Kruunun juomanlaskija itki ja rukoili, Kamienecin kastellaani sekä Krasnostawin starosta alkoivat ensimäisinä helistellä sapelejaan aivan niinkuin sotamiehetkin, jotka juoksivat vallin syrjälle ja, ojentaen kättään pimeyteen, huusivat sille suunnalle, jolta vihollista odotettiin:

— Tulkaa, lurjukset, me olemme valmiit!

Sinä yönä ei kukaan leirissä nukkunut ja aamuun asti kuului huutoja ja paloivat tulipannujen ja soihtujen läpättelevät valot.

Aamulla saapui herra kruunun kirjuri Sierakowski Czolhanski-Kamienista, jossa hän oli käynyt tiedustelujoukkoineen ja hän toi viestejä vihollisesta, joka oli viiden puolalaisen penikulman päässä leiristä. Tiedustelujoukko oli ollut taistelussa, etupäässä ordan voimien kanssa. Siinä olivat saaneet surmansa kaksi herra Mankowskia, herra Oleksic ja muutama jalosukuinen upseeri. Mukana tuodut vangit luulivat tietävänsä khanin ja Chmielnickin tulevan tämän etujoukon jäljessä koko sotavoimansa etunenässä. Päivä kului odotuksessa ja puolustuksen valmistamisessa. Ruhtinas, joka ilman pitempää epäröimistä oli ottanut vastaan ylimmän päällikkyyden, järjesteli joukkojaan, osoitti jokaiselle hänen paikkansa ja neuvoi, miten oli puolustauduttava ja mentävä auttamaan muita. Leirissä vallitsi oivallinen mieliala, kuri oli palannut ja entisen hämmingin, ristiriitaisten määräysten ja epävarmuuden sijaan oli tullut järjestys ja täsmällisyys. Puolenpäivän aikaan olivat jo kaikki asemillaan. Leirin eteen asetetut vahdit kävivät joka hetki ilmoittamassa mitä ympäristössä tapahtuu. Lähikyliin lähetetyt sotilaat toivat elintarpeita ja rehua niin paljon kuin vielä oli saatavissa. Valleilla seisova sotamies lauleli iloisena ja yö vietettiin uinuen nuotioiden ääressä, käsi sapelin kahvassa, niin valmiina, että rynnäkkö saattoi tapahtua milloin hyvänsä.

Aamun sarastaessa alkoikin jo Wisniowiecin puolelta häämöittää jotakin. Kirkonkelloilla hälyytettiin nyt valveille kaupunki ja leirissä herättivät pitkät, valittavat torven äänet unesta herkästi nukkuvat sotilaat. Jalkarykmentit riensivät valleille. Vallien välillä oli ratsuväki, valmiina hyökkäämään, kuullessaan ensimäisen komennon, ja koko vallien pituudelta kohosi ylöspäin sytytettyjen lunttujen savu.

Samassa hetkessä ilmestyi paikalle ruhtinas valkean hevosensa selässä. Hän oli hopeoidussa panssarissa, ilman kypärää. Hänen otsallaan ei näkynyt vähintäkään huolta, päinvastoin loisti ilo hänen silmistään ja kasvoistaan.

— Tänään saamme vieraita, hyvät herrat, saamme vieraita, toisti hän, ajaen pitkin valleja.

Tuli hetken hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin lippujen lepatus, kevyen tuulenhengen niitä liikutellessa tai kietoessa tankojen ympäri. Sillä välin oli vihollinen tullut niin lähelle, että sen saattoi erottaa paljaalla silmällä.

Tulossa oli vasta ensimäinen aalto, siis eivät itse Chmielnicki ja khani, vaan tiedustelujoukko, jonka muodosti kolmekymmentätuhatta valittua ordalaista. Aseina oli heillä jouset, pyssyt ja sapelit. Otettuaan mukaansa tuhat viisisataa poikaa, jotka olivat lähetetyt hakemaan ruokavaroja, lähestyivät he tiheässä rintamassa Wisniowiecin suunnalta ja alkoivat sitten, kaartuen pitkäksi puolikuuksi, lähestyä vanhaa Zbarazia vastakkaiselta taholta. Heti kun ruhtinas oli tullut vakuutetuksi siitä, että tulossa onkin vain tiedustelujoukko, antoi hän ratsuväelle käskyn tulla esiin vallien väliltä. Komentosanat kajahtivat, rykmentit alkoivat liikkua ja käydä esiin vallien takaa kuin mehiläiset pesästään. Tasanko täyttyi miehiä ja hevosia. Kauas saattoi nähdä ratsumestarien, nuija kädessä, kiiruhtavan lippukuntia ja järjestävän niitä taisteluun. Hevoset hirnuivat raikkaasti ja tuontuostakin tartutti hirnunta kokonaiset rivistöt. Sitten erottautui joukosta kaksi tatareista ja ruhtinaan hovikasakoista kokoonpantua lippukuntaa, ajaen hiljaista ravia eteenpäin. Kaaripyssyt heiluivat miesten olkapäillä, pipolakit välkähtelivät. He ajoivat vaieten ja heidän etunenässään ratsasti punatukkainen Wierszul, jonka hevonen temmelteli aivan hulluna, nousten vähän päästä takajaloilleen, ikäänkuin se olisi tahtonut murtaa suitsensa ja kiireimmän kautta lähteä taistelun mellakkaan.

Taivaan sineä ei samentanut ainoakaan pilvenhattara, päivä oli kirkas ja kuulakka, kaikki näkyi kuin kämmenellä.

Samassa hetkessä tuli vanhan Zbarazin puolelta näkyviin ruhtinaan kuormasto, joka ei ollut sotajoukon mukana voinut päästä leirin sisään, mutta nyt kiiruhti sinne minkä jaksoi, jotta eivät ordalaiset ylläköllä valtaisi sitä. Eikä kuormasto ollut jäänytkään ordalaisilta huomaamatta, sillä pitkä puolikuu kiiti sitä kohden täyttä vauhtia. Allah-huudot kuuluivat valleilla seisovan jalkaväen korviin asti. Wierszulin lippukunnat lensivät kuin myrskytuuli sitä pelastamaan.

Puolikuu oli kuitenkin ehtinyt kuormaston luo pikemmin ja kiersi sen, aivan kuin vyöttäen mustalla nauhalla, hetkessä. Samalla kääntyi muutama tuhat ordalaista, villisti ulvoen, Wierszulia kohden, koettaen kiertää hänetkin. Nyt vasta saattoi huomata Wierszulin kokemuksen ja hänen sotamiestensä täsmällisyyden. Nähdessään, että heitä sekä oikealta että vasemmalta uhataan, jakaantuivat he kolmeen osaan ja ratsastivat vihollisen sivustoja vastaan, jonka jälkeen he jakautuivat neljään ja sitten taas kahteen osaan. Joka kerran täytyi vihollisen nyt kääntyä koko rintamansa mitalta, koska sen edessä ei ollut ketään ja sivustoja jo ahdistettiin. Vasta neljännen kerran jälkeen hyökättiin rinta rintaa vastaan ja Wierszul tähtäsi hyökkäyksensä koko voimalla vihollisen heikoimpaan kohtaan, repi sen auki ja oli yhtäkkiä hänen selkäpuolellaan. Sitten jätti hän sen ja meni kuin myrsky kuormaston luo, huolimatta siitä, että äskeiset vihollisjoukot heti ryntäävät hänen kimppuunsa.

Vanhat sotaurhot löivät, valleilta tätä katsellessaan, panssaroidut kouransa kupeilleen.

— Hitto heidät vieköön! Vain ruhtinaan ratsumestarit osaavat noin johtaa.

Sillävälin oli Wierszul, terävässä kulmassa iskettyään kuormastoa ympäröivään kehään, puhkaissut sen niinkuin nuoli puhkaisee sotamiehen ruumiin ja silmänräpäyksessä päässyt sen keskelle. Nyt riehui kahden taistelun sijasta yksi, mutta sitä hurjempi taistelu. Komeaa sitä oli katsella. Tasangon keskellä heitteli kuormasto kuin mikäkin liikkuva linnoitus, tulta syöksyen, pitkiä savusiekaleita. Ympärillä taas kuhisi ihmisten liikkuva muurahaispesä, raivoten kuin jokin jättiläispyörre. Pyörteen jäljessä kiiteli hevosia valtoimina ilman ratsumiehiä, keskellä meluttiin, huudettiin ja paukutettiin pyssyjä. Tuossa tepastellaan keränä toinen toisen niskassa, toinen ei päästä irti toista. Niinkuin kierroksissa oleva metsäsika puolustautuu valkeilla torahampaillaan ja raivoissaan iskee koirajoukkoon, niin puolustautui kuormastokin keskellä tatarilaispilveä epätoivon vimmalla, odottaen, että leiristä tulisi avuksi Wierszulin osastoa suurempi joukko. Pian välähtivätkin tasangolla Kuszelin ja Wolodyjowskin rakuunain punaiset költerit, tuulen ajamina kuin mitkäkin kukat. He ratsastivat tatarilaispilven laidalle, hyökkäsivät siihen kuin mustaan metsään niin ettei heitä hetken aikaan voinut eroittaa. Mellakka yhä kiihtyi. Sotamiehistäkin alkoi jo tuntua oudolta, ettei ruhtinas heti lähettänyt riittävää voimaa saarrettujen avuksi. Hän viivytteli kuitenkin tahallaan, tahtoen sotamiehilleen osoittaa, minkälaiset apujoukot hän on heille tuonut, lisätä heidän rohkeuttaan ja valmistaa heitä vielä suurempiin vaaroihin.

Ammunta kuormastoleirissä heikkeni kuitenkin pian, nähtävästi sotamiehillä ei ollut enää aikaa ladata pyssyjänsä, tai olivat muskettien piiput jo liiaksi kuumentuneet. Tatarilaisten meluaminen sensijaan kasvoi kasvamistaan. Silloin antoi ruhtinas merkin ja kolme husaarilippukuntaa, yksi hänen omansa, jota Skrzetuski johti, toinen Krasnostawin starostan ja kolmas kuninkaallinen, herra Piglawskin johtama lippukunta, lähtivät leiristä taisteluun. Ne saapuivat paikalle, iskivät vihollista kuin kirveen kannalla, repivät auki tatarien kaaren, hajoittivat sen, tuhosivat heti tasangolla osan, tunkivat muut metsiä kohden, löivät vielä kerran hajalle jäännökset ja ajoivat niitä takaa noin neljännes penikulman matkaa leiristä. Kuormasto pääsi kuin pääsikin, sotilaiden iloisesti huutaessa ja tykkien paukkuessa, eheänä vallien välille.

