NELJÄS LUKU
Uusia valleja täytyi kuitenkin taasen nopeasti ruveta tekemään, niinikään täytyi supistaa leirin alaa, jotta kasakkain jo suorittamat maatyöt kävisivät tarpeettomiksi ja harventuneet joukot helpommin voisivat puolustautua. Kaivettiin siis koko rynnäkön jälkeinen yö. Eivät kuitenkaan kasakatkaan olleet toimettomina. He saapuivat hiljaa paikalle keskiviikon välisenä yönä ja loivat leirin ympärille toisen paljoa korkeamman vallin. Aamun sarastaessa kuului sieltä vilkasta keskustelua ja samassa alkoi ammunta, jota kesti neljä päivää ja neljä yötä.
Tuontuostakin ryhtyivät kasakkain ja rahvaan joukot hyökkäykseen, kuitenkaan pääsemättä valleille asti. Ammunta vain kiihtymistään kiihtyi. Vihollinen, jolla oli mahtavat joukot, saattoi vaihtaa taistelevia osastoja, antaen välillä toisten levätä, ruhtinaan leirissä sen sijaan ei ollut miehiä vuorottain lepäämään, vuorottain taistelemaan: samojen miesten täytyi ampua, olla valmiina minä hetkenä hyvänsä ryhtymään puolustukseen alituisten hyökkäysten uhatessa, haudata kaatuneita, kaivaa kaivoja ja korottaa valleja, jotta ne tarjoaisivat paremman suojan. Heidän täytyi nukkua, tai pikemmin torkkua, vallien juurella ja keskellä tulta ja kuulia, joita viimemainittuja lensi niin tiheään, että niitä joka aamu saattoi lakaisemalla lakaista pois leiripihalta. Neljään päivään ei kukaan voinut riisua yltään vaatteita, joita vuoroin sade kasteli, vuoroin auringonpaiste kuivasi ja jotka päivällä olivat liian lämpöiset eivätkä yöllä suojanneet kylmää vastaan. Neljään päivään ei kukaan saanut suuhunsa mitään lämmintä. Ravintona oli viina, jonka sekaan pantiin ruutia, korput ja kuivanut, palvattu liha, jota saatiin pureskella keskellä savua, laukauksia, sihiseviä kuulia ja tykin pauketta.
Ei ollut, sanotaan senaikaisessa lähteessä, mitään, mitä olisi voinut panna päähän tai sivulle. Sotamies sitoi likaisella rievulla verisen päänsä ja taisteli edelleen. Ihmeellistä väkeä olivat totisesti nuo sotamiehet. Risaisissa takeissaan, aseet ruostuneina, käsissä pahasti kolhitut pyssyt, silmät unettomuudesta punaisina, pysyivät he alati valppaina ja valmiina taisteluun, oli sitten päivä tai yö, sade tai poutainen sää.
Mutta sotamies oli kiintynyt johtajaansa ja seurasi häntä vaaroihin ja rynnäkköihin, haavoihin ja kuolemaan. Jokin sankarillinen hurmaus oli vallannut sielut, sydämet ja mielet olivat terästyneet, kauhun tila oli käynyt jonkinlaiseksi nautinnoksi. Eri lippukunnat suorastaan kilpailivat keskenään alttiudessa, nälän ja unettomuuden kestämisessä, miehuudessa ja rohkeuden raivossa. Sotamiehiä oli vaikea pidättää valleilla, sillä he eivät tahtoneet rajoittua puolustukseen, vaan halusivat hyökätä vihollisten päälle niinkuin nälästä vimmastuneet sudet lammasnavettaan. Kaikissa rykmenteissä vallitsi jonkinlainen villi ilo. Jos joku olisi yrittänytkin puhua antautumisesta, niin hänet paikalla olisi revitty kappaleiksi. "Täällä tahdomme kuolla", toistelivat miehissä kaikki.
