VIIDES LUKU.
Kuolemattoman maineen saavutti Zbarazin ikimuistettavilla valleilla moni halpa-arvoinen ritari, mutta ennen kaikkea kuuluu ylistyslaulu sieltä Longinus Podbipientalle hänen suurten urotöittensä takia, jotka olivat niin mainioita, että vain hänen vaatimattomuutensa voi kilpailla niiden kanssa.
Yö oli pimeä, synkkä ja kostea. Sotamies nuokkui valvomisesta väsyneenä kiväärinsä varassa. Kymmenen päivän yhä uudistuneen ampumisen ja rynnäköitten jälkeen oli ensi kerran tullut hiljaisuus ja lepo. Kasakoitten valleilta, jotka olivat tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä, ei nyt kuulunut huutoa, kirouksia eikä tavanmukaista melua. Tuntui siltä kuin vihollinen, koettaessaan uuvuttaa puolalaisia, olisi lopulta itsekin uupunut. Vain siellä täällä tuikahti nurmen alle piiloutuneen tulen heikko valo. Eräästä kohden kuului äännähtelevän tuntehikas, hiljainen kasakan harppu. Kaukana tatarilaisleirissä hirnuivat hevoset ja valleilta kajahteli tuontuostakin vartian ääni.
Ruhtinaan kyrassierilippukunnat olivat sinä yönä jalkapalveluksessa leirillä. Siellä olivat muiden muassa herra Skrzetuski, Podbipienta, pieni ritari ja herra Zagloba. Istuen vallilla kuiskuttelivat he hiljaa toisilleen ja kuuntelivat, keskustelun katkettua, vallihautaan putoavan sateen kohinaa. Skrzetuski virkkoi:
— Tämä hiljaisuus tuntuu minusta oudolta. Korvani olivat jo niin tottuneet meluun ja pauhinaan, että hiljaisuus niissä nyt suorastaan soi. Kunhan ei tässä rauhassa vain piilisi petos.
— Minä olen jo jonkun aikaa ollut vailla puolta järjestäni, kaikki on minulle yhdentekevää, mutisi synkästi Zagloba. — Minun rohkeuteni edellyttää nimittäin kolme asiaa: minun pitää saada hyvin syödä, hyvin juoda ja hyvin nukkua. Paraskin hihna halkee ja kuivaa, kun ei se saa rasvaa, varsinkin jos se lisäksi joutuu likoamaan niinkuin hamppu vedessä. Sade meitä tässä liottaa ja kasakat häkilöivät — mitenkäs meistä sitten ei irtaantuisi päistäreitä. Koreiksi ovat tässä todella käyneet elämisen ehdot: vehnäpulla maksaa floriinin ja tuoppi viinaa viisi. Tuota löyhkäävää vettä ei koirakaan ota suuhunsa, sillä ovathan kaivotkin jo täynnä ruumiiden katkua. Ja minua janottaa niin kamalasti, aivan samalla lailla Kuin saappaitanikin, jotka jo ovat avanneet kuononsa ammolleen kuin kalat.
— Mutta teidän saappaannehan siis juovat vettä, sanoi häikäilemättä herra Wolodyjowski.
— Olkaa te vaiti, herra Michal, te ette ole sikuria suurempi niin että te voitte hyvin elää yhdestä hirssijyvästä ja janonne saatte sammutetuksi yhdestä sormustimellisesta. Minä puolestani kiitän Jumalaa, etten ole niin kurjan pikkuinen ja ettei minua ole kana takajaloillaan roppinut esiin hiekasta, vaan — että minut on nainen synnyttänyt maailmaan. Mutta siksi täytyy minun saada juoda ja syödä ihmisten tapaan eikä niinkuin turilas. Ja koska nyt en ole puolipäivästä lähtein pitänyt suussani mitään muuta kuin sylkeä, niin ei teidän pilantekonne, suoraan sanoen, maistu minulle.
Ja samalla alkoi herra Zagloba vihaisesti nuuhistella. Mutta herra
Michal pani kädet kupeilleen ja lausui:
— Minulla on tässä kyljelläni viinalekkeri, jonka tänään riistin kasakoilta, vaan koska minut kerran on kana raappinut esiin hiekasta, niin luultavasti ei niin mitättömän henkilön viina kelpaa teille. Jätän viinan teidän haltuunne, Jan, lisäsi hän, kääntyen Skrzetuskin puoleen.
— Antakaappa vain tänne, sillä minun on kylmä, sanoi Skrzetuski.
— Juokaa ja antakaa herra Longinuksellekin.
— Aika paholainenpa te olettekin, herra Michal, sanoi Zagloba, — mutta oiva mies silti ja vielä lisäksi mies, joka riistätte itseltänne ja annatte toiselle. Tehkööt vain tepposiaan ne oivalliset kanat, jotka ovat hiekasta raappineet esiin sellaisen sotilaan kuin te. Mutta niitä nähtävästi ei ole maailmassa. Enkä minä teitä tarkoittanutkaan.
— No, jos niin on, niin ottakaa sitten lekkeri herra Podbipientalta, sanoi herra Michal. — En tahdo tehdä teille vääryyttä.
— Mitäs te nyt, jättäkää nyt jotakin minullekin! huusi Zagloba kauhistuneena, katsellessaan liettualaisen juomista. — Mitäs te noin sätkäyttelette päätänne taaksepäin? Kunpa se jäisikin siihen asentoon. Teillä on liian pitkät suolet, niitä ei ikinä saa kostutetuksi. Niinhän tuo mies imee itseensä kuin laho honka. Hitto teidät vieköön.
— Tuskinhan minä vielä olin ehtinyt huuleni laidalle asettaa, sanoi herra Longinus, ojentaen pois viinalekkerin. Herra Zagloba kallisti nyt vuorostaan lekkeriä, joi yhä enemmän ja enemmän ja kulautti vihdoin viinan loppuun asti. Sitten hän hetken puhalteli ja sanoi:
— Ainoa lohdutus tässä on, että jos nykyinen kurjuutemme joskus loppuu ja Jumala suo meidän päästä pälkähästä ehein nahoin, niin silloin kyllä saamme korvauksen. Eiköhän meille silloin keksitä jotakin toimeentuloa. Kirkkoherra Zabkowski osaa hyvin syödä, mutta hänet minä ajan hiiteen.
— Mitä merkillisiä asioita te tänään olettekaan Muchowieckilta kuullut kirkkoherra Zabkowskista? kysyi herra Michal.
— Hiljaa, sanoi Skrzetuski, — joku tulee esiin leirin pihamaalta.
He vaikenivat ja samassa likeni heitä joku tumma hahmo, kysyen hiljaisella äänellä:
— Oletteko valveilla?
— Olemme, herra ruhtinas, vastasi Skrzetuski, ojentaen itsensä suoraksi.
— Nyt täytyy olla hyvin varuillaan. Tämä hiljaisuus ei tiedä hyvää.
Ruhtinas jatkoi kulkuaan nähdäkseen oliko uni voittanut uupuneet sotilaat. Herra Longinus vei kätensä ristiin.
— Mikä päällikkö, mikä sotilas!
— Hän lepää vielä vähemmin kuin me, sanoi Skrzetuski. — Noin hän yksinään joka yö käy tarkastamassa kaikki vallit, aina tuolle toiselle lammikolle asti.
— Suokoon Jumala hänelle terveyttä.
— Amen.
Syntyi hiljaisuus. Kaikki jäivät tuijottamaan pimeyteen, mutta mitään outoa ei näkynyt. Kasakkain valleilla oli rauhallista, viimeinenkin valo oli sammunut.
— Nyt voisi heidät yllättää unessa niinkuin maarotat, mutisi
Wolodyjowski.
— Kuka tietää, sanoi Skrzetuski.
— Minua painaa uni niin, virkkoi Zagloba, — että silmäni vaipuvat aivan tuonne takaraivoon asti. Mutta ei ole hyvä nukkua. Tahtoisinpa tietää, milloin saa nukkua. Seiso täällä aseissa ja horju väsymyksestä niinkuin juutalainen sapattina. Sekä silloin kun ammutaan että silloin kun ei ammuta. Tämä on koiran virkaa. En oikein tiedä, mikä minua nyt niin repii, viina vaiko tämänaamuinen suuttumus, jonka meidän molempien, minun ja, kirkkoherra Zabkowskin, täytyi syyttä suotta kestää.
— No, mitä sitten oikeastaan tapahtui? kysyi herra Longinus. — Te aloitte jo kertoa siitä, mutta ette päässyt loppuun.
— No, minä kerron nyt, ehkä sitten paremmin pysymme valveilla. Aamulla lähdimme, kirkkoherra Zabkowski ja minä linnalle katsomaan, eikö sieltä löytyisi mitään haukattavaa. Kävelemme ja kävelemme, nuuskimme kaikki nurkat: ei löydy mitään. Käännymme jo suuttuneina takaisin. Mutta linnan pihalla nyt tapaammekin sen kalvinilaisen papin; joka eilen oli ollut valmistamassa kapteeni Szemberkiä kuolemaan — sama joka eilen Firlejn lippukunnasta sai kuolettavan haavan. Minä virkan nyt kalvinilaiselle: mitä sinä, hirtehinen, oikein täällä vetelehdit ja teet harmia Jumalalle? Tuotat vielä meille kirouksen. Silloin tämä, nähtävästi luottaen Belzin herran suojelukseen, sanoo: meidän uskomme on yhtä hyvä kuin teidänkin, jollei parempikin. Kuuntelimme tätä kauhusta kivettyneinä, mutta minun päähäni pälkähti: täällähän on kirkkoherra Zabkowski — väitelkööt keskenään. Ja minun kirkkoherrani olikin heti valmis: heitteli todistuksia kalvinilaista vastaan kuin rakeita vain. Mutta kalvinilainenpa ei sanonut yhtään mitään, antoi tulla vain ja painautui painautumistaan seinää vastaan. Nyt saapuivat paikalle ruhtinas ja kirkkoherra Muchowiecki. Ja eivätkös alakin soimata meitä siitä, että panemme toimeen melua ja riitaa ja sanovat, ettei nyt ole sovelias aika eikä paikka väittelyjä varten. Ja niin he meitä peittoivat kuin olisimme olleet koulupoikia. Ja suokoon Jumala, että he olivat oikeassa, sillä muuten joudun minä vääräksi todistajaksi. Mutta saa nähdä vain, että kyllä nuo herra Firlein papit vielä tuottavat meille jonkun onnettomuuden.
