KOLMAS LUKU.
Huomenissa ennenkuin aurinko vielä ehti valaa kultaisia säteitään taivaalle, oli puolalaisten leirissä jo valmiina uusi puolustusvalli. Entiset vallit näet olivat olleet liian laajat, niiden takana oli ollut vaikea puolustautua ja tukea toinen toistaan, siksipä olivat ruhtinas ja herra Przyjemski päättäneet sulkea joukot ahtaampien ampumahautojen sisään. Niitä tehtiin suurella kiireellä koko yön, husaarit kaivoivat, samoin kaikki muutkin rykmentit ja upseerien palvelijat. Vasta kello kolmen jälkeen yöllä saivat väsyneet ritarit ummistaa silmiään ja he nukkuivatkin kaikki sikeään uneen. Vain vartiat valvoivat, sillä vihollinen työskenteli hänkin öiseen aikaan, olematta eilisen tappionsa jälkeen kuitenkaan kovin kauan liikkeellä. Vieläpä arveltiin, ettei vihollinen lainkaan tänään ryhtyisi hyökkäykseen.
Skrzetuski, herra Longinus ja herra Zagloba istuivat teltassa, söivät olutkeittoa, joka oli sakeanaan juustonkappaleita, ja keskustelivat kuluneen yön vaivoista, tyytyväisinä kuten sotilaiden tapa on vereksen voiton jälkeen.
— Minulla on ollut tapana panna maata iltalypsyn aikaan ja nousta aamulypsyn aikaan, niinkuin ennen vanhaan tehtiin, virkkoi herra Zagloba. — Mutta se ei sodassa oikein tahdo käydä. Sodassa nukut, kun saat nukkua, ja nouset kun herätetään. Se vain minua tuppaa harmittamaan, että täytyy nähdä vaivaa tuollaisten lurjusten takia. Raskaitahan ne ovat nämä tällaiset ajat. Mutta kyllä me niitä eilen löylyytimme. Jos ne vielä pari kertaa saisivat sellaisen kestityksen, niin ehkäpä niiltä menisi halu herättää meitä.
— Tiedättekö montako meikäläisistä kaatui? kysyi Podbipienta.
— Eipä montakaan, sillä ainahan seikka on sellainen, että piirittäjiä kaatuu enemmän kuin piiritettyjä. Te ette sitä asiaa ymmärrä niinkuin minä, joka olen ollut mukana niin monessa sodassa. Meidän vanhojen kokeneiden ei tarvitse laskea ruumiitten lukumäärää, me osaamme arvata asiat jo itse tappelunkulusta.
— Minähän tässä vain istunkin ottamassa oppia teiltä, sanoi makeasti herra Longinus.
— Kyllä saattekin ottaa minusta oppia, jos järkenne siihen vain riittää — mistä muuten en ole aivan varma.
— Jättäkää hänet rauhaan, virkkoi Skrzetuski, — eihän tämä ole ensimäinen sota mihin herra Podbienta ottaa osaa ja suokoon Jumala, että parhaimmat upseerit kunnostautuisivat niinkuin hän eilen.
— Tein minkä voin, vastasi liettualainen, — mutta en niin paljon kuin olisin tahtonut.
— Aivan niin, ette käyttäytynyt ensinkään hullummin, sanoi Zagloba suojelevasti. — Mutta jos toiset sittenkin ovat päässeet teidän edellenne (ja tätä sanoessaan alkoi hän ylpeästi kierrellä viiksiään ylöspäin), niin sille ei mahda mitään.
Liettualainen kuunteli silmät maahan luotuina ja päästi haikean huokauksen, sillä hän muisteli isoisäänsä Stowejkoa ja kolmea päätä.
Samassa heilahti teltan seinä ja herra Michal astui sisään, iloisena kuin peipponen kesäaamuna.
— No, nyt olemme sitten kaikki koolla, huudahti herra Zagloba. —
Antakaa hänelle olutta.
Pikku ritari puristi kolmen toverinsa kättä ja virkkoi:
— Olisittepa nähneet, kuinka paljon kuulia on taistelukentällä. Sitä ei mikään mielikuvitus voi käsittää. Siellä ei pääse askeltakaan eteenpäin kompastumatta.
— Näinhän sen minäkin, sanoi Zagloba, — sillä noustuani kävelin hiukan pitkin leiriä. Koko Lembergin piirissä eivät kanat kahteen vuoteen tule munimaan niin monta munaa. Aijai, jos olisikin niin paljon munia, niin silloin vasta saisimmekin munakokkelia. Vakuutan teille, hyvät herrat, että lautasellisesta munakokkelia olisin valmis antamaan mitä suurimman aarteen. Minussa on kuin onkin sotamiehen sisua yhtä paljon kuin teissä. Syön mielelläni hyvää ruokaa ja paljon. Siksi olen myöskin taistelussa nopeampi kuin nykyajan keikarit, mammanpojat, jotka eivät jaksa syödä edes kaukalollista puuroa, heti pitelemättä vatsaansa.
— Niin, kyllä te eilen tepastelitte Burlajn kanssa, sanoi pikku ritari. — Kyllä te hakkasitte häntä — oijoi! En olisi teistä sitä luullut, sillä hänhän oli kuuluisa ritari kautta Ukrainan ja Turkin.
— No niin, virkkoi Zagloba tyytyväisenä, — en minä ensi kertaa ole pappia kyydissä, herra Michal. Nähtävästi me kaikki olemmekin panneet parastamme, mutta, meitä olikin neljä parasta miestä koko Puolan valtakunnasta. Jos te ruhtinaan johdolla ryntäisitte eteenpäin ja minä olisin viidentenä mukana, niin me valloittaisimme vaikka itse Stambulin. Pankaa mieleenne, että herra Skrzetuski on surmannut Bardabutin ja eilen Tuhaj-bein.