Jokainen päällikön käsky täytettiin salaman nopeudella. Kerran tapahtui, että ruhtinas, illalla ratsastaessaan tarkastamassa valleja, sai kuulla Lesczynskien rajavartiolippukunnan nuotiotulen olevan sammumassa. Ruhtinas ajoi sotamiesten luo ja sanoi:
— Miksi ette ammu?
— Meiltä on ruuti lopussa ja lähetimme juuri linnasta hakemaan uutta.
— Tuollahan sitä on lähempänä, sanoi ruhtinas, viitaten vihollisen valleja kohden.
Tuskin oli hän ehtinyt tämän sanoa, kun koko lippukunta oli hypännyt alas valleilta, juoksi vihollisia kohden ja ryntäsi kuin myrskytuuli heidän vallejansa kohden. Kasakat surmattiin puukoilla, keihäillä ja pyssynperillä. Neljän tykin sytytysreikään pantiin väkäpäinen naula ja puolentunnin kuluttua palasivat sotamiehet, tosin harventuneina, mutta voittajina ja toivat punteissa ja metsästyssarvissa mukanaan ruutia. Päivät kuluivat toisiansa seuraten. Kasakkain ampumahaudat vetäytyivät yhä ahtaammaksi kehäksi leirin ympäri, tunkeutuen sen sisään kuin kiilat puuhun. Ampuminen tapahtui jo niin likeltä, että, lukuunottamatta hyökkäyksissä surmattuja, päivässä kaatui kymmenen miestä joka lippukunnasta. Papit eivät päässeet heidän luokseen tuomaan sakramentteja. Piiritetyt pysyttelivät vankkureiden, telttojen, nahkojen ja riippumaan asetettujen vaatteiden suojassa. Yöllä haudattiin kukin kaatunut paikalle, jossa hän sattui makaamaan, ja huomenna entistä villitymmin taistelivat eloon jääneet äskeisten toveriensa haudoilla. Chmielnicki vuodatti suorastaan tuhlaamalla miestensä verta, mutta jokainen hyökkäys tuotti hänelle vain yhä uusia ja entistä suurempia menetyksiä. Hän hämmästeli vastustajiensa itsepäisyyttä, mutta luotti yhä siihen, että aika vähentää sekä heidän rohkeutensa että voimansa. Ja aikaa kyllä kuluikin, mutta puolalaiset vain osoittivat yhä suurempaa kuolemanhalveksumista. Johtajat olivat sotamiehelle esimerkkinä. Ruhtinas Jeremi makasi paljaalla maalla vallin juurella, raviten itseään viinalla ja palvatulla hevosenlihalla sekä kärsien kaikki sodan vaivat ja sään vaihtelut, korkeaan säätyynsä katsomatta. Kruunun lipunkantaja Koniecpolski ja Krasnostawin starosta johtivat itse persoonallisesti joukkojansa uloshyökkäyksissä. Rynnäkköjen aikana olivat he aseettomina tiheimmässä kuulasateessa. Myöskin sellaiset päälliköt, joilta, kuten Ostrorogilta, oikeastaan puuttui sotilaallista kokemusta ja joihin sotamiehet olivat katsoneet epäluottamuksella, näyttivät nyt Jeremin johdolla muuttuneen aivan toisiksi miehiksi. Vanha Pirlej ja Lanckoronski makasivat hekin vallien juurella, mutta herra Przyjemski asetteli päivällä tykkejä ja tonki yöllä maata kuin myyrä, kaivaen kasakkojen miinain alle vastamiinoja ja tehden ampumahautoja tai maanalaisia käytäviä, joita pitkin sotamiehet pääsivät kuin mitkäkin kuoleman henget keskelle kasakkain laumoja.