— Vaan eikös kapteeni Szemberk luopunut uskostaan?
— Mitä vielä, kuoli samassa kunnottomassa uskossa missä elikin.
— Niin, mieluummin nuo ihmiset luopuvat pelastuksestaan kuin paatumuksesta! huoahti herra Longinus.
— Jumala meitä varjelkoon sekä kasakkain aseitten ylivallasta että noituudesta, lausui herra Zagloba. — Ja kyllä he vielä kerran Hänet suututtavat. Tiedättekö, että eilen ammuttiin tuolta vallilta lankakeriä linnanpihalle. Sotamiehet kertoivat, että heti niillä paikoilla, minne kerät olivat pudonneet, maa peittyi jonkinlaiseen rupeen.
— Onhan tunnettu asia, että Chmielnickin palveluksessa on noitia, sanoi liettualainen, tehden ristinmerkin.
— Noita-akkoja minä siellä itse olen nähnyt, sanoi Skrzetuski.
Puheen keskeytti herra Wolodyjowski painamalla kätensä herra
Skrzetuskin olkapäälle ja kuiskaten:
— Olkaa hiljaa.
Sitten hän juoksi aivan vallin laidalle ja kuunteli siinä tarkkaan.
— En kuule mitään, sanoi Zagloba.
— Tsss! sade estää kuulemasta, vastasi Skrzetuski.
Herra Michal alkoi samassa viittoa käsillään merkiksi ettei häntä häirittäisi, kuunteli vielä hetken ja lähestyi sitten tovereitaan.
— Nyt ne tulevat, kuiskasi hän.
— Antakaa te tieto ruhtinaalle, lähtekää Ostrorogin joukkojen luo! kuiskasi Skrzetuski. — Me taas lähdemme varoittamaan sotamiehiä.
Samassa he lähtivätkin liikkeelle, vähäväliä pysähtyen ja kuiskaten vartiosotamiehille: vihollinen tulee, vihollinen tulee!
Sanat lensivät salaman nopeudella suusta suuhun. Neljännestunnin kuluttua ratsasti ruhtinas paikalle antaakseen upseereille käskyjä. Koska vihollinen nähtävästi oli aikonut rynnätä nukkuvaan leiriin ja yllättää sen, niin antoi ruhtinas sen jäädä siihen luuloon, että yllättäminen onnistuu. Sotamiesten oli tämän suunnitelman onnistumiseksi pysyttävä aivan hiljaa ja päästettävä vihollinen valleille asti ja vasta, kun tykistä oli annettu merkki, oli heidän äkkiarvaamatta iskettävä.
Sotamiehet olivat jo valmiina, vain muskettien piippuja he vielä äänettömästi taivuttivat eteenpäin. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Skrzetuski, herra Longinus ja herra Wolodyjowski seisoivat vieretysten henkeään pidätellen ja myöskin herra Zagloba pysytteli heidän kanssansa, sillä hän tiesi kokemuksesta, että useimmat kuulat satavat keskelle linnan pihaa ja että vallilla kolmen sellaisen miehen läheisyydessä on turvallisinta. Hän asettui vain hiukan taakse, jottei ensimäinen hyökkäys kohtaisi häntä. Vähän syrjemmälle polvistui herra Podbipienta, kädessä kallonhalkaisija. Wolodyjowski paneutui Skrzetuskin viereen, kuiskaten hänen korvanjuuressaan:
— Varmaan ne tulevat.
— Askel askeleelta.
— Ne ovat rahvasta eivätkä tatareja.
— Zaporogilaisten jalkaväkeä.
— Tai janitshareja, sillä he marssivat hyvin. Hevosen selästä heitä paremmin voisi hakata.
— Nyt on pimeä ratsastaa.
— Kuuletteko nyt.
— St! St!
Leiri näytti vajonneen sikeimpään uneen. Ei missään huomannut liikettä eikä valoa, kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Erotti vain hienon sateen vihmontaa, joka lankesi ikäänkuin sihvilän läpi. Verkalleen syntyi tähän kohinaan toinen hiljainen, mutta helpommin erotettava kohina, ääni, joka uudistui säännöllisesti ja läheni lähenemistään, kaiken aikaa selveten. Vihdoin ilmestyi noin kymmenen askeleen päähän vallihaudasta jokin pitkä kiinteä massa, näkyen sikäli, mikäli se oli pimeyttä mustempi, ja pysähtyi paikalleen. Sotamiehet pidättelivät henkeään, vain pieni ritari kävi kiinni Skrzetuskin jalkaan, tahtoen tällä tavalla osoittaa hänelle mielihyväänsä.
Hyökkääjät lähenivät lähenemistään vallihautaa ja alkoivat laskea tikapuita sen yli. Sitten he astuivat niiden eteen ja nostivat ne valleja kohden. Valli pysyi yhä aivan hiljaisena ikäänkuin sen harjalla ja takana kaikki olisi ollut kuollutta. Vallitsi kuolonhiljaisuus. Siellä täällä alkoivat, kaikesta hyökkääjien varovaisuudesta huolimatta, tikapuiden portaat vikistä ja narista.
— Nyt saatte herneitä, ajatteli Zagloba.
Wolodyjowski lakkasi jo nipistämästä Skrzetuskia ja herra Longinus pusersi, eteensä tuijottaen, kädessään kallonhalkaisijansa kahvaa, sillä hän oli lähinnä vallia ja toivoi saavansa iskeä ensimäisenä. Samassa ilmestyi vallinsyrjälle kolme paria käsiä, jotka voimakkaasti tarttuivat siihen kiinni. Senjälkeen oi verkalleen ja varovasti kolme kypärän nuppia kohota ylemmä ja ylemmä.
Ne ovat turkkilaisia, mietti herra Longinus.
Samassa läksi muutamista tuhansista musketeista kauhea paukahdus. Ilma kävi valoisaksi kuin päivällä. Mutta ennen kuin valo oli ehtinyt sammua heilautti herra Longinus kättään ja sivalsi niin kauheasti, että ilma vinkuen väistyi miekanterän tieltä.
Kolme ruumista putosi vallihautaan. Kolme kypärään puettua päätä kieri polvistuvan ritarin edessä. Vaikka helvetti riehui maan päällä, oli herra Longinuksen eteen nyt auennut taivas, hänen hartioilleen kasvoi siivet, enkelikuorot lauloivat hänen rinnassaan ja hän oli kuin taivaassa. Hän taisteli kuin unissaan ja hänen miekkansa sivallukset olivat kuin ylistystä.
Ja kaikki aikoja sitten kuolleet Podbipientat, esi-isä Stowejkosta alkaen, iloitsivat taivaassa siitä, että viimeinen elävä kallonhalkaisija-Podbipientojen jälkeläinen oli sellainen urho.
Tämä hyökkäys, johon vihollisen puolelta pääasiallisesti ottivat osaa turkkilaisten rumelialaiset ja silistrialaiset sekä khanin janitsharikaarti, torjuttiin vielä verisemmin kuin edelliset ja synnytti kauhean myrskyn Chmielnickiä vastaan. Hän oli näet edeltäpäin taannut, että puolalaiset tulevat taistelemaan turkkilaisten kanssa vähemmällä vimmalla ja että hän, jos vain saa nuo apujoukot käytettävikseen, valloittaa leirin. Hänen täytyi nyt lepyttää khania ja raivostuneita murzoja ja lahjoilla koettaa jälleen päästä heidän suosioonsa. Khanille hän tarjosi kymmenen tuhatta taalaria. Tuhaj-beille, Korsom-Adalle, Subagazylle, Nuraddinille ja Gaidalle kaksi tuhatta miestä kohden. Sillävälin korjasivat sotamiehet leirissä ruumiita pois juoksuhaudoista, jota tehdessä ampuminen vihollisen valleilta heitä yhä häiritsi.
Puolalaiset sotamiehet lepäsivät nyt aamuun asti, sillä he saattoivat jo olla varmat, ettei hyökkäys uudistuisi. Kaikki nukkuivat sikeintä unta, paitsi vartiolippukunnat ja herra Longinus Podbipienta, joka koko yön makasi poikkipäin miekkansa päällä, kiittäen Jumalaa siitä, että Hän oli sallinut hänen täyttää lupauksensa ja hankkia itselleen sellaisen maineen, että hänen nimensä kulki suusta suuhun sekä leirissä että kaupungissa. Seuraavana päivänä kutsui hänet sitten luoksensa ruhtinas-vojevoda ja kiitti häntä suuresti. Mutta sotamiehiä saapui pitkin päivää joukottain häntä onnittelemaan ja katsomaan niitä kolmea päätä, jotka hänen palvelijasotamiehensä oli kantanut leiriin ja jotka jo ilmassa olivat mustenneet. Siinä sitä sitten ihmeteltiin ja jonkun verran kadehdittiinkin Podbipientaa. Useat soturit eivät tahtoneet silmiään uskoa, sillä niin tasaisesti olivat päät lyödyt irti kaulasta, että koko kypärä leukakiinnittimineen seurasi päätä aivan kuin leikkaaminen olisi suoritettu saksilla.
— Olettepa te kauhea räätäli, sanoivat aatelismiehet. — Olimmehan me kyllä nähneet, että te olette hyvä ritari, mutta tuollaista iskua voisivat teiltä esi-isätkin kadehtia. Ei sitä olisi taitavinkaan pyöveli tehnyt paremmin.
— Ei tuulikaan vie lakkia päästä niin taitavasti kuin te veitte ruumiista nuo päät, sanottiin.
Ja kaikki puristivat herra Longinuksen kättä, mutta hän seisoi silmät maassa, säteilevänä, lempeänä ja ujona niinkuin neitonen vihkituoliin mennessä ja lausui ikäänkuin puolustuksekseen:
— Ne olivat asettuneet eteeni niin hyvin.
Toiset koettelivat vielä hänen miekkaansakin, mutta kun se oli kaksiteräinen ristiritarien aikuinen miekka, niin ei kukaan jaksanut sitä luontevasti heilutella, ei edes kirkkoherra Zabkowski, vaikka hän taittoi hevosenkengän kuin ruo'on vain.