— Ei Tuhaj-bej saanut surmaansa, keskeytti Skrzetuski. — Itse tunsin, että minun miekanteräni oli aivan likellä häntä, mutta sitten meidät erotettiin.
— Sama se, virkkoi Zagloba, — älkää keskeyttäkö meitä, herra Jan. Herra Michal löi Varsovassa kuoliaaksi Bohunin, niinkuin teille kerroimme…
— Älkää nyt puhuko siitä, sanoi liettualainen.
— Mikä on sanottu se on sanottu, intti Zagloba. — Vaikka olisikin hauskinta olla sitä muistelematta, niin kerron sentään edelleen. Niin, herra Podbipienta Myszykiszkistä tuhosi Puljanin ja minä Burlajn. En tahdo teiltä salata, että mielelläni olisin uhrannut nuo kaikki yhden ainoan Burlajn takia, sillä hänestä minulla oli raskas työ. Se oli koko piru eikä mikään kasakka — eikös ollutkin. Jos minulla olisi poikia — laillisesti syntyneitä nimittäin —, niin jättäisin heille perinnöksi kauniin nimen. Hauska vain olisi tietää, mitä hänen majesteettinsa kuningas ja valtiopäivät sanovat tähän kaikkeen ja kuinka ne meitä palkitsevat, meitä, jotka elätämme itseämme tulikivellä ja salpietarilla enemmän kuin muulla ruoalla.
— Hän oli suurempi ritari kuin kukaan meistä, sanoi herra Longinus, — eikä kukaan tiedä eikä muista edes hänen nimeänsä.
— Olisinpa utelias tietämään kuka hän oli, elikö hän ehkä kaukaisessa muinaisuudessa, sanoi Zagloba loukkaantuneena.
— Ei suinkaan muinaisuudessa. Hän oli, veliseni sama, joka Dirszaun luona kaatoi kumoon Kustaa Aadolfin hevosineen päivineen ja otti hänet vangiksi, sanoi liettualainen.
— Mutta minäpä olen kuullut tuon kaiken tapahtuneen Putzigin luona, tokaisi herra Michal joukkoon.
— Kuningas kuitenkin riuhtaisihe irti hänen käsistään ja juoksi pakoon, sanoi Skrzetuski.
— Aivan niin, tiedän minäkin siitä asiasta jotakin, sanoi Zagloba, siristellen silmiään, — sillä silloinhan minä juuri olin herra Koniecpolskin, tämän nykyisen isän palveluksessa, niin että tiedän minäkin siitä asiasta jotakin. Vaatimattomuudesta ei tuo ritari sano nimeään ja siksi ei kukaan sitä tiedä. Vaikka, sen sanon teille, ja sen saatte uskoa: Kustaa Aadolf oli suuri soturi, melkein Koniecpolskin veroinen, mutta siellä missä minä kohtasin Burlajn yksinäni, siellä sittenkin suoritettiin raskaampi työ.
— Merkitseekö se ehkä, että te olette kaatanut kumoon Kustaa
Aadolfin? kysyi Wolodyjowski.
— Olenkos minä väittänyt sellaista, herra Michal? Jääköön ritari unohdukseensa, mutta tänään on minulla aihetta ylvästellä ja muistella entisiä aikoja — kauheastipa tuo olut kuriseekin vatsassa ja jota enemmän siinä on juustoa, sitä pahemmin se kurisee — pidän enemmän viinikeitosta, vaikka kiittäkäämme Jumalaa siitäkin, mitä meillä on, pian ehkei ole näinkään paljon! Kirkkoherra Zabkowski sanoi minulle, että ruokavarojen tuonti yhä niukkenee ja hän on siitä hyvin levoton, sillä hänellä on vatsa kuin puimatanner — mainio bernhardiinimunkki muuten tuo mies, kauheasti minä häneen mielistyin. Hän onkin enemmän sotamies kuin munkki. Jos hän vain kämmenelläänkin vetää jonkun kuonoon, niin on paras heti paikalla tilata ruumisarkku.
— Mutta! sanoi pikku ritari, — en ole vielä kertonut teille kuinka uljaasti kirkkoherra Jaskolski käyttäytyi tänä yönä. Hän asettui tuohon nurkkavarustukseen tuolla tornissa linnan oikealla sivulla ja katseli taistelua — tiedättehän kaikki, että hän ampuu hyvin kiväärillä. No, nyt hän sanoo Zabkowskille: kasakoihin minä en ammu, sillä ne ovat sentään kristityitä, vaikka tekevätkin Jumalan edessä rienantöitä, tatareihin sentään en malta olla ampumatta. Ja kun hän sitten alkoi pöllytellä, niin pari kolme tusinaa hän taistelun kuluessa niitä kaatoi.
— Jospa kaikki papit olisivatkin sellaisia, huoahti Zagloba. — Mutta meidän Muchowieckimme hän vain kohottaa käsiään taivasta kohden ja itkee, että niin paljon vuotaa kristittyjen verta.
— Olkaa nyt jo hiljaa, sanoi Skrzetuski vakavana. — Kirkkoherra Muchowiecki on pyhä mies ja parhaana todistuksena siitä on, että, vaikkei hän ole noita kahta vanhempi, niin he kunnioittaen taivuttavat päänsä hänen edessään.