Tatarit eivät kuitenkaan kokonaan hävinneet näkyvistä, sillä he tiesivät Chmielnickin ja khanin olevan tulossa jäljessään. Siksipä he pian jälleen palasivat ja kiersivät, Allahia huutaen, koko leirin, vallaten samalla likikyliin johtavat maantiet ja polut. Pian alkoi myöskin kylistä kohota mustia savupatsaita taivasta kohden. Useat tatarit lähenivät jo valleja, mutta heitä vastaan lähti heti ruhtinaan sotilaita, sekä yksinään että joukoissa, varsinkin ryntäilivät vihollista vastaan tatarilaisen, valakialaisen ja rakuunalippukunnan sotilaat.

Wierszul ei voinut ottaa osaa kahakoihin, sillä kuormastoa puolustaessa oli häntä kuusi kertaa haavoitettu päähän ja hän makasi näännyksissä teltassaan. Herra Wolodyjowski sensijaan, vaikka hän oli aivan veren peitossa, ei vielä ollut saanut tarpeekseen ja läksi ensimäisenä rynnäkköön. Kahakoita kesti iltaan asti ja niitä katselivat ensimäisten lippukuntien upseerit jalkaväen leiristä kuin mitäkin näytelmää. Siinä juoksi miehiä toistensa ohi, he kohtasivat toisensa joukoissa tai yksittäin ja ottivat vankeja. Siepattuaan jonkun kiinni ja vietyään sen vankina leiriin, herra Michal uudelleen palasi taisteluun. Hänen punainen univormunsa välkkyi kaikkialla pitkin taistelukenttää ja Skrzetuski osoitti häntä erityisenä merkillisyytenä herra Lanckoronskille. Hän tarttui todella aina niin äkkiä ja odottamatta kiinni tehtäviin, että oli aivan kuin ukkonen olisi iskenyt uhriin. Zagloba rohkaisi häntä valleilta huudoillaan, vaikka herra Michal ei voinutkaan häntä kuulla ja vähän päästä kääntyi hän ympärillä seisovien sotamiesten puoleen, sanoen:

— Katsokaappa, hyvät herrat, minä hänet olen opettanut sapelia heiluttamaan. Hyvä! Oivallista. Jumal' avita, hän on pian minun vertaiseni…

Mutta aurinko oli jo laskenut ja taistelijat alkoivat vähitellen vetäytyä pois kentältä, jonne enää jäivät vain hevosten ja ihmisten raadot. Kaupungissa soittivat kirkonkellot taasen angelusta.

Yö lankesi verkalleen, ei kuitenkaan tullut pimeä, sillä tulen loimut valaisivat joka puolelta. Zaloscie, Barzynce, Lublanki, Stryjowka, Kretowice, Zarudzie ja Wachlowka paloivat, koko seutu silmin kantamiin asti muodosti ainoan tulipalon. Tässä yössä kävivät savut punaisiksi ja tähdet välkkyivät taivaan ruusunkarvaiselta pohjalta. Lintuparvia kohosi, kauheasti kirkuen, metsistä, tiheiköistä ja lammikoista, ne kaartelivat tulipalon valaisemassa ilmassa kuin mitkäkin lentävät liekit. Kauheaa näkyä pelästyen alkoivat kuormaston härät surkeasti mylviä.

— Mahdotonta on, puhuivat vallihaudoissa vanhat sotilaat, — että tuo tatarilaisjoukko olisi sytyttänyt kaikki nuo tulipalot. Varmaan nyt lähenee itse Chmielnicki kasakkoineen ja hänen muassaan koko orda.

Eivätkä nämä olleetkaan pelkkiä arveluja, sillä edellisenä päivänä oli herra Sierakowski tuonut tiedon, että zaporogien hetmani ja khani todella seuraavat etujoukkoa. Heitä tiedettiin siis varmuudella odottaa. Sotamiehet viipyivät viimeiseen asti valleilla, kaupungin väestö katoilla ja torneissa. Kaikkien sydämet sykkivät levottomina. Naiset itkeä nyyhkivät kirkoissa ja ojentelivat käsiään pyhiä sakramentteja kohden. Mitä kammottavin odotus painoi sanomattomana taakkana kaupunkia, linnaa ja leiriä.

Eikä tarvinnutkaan kauan odottaa. Yö ei vielä ollut ehtinyt pimetä, kun näköpiiriin jo ilmestyi ensimäisiä kasakka- ja tatarilaisrivejä ja heti niiden jälkeen toisia, kolmansia, kymmenensiä ja sadansia. Näytti siltä kuin kaikki metsät ja viidakot olisivat irtaantuneet juuristaan ja lähteneet astelemaan Zbarazia kohden. Turhaan haki ihmissilmä noiden rivien loppua. Niin kauas kuin katse kantoi, häämöitti ihmis- ja hevosjoukkoja, kadoten etäisyyden savuihin ja tulen loimuihin. Ne tulivat kuin pilvet tai heinäsirkkaparvet, jotka liikkuvana, kauheana massana peittävät koko tienoon. Niiden edellä kävi ihmisäänien peloittava humu niinkuin metsässä, vanhojen honkien latvoissa, käy humiseva myrskytuuli. Pysähdyttyään neljännes penikulman päähän, asettautui vihollinen leiriin ja sytytti nuotiot. — Näettekö tulia? kuiskasivat sotamiehet, — niitä riittää pitemmältä kuin hevonen voi levähtämättä juosta.

— Jeesus Maaria, sanoi Zagloba Skrzetuskille, — sanonpa teille, että kyllä minussa on leijonaa enkä minä yleensä tunne pelkoa, mutta soisinpa kuitenkin mieluummin salaman iskevän nuo ennen huomista päivää kuoliaaksi. Jumal' avita, heitä on liian paljon. Tuskin on Josafatin laaksossakaan suurempaa tungosta. Ja sanokaappa, mitä nuo ryövärit tahtovat? Eikö olisi parempi, että jokainen noista lurjuksista istuisi kotona ja suorittaisi kartanoon rauhassa päivätyötänsä. Onko se meidän syymme, että Jumala on luonut meidät aatelismiehiksi ja nuo moukiksi sekä käskenyt heidän olla meille alamaisia. Hyi olkoon, ihan vimmastun. Minä olen lempeäluontoinen, minua voi vaikkapa tikulla pistää silmään, mutta ei minua pidä suututtaa. Heillä on ollut liian paljon oikeuksia, liian paljon leipää ja siksi ovat he lisääntyneet kuin hiiret puimatantereella. Ja nyt he käyvät kissojen kimppuun. Odottakaa, odottakaa, täällä on kissa, jonka nimi on ruhtinas Jeremi ja toinen nimeltään Zagloba. Luuletteko, että ne ryhtyvät teidän kanssanne keskusteluihin? Jos nuo nyt oikein nöyrtyisivät, niin voisiko niitä sittenkään jättää eloon? Yksi asia minua vain huolestuttaa, se nimittäin, onko leirissä tarpeeksi ruokavaroja. No, sun perhana, katsokaappa nyt, hyvät herrat, tuonne on taas entisten taakse ilmestynyt tulia ja yhä kauempana näkyy nuotioita. Kunpa mustakuolema tarttuisi heihin.

— Mitä te puhutte neuvotteluista? sanoi Skrzetuski. — Hehän luulevat, että jo huomenna olemme heidän vallassaan.

— Emmehän sentään joudu, vai kuinka? kysyi Zagloba.

— Se on Jumalan kädessä. Ei heillä nyt sentään ole aivan helppoa niin kauan kuin ruhtinas on meidän kanssamme.

— Tepäs minua lohdutitte. Eihän tässä ole kysymys siitä, onko heidän helppoa vaiko vaikeaa saada meidät käsiinsä, vaan siitä, etteivät ensinkään saisi.

— Se on sentään sotamiehelle suuri tyydytys, ettei hän turhaan uhraa henkeänsä.

— Varmaan, varmaan, mutta piru vieköön teidän tyydytyksenne.

Samassa hetkessä tulivat paikalle Podbipienta ja Wolodyjowski.

— Kerrotaan, että ordan väkeä ja kasakoita on puoli miljoonaa, virkkoi liettualainen.

— Repäisköön hitto teiltä kielen! huudahti Zagloba. — Korea uutinen.

— Ryntäämällä on helpompi tuhota heidät kuin tanterella, vastasi herra Longinus lepyttelevästi.

— Kun nyt ruhtinas ja Chmielnicki vihdoin ovat tavanneet toisensa, sanoi herra Michal, — niin ei neuvotteluista enää ole puhettakaan. Joko kaikki, tai ei mitään. Huomenna on tuomiopäivä, lisäsi hän käsiään hieroen.

Pikku ritari oli oikeassa. Tässä sodassa, jota jo oli kestänyt niin kauan, eivät nuo kaksi julmaa leijonaa olleet vielä koskaan seisoneet silmä silmää vastaan. Toinen heistä oli lyönyt hetmaneja ja ylipäällikköjä, toinen mahtavia kasakka-atamaneja, kummankin jälkiä oli seurannut voitto, kumpikin oli ollut vihollistensa kauhu, mutta vasta nyt, heidän välittömästi kohdatessaan toisensa, oli ratkaistava, kummanko vaakakuppi painoi enempi. Wisniowiecki katseli vallilta yli näkymättömien tatarilais- ja kasakkalaumojen ja turhaan koetti hänen silmänsä niitä mitata. Chmielnicki taas tarkasteli kentältä linnaa ja leiriä ja ajatteli itsekseen: tuolla on pahin viholliseni, kun hänet tuhoan, niin kuka enää voi minua vastustaa.

Oli helppo arvata, että taistelu noiden kahden miehen välillä kävisi sekä pitkäksi että vimmatuksi, mutta tuloksesta ei voinut olla epäilystä. Lubnien ja Wisniowiecin ruhtinas johti viittätoista tuhatta miestä, niihin luettuina myöskin leiripalvelijat, kun sensijaan rahvaan päällikön komennon alla kulkivat kaikki Asovan merestä ja Donista aina Tonavan suulle asti asuvat ihmisjoukot. Hänen mukanansa oli khani, johtaen Krimin, Bialogrodin ja Dobrudzan ordia, hänen mukanaan marssi Dniesterin ja Dnieperin kaikkien lisäjokien varrella asuva rahvas, siinä kulkivat suistolaiset ja lukematon väki aroilta, rotkoista, metsistä, kaupungeista, kylistä ja taloista sekä vihdoin ne, jotka ennen olivat palvelleet ylimysten tai kruunun lippukunnissa. Siellä oli sekaisin czerkasseja, valakialaisia sotamiehiä, Silistrian ja Rumelian turkkilaisia, yksinpä irtonaisia serbialais- ja bulgarialais-joukkueitakin. Näytti siltä kuin olisi alkanut uusi kansainvaellus, kansain, jotka olivat jättäneet pimeät asuinsijansa aroilla, samotakseen länttä kohden valtaamaan uusia maita ja perustamaan uutta valtakuntaa.