Teltan ympärillä kävi puhe yhä vilkkaammaksi ja herra Zagloba, Skrzetuski ja Wolodyjowski ottivat kohteliaasti vastaan tulijoita, kestittäen heitä jutuilla — muuta tarjottavaakaan ei ollut, koska viimeisetkin korput jo aikaa sitten olivat syödyt eikä muuta lihaakaan ollut, paitsi jotakin savustettua hevosenlihaa. Hyvä tuuli kuitenkin korvasi ruoan ja juomat. Lopuksi, kun jo kaikki muut olivat lähdössä, saapui Krasnostawin starosta, herra Marek Sobieski apulaisensa Stempowskin kanssa. Herra Longinus juoksi heitä vastaan, ja Sobieski tervehti häntä onnitellen ja sanoi:
— Tänään on teillä juhla.
— Niin on, vastasi Zagloba, — sillä meidän ystävämme on täyttänyt lupauksensa.
— Jumalan kiitos, lausui starosta. — Pian kai saamme teitä, veliseni, onnitella sulhasena. Joko teillä on joku katsottuna?
Herra Podbipienta kävi hyvin hämilleen ja punastui korvia myöten, mutta starosta jatkoi puhettaan:
— Hämmennyksestänne huomaan, että niin on. Onhan teidän pyhä velvollisuutenne muistaa, ettei sellainen suku saa kuolla. Suokoon Jumala, että teille tulisi samanlaisia jälkeläisiä.
Tämän sanottuaan hän puserteli herra Longinuksen, Skrzetuskin, Zagloban ja pienen ritarin käsiä ja kaikki he sydämessään iloitsivat kuunnellessaan kiitosta sellaisesta suusta, sillä Krasnostawin starosta oli miehuuden, kunnian ja kaikkien ritarillisten avujen peili, itse ruumistunut Mars. Runsaassa määrin oli hän saanut osakseen Jumalan lahjoja, sillä tavattomassa kauneudessaan voitti hän nuoremman veljensä Janinkin, josta sittemmin tuli kuningas. Rikkauden ja syntyperän puolesta taas hän oli maan ensimäisten arvoinen ja hänen sotilaskykyänsä ylisti itse suuri Jeremi. Harvinainen tähti olisi hän ollut Puolan taivaalla, Jumalan määräyksestä sen loisto kuitenkin joutui nuoremman veljen, Janin osalle, ja Marekin tähti sammui ennen aikaansa, vastoinkäymisen päivänä.
Ritarimme iloitsivat kuin iloitsivatkin sankarin kiitoksesta, mutta tämä jatkoi yhä kehumistaan:
— Paljon olen kuullut teistä itse ruhtinaalta, joka rakastaa teitä yli muiden. Sentähden en ihmettele, että palvelette häntä huolimatta siitä, että kuninkaallisissa lippukunnissa helpommin voisitte saavuttaa ylennyksiä.
Siihen vastasi Skrzetuski:
— Kaikkihan me oikeastaan olemme kuninkaan palveluksessa, vaikka olemmekin erityisesti merkityt husaarilippukuntaan, paitsi herra Zaglobaa, joka on vapaaehtoinen. Syynä siihen, että palvelemme ruhtinasvojevodan alaisina on ensinnäkin rakkaus hänen persoonaansa ja toiseksi halu saada olla mukana sodassa niin paljon kuin suinkin.
— Jos teillä on sellainen halu, niin olette oikealla paikalla, virkkoi starosta. — Varmaan ei herra Podbipientakaan olisi minkään muun lipun alla niin helposti löytänyt päitään. Mutta mitä taas sotaan tulee, niin olemme me tähän aikaan kaikki saaneet maistaa sitä kylliksemme.
— Enemmän kuin mitään muuta, tokaisi esiin Zagloba. — Tänne luoksemme on aamusta asti saapunut ylistyspuhujia, mutta jospa olisikin joku meitä hiukan kestittänyt kutsumalla haukkaamaan palan ruokaa ja ottamaan ryypyn viinaa.
Sen sanottuaan herra Zagloba katsoa tuijotti Krasnostawin starostaa silmiin ja räpytteli levottomana luomiaan. Starosta hymähti ja sanoi:
— Eilisestä puolipäivästä asti en ole minäkään ottanut suuhuni mitään, mutta ehkäpä kulauksellinen viinaa vielä löytyy jostakin matkalaukusta. Se on teidän käytettävänänne.
Skrzetuski, Longinus ja pieni ritari kiertelivät ja nuhtelivat herra Zaglobaa, joka kaikenlaisilla verukkeilla parhaansa mukaan puolusteli itseään.
— Minä en ole tehnyt mitään viittauksia, sanoi hän, — sillä kunnianhimoni on hillitä omaa tahtoani, jotten kajoaisi toisen omaan, mutta kun noin korkea-arvoinen henkilö tarjoaa, niin olisi sopimatonta kieltäytyä.
— Tulkaa siis, sanoi starosta, — minustakin on hauska istua hyvässä seurassa ja onhan meillä aikaa, kunnes ammunta taas alkaa uudelleen. Aterialle en kutsu teitä, sillä hevosenlihaakin on jo vaikea saada — heti kun joku hevonen linnan pihalla saa surmansa, on sata kättä kohollaan sitä tavoittelemassa. Mutta viinaa on vielä pari pulloa, joita suinkaan en säästä itseäni varten.
Toiset kiertelivät vieläkin eivätkä tahtoneet mennä, mutta kun starosta nimenomaan kehoitti, niin he lähtivät ja herra Stempowski vilisti edelläpäin ja hankki kokoon muutaman korpun ja hiukan hevosenlihaa haukattavaksi viinan ohella. Herra Zagloba tuli heti hyvälle tuulelle ja lausui:
— Suokoon Jumala, että hänen armonsa kuningas pian vapauttaa meidät tästä piirityksestä. Kyllä me sitten yhtenä miehenä hyökkäämme tulijoiden vaunuja kohden. Heillä on aina matkassa herkkuja, sillä jokainen pitää aina enemmän huolta itsestään kuin valtakunnan hyvinvoinnista. Tahdon mieluummin syödä kuin tapella heidän kanssaan. Mutta ehkäpä he sentään käyttäytyvät hyvinkin, kuninkaan silmien edessä kun ovat.
Starosta kävi vakavaksi.
— Olemmehan, sanoi hän, — vannoneet, että kaadumme viimeiseen mieheen ennenkuin antaudumme. Ja niin tulee tapahtua. Meidän täytyy olla valmiina kaikkeen, sillä yhä pahemmaksi käy tilamme. Ruokavarat ovat jo melkein lopussa ja, mikä pahempi: ruutikin on loppumaisillaan. Toisille en sitä sanoisi, mutta teille sen uskon. Pian ei meillä ole jäljellä muuta kuin: mieliin päättäväisyys ja käteen miekka. Ja valmiina kuolemaan — siinä kaikki. Suokoon Jumala kuninkaan mitä pikimmin saapua, se on viimeinen toivoni. Kuningas on sotainen herra, varmaan emme säästäisi vaivoja, terveyttä emmekä henkeämmekään pitääksemme puoliamme kunnes hän meidät vapauttaa. Mutta hänen joukkonsa ovat vielä liian pienet ja hänen täytyy odottaa. Tiedättehän, hyvät herrat, itse kuinka verkalleen yleinen sotaväen nosto tapahtuu. Ja tokkohan kuningas sitäpaitsi oikein tietää, millaisissa oloissa me itseämme puolustamme ja että me jo syömme viimeisiä leipämuruja.
— Me olemme jo uhranneet itsemme, sanoi Skrzetuski.
— Mutta entä jos jollakin tavoin toimittaisi kuninkaalle tuon tiedon, virkkoi Zagloba.
— Jos löytyisi kunnon mies, sanoi starosta, — joka ottaisi pujahtaakseen täältä piirittäjien keskeltä. Hän hankkisi siinä itselleen jo eläessään kuolemattoman maineen. Olisihan hän koko sotajoukon pelastaja ja torjuisi tuhon isänmaan päältä. Vaikkapa yleinen sotaväen nosto ei vielä kokonaisuudessaan olisikaan tapahtunut, niin ehkäpä vain pelkkä kuninkaan läheisyys saattaisi hajoittaa kapinan. Mutta kuka ottaa lähteäkseen, kun Chmielnicki niin on saartanut kaikki tiet ja aukot, ettei hiirikään pääse pujahtamaan leiristä. Sellainen yritys olisi ilmeinen ja varma kuolema.
— Mutta onhan ovelia keinoja, sanoi Zagloba, — ja yksi sellainen on juuri pälkähtänyt päähäni.
— Mikä keino, mikä? kysyi starosta.
— Mehän joka päivä saamme jonkun vangin. Jos ostaisi jonkun heistä.
Hän olisi karkaavinaan meiltä ja lähtisi sitten kuninkaan luo.
— Minunpa pitää puhua siitä ruhtinaan kanssa, virkkoi starosta.
Herra Longinus mietti niin ankarasti, että otsa peittyi ryppyihin. Istuttuaan kaiken aikaa vaieten, hän yhtäkkiä kohotti päänsä ja lausui tavallisella lempeydellään:
— Minä otan hiipiäkseni kasakoitten leirin läpi.
Nämä sanat kuultuaan hypähtivät ritarit hämmästyneinä paikoiltaan. Herra Zaglobalta meni suu auki, Wolodyjowski alkoi väännellä pieniä viiksiään ja Skrzetuski kalpeni. Mutta Krasnostawin starosta löi kämmenillään samettisiin housuihinsa ja huudahti:
— Ottaisitteko sen tehdäksenne?
— Oletteko miettinyt mitä sanotte? kysyi Skrzetuski.
— Olen sitä jo kauan miettinyt, sanoi liettualainen. — Sillä upseerien kesken on jo aikoja sitten ollut puhe siitä, että täytyisi saada kuninkaalle ilmoitus meidän tilastamme. Kuunnellessani heidän puhettansa mietin itsekseni: jos kaikkivaltias Jumala sallisi minun täyttää lupaukseni, niin lähtisin heti. Minähän olen mitätön mies, mitä minä merkitsen ja mitä vahinkoa on, vaikka minut matkalla surmattaisiinkin.