Vihdoin päätti Chmielnicki yrittää ryhtyä keskusteluun, toivoen sillävälin ehtivänsä saavuttaa viekkaudella jotakin. Illalla heinäkuun neljättäkolmatta päivää vastaan huutelivat kasakat valleilta sotamiehille, että he lakkaisivat ampumasta. Zaporogin lähetti saapui niinikään ilmoittamaan, että hetmani haluaa nähdä vanhaa Zacwilichowskia. Hetken neuvoteltuaan ylipäälliköt suostuivat ehdotukseen ja vanhus ratsasti ulos leiristä. Kaukaa näkivät upseerit kuinka häntä kasakkain puolella tervehdittiin paljastetuin päin. Zacwilichowski oli nimittäin komisaarina ollessaan voittanut villien zaporogilaisten kunnioituksen. Itse Chmielnickikin piti häntä arvossa. Ampuminen lakkasi heti. Kasakat lähenivät ampumahautojansa pitkin ja tulivat aivan likelle vallia. Upseerit kokoontuivat siihen lähelle. Molemmin puolin oltiin varovaisia, mutta näissä kohtauksissa ei kuitenkaan sattunut mitään ikävää. Upseerit olivat aina pitäneet kasakoita suuremmassa arvossa kuin tavallista rahvasta ja nyt, antaakseen tunnustusta heidän urheudelleen ja kestävyydelleen, he suorastaan keskustelivat heidän kanssaan kuin vertaistensa kanssa ikään. Ihmetellen katselivat kasakat näin likeltä tuota luoksepääsemätöntä jalopeuranpesää, joka oli pidättänyt koko heidän ja khanin yhdistynyttä mahtia. He tulivat aivan lähelle, juttelivat ja pahoittelivat, että niin paljon kristittyä verta on vuodatettu. Lopuksi kestitsi kumpainenkin puoli toinen toistansa tupakalla ja viinalla.
— Oi herrat puolalaiset, sanoivat vanhat zaporogit, — jos te olisitte aina pitäneet näin puolianne, niin ei olisi ollut Keltaista Vettä, Korsunia ja Pilawcea. Piruja te olette ettekä ihmisiä. Emme eläessämme ole nähneet mokomia.
— Tulkaa te vain huomenna taikka ylihuomenna — aina tapaatte meidät samanlaisina.
— No, tulemme kyllä. Mutta vastaiseksi kiitos levähdyksestä. Paljon on vuotanut kristittyä verta, mutta kunhan ette nääntyisi täällä nälkään.
— Kyllä kuningas on täällä ennenkuin me ehdimme kuolla nälkään. Vastikään tässä juuri pyyhimme suutamme, kun olimme syöneet maukkaan aterian.
— Jos meille tulee puute ruoasta, niin haemme sitä teidän leiristänne, vastasi Zagloba, kädet kupeilla.
— Suokoon Jumala, että isä Zacwilichowski saisi aikaan jotakin hetmanin luona, sillä jollei hän onnistu, niin illalla jo ryntäämme.
— No, sitä mekin jo tässä ikävöimme.
— Khani on luvannut ottaa teistä jokaisesta hyvät lunnaat.
— Mutta meidän ruhtinaspa on luvannut teidän khanille, että hän sitoo hänet leukaparrasta hevosensa häntään.
— Kyllä teidän ruhtinas on aikamoinen noita, mutta ei hän sentään voi kestää kauan.
— Parempi olisi, että yhdessä meidän ruhtinaan kanssa ahdistaisitte pakanoita kuin että nousette esivaltaa vastaan.
— Hm, teidän ruhtinaanne kanssa. Hm, hyvähän se olisi.
— Miksi te sitten kapinoitsette? Kun kuningas saapuu, niin saatte nähdä. Olihan ruhtinas Jeremikin teille kuin isä.
— Hän on isänä miltei sellainen kuin kuolema on äitinä. Ruttokaan ei ole tappanut niin monta kunnon kasakkaa kuin hän.
— Vielä pahemmaksi hän käy. Ette vielä ole oppineet häntä oikein tuntemaan.
— Me emme tahdokaan häntä tuntea. Meidän päällikkömme sanovat, että jos joku kasakka katsoo häntä silmiin, niin hänen kuolemantuomionsa on jo kirjoitettu.
— Niin käy Chmielnickinkin.
— Jumala tietää miten käy. Se vain on varma, että nuo molemmat eivät mahdu yhtaikaa elämään tässä maailmassa. Meidän isä Chmielnicki sanoo hänkin, että jos te vain luovutatte hänelle Jareman, niin hän päästää teidät kaikki hengissä menemään ja kumartaa vielä kuningasta yhdessä meidän kanssamme.