Sellainen oli taistelevien voimien keskinäinen suhde… Kourallinen kymmeniä tuhansia, saari merta vastaan. Ihmekö siis, että usean sydämen valtasi levottomuus. Ei yksin kaupungissa ja tällä maakulmalla, vaan koko valtakunnassa katsottiin tuota yksinäistä, villin tulvan ympäröimää vallia suurten ritarien ja heidän suuren johtajansa hautakummuksi.

Samaa mieltä oli varmaan Chmielnickikin, sillä juuri kun tulet leireissä olivat kunnollisesti syttyneet, alkoi vallien edessä kasakkalähetti heiluttaa valkoista lippua, toitottaa torveen ja huutaa, ettei ammuttaisi.

Vartiat lähtivät heti ulos ja ottivat hänet kiinni.

— Hetmanilta sana ruhtinas Jaremalle, sanoi lähetti heille.

Ruhtinas istui yhä valleilla hevosen selässä, kasvot leppeinä kuin poutainen taivas. Tulen loimut heijastivat hänen silmiinsä ja verhosivat ruusuisella välkkeellä hänen hienoja valkeita kasvojaan. Seisoessaan herraskasvojen edessä hämääntyi kasakka, hänen säärensä vapisivat ja kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, vaikka hän oli vanha urossusi ja saapunut tänne lähettinä.

— Kuka olet? kysyi ruhtinas-vojevoda, tähdäten häneen tyynet silmänsä.

— Olen sadanpäämies Sokol, hetmanin lähetti.

— Ja mitä sinulla on sanottavaa?

Kasakka teki niin syvän kumarruksen, että hänen otsansa tuli ruhtinaan satulan astuimen kohdalle.

— Suo anteeksi, ruhtinas — sanon sen, mitä minun on käsketty sanoa, minä en ole syypää…

— Puhu suoraan.

— Hetmani käski minun sanoa, että hän on tullut vieraisiin Zbaraziin ja käy huomenna teidän luonanne linnassa.

— Sano sinä hänelle, että minä toimeenpanen pidot linnassa tänään enkä huomenna, vastasi ruhtinas.

Tunnin päästä paukkuivat todellakin tervetuliaisiksi mörssärit, iloiset huudot kohosivat ilmaan ja kaikki linnan akkunat loistivat tuhansia kirkkaita valoja.

Kuullessaan tervehdyslaukaukset, torvien ja rumpujen äänet lähti khani omassa persoonassaan veljensä Nuradinin, suittani Galgan, Tuhaj-bejn ja usean murzan seuraamana teltan edustalle ja lähetti hakemaan Chmielnickiä.

Hetmani, vaikka olikin jo vähän päissään, saapui heti, tervehti syvään kumartaen ja odotti, vieden sormensa otsalleen, leukaansa ja rinnalleen, kysymystä.

Khani katseli hyvän aikaa linnaa, joka kaukaa loisti kuin jättiläislyhty, nyökytteli päätään, silitteli harvaa partaansa, joka kahtena pitkänä suortuvana lankesi hänen näädännahkaiselle turkilleen ja sanoi, viitaten sormellaan välkkyviin akkunoihin:

— Zaporogien hetmani, mitä tuo on?

— Mahtava hallitsija, ruhtinas Jarema pitää juhlia.

Khani hämmästyi.

— Juhlia…?

— Huomiset ruumiit pitävät tänään juhlia, virkkoi Chmielnicki.

Samassa paukahtivat tykit linnassa uudelleen, torvet toitottivat ja niihin sekaantuneet huudot kuuluivat aina khanin ylhäisiin korviin asti.

— Jumala on yksi, mutisi hän, — jalopeura asuu tuon uskomattoman sydämessä.

Hetken vaiettuaan hän lisäsi:

— Tahtoisinpa mieluummin seisoa hänen rinnallaan kuin sinun.

Chmielnicki vavahti. Hän oli kalliisti maksanut tatarilaisten välttämättömän ystävyyden eikä hän sittenkään ollut varma kauheasta liittolaisestaan. Tarvittiin vain joku khanin päähänpisto ja kaikki ordat saattoivat kääntyä kasakoita vastaan, jotka silloin olisivat tuhon omat ja vailla kaikkea pelastuksen mahdollisuutta. Lisäksi tiesi Chmielnicki vielä senkin, että khani auttoi häntä vain saaliin, lahjojen ja onnettomien sotavankien toivossa. Pitihän khani itseänsä laillisena hallitsijana ja siksi häntä itse asiassa hävetti taistella kapinallisten puolella kuningasta vastaan, taistella mokoman Chmielin puolella tuollaista Wisniowieckiä vastaan.

Kasakkahetmani oli juonut itsensä monta kertaa juovuksiin, eikä yksin tottumuksesta, vaan myöskin epätoivosta…

— Suuri hallitsija, sanoi hän, — Jarema on vihollisesi. Hän on ottanut tatareilta pois Dnieperin taustan, hän on peloitukseksi hirtättänyt voitettuja murzoja kuin susia puihin, hän tahtoi tulla Krimille hävittämään tulella ja miekalla.

— Ettekö te sitten ole tehneet tatarilaiskylissä mitään pahaa? kysyi khani.

— Olen sinun orjasi.

Tuhaj-bejn siniset huulet alkoivat väristä ja hänen torahampaansa välkkyivät. Hänellä oli kasakoitten joukossa verivihollinen, joka kerran oli tyystin tuhonnut Tubaj-bejn joukon ja ollut saamaisillaan vangiksi hänet itsensäkin. Tämän kasakan nimi pusertautui nyt hänen huulillaan. Leppymättömällä voimalla kehoittivat muistot kostoon, siksi ei hän voinutkaan pidättäytyä, vaan sihisi itsekseen:

— Burlaj… Burlaj…

— Tuhaj-bej, sanoi Chmielnicki heti, — sinä olet khanin korkeasta ja viisaasta käskystä viime vuonna valanut Burlajn kanssa vettä miekoillenne.

Uusi yhteislaukaus linnasta katkaisi heidän keskustelunsa.

Khani ojensi kätensä ja piirsi sillä ympyrän Zbarazin kaupungin, linnan ja vallien ympäri.

— Onko tuo huomenna minun? kysyi hän, kääntyen Chmielnickin puoleen.

— Huomenna he kaikki kuolevat, vastasi Chmielnicki, tuijottaen linnaan päin.

Sitten hän jälleen, katsoen keskustelun päättyneeksi, kumarteli ja kosketti kädellään otsaansa, leukaansa ja rintaansa. Khani kääriytyi näädännahkaturkkiinsa, sillä yö oli kolea, vaikka olikin heinäkuu, ja sanoi, kääntyen telttoja kohden:

— On jo myöhäistä.

Nyt alkoivat kaikki kuin saman voiman vaikutuksesta nyökytellä toisilleen päätään, mutta khani astui verkalleen ja vakavana telttaansa ja toisteli hiljaa:

— Jumala on yksi.

Chmielnicki poistui oman väkensä luo, mennessään mutisten:

— Minä luovutan sinulle linnan ja kaupungin ja saaliin ja vangit, mutta Jarema kuuluu minulle eikä sinulle, vaikka minun täytyisi päälläni maksaa se.

Nuotiotulet alkoivat hiljalleen hiipua ja sammua. Muutamien satojentuhansien äänten kumea hyminä hiljeni verkalleen. Siellä täällä kajahti vielä pajupillin soitto, tai tatarilaisten hevospaimenten huudanta, heidän ajaessaan hevosia yölaitumille. Sitten vaikenivat nämäkin äänet ja uni valtasi lukemattomat tatarilais- ja kasakkajoukot.

Mutta linnasta kuului yhä pauketta, melua ja eläköön-huutoja ikäänkuin siellä olisi vietetty häitä.

Leirissä odotettiin yleisesti, että ryntäys alkaisi seuraavana päivänä. Aamulla lähtivätkin rahvaan, kasakoitten, tatarien ja noiden muiden villien soturien laumat Chmielnickin johdolla liikkeelle, läheten valleja kuin mustat pilvet, jotka painuvat vuoren huippua kohden. Sotamies, joka jo edellisenä päivänä oli turhaan koettanut laskea nuotiotulten lukumäärää, jähmettyi nyt, nähdessään tämän ihmispäiden meren. Tulossa ei kuitenkaan ollut vielä varsinainen ryntäys. Tämä oli pikemmin vain kentän, vallien, varustusten, kaivosten ja koko puolalaisen leirin tarkastusta. Niinkuin paisuva meren aalto, jota tuuli ajaa kaukaiselta ulapalta, soutaa eteenpäin, tavoittaa toisen, hyrskyää, vyöryy, pauhaa ja vetäytyy yhä edemmäksi, niin hyökyivät vihollisetkin sinne tänne, vetäytyivät taaksepäin ja hyökyivät taas eteenpäin ikäänkuin koetellakseen vastarinnan voimaa, vakuuttautuakseen, eivätkö he jo pelkällä näyttäytymisellään ja lukumäärällään masenna vastustajaa, tarvitsematta murskata sitä koko painollansa.

Vihollinen ampui myöskin tykeillä ja kuulia alkoi tiheästi putoilla leiriin. Sieltä vastattiin niinikään sekä tykeillä että käsiaseilla. Samassa ilmestyi valleille kulkue, kantaen pyhää sakramenttia, jotta jähmettyneimmätkin sotamiehet saisivat rohkeutta. Kirkkoherra Muchowiecki kantoi kultaista monstranssia, pitäen sitä molemmin käsin korkealla päänsä yläpuolella ja tuontuostakin kohottaen sitä vieläkin ylemmäksi. Hän käveli silmät suljettuina, kasvot ankaran hartaina ja tyyninä, hänen yllään oli kullalla kirjailtu kaapu ja hänen päänsä yllä kannettiin baldakiinia. Vierellä asteli kaksi pappia, taluttaen häntä: Jaskolski, husaaripappi ja aikoinaan kuuluisa soturi, joka oli sotataidossa yhtä kokenut kuin mikä päällikkö hyvänsä, sekä Zabkowski, niinikään entinen soturi, jättiläiskokoinen bernhardiini, jonka vertaista voimassa, paitsi herra Longinusta, tuskin tavattiin koko leirissä. Teltan kannatusvarsia piteli neljä aatelismiestä, joista yksi oli Zagloba. Teltan edessä kulki muutamia suloisia pieniä tyttöjä, pudotellen tielle kukkia. Kulkue kävi koko vallien mitan ja sen jäljessä seurasivat upseerit. Kun sotamiehet näkivät auringon tavoin välkkyvän monstranssin ja valkeapukuiset tyttöset, saivat he todella rohkeutta ja into palasi heidän sieluunsa. Kauas kantoi tuuli pyhän savun tuoksua, kaikkien päät taipuivat nöyrinä. Muchowiecki kohotti vähänpäästä monstranssia ja viritti, luoden silmänsä taivasta kohden, virren: "Eessä suuren sakramentin".