— Minä en ainoastaan ole kieltämättä hänen pyhyyttänsä, vastasi Zagloba, — vaan luulenpa, että hän voisi kääntää itse khaninkin. Jaa, hyvät herrat, hänen khanillinen majesteettinsa on varmaankin nyt niin kiukuissaan, että hänen täinsä pelästyksissään tekevät kuperkeikkoja. Jos hänen kanssaan aletaan neuvotella, niin lähden minäkin valtuutettuna mukaan. Me olemme nimittäin vanhat tutut ja hän oli aikoinaan minuun suuresti mieltynyt, ehkäpä hän sen vielä muistaakin.
— Neuvotteluihin valitaan varmaankin Janicki, sillä hän puhuu tataria yhtä hyvin kuin puolaa, sanoi Skrzetuski.
— Minähän puhun, minäkin, ja murzat ja minä tunnemme toisemme niinkuin karvattomat hevoset. Krimin murzat olisivat halunneet antaa minulle tyttärensä, saadakseen kauniita jälkeläisiä ja kun minä olin nuori enkä ollut allekirjoittanut erityistä kontrahtia hurskaasta elämästä niinkuin herra Poabipienta Myszikiszkistä, niin tein siellä paljon tepposia.
— Sellaista on inhoittavaa kuunnella, sanoi herra Longinus, luoden katseensa maahan.
— Mutta tepä toistelette niinkuin opetettu kottarainen aina samaa. Nähtävästi kaalinpäät eivät vielä ole oppineet ihmisten kieltä tarpeeksi hyvin.
Keskustelun katkaisi teltasta kuuluva melu ja upseerit läksivät katsomaan mitä oli tekeillä. Joukko sotamiehiä seisoi vallilla katsellen ympäristöön, joka yön kuluessa oli melkoisesti muuttunut ja vieläkin muuttui silmin nähden. Kasakatkaan eivät olleet pysyneet toimettomina viime rynnäkön jälkeen, vaan loivat valleja, laahasivat niille tykkejä, jotka olivat niin isoja ja pitkiä, että sellaisia ei ollut koko puolalaisessa leirissä, ja tekivät poikittain kulkevia käärmemäisiä ampumahautoja. Kaukaa katsoen näyttivät nämä kaivannot ja vallit tuhansilta jättiläiskokoisilta myyränpesiltä. Koko loiva tasanko oli niiden peitossa, äsken kaivettu maa häämöitti; mustana viheriän keskellä ja kaikkialla kuhisi työtä tekevää rahvasta. Etumaisilla valleilla saattoi erottaa myöskin kasakkain punaisia lakkeja.
Ruhtinas seisoi vallilla Krasnostawin starostan ja herra Przyjemskin seurassa. Belzan kastellaani oli alempana, katsellen kaukoputkella kasakkain töitä, ja sanoi kruunun juomalaskijalle:
— Vihollinen näkyy alkaneen säännöllisen piirityksen. Nähtävästi meidän täyttyy jättää puolustus valleilla ja vetäytyä linnaan.
Nämä sanat kuuli ruhtinas Jeremi ja lausui, kumartuen kastellaania kohden:
— Jumala meitä varjelkoon sitä tekemästä, sillä se olisi samaa kuin mennä vapaaehtoisesti häkkiin. Täällä meidän tulee joko elää tai kuolla.
— Se on minunkin mielipiteeni, vaikka minun sitten täytyisi joka päivä tappaa Burlaj, tokaisi puheen joukkoon herra Zagloba. — Minä panen koko sotajoukon nimessä vastalauseen herra kastellaani Belzan mielipidettä vastaan.
— Tämä ei kuulu teihin, sanoi ruhtinas.
— Pitäkää suunne kiinni, kuiskasi Wolodyjowski, vetäen Zaglobaa hihasta.
— Noissa maakäytävissä me muserramme heidät niinkuin myyrät, sanoi Zagloba, — ja pyydän puolestani, että teidän ruhtinaallinen armonne sallisi minun ensimäisenä tehdä partioretken heidän luoksensa. He kyllä tuntevat minut ennestään ja oppivat tuntemaan vielä paremmin.
— Mitä siihen retkeen tulee, sanoi ruhtinas kulmakarvojaan rypistellen, — niin täytyy hiukan odottaa. Iltayöt ovat pimeät…
Sitten hän kääntyi Krasnostawin starostan herra Przyjemskin ja ylipäällikköjen puoleen.
— Pyydän teitä neuvotteluun, hyvät herrat, sanoi hän.
Ruhtinas astui alas vallilta ja hänen mukanansa kaikki päälliköt.
— Jumalan nimessä, mitä te teette? sanoi Wolodyjowski Zagloballe. — Kuinka ette te tunne palveluksen sääntöjä ja kuria? Eihän päällikköjen keskusteluun saa sekaantua. Ruhtinas on ystävällinen herra, mutta sodan aikana ei hänen kanssaan ole leikkimistä.
— Mitäs niistä, herra Michal, vastasi Zagloba. — Herra Koniecpolski-isä oli julma leijona, mutta hän antoi minun neuvoilleni suuren arvon ja syökööt sudet minut tänään, jos hän ei juuri minun neuvojeni takia kahta kertaa voittanut Kustaa Aadolfia. Kyllä minä osaan puhua herrojen kanssa ja osasinpa nytkin. Huomasitteko kuinka ruhtinas tuli ymmälle, kun minä neuvoin hänelle uloshyökkäystä? Jos Jumala antaa meille voiton, niin kenen ansio se on — teidänkö ehkä.
Samassa lähestyi Zacwilichowski.