— Ja varmaan surmataankin! huudahti Zagloba. — Kuulitteko mitä herra starosta sanoi? Että sellainen yritys on varma kuolema.
— No, viis siitä, sanoi herra Longinus. — Jos Jumala tahtoo, niin hän varjelee minua, jollei, niin hän palkitsee minut taivaassa.
— Mutta saatuaan teidät käsiinsä, he kiduttavat teitä ja surmaavat julmalla tavalla — oletteko kadottanut järkenne, hyvä mies? puhui Zagloba.
— Kyllä minä kuitenkin lähden, veliseni, virkkoi liettualainen lempeästi.
— No, katsokaa häntä nyt! huudahti Zagloba epätoivoissaan. — Voittehan samalla antaa heti paikalla katkaista kaulanne ja ampua päänne tykillä leiriin, sillä ainoastaan silloin voisitte hiipiä kasakkain läpi.
— Malttakaa mielenne, hyvä herra, sanoi liettualainen, pannen kätensä ristiin rinnalleen.
— Mutta yksin ette lähde, minä lähden kanssanne, sanoi Skrzetuski.
— Ja minä myöskin, lisäsi Wolodyjowski, miekkaansa kalistaen.
— Menkää hiiteen! huudahti Zagloba, käyden kiinni päähänsä, — menkää hiiteen päätöksinenne. "Minä myöskin, minä myöskin"! Heille ei tämä verenvuodatus vielä riitä, ei ole vielä tarpeeksi tuhottu ihmiselämää eikä kylliksi ammuttu. Heille eivät vielä riitä tapahtumat täällä, he tahtovat vielä varmemmin päästä hengestään. Menkää hornan nieluun ja antakaa minun olla rauhassa. Kunpa saisittekin surmanne.
Sen sanottuaan hän kuin hullu alkoi kierrellä telttaa.
— Jumala rankaisee minua! huusi hän, — siitä, että olen antautunut hurjapäitten seuraan sensijaan että olisin jäänyt kunnon miesten joukkoon. Sen olen siitä saanut.
Hetken hän vielä kiihtyneenä käveli teltassa, sitten hän vihdoin pysähtyi Skrzetuskin eteen ja, katsellen häntä kädet selän takana silmiin, uhkaavan näköisenä huohotti:
— Mitä minä olen teille tehnyt, että te vainoatte minua!
— Jumala varjelkoon, vastasi Skrzetuski, — kuinka me teitä vainoamme?
— Että herra Podbipienta keksii tällaisia, sitä en ihmettele, hänen järkensä on aina piillyt hänen nyrkissään, ja siitä asti kun hän surmasi kolme suurinta hölmöä turkkilaisten joukossa, tuli hänestä itsestään neljäs…
— Inhoittavaa kuunnella tuollaista, sanoi liettualainen.
— Enkä minä häntäkään kummastele, jatkoi herra Zagloba, osoittaen Wolodyjowskia. — Hän hyppää tasajalkaa kasakan saapasvarrelle tai tarttuu hänen housuihinsa aivan kuin takkiainen koiran häntään ja pääsee perille pikimmin meistä kaikista. Kumpaakaan heistä ei ole pyhä henki valaissut. Mutta että te, sensijaan että pidättäisitte heitä hullusta yrityksestä, vielä yllytätte heitä ja ehdotatte itsekin menevänne sekä tahdotte syöstä meidät kaikki neljä varmaan kidutukseen ja kuolemaan — se on jo liikaa! Hyi hitto, en olisi sitä odottanut upseerilta, jota itse ruhtinas pitää uljaana miehenä.
— Mitä te tarkoitatte puhumalla neljästä? sanoi Skrzetuski hämmästyneenä. — Itsehän te tahdotte mukaan.
— Kyllä! huusi Zagloba, koputtaen nyrkillä rintaansa, — kyllä lähden minäkin. Jos joku teistä, tai kaikki yhdessä lähdette, niin olen minäkin tietysti muassa. Langetkoon minun vereni teidän päittenne päälle. Saanhan sitten kerrankin oppia tietämään, kenen seuraan voi liittyä.
— Kunpa saisittekin, vastasi Skrzetuski.
Kaikki kolme tahtoivat nyt syleillä häntä, mutta hän vain yhä huohotti vihassaan ja torjui pois heidän käsivartensa, sanoen:
— Menkää hiiteen, en minä ole teidän Juudaan-suudelmienne puutteessa.
Samassa kuului valleilta tykin- ja muskettien ammuntaa. Zagloban hilliintyi ja sanoi:
— Tuossa saatte nyt, menkää!
— Sehän on tavallista jokapäiväistä ampumista, huomautti Skrzetuski.
— Jokapäiväistä ampumista, sanoi Zagloba härnäten. — No, olkaa hyvät! Viishän he tuosta välittävät. Puoli sotajoukkoa on tuo jokapäiväinen ampuminen jo sulattanut kokoon, mutta siitä eivät he ole tietääkseen, vaan toivovat nähtävästi, että toisestakin puolesta tulisi raatoja.
— Ruvetkaa nyt pois taas hyvälle tuulelle, sanoi herra Podbipienta.
— Pitäisit suusi kiinni, kaalinpää, ärjäisi Zagloba. — Tehän tässä olette syyllisin. Te olette koko tuon yrityksen keksijä ja jollei se totisesti ole tyhmä, niin olen minä tyhmä.
— Minä lähden joka tapauksessa, vastasi herra Longinus.
— Lähdette, lähdette, kyllä minä tiedän minkätähden. Älkää näytelkö sankaria, sillä kyllä teidät tunnetaan. Teillä riittää tahrattomuutta myytäväksikin ja onhan tietysti tarpeellista kuljettaa sitä muuallekin. Te olette ritarien joukossa huonoin ettekä paras. Mokomakin tekopyhä, joka vain kauppaa hyvettään, hyi sellaistakin jumalanpilkkaa! Suoraan sanoen, ei teidän tee mielenne kuninkaan luo, vaan teidän halunne on hirnua pitkin kyliä niinkuin hevonen laitumella. Siinä nyt saatte nähdä ritarin, jolla on kaupan tahrattomuutta. Todellinen pahennus on tuo mies, jumaliste.
— Inhoittavaa on tuollaista kuunnella, sanoi herra Longinus, korviansa tukkien.
— Jättäkää jo riitanne, sanoi Skrzetuski vakavana. — Miettikäämme sensijaan itse asiaa.
— Totta tosiaan, sanoi Krasnostawin starosta, joka tähän asti hämmästyneenä oli kuunnellut herra Zaglobaa. — Suuri asia on kysymyksessä, mutta emme voi päättää mitään ilman ruhtinasta. Siitä ei siis kannata riidellä. Te olette palveluksessa, hyvät herrat, ja teidän on totteleminen käskyä. Varmaan on ruhtinas nyt kotona. Lähtekäämme hänen luoksensa kuulemaan mitä hän sanoo aikomuksestanne.
— Sitä minäkin tarkoitin, sanoi Zagloba ja toivo valaisi yhtäkkiä hänen kasvonsa. — Lähtekäämme heti paikalla.
He lähtivät ja kävivät leiripihan poikki, jonne jo kasakkain valleilta lenteli kuulia. Ruhtinaan sotaväki oli valleilla. Kaukaa muistuttivat vallit markkinakojurykelmää, siellä kun riippui paljon vanhoja kirjavia vaatteita ja turkkeja. Viereen oli asetettu kuormavankkureja, teltanosia ja kaikenlaisia esineitä, jotka vain kelpasivat estämään vihollista näkemästä sotamiehiä. Viikkokausia yöt päivät kestänyttä ammuntaa jatkui nytkin. Noiden verhoiksi ripustettujen rääsyjen yläpuolella leijaili pitkä sinertävä savuvyö ja sen edessä näkyi rivi punaisia ja keltaisia sotamiehiä, jotka uutterasti tekivät työtä ihan likellä vihollisvalleja vastapäätä. Itse leiripiha muistutti suurta romuläjää. Tasaiset kohdat oli lapio kaivanut kuopiksi, tai hevosen kavio tallannut niin, ettei sieltä päässyt nousemaan ainoatakaan ruohon orasta. Siellä täällä törrötti multaläjä, joka oli syntynyt juuri äsken kaivettaessa kaivoa tai hautaa. Tuossa oli vaunujen, tykkien tai tynnyrien kappaleita, tuossa taas läjä jyrsittyjä ja auringossa valjenneita luita. Hevosenraatoja ei näkynyt missään, sillä jokainen kaatunut hevonen otettiin heti sotamiesten ravinnoksi. Sensijaan virui kaikkialla rautaisia, suurimmaksi osaksi jo ruostuneita tykinkuulia, joita säännöllisesti päivittäin sateli tälle avonaiselle paikalle. Raskaan sodan ja nälän jälki kohtasi silmää joka askeleella. Kulkiessaan kohtasivat sotilaamme isompia ja pienempiä sotamiesryhmiä, milloin kantamassa haavoitettuja ja kuolleita, milloin taas kiiruhtamassa valleille auttamaan liian uupuneita tovereitaan. Kaikilla olivat kasvot mustuneina, posket painuneina kuopille, kaikilla oli parta ajamatta, mutta silmistä hehkui julma palo. Puku oli virttynyt ja repaleinen, päätä verhosi usein, lakkien tai kypärien asemasta rääsyt, kiväärit olivat kolhitun näköisiä ja väkisinkin tuli sotilaidemme mieleen kysymys: miten käy tuon kourallisen tähänastisia voittajia, jahka vielä kuluu viikko tai pari?
— Näette nyt, hyvät herrat, sanoi starosta, — on jo aika ilmoittaa tilamme kuninkaalle.
— Kurjuus hioo jo hampaitaan kuin koira, sanoi pieni ritari.
— Ja miten käy sitten, kun hevoset ovat syödyt? kysyi Skrzetuski.