Kaksi mahtavaa ääntä, Jaskolskin ja Zabkowskin yhtyi häneen, laulaen edelleen: "kasvoillemme langetkaamme" ja koko sotajoukko jatkoi veisuuta. Tykkien syvä basso säesti laulua, silloin tällöin lensi tykin kuula rätisten teltan ja pappien ylitse. Välistä osui se alemma valliin ja tuiskutti ympärille maata niin että herra Zagloban piti kyyristyä ja lujemmin tarttua kantovarteen. Varsinkin kauhistutti häntä silloin, kun kulkue pysähtyi paikalleen rukoilemaan. Silloin kesti hiljaisuutta jonkun hetken ja saattoi selvästi kuulla kuulien lentelevän parvittain kuin mitkäkin suuret linnut. Herra Zagloba kävi yhä punaisemmaksi ja pappi Jaskolskin katse kääntyi vinoon kentälle, voimatta enää rauhoittua. Hän mutisi itsekseen: kanakopissa noiden pitäisi istua haudottamassa kanoja eikä ampua tykeillä. Kasakkain tykkimiehet ampuivatkin todella hyvin huonosti ja mahdotonta hänen vanhana soturina oli tyynesti katsella tuollaista kömpelyyttä ja ruudin haaskausta. Prosessioni kulki edelleen, kunnes saapui vallien toiseen päähän, jonne ei vihollisen ammunta tähdännyt. Koetettuaan sieltä täältä, varsinkin läntisen lammikon taholta, saada aikaan yllätystä, vetäytyivät kasakat ja tatarit vihdoin asemilleen ja pysyivät niissä, lähettämättä liikkeelle edes yksityisiä härnääjiä. Sillävälin oli prosessioni jo kokonaan saanut piiritetyt rohkaistuiksi.

Oli jo käynyt selväksi, että Chmielnicki odottaa suuren leirinsä tuloa, vaikka hän olikin varma, että ensimäinen todellinen rynnäkkö riittää. Siksi hän oli käskenyt ottaa tykkitulen alaisiksi vain muutamat linnoitetut kohdat eikä ryhtynyt toimiin maavarustuksia vastaan, uhatakseen piiritettyjä siltä taholta. Suuren leirin oli määrä saapua huomenissa ja se pysähtyikin, vankkuri vankkurin kyljessä, asetettuna muutamiin kymmeniin riveihin, pituudeltaan puolalaisen penikulman mittaisena Wernjakin ja Dembinan välille. Leirin mukana tuli vielä uusia voimia ja, mikä oli tärkeintä, oivallinen zaporogilainen jalkaväki, joka oli miltei turkkilaisten janitsharien vertainen sekä rynnäkössä ja hyökkäystaistelussa rahvaan joukkoja ja tatareja paljon etevämpi.

Ikimuistettava tiistai, heinäkuun 13 päivä, kului molemminpuolisissa kuumeentapaisissa valmistuksissa. Ei ollut enää epäilystä ryntäyksen alkamisesta, sillä kasakkaleirissä soittivat torvet, rummut, päristyskattilat ja kaksoisrummut hälytystä ja tatarien joukossa kumisi kuin suuri ukkonen heidän pyhä rumpunsa, niinsanottu "balt". Ilta lankesi hiljaisena ja lauhana, vain molemmista lammikoista ja Gnieznasta nousi keveä sumu ja vihdoin syttyi ensimäinen tähtikin taivaalle.

Samassa alkoivat kasakkain kuusikymmentä tykkiä yhtaikaa paukkua. Ylinäkymättömät joukot lähtivät, kauheasti huutaen, liikkeelle valleja kohden ja ryntäys alkoi.

Valleilla seisoivat sotajoukot, ja miehistä tuntui siltä kuin maa olisi tärissyt heidän jalkainsa alla. Eivät vanhimmatkaan soturit muistaneet kokeneensa mitään tällaista.

— Jeesus Maaria, mitä tämä onkaan? kysyi Zagloba, joka seisoi husaariväkensä etunenässä odottavan Skrzetuskin vieressä vallien lomassa. — Eiväthän nuo enää ole ihmisiä, nuo, jotka hyökkäävät meitä vastaan.

— Eivätpä ne ihmisiä olekaan. Vihollinen ajaa härkiä edellään, jotta meidän ensimäiset laukauksemme menisivät hukkaan.

Zagloban kasvot kävivät tummiksi kuin punajuuri. Hänen silmänsä olivat pullollaan eikä sanaakaan päässyt hänen suustaan, jossa hän piti suljettuna sekä kauhuansa että vimmaansa ja kaikkea, mitä hän tällä hetkellä kykeni ajattelemaan.

— Lurjukset…!

Härät, joita villit, puolialastomat paimenet kepeillä ja palavilla soihduilla ajoivat edellään, juoksivat kuin hullut, kauhusta hurjistuneina, kamalasti mylvien eteenpäin, milloin ahtautuen läjiin, milloin toisiaan puskien, milloin juosten hajalleen, tai kääntyen takaisin päin. Huudon eteenpäin ajamina, tulen uhkaamina ja nahkaruoskan suomimina ne kuitenkin samassa taas karkasivat valleja kohden. Vihdoin alkoi Wurcel syytää eteensä tulta ja rautaa niin että savu peitti ilman ja taivas kävi punaiseksi. Silloin hajaantuivat pelästyneet eläimet ikäänkuin salama olisi ajanut ne erilleen. Puolet niistä kaatui, mutta vihollinen hyökkäsi niiden ruumiiden yli vain eteenpäin.

Eturivissä ryntäsivät vangit takana tulevien keihäsmiesten uhkaamina ja alati alttiina tykkitulelle, kantaen hiekkasäkkejä, joilla heidän oli määrä täyttää vallihaudat. Nämä vangit olivat Zbarazin ympäristön talonpoikia, jotka eivät olleet ehtineet vihollisen edeltä paeta kaupunkiin. Heissä oli sekä nuoria miehiä että vanhuksia, vieläpä naisiakin. He juoksivat huutaen, itkien, väännellen käsiänsä taivasta kohden ja rukoillen armoa. Niin kauhea oli tuo ulvonta, että hiukset nousivat pystyyn sitä kuunnellessa, mutta sääli oli tällä hetkellä kuollut maan päällä. Toiselta puolen ojentuivat kasakkain peitset heidän selkäänsä kohden, toiselta puolen ruhjoivat noita onnettomia Wurcelin kuulat, kartessit repivät heitä kappaleiksi ja uursivat vakoja heidän joukkoihinsa. He juoksivat, veressään kahlaten, kaatuivat, nousivat ja juoksivat jälleen, sillä heitä työnsi eteenpäin kasakkain aalto ja tätä taas turkkilaisten ja tatarilaisten tulva.

Yhtäkkiä tuli vallihauta täyteen ruumiita, verta ja hiekkasäkkejä. Se oli vihdoin niin täynnä, että siitä saattoi käydä ja vihollinen ryntäsikin sen yli.

Rykmentit tunkeutuivat eteenpäin toinen toisensa jäljessä. Tykkitulen valossa saattoi nähdä, miten kasakkapäälliköt nuijalla ajoivat valleja kohden yhä uusia joukkoja. Paras väki hyökkäsi Jeremin kortteereja ja joukkoja vastaan, Chmielnicki kun tiesi pahimman vastarinnan kohtaavan siellä. Siellä hyökkäsivät Siczin huonekunnat, niiden jäljissä Lobodan johdolla hirveät perejaslawilaiset, niiden jäljessä taas tuli czerkassilainen, Woronczenkon komentama rykmentti. Karwowin rykmenttiä johti Kulak, Braclawin Neczaj, Humanin Stepka, Korsunin rykmenttiä Mrozowiecki. Mukana tulessa olivat niinikään kalnikilaiset ja Bialocierkiewin mahtava osasto, johon kuului viisitoistatuhatta miestä ja johti heitä itse Chmielnicki kuin mikäkin punainen paholainen, pannen leveän rintansa alttiiksi kuulalle. Hänellä oli leijonan kasvot ja kotkan-silmällään hän valvoi ja järjesti kaikkea kesken kaaoksen, savun, sekasorron, teurastuksen, mellakan ja liekkien.

Hänen kasakkojensa jäljessä tulivat villit Donin kasakat. Kauempana seurasivat czerkassit, aseinaan puukot. Tuolla johti Tuhaj-bej nogailaista valiojoukkoaan, sen takana oli Subagazi bialogrodilaisine tatareineen. Tuolla tuli Kurdluk ja hänen mustanruskeat astrakanilaisensa, aseinaan jättiläiskokoiset jouset ja nuolet, joista jokainen oli melkein kuin peitsi. Nämä kaikki kulkivat niin toistensa kintereillä, että takaa tulevien lämmin hengitys huohotti edellä käyville niskaan.

Ken saattaakaan sanoa, kuinka moni heistä kaatui ennenkuin he vihdoin pääsivät tuon vallihaudan luo, joka oli ahdettu täyteen vankien ruumiita. Mutta he saapuivat kuin saapuivatkin paikalle, kävivät haudan yli ja alkoivat pyrkiä valleille. Tuntui siltä kuin tuo tähtinen yö olisi ollut viimeinen tuomion yö. Tykit, joilla ei enää voinut ampua lähempinä olevia, syytivät karjuen ja lakkaamatta tultaan loitompana olevia rivejä kohden. Kranaatit piirtelivät taivaalle tulisia kaaria, lentäen helvetillisesti kihisten ja muuttaen pimeyden kirkkaaksi päiväksi. Saksalainen ja puolalainen ratsuväki sekä niiden rinnalla ratsuilta astuneet ruhtinaan rakuunat valelivat tulta ja lyijyä melkein suoraan kasakkain kasvoihin ja rintaan.