— Näettekö: tonkivat, tonkivat kuin siat, sanoi hän, osoittaen kenttää.
— Soisinpa todella, että he olisivat sikoja, sanoi Zagloba, — silloin saisimme halvalla makkaroita, mutta noiden raato ei kelpaa edes koirille. Tänään jo täytyi sotamiesten tehdä kaivoja herra Firlejn kortteeripaikoissa, kun itäisestä lammikosta ei enää nähnyt vettä ruumiiden alla. Aamulla halkesi ja hajosi noilta koirankuonolaisilta sappi. Kun tästä päästään paastopäivään, perjantaihin, niin ei enää voi syödä kalaa, koska se silloin on lihalla ruokittua.
— Se on totta, sanoi Zacwilichowski, — olen vanha sotilas, mutta en pitkiin aikoihin ole nähnyt niin paljon ruumiita. Hotinin luona niitä myöskin oli, silloin kun janitsharit ryntäsivät meidän leiriämme vastaan.
— Saatte nähdä niitä vielä enemmänkin, sen teille vakuutan.
— Luullakseni tänä iltana tai ehkä vielä ennen iltaakin vihollinen uudistaa hyökkäyksensä.
— Mutta minäpä sanon, että aamuksi he jo jättävät meidät rauhaan.
Tuskin oli herra Zagloba saanut tämän sanotuksi, kun vihollisen valleilta pöllähti pitkät valkeat savut ja kuulat suhisten lensivät ampumahaudan yli.
— Siinä se nyt oli, sanoi Zacwilichowski. — No, sotataitoa he eivät osaa.
Herra Zacwilichowski oli kuin olikin oikeassa. Chmielnicki oli alkanut säännöllisen piirityksen. Hän tukki kaikki tiet ja ulospääsyt, veti pois rehuvarastot, kaivoi juoksuhautoja ja loi valleja, koettaen kaivautua kiertopolkuja pitkin leirin läheisyyteen. Samalla ei hän kuitenkaan myöskään luopunut hyökkäyksistä. Hän oli päättänyt, ettei anna piiritetyille lepoa, vaan väsyttää ja peloittaa heidät, pitää heitä alituisessa unettomuudessa ja härnää heitä kunnes ase lopulta putoaa puutuneista käsistä. Illalla hän uudestaan teki päällekarkauksen Wisniowieckin asemia vastaan, vaikkei tulos ollutkaan parempi kuin edellisenä päivänä, varsinkin kun kasakat eivät enää mielellään lähteneet hyökkäykseen. Seuraavana päivänä ei tuli hetkeksikään herjennyt, käärmemäisessä viivassa kulkevat juoksuhaudat tulivat jo niin likelle, että kivääri kantoi valleille asti. Maahan tehdyistä piilopaikoista pöllysi koko päivän kuluessa savua kuin pienistä tulivuorista. Tämä ei enää ollut taistelua, vaan herkeämätöntä ampumista. Tuontuostakin piiritetyt hyökkäsivät valleilta ja silloin tapeltiin sekä sapeleilla että varstoilla, viikatteilla ja keihäillä. Mutta heti, kun joukko kasakoita oli saanut surmansa, täyttyivät juoksuhaudat uusilla tulokkailla. Sotamies ei koko päivän kuluessa päässyt hetkeksikään lepoon ja kun vihdoin tuli kaivattu auringonlasku, alkoi uusi yleinen ryntäys. Uloshyökkäyksestä ei voinut olla puhettakaan.
Yöllä heinäkuun 16 päivää vastaan hyökkäsi kaksi uljasta kasakkaeverstiä, Hladki ja Nebaka ruhtinaan asemia vastaan, mutta kärsivät jälleen kauhean tappion: kolmetuhatta valittua kasakkaa kaatui paikalle. Loput pakeni Krasnostawin starostan takaa-ajamana, kauhun valtaamana leiriin, heittäen aseensa ja ruutisarvensa. Yhtä onnettoman lopun sai Fedorenkokin, joka, käyttäen hyväkseen paksua sumua, aamun koittaessa oli vähällä saada valtaansa kaupungin. Hänet torjui saksalaisten johtaja herra Korf ja hänen joukkonsa tuhosivat Krasnostawin starosta ja herra Koniecpolski melkein kokonaan. Tämä kuitenkaan ei vielä ollut mitään verrattuna kauheaan rynnäkköön, joka tapahtui heinäkuun 19 päivänä. Kasakat olivat edellisenä yönä luoneet vastapäätä Wisniowieckin asemia korkean vallin, josta isot tykit herkeämättä heittelivät tulta ja josta päivän laskettua ja ensimäisten tähtien vilkkuessa taivaalla, ryntäsivät kymmenet tuhannet hyökkäykseen. Samalla ilmestyi kaukaa muutamia kymmeniä kauhean näköisiä koneita, jotka muistuttivat torneja ja liikkuivat hiljaa vallia kohden. Niiden sivuista kohosi jättiläissiipinä sillat, jotka oli tarkoitus heittää vallihautojen yli, ja koneitten katoilta pöllähteli kevyitten tykkien ja kiväärien savua ja tulta. Tornit liikkuivat tuhansien päiden keskellä kuin mitkäkin jättiläiskokoiset päälliköt, milloin jyristen, milloin tulta tuiskuten, milloin taas kadoten savuun ja pimeyteen. Sotamiehet osoittivat niitä kaukaa, kuiskaten:
— Nehän ovat käveleviä torneja, Chmielnicki aikoo noissa tuulimyllyissä jauhaa meitä.
— Katsokaa kuinka ne liikkua jyristävät kuin ukkospilvet.