Näin keskustellen saapuivat he ruhtinaan teltoille, jotka olivat sijoitetut vallin oikealle sivulle ja joiden edessä näkyi toistakymmentä ratsastavaa sotilasta, valmiina kuljettamaan käskyjä eri osiin leiriä. Heidän hevosensa, jotka olivat ruokitut pieneksi hakatulla ja palvatulla hevosenlihalla, hyppelivät alituisen ammunnan kiihoittamina hurjasti takajaloilleen, tahtomatta mitenkään pysyä paikoillaan. Tällaisia olivat yleensä hevoset jokaisessa ratsujoukkolajissa. Kun ne esimerkiksi juoksivat vihollista vastaan, näyttivät ne aarniokotkain tai hevoskenttaurien laumalta, joka pikemmin kiisi ilmassa kuin kulki maata pitkin.
— Onko ruhtinas teltassa? kysyi starosta eräältä ratsumieheltä.
— On, hän keskustelee paraikaa herra Przyjemskin kanssa, vastasi vartiomies.
Starosta meni sisään ilmoittautumatta, mutta nuo neljä upseeria pysähtyivät teltan eteen.
Hetken perästä heilahti kuitenkin teltan vaate ja herra Przyjemski pisti esiin päänsä, sanoen:
— Ruhtinas haluaa nähdä teidät heti paikalla. Herra Zagloba meni telttaan tyytyväisellä mielellä, sillä hän toivoi, ettei ruhtinas toki lähettäisi parhaita ritarejaan varmaan kuolemaan. Hän kuitenkin erehtyi, sillä ennenkuin he olivat ehtineet tervehtiäkään, sanoi heille ruhtinas:
— Herra starosta on minulle kertonut, että te olette valmiit lähtemään leiristä ja minä hyväksyn aikomuksenne. Ei mikään uhri isänmaan hyväksi ole liikaa.
— Me tulimme vain pyytämään lupaa, koska meidän henkemme on teidän ruhtinaallisen armonne käytettävänä.
— Tahdotteko siis lähteä kaikki neljä?
— Herra ruhtinas, sanoi Zagloba, — he tahtovat lähteä, mutta en minä. Jumala on todistajani, etten ole tullut tänne ylvästelemään enkä muistuttamaan ansioitani, ja jos minä otan asian puheeksi, teen sen vain siksi, ettei minua epäiltäisi pelkuriksi. He ovat suuria ritareita, nämä herrat Skrzetuski, Wolodyjowski ja herra Podbipienta Myszykiszkistä, mutta myöskin Burlaj, joka sai surmansa minun kädestäni — muut tekoni jättääkseni mainitsematta — oli hänkin suuri sotilas, Pardabutin, Bohunin ja kolmen janitsharipään veroinen. Arvelen siis, etten ritarina ole muita huonompi. Miehuus on kuitenkin toista kuin hulluus. Siipiä meillä ei ole ja maata myöten emme pääse.
— Ette siis lähde? kysyi ruhtinas.
— Sanoin, etten tahdo lähteä, mutta en sanonut, etten lähde. Kun Jumala kerta on minua rangaissut panemalla minut noiden seuraan, niin täytyy minun siinä pysyä kuolemaan asti. Jos me joudumme tiukalle, niin on Zagloban sapelissa vielä terää. Mutta en vain ymmärrä, mitä varten meidän neljän pitäisi tahallamme syöksyä kuolemaan ja toivon, että teidän ruhtinaallinen armonne kääntää tämän meistä pois, kieltämällä tuon hullun yrityksen.
— Te olette hyvä toveri, vastasi ruhtinas, — ja kunnon mies, kun ette tahdo jättää ystäviänne, mutta minun mielipiteestäni te olette erehtynyt, sillä minä hyväksyn heidän tarjouksensa.
— Kuole nyt kuin koira! mutisi Zagloba ja hänen kätensä putosivat hervottomina.
Samassa hetkessä tuli telttaan Belzin kastellaani, herra Firlej.
— Herra ruhtinas, sanoi hän, — mieheni ovat ottaneet kiinni kasakan, joka sanoo, että ensi yöksi valmistetaan uutta hyökkäystä.
— Minullakin on jo siitä tieto, vastasi ruhtinas, — kaikki on valmiina, pidettäköön nyt vain kiirettä, kun luodaan uusia valleja.
— Ne ovat jo melkein valmiit.
— Hyvä on, sanoi ruhtinas. — Odotamme siis iltaa. Sitten hän kääntyi noiden neljän upseerin puoleen:
— Rynnäkön jälkeen on paras aika pujahtaa leiristä, jos yö vain on pimeä.
— Kuinka? sanoi Belzin kastellaani. — Valmistatteko uloskarkausta, herra ruhtinas?
— Uloskarkaus tulee aikoinaan, sanoi ruhtinas, — ja minä johdan sitä, mutta nyt on kysymys muusta. Nämä herrat aikovat pujahtaa täältä vihollisen lävitse antaakseen kuninkaalle tiedon tilastamme.
Kastellaani hämmästyi, jäi seisomaan silmät selällään ja katseli vuoronperään kaikkiin neljään.
Ruhtinas hymyili tyytyväisen näköisenä. Hän oli turhamainen siinä kohden, että hän mielellään näki sotilaitaan ihailtavan.
— Jumal' avita, sanoi kastellaani, — onpa maailmassa vielä uljaita miehiä. En tahdo kehoittaa teitä luopumaan uhkarohkeasta yrityksestänne.
Herra Zagloba hehkui kiukusta punaisena. Hän ei sanonut enää mitään, ainoastaan huohotti kuin karhu. Ruhtinas lausui, oltuaan hetken ääneti ja mietteissään:
— En kuitenkaan tahdo turhaan uhrata teidän vertanne enkä suostu siihen, että te kaikki neljä lähdette yhtaikaa. Lähteköön yksi edellä. Jos hänet surmataan, niin muistamme häntä kunnioituksella, niinkuin aina olemme ylistäen muistaneet sen palvelijani kuolemaa, joka Lembergin luona joutui vangiksi. Jos siis ensimäinen surmataan, lähtee toinen ja sitten tarpeen tullen kolmas ja neljäs. Saattaahan tapahtua, että ensimäinen onnellisesti pääsee karkaamaan, — silloin ei tarvitse lähettää toisia turhaan kuolemaan.
— Herra ruhtinas, keskeytti Skrzetuski…
— Se on tahtoni ja käskyni, sanoi pontevasti Jeremi. — Mutta tehdäkseni teille mieliksi, määrään, että se lähtee ensimäisenä, joka ensimäisenä tarjoutui.
— Minä tarjouduin ensimäisenä, sanoi herra Longinus säteilevin kasvoin.
— Tänä iltana rynnäkön jälkeen, jos yö on pimeä, lisäsi ruhtinas. — En anna mitään kirjeitä kuninkaalle. Te kerrotte hänelle mitä itse olette nähnyt, merkiksi otatte vain tämän sinettisormuksen.
Podbipienta otti sinettisormuksen ja kumartui ruhtinasta kohden, mutta tämä tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja suuteli häntä sitten muutaman kerran otsalle, lausuen liikutettuna:
— Niin olette lähellä sydäntäni kuin veli. Saattakoon ja suojelkoon teitä, te Jumalan soturi, taistelujen Jumala ja meidän enkelikuningattaremme, amen.
— Amen, toistelivat Krasnostawin starosta, herra Przyjemski ja
Belzin kastellaani.
Ruhtinaalla oli kyyneleet silmissä, sillä hän oli sotilailleen kuin isä, muut itkivät ja herra Podbipienta vapisi kiihkosta, pyhän innostuksen liekin vallassa aina ytimiä myöten. Tuo puhdas, nöyrä ja sankarillinen sielu riemuitsi ollessaan tässä menossa kantamaan uhriaan.
— Historia on kirjoittava teistä! huudahti Belzin kastellaani.
Ei meille, ei meille kuulu kiitos, vaan sinun nimesi olkoon ylistetty
Herra, Herra, sanoi ruhtinas.
Upseerit lähtivät teltasta. Hyi hitto, jotakin on tarttunut kurkkuuni ja kuristaa siellä, suussa on karvas maku niinkuin olisin syönyt koiruohoa, puheli Zagloba. - Ja nuo tuolla yhä ampuvat. Ampukoot salamat heihin! jatkoi hän, osoittaen kasakkain savuavia valleja. — Oi, raskasta on elää maailmassa. Herra Longinus, joko nyt todellakin lähdette? Varjelkoot enkelit teitä. Jospa rutto tuhoaisi nuo moukat tuolta.
— Minun täytyy nyt jättää teidät hyvästi, hyvät herrat.
— Miksi, minne sitten menette? kysyi Zagloba.
— Kirkkoherra Muchowieckin luo synnintunnustukselle. Minun täytyy puhdistaa syntinen sieluni.
Sen sanottuaan herra Longinus nopein askelin lähti linnaa kohden. Toiset kääntyivät valleille päin. Herrat Skrzetuski ja Wolodyjowski vaikenivat synkkinä, mutta herra Zagloba puhui:
— Yhä minua vain niin oudosti kuristaa kurkusta. En olisi luullut, että minun niin tulee häntä ikävä, mutta hän onkin kunnollisin mies maailmassa. Ja jos joku siinä asiassa väittää minua vastaan, niin annan hänelle vasten kuonoa. Hyvä Jumala, minä kun luulin, että Belzin kastellaani pidättää ruhtinasta, mutta hän vain yllytti. Mikä hitto sen kerettiläisen toikin sinne. Historia, sanoi hän, on kirjoittava teistä. Kirjoittakoon hänestä itsestään, mutta ei sentään herra Longinuksen nahalle. Miksei hän lähde itse? Onhan hänellä, kalvinilaisella, kummassakin jalassa kuusi varvasta. Hänenhän olisi helpompi kävelläkin. Minä sanon teille, että maailma huononemistaan huononee ja se on totinen tosi, mitä kirkkoherra Zabkowski ennustaa, nimittäin, että maailman loppu on lähellä! Istahtakaamme hiukan vallin likelle ja lähtekäämme sitten linnaan ilahuttaaksemme seurallamme ystäväämme ainakin iltaan asti.