Näiden ensimäiset rivit olisivat halunneet peräytyä, mutta eivät päässeet mihinkään, toiset kun takaa tunkivat päälle. Sentähden he nyt paikalla joutuivat kuoleman omiksi. Veri lainehti lätäkköinä ryntääjien jalkojen alla. Vallit kävivät vähitellen liukkaiksi, sotamiesten jalat kompastelivat, he kaatuivat käsilleen ja suulleen, kävivät kiinni valliin, nousivat, kaatuivat ja nousivat jälleen, savun peittäminä, mustina noesta, ruumis täynnä iskuja, mutta halveksuen haavoja ja kuolemaa. Paikoittain taisteltiin jo terä-aseilla. Sotamiehet olivat raivoissaan, miltei kuin järjettöminä, hampaat kiristyksissä, kasvot verisinä… Elävät taistelivat surmattujen ja kuoleman kielissä kamppailevien värisevän massan päällä. Komentoa ei enää saattanut kuulla, kaikki oli ainoaa hirveää huutoa, jonka seasta tuskin erotti ammunnan pauketta, haavoitettujen ähkinää ja kranaattien sihinää.

Säälitön jättiläistaistelu kesti tuntikausia. Vallin ympärille jo kasvoi toinen, ruumiista muodostunut valli, ehkäisten rynnistäjiltä luoksepääsyn. Suistolaiset hakattiin melkein kaikki maahan. Perejaslawin rykmentti makasi vallin ympärillä tuhottuna. Karwowin, Braclawin ja Humanin rykmentit olivat pahasti harventuneet, toiset tunkeutuivat vielä eteenpäin, niitä kun takaa sysäsivät hetmanin henkivartiat, Rumelian turkkilaiset ja Urumbein tatarit. Kuitenkin oli ryntääjien riveissä jo alkanut hämmennys, puolalainen jalkaväki, saksalaiset ja rakuunat sitävastoin eivät olleet tähän asti vielä väistyneet tuumankaan vertaa. Läähättäen, kauttaaltaan veren peittäminä, täynnänsä taisteluvimmaa nämä hikisinä ja veren hajusta ikäänkuin mielettöminä ryntäsivät toinen toisensa ohi vihollista kohden, niinkuin vimmaantuneet sudet rientävät lammaslaumaa kohden. Samassa iski Chmielnicki vielä toisen kerran ensimäisten rykmenttiensä jäännöksillä ja tähän asti koskemattomalla bialocierkiewiläisten tatarien, turkkilaisten ja tsherkassien joukolla.

Tykit valleilla herkesivät nyt jyrisemästä ja kranaatit leimahtelemasta. Vain teräaseet kalskuivat pitkin koko läntisen vallin pituutta. Melu oli alkanut uudelleen. Vihdoin vaikeni ammunta ja pimeys peitti taistelevat.

Yksikään silmä ei enää voinut nähdä, mitä siellä tapahtui. Hämärässä vain liikkui jotakin aivan kuin jonkin hirviön jättiläisruumis olisi kuolon kouristuksissa hytkähdellyt. Huudoistakaan ei enää voinut päättää, kaikuvatko ne ilmoille voitonriemusta vaiko epätoivosta. Hetkittäin vaikenivat nekin ja silloin saattoi kuulla yhden ainoan jättiläisvoihkinan, joka tuli kaikilta tahoilta, maan alta, maan päältä, ilmasta, yhä korkeammalta ja korkeammalta, ikäänkuin jotkut sielut valittaen olisivat liitäneet pois kauhealta taistelutantereelta.

Näitä pysähdyksiä kesti kuitenkin vain lyhyeltä ja niiden jäljestä tuntui melu ja ulvonta vieläkin kauheammalta, kiihtyen korinaksi ja ääneksi ja ei enää muistuttanut mitään inhimillistä.

Äkkiä kajahti jälleen kiväärin ammunta: eversti Machnicki toi jälellä olevan jalkaväen uupuneiden avuksi. Kasakkain takimmaisissa riveissä alettiin nyt peräytymisen merkiksi toitottaa torvia. Taistelu pysähtyi hetkeksi, kasakkajoukot etääntyivät muutaman sadan askeleen päähän valleista ja asettuivat omien tykkiensä suojaan. Ei kuitenkaan ollut kulunut puoltakaan tuntia, kun Chmielnicki jo taasen kolmannen kerran ajoi joukkonsa hyökkäykseen.

Mutta nyt ilmaantui vallille itse ruhtinas Jeremi ratsunsa selässä. Hänet oli helppo tuntea, sillä hetmanin lippu ja hevoshäntämerkki liehuivat hänen päänsä päällä ja hänen edessään ja takanaan kannettiin muutamia kymmeniä loimuavia soihtuja. Heti tähtäsivät viholliset tykit häneen, mutta tottumattomat tykkimiehet ampuivat liian kauas, aina Gnieznan taa ja ruhtinas Jeremi jäi tyynenä katselemaan lähestyviä pilviä…

Kasakat hiljensivät kulkuaan ikäänkuin näky olisi hurmannut heidät.

— Jarema, Jarema! kävi hiljainen hyminä läpi syvien rivien kuin tuulen humina.

Seisoessaan siinä veristen valojen keskellä vaikutti tuo kauhea ruhtinas joltakin kansantarun jättiläiseltä. Siksipä kävikin väristys läpi uupuneiden jäsenten ja kädet tekivät ristinmerkkejä, mutta ruhtinas seisoi yhä koskemattomana.

Nyt heilautti hän kullattua nuijaansa ja samassa humahti taivaalle pahaa ennustava kranaattien lintuparvi, pudoten keskelle seuraavia rivejä. Joukko kiemurteli kuin mikäkin kuolettavasti haavoitettu lohikäärme ja kauhun huuto kulki hyökkäysaallon toisesta päästä toiseen.

— Juosten, juosten, kuului kasakkapäällikköjen ääni.

Musta hyökkäysjoukko kiiti valleja kohden, toivoen niistä suojaa kranaatteja vastaan. Se ei kuitenkaan ollut, ehtinyt kulkea puoltakaan matkaa, kun ruhtinas, jonka yhä saattoi nähdä kauas, kääntyi hiukan länttä kohden ja jälleen heilautti kullattua nuijaansa.

Tämän merkin saatuansa alkoi ratsuväki pujotella esiin lammikon ja vallin välitse ja silmänräpäyksessä se jo oli tasangon reunalla. Kranaattien valossa saattoi hyvin nähdä Skrzetuskin ja Zacwilichowskin husaarien jättiläiskokoiset hahmot, Kuszelin ja Wolodyjowskin rakuunat ja Rostworowskin johtamat tatarit. Niitä seurasi yhä uusia joukkoja, hovikasakoita ja Bychowiecin valakialaiset. Ei yksin Chmielnicki, vaan viimeinen kuormarenkikin hänen kasakkainsa joukosta huomasi tällä hetkellä, että uljas ruhtinas oli päättänyt lähettää koko ratsuväkensä vihollisen sivustaa vastaan. Kasakkain riveissä toitotettiin torvia peräytymisen merkiksi.

— Rintaman muutos! huudettiin pelästyneesti.

Samassa koetti kuitenkin Chmielnickikin, suojellakseen itseään ratsuväkeä vastaan, muuttaa joukkojensa rintamaa. Siihen ei kuitenkaan enää ollut aikaa. Ennenkuin hän ehti saada rivit uuteen järjestykseen, hyökkäsivät niitä kohden ruhtinaan lippukunnat kuin siivillä liitäen, lentäen ja huutaen "lyö, surmaa", liput lepattivat, husaarisulat suhisivat ja rautaiset varustukset kalskuivat. Husaarit työnsivät keihäänsä vihollisseinään ja ryntäsivät itse perässä kuin hirmumyrsky, kaataen ja murskaten kaikki tieltään. Ei mikään inhimillinen voima, käsky tai johtaja kyennyt enää pidättämään jalkajoukkoja, joita vastaan ensimäinen rynnäkkö oli kohdistunut. Villi pakokauhu valtasi hetmanin valiokaartin, bialocierkiewiläiset heittivät tykkinsä, pyssynsä, peitsensä, viikatteensa, nuijansa, sapelinsa ja pakenivat, suojaten päätään käsillään, mielettömässä kauhussa ja eläimellisesti ulvoen takanapäin seisovia tatarilaisosastoja kohden. Tatarit ottivat heidät kuitenkin vastaan nuolisateella ja niin kääntyivät he sivullepäin ja juoksivat vankkurileirin syrjää pitkin, ollen jalkaväen ja Wurcelin tykkien tulen alaisina. Tänä aikana peittyi maa sellaisilla ruumisröykkiöillä, että toinen kaatui suorastaan toisen päälle.

Silloin rynnisti Tuhaj-bej Zubagazin ja Urun-murzan avustamana vimmatusti husaarien hyökkäystä vastaan. Hän tosin ei uskonut voivansa sitä murtaa, mutta hän toivoi voivansa edes hetkeksi pysäyttää sen, jotta silistrialaiset ja rumelialaiset janitsharit ehtisivät järjestyä neliöihin ja bialocierkiewiläiset toipua ensimäisestä pelästyksestään. Hän kiidätti nyt umpimähkään eteenpäin ensimäisessä rivissä, ei päällikkönä, vaan yksinkertaisena tatarina, ja löi ja hakkasi yhdessä muiden kanssa. Nogailaisten käyrät sapelit kalskahtelivat panssareita ja haarniskoja vastaan, mutta sotilaitten ulvona kuului yli kaikkien muiden äänien. Kuitenkaan ei heidän vastarintansa tuntunut auttavan. Rautaisten ratsastajien hirvittävien iskujen työntäessä ja tunkiessa heitä janitshareja kohden, pitkien miekkojen kolhiessa he, viskattuina satulasta ja tallattuina kuin myrkylliset raadot, puolustivat itseään niin vimmatusti, että husaarien hyökkäys todellakin pysähtyi. Tuhaj-bej rynnisti kuin tuhoava tuli ja nogailaiset kiitivät hänen vierellään niinkuin sudet käyvät naarassuden rinnalla.

Heidän oli kuitenkin väistyminen ja yhä tiheämpään heitä kaatui. Kentältä kuuluvat Allah-huudot ilmaisivat janitsharien asettuvan järjestykseen, kun raivoisan Tuhaj-bejn kimppuun äkkiä hyökkäsi Skrzetuski, läjähyttäen häntä miekallaan. Nähtävästi ei ritari kuitenkaan ollut taudin jälkeen vielä saanut kaikkia voimiaan takaisin, tai ehkäpä Damaskoksessa taottu kypärinsilmikko pidätti häntä, joka tapauksessa ponnahti miekan terä päästä ja, iskien rautakypärään, katkesi pieniksi palasiksi. Tuhaj-bejn silmät pimenivät kuitenkin samalla, hän pysäytti hevosensa ja kaatui nogailaisten käsiin, jotka kaappasivat päällikön mukaansa ja lähtivät, kauheasti huutaen, kiitämään pois kuin sumu, jota tuuli hajoittaa. Kaikki ruhtinaan ratsujoukot olivat nyt rumelialaisia, silistrialaisia ja janitshareja sekä turkulaistuneita serbialaisjoukkoja vastassa. Yhdessä janitsharien kanssa muodostivat nämä mahtavan neliön ja vetäytyivät verkalleen pitkine keihäineen, peitsineen, pertuskoineen ja tikareineen vankkurileiriä kohden, rintama musketteineen vihollisiin päin kääntyneenä.