— Niissä on tykkejä! huusivat toiset.
Ruhtinaan pyssymiehet lähettivät niitä kohden vuoroin kuulia, vuoroin kranaatteja, mutta kun ne saattoi nähdä selvästi vain silloin kun niiden omat laukaukset valaisivat pimeyden, niin eivät kuulat niihin juuri sattuneet.
Sillävälin tulvi taaja kasakkalauma yhä lähemmäksi kuin musta aalto, joka yöllä vyöryy esiin kaukaiselta meren ulapalta.
— Uh, sanoi herra Zagloba, joka ratsumiehineen seisoi lähellä Skrzetuskia, — minun on kuumempi kuin koskaan eläessäni. Yö on niin paahteinen, ettei ylläni ole yhtä ainoaa kuivaa lankaa. Pirut ne ovat keksineet tuollaiset koneet. Salli, hyvä Jumala, maan aueta niiden alta, sillä nuo lurjukset tarttuvat pian kurkkuuni kuin luut — amen. Ei tässä saa syödä eikä nukkua, koirat totisesti elävät paremmissa oloissa kuin me. — Uh, kuinka onkin kuuma.
Ilma oli todellakin raskas, paahteinen ja täynnänsä katkua ruumiista, jotka jo muutamia päiviä olivat olleet mädäntymässä taistelukentällä. Taivas oli peittynyt mustaan ja paksuun pilvivaippaan, myrsky uhkasi Zbarazia. Aseissa olevien sotamiesten otsalta valui hiki ja rinta läähätti ponnistuksesta. Äkkiä alkoi pimeydestä kuulua rummun pärrytystä.
— Tuossa tuokiossa he ryntäävät, sanoi Skrzetuski, — kuuletteko: rummuttavat!
— Kuulen. Tehköön piru rumpuja heidän nahoistansa. Tämä on hirveätä.
— Lyö, lyö! karjuivat ampuman autoja kohti heittäytyvät joukot.
Taistelu riehui pitkin vallien pituutta. Vihollinen rynnisti yhtaikaa Wisniowieckia, Lanckoronskia, Firlejtä ja Ostrorogia vastaan, jottei toinen heistä pääsisi toisen avuksi. Kasakat, joille oli juotettu viinaa, hyökkäsivät vielä vimmatummin kuin edellisissä ryntäyksissä, mutta kohtasivat myöskin entistä kovemman vastarinnan. Johtajan sankarillinen henki elähytti sotamiehiä. Hurja masuurilaisista talonpojista kokoonpantu nostoväki tappeli kasakoitten kanssa niin että he käsikähmässä sekaantuivat ainoaksi mylläkäksi. Siellä taisteltiin pyyssynperillä, nyrkeillä ja hampailla. Itsepintaisten masuurilaisten lyönneistä kaatui muutama sata uljainta kasakkajalkaväkeä, mutta heti ottivat uudet joukot haltuunsa tyhjät tilkat. Taistelun riehu kävi koko rintamalla yhä raivoisammaksi. Muskettien piiput polttivat sotamiesten käsiä, he hengittivät läähättäen ja päälliköitten ääni oli komentamisesta aivan sortunut. Krasnostawin starosta ja Skrzetuski hyökkäsivät ratsuväkineen jälleen kasakkajoukon kylkeen, tallaten alleen kokonaisia rykmenttejä ja kahlaten veressä. Tunti kului toisen jälkeen eikä rynnistys herjennyt, sillä Chmielnicki täytti kauheat aukot uudella väellä. Tatarit auttoivat huutaen ja lähettäen kokonaisia nuolipilviä puolustautuvien sotamiesten niskaan. Osa heistä seisoi rahvaan takana, ajaen sitä taisteluun härännahasta tehdyillä ruoskilla. Raivo taisteli raivoa vastaan, rinta iski rintaa vastaan, mies painautui miestä vastaan kuoleman syleilyssä… Ja niinkuin raivoisat meren aallot taistelevat kallioista saarta vastaan, niin taistelivat kasakat Wisniowieckin joukkoja vastaan.
Yhtäkkiä tärähti taistelevien jalkain alla maa ja koko taivas oli sinisessä tulessa ikäänkuin ei Jumalakaan enää kauemmin olisi tahtonut katsella ihmisten julmuutta. Kauhea jyrähdys kuului yli ihmishuutojen ja tykkien paukkeen. Taivaan tykistö alkoi nyt kauhean ammuntansa. Jyrähdykset kiirivät idästä länteen. Tuntui siltä kuin taivas ja pilvet olisivat haljenneet ja vyöryisivät taistelevien päitten päälle. Vuoroin näytti koko maailma yhdeltä ainoalta lieskalta, vuoroin taas tuli pilkkosen pimeä ja salamoiden punaiset kiemurat repivät jälleen auki mustan esiripun. Myrskytuuli riuhtaisi yhä uudestaan irti tuhansia lakkeja ja lippuja ja viskasi ne silmänräpäyksessä taistelukentälle. Ukkosen jyrinä vyöryi lakkaamatta, sitten seurasi sekaisin jyrähdyksiä, salamoja, tulta ja pimeyttä. Taivas raivosi samoin kuin ihmisetkin.