Mutta herra Podbipienta vietti, ripillä ja Herran ehtoollisella käytyään, koko aikansa rukouksessa. Hän tuli esille vasta illalla, juuri kun hyökkäys alkoi ja se oli kauheimpia kaikista hyökkäyksistä, kasakat kun rynnistivät jo silloin, kun sotamiehiä, tykkejä ja vankkureja tuskin oli ehditty siirtää äsken luoduille valleille. Hetken ajan näytti siltä kuin vähäisten puolalaisten joukkojen täytyisi sortua kahdensadan tuhannen vihollisen tulvaan. Puolalaiset lippukunnat olivat todella niin sekaantuneet vihollisen keskelle, etteivät voineet erottaa vihollisista omiaan ja kolme kertaa uudistui tänä peli. Chmielnicki oli pannut likoon kaikki voimansa, sillä sekä khani että hänen omat joukkonsa olivat päättäneet tämän olevan viimeisen rynnäkön ja että tämän jälkeen tullaan taivuttamaan piiritettyjä vain nälällä. Kolmen tunnin kuluttua olivat kuitenkin kaikki hyökkäykset torjutut takaisin, jopa viholliselle niin hirveillä tappioilla, että myöhemmin kerrottiin Chmielnickin tässä taistelussa menettäneen neljäkymmentä tuhatta miestä. Varma ainakin on, että taistelun jälkeen tuotiin kokonainen läjä vihollisen lippuja ruhtinaan jalkojen juureen. Ja viimeinen suuri rynnäkkö tämä todellakin oli, sillä senjälkeen seurasi vielä raskaammat ajat, ajat jolloin vihollinen kaivautui puolalaisten vallien sisään, ryösteli ajokaluja ja piti yllä alituista ampumista, uuvuttaen puolalaisia kurjuudella ja nälällä.
Hellittämätön Jeremi johti heti rynnäkön jälkeen uupumuksesta huojuvat miehensä uloskarkaukseen, jonka seurauksena oli uusi tappio vihollisille. Vasta tämän jälkeen alkoi sekä kasakkain että ruhtinaan leirissä lepo.
Yö oli lämmin ja pilvinen. Neljä mustaa hahmoa liikkui hiljaa ja varovasti vallien itäistä reunaa kohti. Ne olivat herrat Longinus, Zagloba, Skrzetuski ja Wolodyjowski.
— Suojatkaa hyvin pistoolinne, kuiskasi Skrzetuski, — ettei ruuti pääsisi kostumaan. Kaksi lippukuntaa on koko yön valmiina: jos annatte ampumalla merkin, kiiruhdamme heti teidän avuksenne.
— Pimeä on niin ettei erota omaa kättään, kuiskasi Zagloba.
— Se juuri on hyvä, sanoi herra Longinus.
— Hiljaa, keskeytti Wolodyjowski, — kuulen jotakin.
— Varmaan joku kuoleva korisee. Ei siellä olekaan mitään…
— Kun saisi käsiinsä seipään.
— Hyvä Jumala, huoahti Zagloba, vavisten kuin kuumeessa.
— Kolmen tunnin kuluttua alkaa aamu koittaa, nyt on aika lähteä, sanoi Longinus.
— Nyt on oikea aika lähteä, toisti Skrzetuski matalalla äänellä. —
Jääkää Jumalan haltuun.
— Jumalan haltuun.
— Jääkää hyvästi, veljet. Ja antakaa anteeksi, jos olen jollakin lailla rikkonut teitä vastaan.
— Tekö rikkonut, hyvä Jumala, huudahti Zagloba syöksyen syleilemään häntä.
Skrzetuski ja Wolodyjowski sulkivat hekin hänet vuoronperään syliinsä. Hetken aikana vavisutti pidätetty nyyhkytys ritarien rintoja. Vain herra Longinus pysyi tyynenä, vaikka hän olikin liikutettu.
— Jääkää hyvästi, toisti hän vielä kerran.
Tultuaan vallin reunalle laskeutui hän vallihautaan, hetken perästä häämöitti hänen hahmonsa vallihaudan toisella puolen, vielä kerran antoi hän tovereilleen jäähyväismerkin, sitten hän katosi pimeyteen.
Zalosciin johtavan tien ja Wisniowiecin valtamaantien välillä oli tammilehto, jota leikkelivät tien poikkisuunnassa kulkevat kapeat niityt. Sen jatkona seurasi vanha, tiheä, suuri havumetsä, joka ulottui aina Zalozcen taakse. Sinne oli Podbipienta päättänyt pyrkiä.
Tämä tie oli kyllä sangen vaarallinen, sillä päästäkseen tammimetsään oli kuljettava pitkin koko kasakkaleirin syrjää. Herra Longinus oli kuitenkin tahallaan valinnut sen, koska leirin läheisyydessä pitkin yötä liikkui enimmän väkeä ja vartiat siellä vähimmän kiinnittivät huomiota ohikulkeviin. Lisäksi oli kaikille muille teille, syvänteihin, pensaikkoihin ja poluille asetettu vartioita, joita esaulit, sadanpäälliköt, rykmentinjohtajat, vieläpä itse Chmielnickikin alinomaa kävivät tarkastamassa. Niittyjen poikki ja Gniezna-jokea pitkin kulkevaa tietä oli mahdoton ajatellakaan pääsyä, sillä siellä valvoivat tatarilaiset hevosvartiat ratsujensa luona iltahämärästä aamun koittoon asti.
Yö oli lämmin, pilvinen ja niin pimeä, että kymmenen askeleen päähän ei erottanut ihmistä eikä puuta. Tämä oli herra Longinukselle eduksi, vaikkakin hänen täytyi käydä hyvin verkalleen ja varovasti, jotta hän ei putoisi syvänteihin tai johonkin ampumahautaan, joita sekä puolalaiset että kasakat olivat kaivaneet pitkin koko taistelutannerta.
Varovasti kulkien hän pääsi aina toisille puolalaisille valleille asti, jotka edellisenä iltana olivat jätetyt tyhjiksi. Kavuttuaan vallihaudan yli hän kyyryssä kulki kasakkain valleja ja ampumahautoja kohti. Hän seisahtui ja kuunteli: vallit olivat kuin olivatkin autioina. Uloskarkaus, jonka Jeremi oli tehnyt kasakkain ryntäyksen jälkeen oli karkoittanut sieltä kasakat, joista osa oli kaatunut ja osa paennut vankkurileirin turviin. Ruumiita virui läjittäin vallien rinteillä ja harjalla. Herra Longinuksen jalka kosketti vähänpäästä jotakin ruumista, hän astui silloin ruumiin yli ja jatkoi kulkuaan. Vähänpäästä ilmaisi heikko valitus tai huokaus, että jotkut maassa makaavista vielä olivat elossa.
Vallien takana leveni laaja alue, joka ulottui aina seuraavaan ampumahautaan asti, jonka puolalaiset ylipäälliköt aikoinaan olivat antaneet luoda. Se oli niinikään täynnä ruumiita. Kuoppia ja kaivantoja tapasi täällä vieläkin enemmän, miltei joka kymmenkunnan askeleen päässä kohosi multaläjä, pimeydessä muistuttaen heinärukoa. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus, missään ei saattanut huomata edes nuotiotulta. Koko tällä laajalla välimaalla ei ollut muita kuin kaatuneet.
Herra Longinus alkoikin lukea rukousta kaatuneiden sielujen puolesta ja jatkoi kulkuaan. Äänet puolalaisten leiristä, jotka olivat kuuluneet hänen korviinsa aina toiselle valliryhmälle asti, hiljenivät hiljenemistään, haihtuivat kaukaisuuteen ja katosivat lopulta kokonaan. Herra Longinus pysähtyi ja katsahti ympärilleen.
Hän ei nähnyt juuri mitään, sillä eihän leirissä ollut valoja. Vain yhdestä akkunasta linnassa pilkoitti heikko valo, kuin mikäkin tähti, joka milloin pilkoittaa pilvien lomasta, milloin taas peittyy niihin, tai kuin kiiltomato, joka vuoroin tuikkii, vuoroin sammuu.
— Veljet, näenköhän teitä enää elävinä? mietiskeli herra Longinus.
Ja kaiho painoi häntä tätä ajatellessa kuin ääretön kivi. Hän tuskin jaksoi hengittää. Tuolla, missä tuo virvatulen näköinen valo väräjää, tuolla ovat hänen omat väkensä, siellä ovat veljessydämet, ruhtinas Jeremi, Skrzetuski, Wolodyjowski ja Zagloba, kirkkoherra Muchowiecki, siellä häntä rakastetaan ja oltaisiin valmiita häntä puolustamaan. Mutta täällä on yö, tyhjyys, pimeys, ruumiita jalkojen alla, ympärillä henkien piiritanssi ja tuolla etäämpänä on kirottujen, julmien vihollisten verenjanoinen leiri.
Kaihon kivi kävi niin raskaaksi, että se tämän jättiläisenkin hartioille tuntui liian painavalta. Hänen mielensä alkoi horjua.
Silloin hyökkäsi pimeydessä hänen kimppuunsa kalpea levottomuus, alkaen kuiskuttaa hänen korvaansa: et pääse lävitse; se on mahdotonta, palaa takaisin, vielä on aikaa, ammu pistoolin laukaus ja koko lippukunta ryntää sinua pelastamaan. Tuon leirin läpi, tuon villijoukon lomitse ei kukaan pääse pujahtamaan.
Nälkiintynyt leiri, jonne joka päivä satoi kuulia, joka oli täynnä kuolemaa ja ruumiin-katkua, tuntui tällä hetkellä herra Longinuksesta hiljaiselta, turvalliselta satamalta.
Siellä eivät hänen ystävänsä panisi pahaksi, jos hän palaisi. Hän sanoo heille, että yritys kävi yli inhimillisten voimien, ja silloin eivät myöskään nuo muut lähde eivätkä lähetä ketään, vaan odottavat Jumalan ja kuninkaan armahtavaisuutta.
Mutta entä jos Skrzetuski lähtee ja saa surmansa?
— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, nämä ovat saatanan kiusauksia, mietti herra Longinus. — Minähän olen valmis kuolemaan ja mitään pahempaa taas ei voi minulle sattua. Saatana tässä peloittelee heikkoa sieluani tyhjyydellä tässä ympärillä, ruumiilla ja pimeydellä, sillä hänhän käyttää hyväksensä kaikkia keinoja.