Panssaroidut rakuuna- ja hovi-kasakkarykmentit hyökkäsivät kuin vihuri niitä vastaan ja kaikkein ensimäisenä kulkivat tömisten ja helistäen Skrzetuskin husaarit. Itse ryntäsi hän umpimähkään ensimäisessä rivissä ja hänen rinnallaan herra Longinus inflantilaisen hevosensa selässä, käsissään kauhea kallonhalkaisijamiekkansa.

Punainen tulinauha lensi neliön toiselta ääreltä toiselle, kuulat vinkuivat ratsastajien korvissa, siellä täällä voihkaisi joku mies tai kaatui hevonen. Ratsuväen linja jo taittuu, mutta he vain kiitävät eteenpäin. He pääsevät lähelle ja kuulevat janitshaarien hevosten korskeen ja läähätyksen, neliö vetäytyy vieläkin ahtaammalle, jäntereisten käsien kannattamien peitsien muuri nousee raivokkaita ratsuja vastaan ja yhtä monta kuin siinä on peitsen terää, yhtä monta on ritareja kuolemaa vastassa.

Äkkiä syöksee jo muuan jättiläiskokoinen husaari hillittömässä vauhdissa neliön seinään, hetken perästä näkyvät ilmassa jättiläiskokoisen hevosen kaviot ja heti senjälkeen ovat ritari ja ratsu keskellä tiivistä miesjoukkoa, murskaten peitsiä, kaataen miehiä, tallaten ja tuhoten mitä eteen sattuu.

Niinkuin kotka hyökkää valkoisten peltokanojen parveen ja nämä, sulloutuneina pelokkaaksi keräksi joutuvat raatajan saaliiksi, joka repii niitä sekä kynsillään että nokallaan, niin hyökkäsi herra Longinus Podbipientakin keskelle vihollisparvea ja temmelsi siellä miekkoineen. Ei pilvenpatsas saa nuoressa, tiheässä metsässä aikaan sellaista hävitystä kuin hän janitsharien ahtaalle järjestäytyneessä joukossa. Kauhea hän oli. Hänen vartalonsa kasvoi siinä luonnottoman kokoiseksi, hänen hevosensa muuttui jonkinlaiseksi lohikäärmeeksi, jonka sieraimista suitsusi tulta, ja miekka hänen kädessään kävi ikäänkuin kolminkertaiseksi. Jättiläiskokoinen Aga-Kislarbeg hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta lyötiin kahdeksi kappaleeksi. Turhaan käyvät yhä voimakkaammat miehet ojentamaan kätensä häntä vastaan ja työntämään peitsiään häntä kohden — he kuolevat Paikalle kuin ukkosen iskeminä. Mutta hän vain tallaa heitä, tunkeutuen pahimpaan ahdinkoon ja niinkuin tähkät kaatuvat viikatteen edestä, niin jää hänenkin käsialoilleen tyhjä jälki. Hänen ympärillään kuuluu kauhun ääntä, voihkinaa, raudan helinää pääkalloja vastaan ja ratsun hirvittävää läähätystä.

— Katso, katso! kuuluu pelästyneitä ääniä.

Samassa tunkeutuivat Skrzetuskin rautaiset husaarit sisään liettualaisen avaamasta portista. Neliön seinät halkesivat niinkuin hajoavan talon seinät ikään ja janitsharijoukot heittäytyivät pakoon joka taholta.

Ja jo olikin aika, sillä Zubagazyn johtamat nogailaiset palasivat kuin verenhimoiset sudet takaisin taisteluun ja toiselta puolen tuli Chmielnicki, koottuaan bialocierkiewiläiset janitsharien avuksi. Nyt meni kuitenkin kaikki sekaisin. Kasakat, tatarilaiset, turkkilaisserbialaiset ja janitsharit pakenivat mitä suurimmassa epäjärjestyksessä vankkurileiriään kohden, tekemättä vähintäkään vastarintaa. Ratsuväki ajoi heitä kintereillä takaa, hakaten eteensä umpimähkään. Joka ei tuhoutunut ensimäisen iskusta, kuoli seuraavan miekasta. Takaa-ajo oli niin vimmattu, että lippukunnat joutuivat keskelle pakenevien takarivejä. Sotamiesten kädet puutuivat hakkaamisesta, joukot heittivät aseensa, lippunsa, lakkinsa, vieläpä viittansakin. Janitsharien valkoiset päähineet peittivät kentän kuin lumi. Koko Chmielnickin oivallinen väki, jalkamiehet, ratsuväki, tykistö ja tatarilaisten sekä turkkilaisten apujoukot muodostivat yhden ainoan järjestymättömän massan. Kaikki olivat suunniltaan, mielettöminä ja kauhusta sokeina. Sadottain vihollisia juoksi pakoon yhtä ainoaa upseeria. Lyötyään jalkaväen ja tatarit, jatkoivat husaarit tuhotekoa ja senjälkeen lähtivät rakuunat ja keveät lippukunnat kilpailemaan hävittämistyössä. Heidän johtajansa Wolodyjowski ja Kuszel vahvistivat yhä joukoissaan varmuutta siitä, että Puolan onnettomuudet nyt olivat loppuneet. Suurena lätäkkönä peitti veri kauhean taistelukentän, kulisten kuin vesi hevosten kavioiden voimakkaista lyönneistä ja pärskyen ritarien aseille ja kasvoihin.

Pakenevat joukot pysähtyivät vasta leirissä vankkurien keskelle, sitten kun ruhtinaan ratsuväki jo oli torventoitotuksilla kutsuttu takaisin.

Ratsuväki palasi laulaen ja iloisesti huudellen sekä laskien höyryävillä sapeleillaan tienvarteen kaatuneita vihollisten ruumiita. Kukapa kuitenkaan olisi saattanut yhdellä silmäyksellä arvioida tappion määrää, kuka laskea niitä kaikkia, kun pelkästään vallin luona jo oli päälletysten pinottuja ruumiita miehen korkeudelta. Sotilaat olivat verihöyryistä ja hiestä aivan kuin nokisina. Onneksi nousi lammikkojen puolelta voimakas tuuli, joka puhalsi katkut vihollisen telttoja kohden.

Näin loppui hirveän Jareman ja Chmielnickin ensimäinen kohtaus.

Mutta hyökkäys ei vielä ollut lainkaan lopussa, sillä samaan aikaan kun Wisniowiecki torjui leirin oikeaa siipeä vastaan tähdättyjä ryntökarkauksia, oli Burlaj vasemmalla siivellä jo saamaisillaan haltuunsa vallitukset. Kierrettyään hiljaa Dnieperin takaisine joukkoineen kaupungin ja linnan, ryntäsi hän itäiselle lammikolle ja uhkasi Firlejn osastoa. Siellä sijaitseva unkarilainen jalkaväki ei voinut kestää hyökkäystä, vallit lammikon luona kun eivät vielä olleet valmiit, ja ensimäinen lipunkantaja lippukuntineen karautti pakoon ja hänen perässään koko rykmentti. Burlaj kiiti nyt keskustaa vastaan ja hänen kintereillään seurasi pidättymättömänä tulvana dnieperintakaisia kasakoita. Voitonhuudot kuuluivat aina leirin vastakkaiseen päähän asti. Pakenevia unkarilaisia ahdistavat kasakat löivät nyt pienen ratsuosaston, valloittivat muutamia tykkejä ja pääsivät jo aivan likelle Belzinkastellaanin osastoa, kun herra Przyjemski muutamien saksalaisten komppaniojen kanssa ehti avuksi. Työnnettyään lipunkantajan ratsailta, tempasi hän käteensä lipun ja heittäytyi, lippua heiluttaen, vihollisen päälle. Saksalaiset puolestaan iskivät lujasti kasakkaparveen. Syntyi kauhea käsikähmä, jossa yhdeltä puolen Burlajn joukkojen vimma ja masentava ylivoima ja toiselta puolen kolmenkymmenvuotissodan aikaisten vanhain jalopeurain urheus kilpailivat keskenään. Turhaan Burlaj ryntäsi kuin mikäkin haavoitettu metsäsika tiheimpään taistelijain joukkoon. Ei kasakkain kuolemanhalveksinta enempää kuin heidän itsepäisyytensä voinut pidättää rynnistäviä saksalaisia, jotka kävivät kuin muuri eteenpäin, tunkien vihollisen paikaltaan valleille asti, harventaen sen rivejä, ja vihdoin puolen tuntia kestäneen taistelun jälkeen heittivät sen vallin taakse. Herra Przyjemski, kauttaaltaan veren peittämänä, oli ensimäinen, joka pystytti lippunsa puolivalmiille vallille.

Kauhea oli nyt Burlajn asema, sillä hänen täytyi vetäytyä takaisin samaa tietä, jota hän oli tullutkin, ja kun Jeremi juuri äsken oli tuhonnut oikeaa siipeänsä vastaan hyökänneet viholliset, niin saattoi hän nyt helposti katkaista koko Burlajn osaston. Tämän avuksi tuli kyllä Mrozowiecki korsunilaisine kasakkoineen, mutta samassa ilmestyi paikalle myöskin herra Koniecpolskin husaariväki, johon yhtyi janitshareja vastaan tekemältään hyökkäysretkeltä palannut Skrzetuski. Molemmat katkaisivat Burlajn tähän asti järjestyksessä tapahtuneen peräytymisen.

Yhdellä ainoalla ryntäyksellä saattoivat he hänen joukkonsa epäjärjestykseen ja silloin alkoi hirveä teurastus. Kasakoilla, joilta tie heidän leiriinsä oli suljettu, oli nyt avoinna vain kuoleman tie. Muutamat heistä puolustautuivat armoa pyytämättä, pienissä ryhmissä vimmatusti tai yksitellen, toiset taas ojentelivat turhaan käsiään ratsumiehiä kohti, jotka kiitivät eteenpäin taistelutannerta kuin myrskytuuli. Alkoi takaa-ajo ja kilparatsastus, mieskohtainen taistelu ja rotkoihin kätkeytyneiden vihollisten etsiminen. Jotta saataisiin taistelukenttä valaistuksi alettiin valleilta heitellä sytytettyjä tervalaatikkoja, jotka lentelivät kuin tuliset meteorit. Niiden punaisessa valossa tuhottiin loput dnieperintakaisista kasakoista.