Kuulumaton myrsky riehui kaupungin, linnan, vallien ja leirien yli. Taistelu keskeytyi. Vihdoin aukenivat taivaan sulut ja sadevirrat alkoivat tulvia maan päälle. Vesi verhosi koko maailman, ei saattanut nähdä askeltakaan eteensä. Ruumiit vallihaudoissa alkoivat solua virran mukana. Kasakkarykmentit jättivät hyökkäyksensä ja juoksivat toinen toisensa perästä leiriä kohden, kulkien umpimähkään, kohdaten toisensa ja luullen vihollisen ajavan heitä takaa sekä hajaantuen pimeydessä. Pehmeäksi sulaneella maalla vetelehtivät, paikoiltaan siirtyen, tykit ja ammuskuormat. Vesi rikkoi kasakkain maavarustukset, tunki kohisten ampumahautoihin ja maanalaisiin suojuspaikkoihin ja juoksi pitkin tasankoa, ikäänkuin paeten takaa-ajavia kasakoita.
Sade paisui yhäkin valtavammaksi. Jalkaväki siirtyi pois valleilta, hakien suojaa teltoistaan. Ainoastaan Krasnostawin starostan ja Skrzetuskin jalkaväki ei saanut lähtökäskyä. He seisoivat vierekkäin kuin järvessä, pudistellen vettä päältään. Vähitellen alkoi myrsky kuitenkin laantua. Puoliyön aikaan sade vihdoinkin herkesi. Pilvien lomitse vilkahteli siellä täällä tähti. Hetkisen perästä vesi laskeutui. Silloin ilmestyi äkkiarvaamatta Skrzetuskin lippukunnan luo itse ruhtinas.
— Eihän vain ruutinne ole kastunut, hyvät herrat? kysyi hän.
— Kyllä se on kuivana, herra ruhtinas, vastasi Skrzetuski.
— Hyvä. Astukaa alas ratsailta, kahlatkaa noiden ampumatornien luo, pankaa niihin ruutia ja sytyttäkää. Mutta kulkekaa hiljaa. Herra Krasnostawin starosta lähtee kanssanne.
— Kuten käskette, vastasi Skrzetuski.
Samassa huomasi ruhtinas herra Zagloban, joka oli aivan märkänä.
— Te pyysitte saada tehdä uloshyökkäyksen, sanoi hän. — Lähtekää nyt.
— Siinä sen nyt sait, mutisi herra Zagloba itsekseen. — Se tässä vielä puuttui.
Puoli tuntia myöhemmin lähti kaksi ratsuosastoa, kummassakin kaksisataaviisikymmentä miestä, vedessä kahlaten aina vyötäisiin saakka, sapelit käsissä kohti hirveitä, liikkuvia ampumatorneja, jotka olivat noin seitsemänkymmenen askeleen päässä valleilta. Toista osastoa johti "leijonien leijona" Krasnostawin starosta Marek Sobieski, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan valleille jäämisestä, toista taas Skrzetuski. Palvelijasotamiehet kantoivat ratsumiesten jäljessä tervaan upotettuja risuja, soihtuja ja ruutia. He kävelivät hiljaa kuin sudet, pimeänä yönä hiipiessään lammasnavettaa kohden.
Pieni ritari riensi ilolla liittymään vapaaehtoisena herra Skrzetuskin joukkoon, sillä herra Michalille olivat tällaiset yritykset rakkaammat kuin mikään muu. Ja niin hän muiden joukossa nyt kahlasi vedessä, ilo mielessään ja sapeli kädessään. Hänen rinnallaan marssi herra Podbipienta, käsissään paljastettu Zervikapturmiekkansa, joka näkyi kaikkien yli, sillä Podbipientahan oli kahta päätä pitempi pisimpiäkin miehiä. Heidän keskellänsä ponnisteli läähättäen eteenpäin herra Zagloba, harmistuneena mutisten itsekseen ja matkien tai toistaen ruhtinaan sanoja:
— "Te pyysitte saada tehdä uloshyökkäyksen — lähtekää nyt." Mainiota. Ei totisesti koirankaan tekisi mieli lähteä omiin häihinsä tällaisen lätäkön läpi. Ja jos minun tarkoitukseni oli kehoittaa uloshyökkäykseen tällaisten olosuhteiden vallitessa, niin silloin totisesti en eläessäni juo muuta kuin vettä. En ole mikään sorsa eikä vatsani ole vene. Olen aina vihannut vettä ja kuinka en inhoisi tätä vettä, jossa likoaa moukan raato…
— Olkaa hiljaa, sanoi herra Michal.
— Olkaa itse hiljaa. Ette ole isompi makkaraa ja osaatte uida — mikä hätä teidän on. Minun täytyy sanoa, että ruhtinas on kiittämätön, kun ei anna minulle lepoa senkään jälkeen, kun olen tappanut Burlajn. Zagloba on jo tehnyt tarpeeksi, tehköön jokainen vain senkin verran ja antakaa Zagloban olla rauhassa, sillä kyllä tulette olemaan korean näköisiä, kun hän joskus on poissa. Jumaliste, jos minä putoan johonkin kuoppaan, niin vetäkää minut korvista pitäen ylös, sillä alan heti tulvia.
— Olkaa hiljaa, sanoi Skrzetuski.
— Kasakat vielä voivat istua noissa pimeissä kuopissa ja kuulla sananne.
— Missä? Mitä te sanotte?
— Tuolla, tuolla, noilla kummuilla, ruohon peitossa.
— Se nyt vielä puuttuu, hitto heidät vieköön. Enempää ei Zagloba saanut sanotuksi, sillä herra Michal pani kätensä hänen suulleen, pensaikko oli näet enää vain viidenkymmenen askeleen päässä. Sotamiehet kulkivat nyt hyvin hiljaa, mutta ei voinut estää vettä kulisemasta heidän jalkojensa alla. Onneksi alkoi uudelleen sataa ja tämä kohina teki heidän astuntansa kuulumattomaksi. —
Pensaikossa kummulla ei ollut vartioita — kukapa olisikaan vartonut uloshyökkäystä tällaisessa myrskyssä ja tulvasateen jälkeen, joka taistelijoiden välille oli tehnyt kokonaisen järven.