Eihän toki ritari voi peittää nimeänsä häpeään, menettää kunniaansa, jättää sotajoukkoansa hätään ja luopua taivaan kruunusta — ei milloinkaan!
Longinus asteli eteenpäin, pidellen käsiä eteensä ojennettuina. Samassa alkoi uudelleen kuulua ääniä, mutta nyt ei enää puolalaisten leiristä, vaan vastakkaiselta taholta. Ne olivat vielä epäselviä, mutta syviä ja uhkaavia. Longinuksesta tuntui siltä kuin hän yhtäkkiä olisi kuullut metsästä karhun mörinää. Levottomuus oli kuitenkin jo poissa hänen mielestään. Kaiho ei enää painanut häntä, se oli muuttunut läheisten ystävien suloiseksi muisteluksi. Vihdoin hän ikäänkuin vastatakseen kasakkaleiristä kuuluvaan uhkaukseen vielä kerran toisti itsekseen:
— Lähden sittenkin.
Hetken perästä oli hän samalla surman kentällä, jolla ruhtinaan ratsuväki ensimäisen rynnäkön aikana oli tuhonnut kasakat ja janitsharit. Tie kävi jo tasaisemmaksi, kuoppia ja multaläjiä oli vähemmän eikä ruumiita juuri ollenkaan, sillä edellisissä taisteluissa kaatuneet olivat kasakat jo korjanneet. Täällä oli myöskin jonkun verran valoisampaa, sillä kaikkinaiset esteet eivät enää saartaneet näköaloja. Maa vietti hiljalleen etelää kohti, mutta herra Longinus kääntyi heti sivulle päin, koettaen pujahtaa läntisen lammikon ja kasakkaleirin välitse. Hän astui nyt kiiruhtaen ja vapaasti ja hänestä näytti jo, että hän pääsee onnellisesti kasakkaleirin ohi. Äkkiä hänen korviinsa taasen alkoi kuulua uusia ääniä.
Hän pysähtyi heti ja neljännestunnin kuluttua hän kuuli hevosten tömistäen ja huohottaen lähenevän.
— Kasakkavartiosto, ajatteli hän.
Samassa tuli hänen korviinsa ihmisääniäkin. Hän kääntyi kiireesti sivulle päin ja tunnusteli taasen jaloillaan maata, hän heittäytyi siihen liikkumattomaksi, pitäen toisessa kädessä pistoolia, toisessa miekkaa.
Ratsastajat tulivat sillävälin yhä lähemmäksi ja saapuivat vihdoin aivan hänen kohdalleen. Oli niin pimeä, ettei hän saattanut laskea heitä, mutta hän kuuli heidän puheestaan joka sanan.
— Heidän on paha, mutta paha on meidänkin, sanoi jokin uninen ääni.
— Ja kuinka moni kunnon kasakka täällä saakaan surmansa.
— Hyvä Jumala, sanoi toinen ääni, — kerrotaan, ettei kuningas enää ole kaukana, miten meidän silloin käykään.
— Khani on suuttunut meidän Chmieliimme ja tatarit uhkaavat hirttää meidät, jollemme saa voittoa.
— Hevoslaitumilla he tappelevat meikäläisten kanssa. Isä on kieltänyt menemästä tatarien leirille, sillä joka sinne vain menee, saa surmansa.
— Kerrotaan, että kaupustelijoiden joukossa on valepukuisia ljaheja.
Kunpa tästä sodasta pääsisikin.
— Nyt meidän on vielä pahempi kuin ennen.
— Kuningas joukkoineen ei ole enää kaukana, se on pahinta se.
— Äh, mieluumminpa sitä makailisi Siczissä kuin rähmisi täällä pimeässä kuin mikäkin kerjäläinen.
— Mutta kunhan ei täällä olisikin joitakin kerjäläisiä, koska hevoset noin pärskähtelevät.
Äänet etenivät vähitellen, vihdoin kokonaan häipyen. Herra Longinus nousi ja jatkoi matkaansa.
Sade, hieno kuin sumu, alkoi tihkua, ilma kävi entistä pimeämmäksi.
Yhtäkkiä välähti herra Longinuksen vasemmalla puolella, parin sadan askeleen päässä, pieni valo, sitten toinen, kolmas ja kymmenes. Nyt hän jo oli varma siitä, että hän oli kasakkaleirin kohdalla.
Valoja oli harvassa ja nekin olivat heikkoja. Nähtävästi olivat miehet jo nukkuneet, siellä täällä ehkä vielä juotiin, tai valmistettiin ruokaa huomista varten.
— Jumalan kiitos, että lähdin liikkeelle hyökkäyksen ja uloskarkauksen jälkeen. Varmaankin he ovat kuolettavan väsyneet.
Samassa hän taasen alkoi etäältä erottaa hevoskavioiden töminää.
Toinen vartiosto oli liikkeellä.
Maa sattui sillä kohdalla olemaan epätasaisempaa, niin että oli helpompi piiloutua. Vartiosto ratsasti ohi niin likeltä, että oli ajamaisillaan herra Longinuksen yli. Onneksi olivat hevoset tottuneet pelästymättä kulkemaan kentällä makaavien ruumiiden ohi. Herra Longinus kulki taas eteenpäin.
Noin tuhannen askeleen päässä kohtasi hän vielä kaksi patrullia. Koko leirin ympärillä olevaa piiriä vartioitiin nimittäin kuin silmäterää. Herra Longinus iloitsi hengessä siitä, ettei hän kohdannut jalkamiesetuvartioita, joita tavallisesti asetettiin kasakkaleirin eteen antamaan tietoja ratsasvartioille.
Hänen ilonsa ei kuitenkaan tullut pitkäaikaiseksi. Hän oli tuskin ehtinyt parin sadan askeleen päähän, kun hänen edessään, noin kymmenen askeleen päässä, taas häämöitti musta varjo. Vaikka herra Longinus olikin peloton mies, tunsi hän pienen pelon väreiden kulkevan alas selkäpiitään. Oli myöhäistä väistyä syrjään. Hahmo liikkui. Se oli nähtävästi huomannut hänet.
Seurasi hetken epäröinti, lyhyt silmänräpäys. Yhtäkkiä kysyi hiljainen ääni:
— Vasil, sinäkö siellä olet?
— Minä, sanoi herra Longinus hiljaa.
— Onko sinulla viinaa?
— On.
— Anna tänne.
— Kuinka sinä olet noin pitkä? kysyi sama ääni kauhistuneena.
Pimeydessä kuului rusahdus. Lyhyt, samassa hetkessä katkennut huudahdus "Herra Jum…" pääsi vartiomiehen suusta. Sitten kuului ikäänkuin murrettujen luitten rutina ja hiljainen korahteleminen. Miehen hahmo romahti raskaasti maahan.
Herra Longinus jatkoi matkaansa.
Hän ei kuitenkaan käynyt entistä suuntaviivaa pitkin, sillä siellä oli nähtävästi vartiolinja, vaan kääntyi vielä lähemmäksi kasakkaleiriä, toivoen pääsevänsä ratsuvartiostojen ja vaunurivien välitse. Jos ei enää ollut toista vartioketjua, niin saattoi herra Longinus tiellään tavata vain leiristä vartiovaihteeseen meneviä jalkamiehiä. Ratsuvartiostoilla ei täällä ollut enää mitään tekemistä.
Hetken perästä hän huomasikin, ettei toista vartioketjua ollut. Sensijaan oli itse leiri vain kahden nuolenampuman päässä. Mutta kummallisesti se näytti yhä lähenevän, vaikka herra Longinus koetti käydä yhdensuuntaisesti vaunurivien kanssa.
Niinikään hän huomasi, etteivät leirissä kaikki nukkuneet. Siellä täällä näkyi sammuvien tulien ääressä istuvia hahmoja. Eräässä paikassa oli nuotiotuli muita isompi, vieläpä niin iso, että sen loimu ulottui melkein herra Longinukseen asti. Ritarimme täytyi nyt vetäytyä vartiopaikkoja kohden, jotta hänen ei tarvitsisi käydä valovyöhykkeen läpi. Hän näki, miten ristinnäköisiin pylväisiin likelle tulta oli ripustettu härkiä, joita teurastajat paraikaa nylkivät. Joukko miehiä katseli tätä toimitusta. Muutamat soittelivat hiljaa puupilliä teurastajien ajanvietteeksi. Tämä osa leiriä oli hevospaimenien hallussa. Kaukaisemmat vankkuririvit olivat pimeyden peitossa.
Sammuvien nuotioiden valaisema äärimmäinen syrjä leiriä tuntui nyt taasen olevan lähempänä herra Longinusta. Aluksi oli se ollut vain hänen oikealla puolellaan, nyt hän yhtäkkiä huomasi sen olevan edessäänkin.
Hän pysähtyi ja mietti hetkisen, mitä tehdä. Hän oli kuin olikin saarroksissa. Kasakkain asemat, tatarilaisten leiri ja mustat vankkurijonot ympäröivät vanteena koko Zbarazia. Tämän vanteen keskelle oli sijoitettu vartiopaikkoja ja vartiomiehet kävivät edestakaisin katsomassa, ettei kukaan pääsisi läpitse.
Herra Longinuksen asema oli kauhea. Joko hänen täytyi pujahtaa vankkurien välitse, tai kasakkain ja tatarilaisten leirin väliltä hakea jokin toinen ulospääsy. Muuten täytyi hänen aamukoittoon asti harhailla tuossa ympyrässä. Jollei hän mahdollisesti tahtonut peräytyä Zbaraziin, mutta siinäkin tapauksessa hän saattoi joutua vartioiden käsiin. Hän ymmärsi kuitenkin, että maan epätasaisuuden vuoksi eivät kaikki vankkurit voi seisoa vierekkäin. Jossakin täytyi niiden jonossa olla katkeama, vieläpä melkoisen isokin, jotta ratsastajat voisivat ylläpitää yhteyttä toistensa kanssa. Herra Longinus päätti etsiä tällaista välipaikkaa ja tuli sitä hakiessaan yhä lähemmäksi vaunuja. Siellä täällä palavien nuotioiden valo tosin nyt saattoi ilmaista hänet, mutta toisaalta oli se myöskin hänelle hyödyksi, sillä ilman tulia ei hän olisi nähnyt vankkureita eikä niiden välistä tietä.