Vihollisen avuksi riensi vielä Subagazi, joka sinä päivänä suoritti urheuden ihmeitä. Krasnostawin starosta, kuuluisa Marek Sobieski pysäytti hänet kuitenkin heti paikalla niinkuin leijona kaataa villin puhvelin. Burlaj huomasi siis, ettei hänellä ole mistään odotettavissa pelastusta, mutta hän rakasti kasakkakunniaansa enemmän kuin elämäänsä, siksi ei hän hakenutkaan pelastusta. Toiset pakenivat pimeään, piiloittautuivat rotkoihin tai värjöttivät ratsujen kavioiden välissä — hän yhä hakemalla haki vihollisia, hän iski kuoliaaksi herra Dombekin, herra Rusieckin ja nuoren leijonan, poikasen herra Aksakin, saman, joka Konstantinowin luona oli saavuttanut kuolemattoman maineen. Sitten surmasi hän herra Sawickin, senjälkeen, yhdellä kertaa lyöden maahan, kaksi siipiselkäistä husaaria ja vihdoin, nähdessään suurikokoisen aatelismiehen, joka aarniohärän tapaisella mylvinnällä riensi taistelutantereelle, hän hyökkäsi tätä kohti kuin salaman välähdys.

Herra Zagloba — hän se näet oli — mylvähti kauhusta vieläkin lujemmin ja käänsi heti hevosensa pakoon. Hiusten jäännökset hänen päässään nousivat pystyyn, mutta kekseliäisyyttään hän ei kadottanut. Ovelat juonet risteilivät salamoina hänen aivoissaan ja hän karjui täyttä kurkkua:

— Hyvät herrat, joka uskoo Jumalaan…

Myrskytuulena hän kiiti tiheimpään ratsastajaryhmään. Mutta Burlaj karautti kuin ammuttu nuoli häntä kohden sivulta. Herra Zagloba sulki silmänsä ja hänen päässänsä humisi:

— Minä heitän henkeni, minä ja kirppuni!

Jo kuuli hän takanaan hevosen korskuvan ja huomasi, ettei kukaan tule hänen avukseen. Pakeneminen on mahdotonta, ei mikään muu kuin hänen oma kätensä voi pelastaa häntä Burlajn kynsistä.

Äärimmäisen hädän hetkellä, jo melkein kuolinkamppauksen alkaessa, muuttuivat hänen epätoivonsa ja kauhunsa yhtäkkiä vimmaksi. Hän mylvi niin kauheasti, ettei aarniohärkäkään olisi vetänyt vertoja hänelle, ja pidätellen hevostansa hän kääntyi vastustajaansa kohti.

— Sinä ajat takaa Zaglobaa! huusi hän, heiluttaen kohotettua sapeliaan.

Samassa heitettiin taasen valleilta palavia soihtuja. Hetkiseksi valkeni yö, Burlaj huomasi hänet ja hämääntyi.

Hän ei ollut hämääntynyt kuullessaan hänen nimensä, sillä sitä ei hän ollut milloinkaan kuullut, vaan tuntiessaan hänet samaksi mieheksi, jota hän Bohunin ystävänä äskettäin oli pitänyt vieraanaan Jampolissa.

Juuri tuo onneton hämäännyksen hetki tuhosi kuitenkin kasakkaan miehuullisen johtajan, sillä ennenkuin hän taas oli päässyt tointumaan, löi Zagloba häntä ohimoon ja kaatoi hänet ainoalla iskulla hevosen selästä.

Tämä tapahtui koko sotajoukon nähden. Husaarien iloiseen meluun vastasi kasakkain hämmästyksen huuto. Nähdessään vanhan Mustanmeren-leijonan kuolevan kadottivat kasakat viimeisenkin rohkeutensa ja luopuivat kaikesta vastarinnasta. Kaikki, joita ei Subagazi ollut pelastanut pälkähästä, tuhoutuivat viime mieheen asti sillä vankeja ei tänä kauheana yönä otettu ensinkään.

Krasnostawin starostan ja kevyen ratsuväen takaa-ajamana kiirehti Subagazi leirille. Ryntäys oli torjuttu kautta koko vallilinjan. Vain kasakkaleirin lähettyvillä taisteli vielä vihollista takaa-ajamaan lähetetty ratsuväki.

Voitonriemun ja ilon huuto raikui kauttaaltaan kaikkialla piiritettyjen leirissä. Veren, hien ja tomun peittämät sotamiehet seisoivat, mustinaan ruudinsavusta, vielä vimmatun näköisinä, otsa rypyssä, tuli silmissä aseihinsa nojaten, raskaasti vetäen ilmaa keuhkoihinsa ja valmiina lähtemään uudestaan taisteluun, jos niiksi tulisi. Vähitellen palasi myöskin ratsuväki veriseltä niitoltaan, senjälkeen ratsasti itse ruhtinas taistelukentälle ja hänen seurassaan ylipäälliköt, valtakunnan lipunkantaja ja herra Marek Sobieski sekä herra Przyjemski. Koko tuo loistava seurue kulki verkalleen pitkin vallien syrjää.

— Eläköön Jeremi! huusi sotajoukko. — Eläköön meidän isämme.

Ruhtinas otti kypärän päästään ja taivutti päätään ja komentonuijaansa joka suunnalle.

— Kiitän teitä, hyvät herrat, kiitän teitä, lausui hän sointuvalla, voimakkaalla äänellä.

Sitten hän kääntyi herra Przyjemskin puoleen.

— Tuo vallihauta on liian iso, sanoi hän.

Przyjemski nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi.

Ja voittoisat johtajat ratsastivat läntiseltä lammelta itäiselle, tarkastaen taistelukenttää, vammoja, mitä vihollinen oli saanut aikaan valleissa ja itse valleja.

Heti ruhtinaan seurueen lähdettyä liikkeelle olivat sotamiehet innostuksen vallassa, ja ilosta huutaen nostaneet herra Zagloban käsilleen ja kantoivat häntä nyt leiriin päivän suurimpana triumfaattorina. Kaksikymmentä tukevaa kättä piteli ilmassa soturin mahtavaa ruhoa, mutta itse soturi heilutteli tasapainon ylläpitämiseksi punaisena ja hikisenä käsiään ja huusi täyttä kurkkua.

— Hei, kyllä sille pippuria annoinkin. Tahallani olin ensin lähtevinäni pakoon, tahdoin näet houkutella hänet perässäni. Mutta tästäpuoleen ei enää Burlaj, senkin lurjus, teekään meille konstejaan. Mitäs, täytyihän minun näyttää esimerkkiä nuoremmille… Varovasti, Jumal' avita, sillä muuten pudotatte tästä vielä ja tallaatte minut jalkoihinne. Pitäkää vain hyvin kiinni, kyllä tässä onkin pitelemistä… Oli… oli minulla hänestä aika työ, sen saatte uskoa. Mokomatkin konnat… mikä lurjus hyvänsä asettuu nykyään aatelismiestä vasaan! Mutta kyllä on palkkansa saanut. Varovasti, laskekaa nyt jo, piru vie, maahan!

— Eläköön, eläköön! huusi aatelisto.

— Viekäämme hänet ruhtinaan luo, toistivat muut.

— Eläköön! Eläköön!

Mutta zaporogien hetmani mylvi leiriin saavuttuaan kuin villi, haavoittunut peto, repi viittaa rinnallaan ja raateli kasvojaan. Tuhosta pelastuneet upseerit seisoivat mykkinä hänen ympärillään, saamatta suustaan lohdutuksen sanaa. Hetmani riehui kuin mielipuolena, hänen huulillaan kuohui vaahto, hän hakkasi jalkojaan maahan ja repi molemmin käsin hiuksiaan.

— Missä ovat rykmenttini, missä ovat kasakkani? toisteli hän käheällä äänellä. — Mitä sanoo khani, mitä sanoo Tuhaj-bej? Jättäkää minut Jareman käsiin, antakaa hänen panna minut paaluun.

Päälliköt vaikenivat synkkänä.

— Miksi ennustivat minulle noita-akat voittoa? huusi hetmani mylvien. — Leikatkaa noidilta kaulat poikki! Miksi he minulle sanoivat, että otan Jareman vangiksi?

Tavallisesti vaikenivat päälliköt leijonan karjunan kaikuessa leirissä, mutta nyt, kun leijona oli voitettu ja maahan syösty, kun onni näytti hänet pettäneen, kävivät he julkean rohkeiksi.

— Sinä et kestä Jaremaa vastaan, mutisi Stepka synkkänä.

— Tuhoat sekä meidät että itsesi, virkkoi Mrozowicki.

Hetmani syöksähti tiikerinä heitä kohti.

— Kuka vei teidät Keltaisten Vetten yli, kuka sai Korsunin, kuka
Pilawcen voiton?

— Sinä! sanoi karskisti Woronczenko, — mutta Wisniowiecki ei ollutkaan siellä.

Chmielnicki tarttui tukkaansa.

— Minä olin khanille luvannut täksi yöksi majan linnassa! ulvoi hän epätoivoissaan.

Siihen vastasi Kulak:

— Se voi sinulle maksaa pääsi, kun menet tekemään sellaista lupausta. Varo nyt päätäsi, ettei se putoa. Mutta meitä älä aja rynnistykseen, meitä älä tuhoa, meitä, Jumalan orjia. Piiritä ljahit, käske luoda vallitukset tykkien alle, muuten paha sinut perii.

— Paha sinut perii! toistivat synkät äänet.

— Teidät paha perii… vastasi Chmielnicki.

Ja niin he keskustelivat, uhkaillen toisiaan kuin ukkosilma… Vihdoin heittäytyi Chmielnicki lammasnahkapinkan päälle, joka muodosti divaanin teltan nurkassa.

Päälliköt seisoivat hänen ympärillään, päät riipuksissa, pitkän aikaa vaieten. Vihdoin nosti hetmani päänsä ja huudahti käheästi:

— Viinaa!

— Et saa juoda! ärjähti Wychowski, — khani voi lähettää noutamaan sinua.

Khani istui sillaikaa puolalaisen penikulman päässä taistelukentältä, lainkaan tietämättä mitä oli tapahtunut. Kun yö oli tyyni ja lämmin, istui hän telttansa edessä mullojen ja agojen keskellä, odottaen tietoja ja kuluttaen aikaansa syömällä taateleja hopealautaselta vierellään. Tuontuostakin katsahti hän kiiluvalle taivaalle ja lausui:

— Mahomet Rozullah!