Nyt alkoivat sotamiehet puhkua, rypistellä kulmakarvojaan ja kiristellä hampaitaan.
— Pitäkää te suunne kiinni, tai me tartumme sapeliin.
— Kyllä ljahit nyt ovat suutuksissa, sanoivat kasakat, — mutta hyvät lunnaat saavat puolalaiset teistä vielä maksaa.
Näin he puhelivat keskenään, vuoroin käyttäen ystävällistä sävyä, vuoroin uhaten, jolloin heidän keskustelunsa pakostakin kävi kovaääniseksi kuin ukkosen jyrinä.
Iltapäivällä palasi herra Zacwilichowski takaisin leiriin. Sopimusta ei ollut syntynyt eikä aselevosta tullut mitään. Chmielnicki oli nimittäin asettanut ehdoksi, että hänelle luovutettaisiin ruhtinas ja Koniecpolski. Lopuksi hän oli luetellut kaikenlaisia zaporogilaisjoukoille tapahtuneita vääryyksiä ja kehoittanut herra Zacwilichowskia jäämään kokonaan hänen palvelukseensa. Silloin oli vanha ritari leimahtanut vihaan, noussut pystyyn ja ratsastanut pois. Illalla torjuttiin hyökkäys verisesti. Koko leiri oli tulessa kahden tunnin ajan. Kasakoita ei ainoastaan heitetty takaisin valleilta, vaan jalkaväki valloitti vielä heidän ensimäiset vallituksensa, hajoitti heidän ampumahautansa ja piilokäytävänsä sekä poltti jälleen neljätoista ampumatornia. Chmielnicki vannoi sinä yönä khanille, että hän ei luovu piirityksestä niin kauan kuin leirissä on yksikin mies elävänä.
Huomenna, aamun koitteessa, alkoi uusi ammunta ja maahankaivautuminen. Koko päivä tapeltiin, tapeltiin varstoilla, viikatteilla, puuhangoilla, sapeleilla, kivillä ja savikokkareilla. Eilispäivän ystävälliset tunteet ja valittelut kristittyjen veren vuodatuksesta olivat vaihtuneet yhä kiihtyvään vimmaan. Aamusta lähtien oli tuontuostakin sadellut. Sinä päivänä saivat sotamiehet ruokaa vain puoli annosta. Zagloba osoitti senjohdosta harmiaan murinalla ja suutahtelulla, mutta kaikissa muissa vaikutti tyhjä vatsa sen, että vimma kävi entistä suuremmaksi. Kaikki vakuuttivat ennen kaatuvansa läjiin toinen toistensa päälle kuin antautuvansa. Illalla alkoivat turkkilaiseen pukuun puetut kasakat uudelleen ryntäillä, mutta sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Yö oli melskeinen ja täynnä huutoa. Ampuminen ei hetkeksikään herjennyt, toinen riitapuoli vaati vaatimalla toista taisteluun. Tapeltiin sekä joukottain että mies miestä vastaan. Herra Longinus lähti suorastaan vihollista härnäämään, mutta kukaan ei kuitenkaan tahtonut käydä hänen kanssaan otteluun. Häneen vain kaukaa ammuttiin. Sensijaan saavuttivat suurta kunniaa herrat Stempowski ja Wolodyjowski, joista viimemainittu mieskohtaisessa taistelussa surmasi kuuluisan tappelupukarin Dudarin.
Vihdoin astui esiin herra Zaglobakin, mutta vain ryhtyäkseen sanasotaan. "Tapettuani Burlajn", sanoi hän, "ei minun sovi seurustella minkä kääkän kanssa hyvänsä." Hän ei tässä sanasodassaan löytänyt kasakkain joukosta ketään vertaistaan. Hän saattoi heidät suorastaan vimmastumaan, kun hän mättään taakse piiloutuneena, aivan kuin maan alta huusi ukkosenäänellään:
— Istukaa te hölmöt vain täällä Zbarazin luona sillaikaa kuin Liettuan sotajoukko marssii alaspäin pitkin Dnieperiä. Kyllä sen sotilaat vievät terveisiä teidän omaisillenne ja tytöillenne… Tulevana keväänä tapaatte mökeissänne paljon pieniä lapsen-vesoja, jos silloin vielä mökit ovat paikoillaan.