Noin neljännestunnin haettuaan hän löysi tien, joka kuin musta rihma kulki vankkurien välillä. Sillä kohdalla ei ollut nuotiotulia eikä siellä myöskään voinut olla kasakoita, koska ratsuväen oli kuljettava siitä läpi. Herra Longinus asettui suulleen maahan ja alkoi ryömiä tuota mustaa juovaa kohden niinkuin käärme, joka menee luolaansa.
Kului neljännestunti, puoli tuntia ja yhä hän ryömi ja rukoili, antautuen ruumiineen ja sieluineen taivaallisten mahtien suojaan. Hän ajatteli, että ehkä koko Zbarazin kohtalo tänä hetkenä riippui siitä, onnistuuko hänen päästä läpi tuosta mustasta kidasta ja siksi hän ei rukoillut ainoastaan omasta puolestansa, vaan myöskin niiden puolesta, jotka tällä hetkellä ampumahaudassa rukoilivat hänen puolestaan.
Molemmin puolin vallitsi täysi hiljaisuus. Ei ainoakaan mies liikahtanut, ei ainoakaan hevonen pärskähdellyt, ei ainoakaan koira haukahtanut. Herra Longinus ryömi eteenpäin. Hänen edessään häämöitti pensaita ja tiheikköjä, niiden takana on tammilehto ja tammilehdon takana havumetsä, joka ulottuu aina Toporowiin asti. Siellä havumetsän takana, siellä oli kuningas ja pelastus, maine ja ansioituminen Jumalan ja ihmisten edessä. Mitä olikaan kolmen pään poikkilyöminen verrattuna tähän työhön, johon tarvittiin paljon muutakin kuin rautainen käsi!
Herra Longinus tunsi itsekin selvästi tämän erotuksen, mutta ylpeys ei paisuttanut hänen puhdasta sydäntänsä. Se vain suli, niinkuin lapsen sydän sulaa, kiitollisuuden kyyneliin.
Vihdoin hän nousi ja alkoi kävellen kulkea eteenpäin. Tuolla puolen vankkureita ei ollut vartiostoja, tai jos olikin, niin vain harvassa, joten niitä oli helpompi välttää. Sillävälin oli ruvennut satamaan aika rankasti ja sateen rapina tukahutti hänen askeltensa äänen. Herra Longinus pani nyt liikkeelle pitkät säärensä ja käveli kuin jättiläinen, tallaten pensaita, mennen yhdellä askeleella eteenpäin saman verran kuin jokin toinen viidellä. Vankkurileiri jäi yhä kauemmaksi, tammilehto tuli lähemmäksi ja samalla myöskin pelastus.
Kas tuossa tammet jo ovatkin, yö niiden varjossa on pimeä kuin manalassa. Mutta sitä parempi. Vieno tuuli alkoi puhaltaa, tammet humisivat hiljaa, ikäänkuin hymisten rukousta: "Suuri Jumala, hyvä Jumala, varjele tätä ritaria, sillä hän on sinun palvelijasi ja sen maan uskollinen poika, jolla me olemme kasvaneet sinun ylistykseksesi."
Herra Longinus oli jo päässyt puolentoista puolalaisen penikulman päähän omasta leiristään ja hiki valui hänen otsaltaan, sillä ilma oli paahteinen, ikäänkuin se olisi valmistellut myrskyä. Mutta Longinus kävi myrskystä välittämättä, hänen rinnassaan kun lauloivat enkelit. Tammikko harvenee, varmaan tulee tämän jälkeen niitty. Tammet humisivat nyt hiljemmin, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: jää vielä hetkiseksi tänne, meidän keskellämme on sinun ollut turvallista olla. Mutta ritarilla ei ole aikaa, hän astuu avonaiselle niitylle. Vain yksi ainoa tammi näkyy keskellä aukeaa ja se onkin tavallista mahtavampi. Herra Longinus suuntaa askeleensa tammea kohden.
Yhtäkkiä, kun hän jo on päässyt noin kymmenkunnan askeleen päähän jättiläistammen laajoista oksista, ilmestyy hänen eteensä parikymmentä mustaa hahmoa, jotka sudenhyppäyksin lähenevät ritaria.
— Kuka sinä olet, kuka sinä olet?
Heidän kieltänsä on mahdoton ymmärtää, heillä on päässä jonkinlaiset suippolakit, varmaan he ovat tatareja, hevospaimenia, jotka täällä pitävät sateensuojaa.
Samassa hetkessä valaisi punainen salama niityn, tammen, tatarien ja jättiläiskokoisen Longinuksen hahmot. Kauhea huuto tärisytti ilmaa ja taistelu puhkesi raivoonsa.
Tatarit heittäytyivät herra Longinusta vastaan kuin sudet peuran kimppuun ja tarttuivat häneen suonikkailla käsillään. Mutta hänen tarvitsi vain pudistaa ryntääjät päältään, niin ne putoilivat kuin kypsyneet omenat puusta. Samassa suhahti hirveä kallonhalkaisija tupestaan ja kuului voivotusta, ulvontaa, avunhuutoja, miekankalsketta, maahanlyötyjen korinaa, pelästyneitten hevosten hirnuntaa ja rikkihakattujen tatarilaismiekkojen kalsketta. Hiljainen niitty kaikui mitä erilaisimpia villejä ääniä, kaikkia, mitä vain ihmiskurkusta saattoi lähteä.
Tatarit hyökkäsivät uudestaan ritarin päälle, mutta hän nojasi olkapäänsä tammea vastaan. Etupuolelta häntä taas suojeli miekanheilutus ja hän heiluttelikin sitä kauheasti. Ruumiita häämöitti hänen jalkojensa juuressa. Toiset hyökkääjistä vetäytyivät jo kauhunvallassa pakoon.
— Hoi, hoi! kaikui ympärillä villi ulvonta.
Tämä ulvonta ei jäänyt vaille vastakaikua. Ei kulunut puoltakaan tuntia, kun jo koko niitty oli täynnä jalka- ja ratsumiehiä. Sinne tuli kasakkoja ja tatareja käsissä viikatteita, hankoja, jousia. Toisilla oli palavia päreitäkin. Kuumeenkiireisiä kysymyksiä sateli ja toinen tiedusteli toiselta, mitä täällä oikeastaan on tekeillä. Katsokaa, vastasivat hevospaimenet. Katsokaa, toisteli joukko. Ljahi, katsoppas sitä! Tappakaa se, ottakaa kiinni elävältä!
Herra Longinus ampui kaksi pistoolinlaukausta, mutta sitä eivät hänen toverinsa enää kuulleet puolalaiseen leiriin.
Joukko likeni puoliympyrässä. Longinus itse pysyi varjossa jättiläiskokoisena puuhun nojaten, ja odotti miekka kädessä.
Joukko läheni lähenemistään. Vihdoin kuului komento:
— Käykää kiinni!
Jokainen joka kynnelle kykeni, hyökkäsi eteenpäin. Huudot vaikenivat. Ne jotka eivät päässeet hyökkääjien joukkoon, näyttivät heille valoa. Ihmispyörre kieppui ja käänteli puun alla, vain ainoa voihkina vailla yksityisiä ääniä erottautui pyörteestä. Vihdoin kuului ryntääjien kurkusta kauhun huuto ja samassa hajaantui joukko.
Puun alla seisoi yhä pystyssä herra Longinus, ja hänen jalkojensa juuressa virui kokonainen läjä ruumiita, jotka kuolonkamppauksessa vielä hytkähtelivät.
— Tuokaa köysiä, huusi joku ääni.
Samassa karauttivat ratsumiehet hakemaan köysiä ja palasivat silmänräpäyksessä. Kymmenkunta miestä tarttui nyt pitkän köyden kumpaankin päähän, koettaen sen avulla kiristää herra Longinuksen puuta vastaan.
Herra Longinus löi kuitenkin köyden poikki miekallaan ja miehet molemmissa päissä kaatuivat maahan. Yhtä huonosti onnistui tatarien yritys.
Huomatessaan, että liian suuri joukko on toistensa tiellä, lähti kymmenkunta uskaliainta nogailaista paikalle ottamaan elävältä kiinni jättiläistä. Hän ruhjoi heidät kuitenkin niinkuin metsäsika repii vaivaiset koirat. Tammi, joka oli muodostunut kahdesta yhteenkasvaneesta mahtavasta puusta, suojeli ritarin selkää. Se taas, joka yritti edestäpäin, kuoli miekan ulottuville päästyään, ehtimättä päästää edes huutoa. Herra Podbipientan yliluonnollinen voima näytti kasvamistaan kasvavan.
Tämän huomatessaan ajoivat raivostuneet kasakat pois tatarit ja ympärillä alkoi villinä huutona kuulua:
— Uk! uk!
Nyt, nähdessään jouset ja jalkojensa juureen satelevat nuolet, herra Podbipienta ymmärsi, että kuoleman hetki lähestyy. Hän alkoi siis rukoilla pyhää neitsyttä.
Ympärillä hiljeni. Joukko seisoi henkeään pidätellen ja odottaen, mitä oli tulossa.
Ensimäinen nuoli suhahti juuri herra Longinuksen lausuessa sanoja:
Vapahtajan Äiti! Nuoli kosketti hänen ohimoaan.
Toinen nuoli suhahti herra Longinuksen lausuessa: Ylistetty Neitsyt!
Nuoli osui hänen olkapäähänsä.
Rukouksen sanat sekaantuivat nyt nuolien sihinään ja kun herra Longinus lausui: Aamun Tähti! oli hänellä nuolia olkapäissä, kyljissä ja jaloissa… Veri valui alas hänen ohimoiltaan ja hän kyllä näki tatarit edessään sumuisella niityllä, mutta ei kuullut enää nuolten suhinaa. Hän tunsi voimiensa loppuvan, hänen jalkansa horjuivat, pää painui rinnalle ja vihdoin hän putosi polvilleen.
Siinä herra Longinus, puoleksi nyyhkien, lausui: "Enkelien kuningatar" — ja ne olivatkin hänen viimeiset sanansa maan päällä.
Taivaan enkelit ottivat hänen sielunsa ja asettivat sen kirkkaana helmenä enkelien kuningattaren jalkain juureen.