Yhtäkkiä kiidätti vaahdon peittämän hevosen selässä paikalle Zubagazi, hengästyneenä ja kauttaaltaan veren tahrimana. Hän astui alas satulasta, läheni nopeasti khania, kumarsi syvään ja odotti kysymystä.

— Puhu, sanoi khani, suu täynnä taateleja. Sanat polttivat liekkeinä Zubagazin huulia, mutta hän ei uskaltanut puhua ilman tavallisia arvonimiä ja niin hän alkoi, kaiken aikaa kumarrellen, seuraavaan tapaan:

— Kaikkein hordain mahtavin khani, Mahometin jälkeläinen, itsenäinen hallitsija, viisas herra, onnellinen herra, idästä länteen asti siunatun puun herra, kukkivan puun herra…

Khani teki kädenliikkeen ja keskeytti hänet. Nähdessään Zubagazin kasvot verissä ja hänen silmissään tuskan ja epätoivon, hän sylkäisi taatelit puoleksi pureskeltuina suustaan käteensä ja ojensi ne yhdelle mulloista, joka otti ne vastaan erityisenä suosionosoituksena, ja alkoi niitä heti syödä. Khani virkkoi nyt:

— Puhu nopeasti, Subagazi, ja viisaasti. Onko uskottomien leiri jo valloitettu?

— Jumala ei sitä sallinut.

— Puolalaisetko?

— He ovat voittaneet.

— Entä Chmielnicki?

— Lyöty.

— Entä Tuhaj-bej?

— Haavoittunut.

— Jumala on yksi, sanoi khani. — Montako uskovaista on mennyt paratiisiin?

Zubagazi nosti silmänsä taivasta kohden ja teki verisellä kädellään viittauksen tähtiä kohti.

— Niin monta kuin on noita valoja tuolla Allahin jalkain juuressa, sanoi hän juhlallisesti.

Khanin leveät kasvot mustenivat: viha valtasi hänet.

— Missä on tuo koira? kysyi hän, — joka lupasi minulle, että tänä yönä saamme nukkua linnassa? Missä on se myrkyllinen käärme, jota Jumala tallaa minun jalallani? Tulkoon eteeni ja tehköön tilin hävyttömistä lupauksistaan.

Muutamat murzat kiiruhtivat heti hakemaan Chmielnickiä. Khani tyyntyi kuitenkin vähitellen ja lausui lopuksi:

— Jumala on yksi.

Sitten kääntyi hän Zubagaziin päin:

— Zubagazi, sanoi hän, — kasvosi ovat veressä. — Se on uskottomien verta, vastasi soturi.

— Kerro miten olet sen vuodattanut ja ilahuta korviamme uskovaisten urheudella.

Zubagazi kertoi laajalti koko taistelusta, ylistäin Tuhaj-bein, Galgan ja Nuradinin urheutta. Hän ei myöskään jättänyt mainitsematta Chmielnickiä, kehuen häntä samoin kuin muitakin ja esittäen tappion syyksi vain Jumalan tahdon ja uskottomien hurjuuden. Eräs yksityiskohta hänen kertomuksestaan erityisesti hämmästytti khania, se nimittäin, että tatareihin ei ollut taistelun alussa ensinkään ammuttu ja että ruhtinaan ratsuväki hyökkäsi heidän päällensä vasta silloin, kun he sulkivat siltä tien.

— Allah, he eivät tahtoneet käydä sotaa minua vastaan, sanoi khani, — mutta nyt on liian myöhäistä.

Niin asia todella olikin. Ruhtinas Jeremi oli taistelun alussa kieltänyt ampumasta tatareihin, koska hän tahtoi istuttaa sotamiehiin uskon, että khanin kanssa jo oli alettu keskustella ja että hordat ovat vain näön vuoksi rahvaan puolella. Vasta myöhemmin Jeremin joukot asianhaarain pakosta ryhtyivät otteluun tatarien kanssa. Khani nyökäytteli päätään, miettien tällä hetkellä, eikö vielä olisi parasta kääntää aseet Chmielnickiä vastaan. Samassa kuitenkin itse hetmani saapui hänen eteensä. Chmielnicki esiintyi jo rauhoittuneena ja lähestyi pää pystyssä, katsoen rohkeasti khania silmiin. Hänen kasvoillaan kuvastui oveluus ja rohkeus.

— Astu lähemmä, petturi, sanoi khani.

— Luoksesi tulee kasakkahetmani eikä petturi, uskollinen liittolainen, jota olet luvannut auttaa onnettomuudessakin eikä vain onnessa.

— Mene, vietä yösi linnassa, mene ja vedä hiuksista esiin vallien takaa ljahit, jotka olet minulle luvannut.

— Kaikkein hordain suuri khani, vastasi Chmielnicki lujalla äänellä, — sinä olet mahtava ja sulttaanin rinnalla mahtavin maanpäällä. Sinä olet viisas ja väkevä, mutta voitko joutsestasi ampua nuolen aina likelle tähtiä asti tai voitko mitata meren syvyyden?

Khani katsahti häneen hämmästyneenä.

— Et voi, sanoi yhä ääntään korottaen Chmielnicki. — Samoin en minäkään voinut mitata Jareman kaikkea ylpeyttä ja röyhkeyttä. Saatoinko ajatella, ettei hän pelkää sinua, khania, että hän ei nöyrry sinut nähdessään eikä kumarra sinua, vaan kohottaa röyhkeästi kätensä sinua vastaan, vuodattaa soturiesi verta ja herjaa sinua, mahtava hallitsija, sinua, aivan kuin mitäkin viimeistä murzaisi joukossa. Jos minä olisin uskaltanut niin ajatella, niin olisin loukannut sinua, jota kunnioitan ja rakastan.

— Allah, sanoi khani yhä enemmän hämmästyneenä.

— Mutta sen minä sinulle sanon, lausui Chmielnicki edelleen, yhä varmempana korostaen ääntään ja kohottaen niskaansa yhä ylpeämpään asentoon, — sinä olet suuri ja mahtava. Idästä länteen asti kumartavat kansat ja hallitsijat sinua ja kutsuvat sinua leijonaksi, vain Jarema ei lankea kasvoilleen sinun eteesi. Jos siis et tuhoa häntä, jollet taivuta hänen niskaansa ja istu satulaan hänen selkäänsä, niin sinun mahtavuutesi on turha ja maineesi mitätön, sillä maailma tulee sanomaan, että ainoastaan ljahilainen ruhtinas on herjannut Krimin hallitsijaa, saamatta siitä rangaistusta, tulee sanomaan, että hän on suurempi ja mahtavampi kuin sinä…

Syntyi syvä hiljaisuus. Murzat, agat ja mullat katselivat khanin kasvoihin kuin aurinkoon, henkeään pidättäen. Khani vain istui silmät kiinni ja mietti.

Chmielnicki nojasi nuijaansa ja odotti rohkeana.

— Sinä olet puhunut, lausui khani vihdoin. — Minä taitan vielä Jareman kaulan ja istun satulaan hänen selkäänsä niin että ei idästä länteen voitaisi sanoa uskomattoman koiran herjanneen minua.

— Jumala on suuri! huusivat murzat yhteen ääneen.

Mutta Chmielnickin silmistä loisti ilo. Yhtäkkiä oli hän kääntänyt pois päänsä yllä riippuvan turman ja muuttanut epäiltävän liittolaisen uskollisimmaksi ystäväksi. Tuo leijona saattoi millä hetkellä hyvänsä tekeytyä käärmeeksi.

Molemmissa leireissä vallitsi myöhään yöhön asti surina niinkuin mehiläisten kesken, jotka keväinen aurinko on lämmittänyt. Mutta taistelukentällä nukkuivat iäistä untaan keihäiden, miekan, nuolien ja luotien lävistämät ritarit. Kuu nousi, alkaakseen vaelluksensa yli kuoleman kentän: se kuvasteli jähmettyneissä hurmelätäköissä, se toi pimeydestä näkyviin yhä uusia läjiä kaatuneita, siirtyi hiljalleen toisten ruumiiden luota toisten luo, katseli avonaisiin, kuolleihin silmäteriin, valaisi sinertäviä kasvoja, pois heitettyjä aseita ja hevosten raatoja. Sen säteet kalpenivat kalpenemistaan, ikäänkuin se olisi pelästynyt näkemäänsä. Kentällä juoksenteli jo siellä täällä, yksinään tai joukoissa pahaa ennustavia hahmoja: päällikköjen palvelijat ja kuormarengit olivat tulleet ryöväämään kaatuneita, niinkuin shakaalit hiipivät kuolleiden leijonain kimppuun… Taikauskoinen pelko ajoi heidät kuitenkin lopuksi pois kentältä. Jotakin peloittavaa ja salaperäistä oli tuossa ruumiiden peittämässä kentässä, tuossa vielä äsken elävien ihmisten levossa ja liikkumattomuudessa, tuossa hiljaisessa sovussa, missä makasivat kylki kyljessä puolalaiset, turkkilaiset ja kasakat. Joskus kahisi tuulenhenki pensaissa taistelukentällä ja ampumahaudoissa vartioivista sotilaista tuntui siltä kuin ihmissielut olisivat kierrelleet ruumiiden ympärillä. Kerrottiin, että Zbarazissa kellojen lyödessä puoliyön hetkeä koko kentällä, ampumahaudoista aina leiriin asti, jokin pyrähti humahtaen lentoon ikäänkuin tavattoman suuri lintuparvi olisi lähtenyt liikkeelle. Ilmasta kuului itkun ääniä, raskaita huokauksia, sellaisia, että elävillä hiukset nousivat pystyyn niitä kuullessa, ja valituksia. Ne joiden edessä vielä saattoi olla kaatumisen kohtalo ja joiden korvat olivat herkemmät kuulemaan yliluonnollisia ääniä, erottivat selvästi, kuinka puolalaiset sielut, lentäessään korkeutta kohti huusivat: "Sinun silmiesi eteen Herra, laskemme kaikki vikamme", ja kuinka taas kasakkain sielut voihkivat: "Kristus, Kristus, armahda…" Sillä veljessodassa kaatuneinahan eivät ne voineet suoraan lentää ikuiseen valoon, vaan tuli niiden ensin kiitää jonnekin pimeään etäisyyteen, kierrellä myrskytuulen mukana yli kyynelten laakson ja itkeä ja öisin voihkia, kunnes vihdoin Kristuksen jalkain juuressa saattoivat kerjätä yhteisten syntien anteeksiantamuksen, unohduksen ja sovinnon…

Mutta silloin paatuivat ihmisten sydämet entistä kovemmiksi eikä yksikään sovinnon enkeli lennellyt taistelukentän yllä.