Herra Michal ja herra Longinus astelivat edellä ja saapuivat kummulle ensimäisinä. Pikku ritari päästi nyt sapelinsa riipuksiin, asetti ylähuulelle kämmenensä ja alkoi huutaa:
— Hei miehet!
— No mikä nyt on? huusivat joukon keskeltä vähävenäjän kielellä muutamat kasakat, jotka nähtävästi luulivat, että kummulta lähestyy heikäläisiä, Chmielnickin kasakkoja.
— Jumalan kiitos, vastasi samalla kielellä Wolodyjowski, — ja nyt on päästy perille.
— Tiedättekö miten sen koneen sisälle mennään?
— Kyllä minä jo tiedän, vastasi Wolodyjowski, ja käsillään kopeloiden hän löysi aukon ja hyppäsi sisälle. Herra Longinus ja muutamat seurasivat häntä.
Samassa hetkessä kuului piilopaikan sisällä läpitunkeva huuto ja ratsumiehet, huutaen hekin, ryntäsivät toisia torneja kohden. Pimeydessä saattoi nyt eroittaa vain valitusta ja raudan kalinaa. Siellä täällä välähti jokin hämärä hahmo, tuontuostakin kaatui joku maahan, tuontuostakin pamahti laukaus, mutta koko mellakkaa ei kestänyt kauemmin kuin neljännestunnin. Kasakat, joista suurin osa oli yllätetty sikeässä unessa, eivät tehneet edes vastarintaa ja he joutuivat kaikki tuhon omaksi ennenkuin ehtivät tarttua aseihin.
— Ampumatorneihin, ampumatorneihin! kajahti Krasnostawin starostan ääni. Sotilaat ryntäsivät torneihin. — Ne ovat sytytettävät sisältä, sillä päältä ne ovat märät! komensi Skrzetuski.
Tätä käskyä ei kuitenkaan ollut helppo täyttää. Torneissa, jotka olivat rakennetut honkahirsistä, ei ollut minkäänlaista ovea eikä aukkoa. Ampujan täytyi kiivetä niihin tikapuita pitkin ja tykit, jotka kaikki olivat pientä mallia, nostettiin sinne köysillä. Sentähden täytyi sotamiesten jonkun aikaa juoksennella ympäri, turhaan koputellen sapeleillaan seiniin, tai repien kulmia käsillään. Onneksi oli palvelijasotamiehillä kirveet mukanaan. Niillä aljettiin nyt hakata reikiä. Krasnostawin starosta käski panna reikiin ruutilippaat, jotka vartavasten olivat valmistetut tätä tarkoitusta varten. Sitten sytytettiin tervaluntut ja soihdut ja liekki alkoi jo nuoleskella märkiä, mutta pihkaisia hirsiä. Ennenkuin kuitenkaan hirret syttyivät palamaan ja ruuti räjähti, taivutti Longinus selkänsä ja nosti maasta tavattoman kivimöhkäleen, jonka kasakat olivat kaivaneet esiin.
Neljä väkevintä miestä varmaan ei olisi saanut tätä möhkälettä liikkumaan, mutta hän liikutteli sitä mahtavissa käsissään ja tervalunttujen valossa saattoi nähdä kuinka veri nousi hänen kasvoilleen. Sotamiehet seisoivat mykkinä hämmästyksestä.
— Siinä se on Herkules! huusivat he ja katselivat taasen, mykkinä hämmästyksestä.
Herra Longinus oli lähestynyt vielä syttymätöntä ampumatornia. Hän taivutti selkänsä hiukan taaksepäin ja viskasi kiven vasten seinää.
Läsnäolevat ällistyivät kuullessaan kiven kolauksen, mutta tornin saumat irtaantuivat iskusta. Kuului rämähdys, torni avautui niinkuin rikki lyödyt kaksoisovet ja luuhistui sitten rämisten.
Puuläjä sytytettiin nyt tervalla palamaan ja se loimahtikin heti liekkiin.
Hetken perästä valaisi muutama kymmen jättiläisloimu koko tasankoa. Sade valui lakkaamatta taivaasta, mutta tuli vei siitä voiton ja, kuten sen aikaisessa kertomuksessa sanotaan, paloivat beluardit eli ampumatornit molempien sotajoukkojen ympärillä ihmetellessä, vaikka vallitsikin märkä sää.
Kasakkaleiristä riensivät heti avuksi Stepka, Kulak ja Mrozowicki, kullakin muassaan muutama tuhat kasakkaa. Turhaan he yrittivät sammuttaa tulta. Tuli- ja savupatsaat kohosivat yhä mahtavampina taivasta kohden, kuvastuen järviin ja lätäkköihin, jotka rajuilma oli koonnut taistelutantereelle.
Sillävälin olivat sotamiehet suljetuissa riveissä palanneet vallin suojaan, josta heitä jo kaukaa tervehdittiin ilohuudoin.
Yhtäkkiä katsahti Skrzetuski ympärilleen, silmäili rivejä ja huusi jyrisevällä äänellä:
— Seis!
Palaavien joukosta puuttuivat herra Longinus ja Pieni ritari. Nähtävästi he innoissaan olivat viipyneet liian kauan viimeisen ampumatornin luona ja ehkäpä he olivat jostakin saaneet käsiinsä vielä piilossa olevia kasakoitakin. Joka tapauksessa he nähtävästi eivät olleet huomanneet toisten paluuta.