Totta siinä olikin. Liettuan sotajoukkohan kulki todella Radziwillin johdolla Dnieperin jokivartta alaspäin, polttaen ja hävittäen ja jättäen jälelle vain maan ja veden. Kasakat tiesivät tämän ja siksi he raivosivat ja lähettivät herra Zagloballe vastaukseksi kokonaisen sadepilven kuulia, ikäänkuin olisi pudotettu pääryniä puusta. Herra Zagloba piteli kuitenkin vain päätään piilossa mättään takana ja jatkoi huutamistaan.
— Ettepä osanneetkaan, senkin koiranpenikat, mutta minäpä osasin Burlajhin. Olen täällä ihan yksinäni, tulkaa vain kaksintaisteluun kanssani, tunnettehan te minut. No, hölmöt, ampukaa nyt kunnes osaatte, sillä syksyn varmaan saatte viettää etsimällä tatarilaisia Krimistä, taikka laittamalla tokeita Dnieperiin. No, terve teille nyt! Lupaanpa Chmielinne päästä kiiltävän kolikon. Antakoon nyt joku teikäläinen hänelle vasten kuonoa minun puolestani. Minun, Zagloban puolesta, kuuletteko! Eikö teitä, senkin sontakärpäset, vielä ole tarpeeksi paljon raatoina tantereella, vai tahdotteko vielä lisää koiranraatoja. Piru lähettää teille terveisiä. Käykää te käsiksi hankoihin ja auroihin, senkin lurjukset, ja rakentakaa lotjia. Teidän asianne on kuljettaa luumuja ja suolaa eikä tehdä täällä meille kiusaa.
Myöskin kasakat riuhtautuivat irti herroistaan, "joita riitti kolme yhtä korppua kohden" ja kysyivät, miksi eivät nuo herrat käske alustalaisillensa maksaa takaisin vuokraa ja kymmenystä. Zagloba pysyi kuitenkin aina väittelyssä voiton puolella. Ja niin jatkuivat keskustelut kirousten ja villien naurunpurskahdusten keskeyttäminä yökausia, ammunnan ja taistelujen, suurempien tai pienempien jatkuvasti raivotessa. Sitten lähti vuorostaan herra Janicki tekemään sopimusta khanin kanssa. Tämä uudisti hänelle jälleen lupauksensa korvauksen suorittamisesta. Kärsimätön lähettiläs vastasi kuitenkin: "Kauvan te jo olette sitä luvanneet meille ettekä ole mitään antaneet tähän asti. Joka teistä tulee hakemaan meidän päitämme, hän menettää myöskin omansa." Khani vaati, että ruhtinas Jeremi arolla kohtaisi hänen visiirinsä, mutta tämä oli pelkkää petosta, joka saatiinkin ilmi ja neuvottelut päättyivät siihen. Taistelu ei koko tänä aikana tauonnut. Illoin rynnättiin ja yöllä ammuttiin tykeillä. Valleilta tehtiin äkkiryntäyksiä. Kahakoitiin. Ratsuväki teki hurjia hyökkäyksiä. Mieshukka ja verenvuodatus yhä vain suurenivat.