— Eteenpäin! komensi Skrzetuski.
Krasnostawin starosta, joka oli joukon toisessa päässä, ei ymmärtänyt mikä oli tarkoituksena ja lähti Skrzetuskilta kysymään. Mutta samassa tulivatkin kaivatut ritarit näkyviin aivan kuin olisivat nousseet maan alta, puolimatkassa ampumatornien ja joukon välillä.
Herra Longinus, välkkyvä Zerwikaptur käsissään, kulki jättiläisaskelin ja hänen vierellään juoksi herra Michal. Molempien päät olivat kääntyneet takaa-ajaviin kasakkoihin päin, jotka seurasivat jäljessä kuin koiraparvi.
Tulipalon punaisessa loimussa saattoi selvästi nähdä koko takaa-ajon. Oli kuin jättiläishirvi vasikkansa kanssa olisi paennut metsästäjien joukkoa, joka hetki kuitenkin valmiina ryntäämään ahdistajiensa päälle.
— He joutuvat tuhon omaksi! Pian, Jumalan tähden! huusi kimeästi herra Zagloba. — He saavat surmansa joko nuolesta tai pyssynkuulasta. Pian avuksi, Kristuksen haavain tähden!
Huolimatta siitä, että uusi taistelu minä hetkenä hyvänsä saattoi alkaa, kiirehti hän sapeli kädessä Skrzetuskin ja muiden kanssa tulevien avuksi, seisahtui tuontuostakin, kääntyi, oikaisi itseään, läähätti, huusi, vapisi innoissaan ja lähti taasen liikkeelle, minkä jalat ja hengitys sallivat.
Kasakat eivät kuitenkaan ampuneet, sillä heidän pyssynsä olivat kastuneet ja jousien jänteet pehmentyneet. He tunkivat siis muuten yhä lähemmä. Kymmenkunta heistä oli muodostunut etujoukoksi ja nämä olivat juuri saamaisillaan kiinni perääntyvät, kun molemmat ritarit kääntyivät heitä vastaan ja, päästäen hirveän karjunnan kuin metsäsiat, nostivat pystyyn sapelinsa. Kasakat pysähtyivät paikalla.
Herra Longinus jättiläismiekkoineen tuntui heistä joltakin yliluonnolliselta olennolta.
Ja niinkuin kaksi valtavaa sutta, joita metsästyskoirat liian läheltä ahdistavat, kääntyvät ja näyttävät valkeita torahampaitaan, koirien likennellessä toisiaan, niin hekin kääntyivät muutaman kerran ja, hiukan peräydyttyään, seisahtuivat paikalleen. Kerran pääsi heitä lähemmä eräs, nähtävästi rohkeampi kasakka, viikate kädessä, mutta samassa hypähti herra Michal kuin villikoira häntä kohden ja puraisi hänet kuoliaaksi. Muut kasakat odottivat toverejaan, jotka tiheänä laumana juosten riensivät paikalle.
Kuitenkin läheni lähenemistään myöskin ratsumiesten rivi ja herra Zagloba kiiti eteenpäin sapeli pystyssä, villisti huutaen: — Lyö, surmaa!
Samassa paukahti valleilla ja kranaatti, sihisten kuin huuhkaja, piirsi taivaalle punaisen kaaren ja putosi tiheään ihmisjoukkoon. Tätä seurasi toinen, kolmas, kymmenes. Taistelu näytti uudestaan alkavan.
Kasakoille olivat tämäntapaiset ammukset Zbarazin piiritykseen asti olleet tuntemattomia ja selvällä päällä ollen pelkäsivät he niitä suuresti, pitäen niitä Jareman noitatemppuina. Niinpä pysyi nytkin tiheä joukko vielä hetken aikaa koossa, mutta halkesi sitten kahtia. Samalla halkesivat myöskin kranaatit, levittäen yltympäri kauhua, kuolemaa ja tuhoa.
— Hakekaa suojaa! huusivat pelästyneet äänet.
Koko joukko pakeni hajalleen ja sillaikaa pääsivät herra Longinus ja pieni ritari husaarien turviin.
Zagloba heittäytyi vuoroin toisen, vuoroin toisen kaulaan, suudellen poskia ja silmiä. Hän oli ilosta menehtymäisillään, mutta hän peitti tunnettaan, tahtomatta ilmaista liikutustaan, ja huusi:
— Haa, lurjukset, en väitä rakastavani teitä, mutta pelkäsin teidän tähtenne. Ne olisivat hitosti antaneet teitä selkään… Niinkö te tunnette sotapalveluksen, että jäätte rintaman taakse… Hevosellako teitä pitää raahata taistelukentälle. Kyllä minä vielä sanon ruhtinaalle, että hän antaa teille… Ja nyt mennään nukkumaan. Jumalan kiitos, että pääsimme niinkin vähällä. Se oli kuin olikin noiden konnien onni, että menivät kranaatteja pakoon, sillä muuten olisin minä heitä silponut kuin kaalinpäitä. Mieluummin totisesti tappelen kuin katselen tuttavieni tuhoa… Tänään meidän välttämättä täytyy ryypätä. Jumalan kiitos, että kävi näinkin hyvin. Ja minä kun luulin, että huomenna saamme laulaa requiemia. Harmittaa kuitenkin, etten tässä joutunut heidän kanssaan käsikähmään, sillä kauheasti kättäni syhyttää. Vaikka kyllähän minä siellä piilopaikassa annoin heille hernettä sipulilla höystettynä.