Sotamiehiä kannusti hurja taistelun, veren ja vaarojen himo. He menivät taisteluun laulaen kuin häihin. Oli jo niin totuttu meluun ja paukkeeseen, että levolle komennetut osastot keskellä tykin jyskettä ja kuulien putoillessa nukkuivat sikeään uneen. Elintarpeet kävivät yhä niukemmiksi, sillä ylipäälliköt eivät olleet tarpeeksi varustaneet leiriä ennen ruhtinaan tuloa. Kaikki kallistui hirvittävästi. Ne, joilla oli rahaa ostaa viinaa tai leipää, jakoivat kuitenkin mielellään ostoksensa toisten kanssa. Kukaan ei surrut huomispäivää, sillä kaikki tiesivät, että jompikumpi kahdesta välttämättömyydestä on heidän osansa: joko apu kuninkaan puolelta, tai kuolema. Kumpaankin he olivat yhtä valmistuneet ja ennen kaikkea he olivat valmiit taistelemaan. Historiassa ennen kuulumattomalla tavalla pitivät kymmenkunnat puoliaan tuhansia vastaan niin itsepäisesti ja sellaisella vimmalla, että jokainen rynnäkkö kävi kasakoille uudeksi tappioksi. Sitäpaitsi hyökkäsivät he muutaman kerran päivässä ulos leiristä ja karkasivat vihollisen kimppuun hänen omilla valleillaan. Illoin, kun Chmielnicki luuli väsymyksen jo vallanneen kestävimmätkin ja hän kaikessa hiljaisuudessa valmisteli hyökkäystä, kuului yhtäkkiä iloinen laulu hänen korviinsa. Silloin hän hämmästyksen vallassa läjähytti käsillä reisiinsä ja ajatteli, että Jeremi todella on suurempi noita kuin yksikään niistä, jotka olivat kasakkaleirissä. Tätä ajatellessa hän raivostui, käski ryhtyä taisteluun ja vuodatti verta niin että tulvi. Sillä hän huomasi, että hänen tähtensä kauhean ruhtinaan tähden rinnalla alkaa vaaleta. Kasakkain leirissä laulettiin Jaremasta lauluja, tai kerrottiin hänestä hiljaisella äänellä ihmeitä, jotka saivat hiukset nousemaan pystyyn kasakkain päässä. Tiedettiin, että hän toisinaan ilmestyy yöllä valleille ja kasvaa siellä niin suureksi, että hänen päänsä ulottuu korkeammalle kuin Zbarazin tornit. Hänen silmänsä ovat silloin kuin kaksi kuuta ja miekka hänen kädessään on kuin pahaa ennustava tähti, jonka Jumala joskus lähettää taivaalle ihmisten tuhoksi. Kerrottiin niinikään, että kun hän kohottaa äänensä, niin taistelussa kaatuneet ritarit nousevat pystyyn kalskuvin asein ja asettuvat elävien riveihin. Jeremi oli kaikkien huulilla: hänestä lauloivat vanhat harpunsoittajat, hänestä puhuivat sekä vanhat zaporogilaiset että oppimaton rahvas ja tatarilaiset. Kaikissa näissä keskusteluissa, heidän vihassaan ja taikauskoisessa kauhussaan piili samalla ikäänkuin jonkinlainen villi rakkaus, jota aron kansa tunsi veristä tuhoojaansa kohtaan. Chmielnicki kalpeni hänen rinnallaan, eikä ainoastaan khanin ja tatarien silmissä, vaan myöskin oman rahvaan silmissä. Chmielnicki huomasi, että hänen täytyy kuin täytyykin saada valtaansa Zbaraz, tai häipyy hänen tenhovoimansa kuin pimeä aamuruskon tieltä, hänen täytyy kuin täytyykin tallata tuo jalopeura jalkaansa alle — muuten tuhotaan hänet itsensä.
Mutta leijona ei ainoastaan pitänyt puoliansa, vaan vieläpä hyökkäsi joka päivä esiin kaislikosta yhä kauheampana. Mitkään oveluudet tai petokset, ei edes selvä ylivoima auttaneet. Rahvas ja kasakat alkoivat jo napista. Heistäkin rupesi jo tuntumaan raskaalta istua savussa, tulessa, kuulasateessa ja ruumiiden löyhkässä likomärkinä tai helteessä, aina kuolema kasvojen edessä. Uljaat kasakat eivät kuitenkaan pelänneet vaivoja, valvomista, ryntäyksiä, tykkitulta, verta ja kuolemaa. He pelkäsivät vain Jaremaa.