KUUDES LUKU.
Seuraavana aamuna seisoivat herra Wolodyjowsk ja Zagloba valleilla sotamiesten joukossa, katsellen kasakkaleiriä kohti, josta läheni joukottain rahvaan miehiä. Skrzetuski oli paraikaa ruhtinaan luona neuvottelemassa, mutta Wolodyjowski ja Zagloba nauttivat hetkisen lepoa, keskustellen eilispäivän tapahtumista ja tarkaten liikehtimistä vihollisen leirissä.
— Tuo ei tiedä hyvää, sanoi Zagloba, kädellään osottaen mustia joukkoja, jotka jättiläispilvien tapaan lähenivät.
— Varmaankin he aikovat uudelleen lähteä rynnäkköön, vaikkeivät kädet enää tahdo jaksaa liikutella jäseniään.
— Mitenkä he nyt tekisivät rynnäkön, tähän aikaan, keskellä kirkasta päivää? sanoi pieni ritari. — Sitä eivät he enää tee. He vain ottavat haltuunsa eilisiä vallejamme ja kaivautuvat uusiin ampumahautoihin, alkaakseen sitten taas ampua aamusta iltaan.
— Pitäisi niitä sentään vähän peloittaa tykinlaukauksella.
Wolodyjowski hiljensi ääntään.
— Ruutia on niukalta, sanoi hän. — Jos sitä sillä tavalla tuhlataan, niin ei se varmaan enää riitä kuudeksi päiväksi. Mutta sen ajan kuluessa kuningaskin jo ehtii avuksi.
— Tapahtukoon mitä tahansa, kunpa meidän Longinus parkamme vain pääsisi onnellisesti perille. Koko yönä en ole saanut unta, olen aina vain ajatellut häntä. Heti kun silmäni painuivat kiinni, olin näkevinäni hänet hädässä ja minun tuli niin paha olla, että aivan hiki tunki esiin ruumiista. Hän on paras mies koko valtakunnassa eikä parempaa löytäisi vaikka kolme vuotta ja kuusi kuukautta hakisi lyhty kädessä.
— Mutta miksi te sitten aina teitte hänestä pilaa?
— Kun suuni on pahempi kuin sydämeni. Mutta älkää nyt te, herra Michal, tehkö hänen muistoaan minulle vielä verisemmäksi, kun minulla muutenkin on omantunnontuskia. Jumala varjelkoon, ettei herra Longinukselle vain tapahtuisi mitään. Sitten ei minulla ole levon hetkeä.
— Älkää siinä nyt soimatko itseänne. Ei hän koskaan kantanut vihaa teitä vastaan. Kuulinhan itse hänen sanovan: paha suu, mutta kultainen sydän.
— Antakoon Jumala terveyttä tuolle kunnon ystävälle. Hän ei koskaan osannut puhua ihmisten tapaan. Mutta tämän puutteen korvasivat satakertaisesti hänen suuret hyveensä. Mitä arvelette, herra Michal, onko hän päässyt onnellisesti perille?
— Yö oli pimeä ja hyökkääjät olivat tappionsa jälkeen kauhean väsyneet. Ei meilläkään silloin toimitettu vartiota kunnollisesti, saatikka sitten heillä.
— Jumalan kiitos. Pyysin myöskin herra Longinusta tarkoin tiedustelemaan ruhtinatar-parkaamme, onko häntä nähty siellä jossakin. Arvelen nimittäin, että Rzendzian on päässyt kuninkaan joukkojen luo. Herra Longinus varmaan ei lepää, vaan tulee tänne takaisin kuninkaan mukana. Siinä tapauksessa voimme jo pian saada tietoja ruhtinattaresta.
— Olen minäkin varma, että se poika sukkeluudellaan on pelastanut ruhtinattaren. En enää ikinä voisi olla iloinen, jos hän olisi saanut surmansa. En tosin tuntenut tyttöä paljon, mutta vakuutan, että jos minulla olisi sisar, niin ei hän olisi minulle tuota tyttöä rakkaampi.
— Sinulle hän on sisar ja minulle tytär. Nämä huolet tekevät partani aivan valkoiseksi ja sydän pakahtuu murheesta. Sellaista se on: kiinnyt johonkin ja ykskaks-kolme ei häntä enää olekaan! Saat istua kököttää murheessasi ja miettiä pääsi puhki ja lisäksi on vatsasi tyhjä ja lakkisi täynnä läpiä, joista vesi tirskuu otsallesi kuin huonosta räystäästä ikään. Puolassa on koirilla nykyään parempi kuin aatelisilla ja meillä neljällä on olo kaikista pahin. Eiköhän jo olisi aika lähteä tästä parempaan maailmaan, herra Michal, vai mitä sanotte.
— Useamman kerran jo olen tullut ajatelleeksi, että ehkä olisi paras suoraan kertoa asiat Skrzetuskille, mutta se minua sitten on pidättänyt, ettei hän itse koskaan sanallakaan ole maininnut ruhtinatarta. Ja välistä, kun joku on lausunut tytön nimen, niin hän säpsähtää ikäänkuin häntä olisi pistetty sydämeen.
— Niin kukapa käskee hänelle muistuttaa tuota asiaa ja repiä auki haavoja, jotka jo ovat arpeutuneet tämän sodan tullessa, varsinkin nyt, kun ehkä jo joku tatarilainen on hiuksista taluttanut tytön Perekopin taakse. Pöyristyttää, kun hänen tilaansa ajattelen. On totisesti jo aika kuolla, muuta mahdollisuutta kai ei ole, sillä elämä tuntuu olevan pelkkää kidutusta alusta loppuun asti. Kunpa vain herra Longinus olisi onnellisesti päässyt pujahtamaan vihollisleirin läpi.
— Taivaassa varmaan on hänelle varattuna enemmän armoa kuin minulle, sillä hän on jumalaapelkääväinen mies. Mutta katsokaappas, hyvät herrat, mitä ne lurjukset tuolla tekevät?
— Tänään on niin häikäisevä auringonpaiste, ettei näe mitään.
— Siellä hajoitetaan meidän eilistä valliamme.
— Sanoinhan, että he ryhtyvät hyökkäykseen. Lähtekäämme pois täältä, herra Michal, olemme tässä jo tarpeeksi seisoneet.
— Eivät ne kaiva nopeaa ryntäämistä varten, vaan siksi, että heillä täytyy olla tie avoinna myöskin paluuta varten. Sitäpaitsi he tuovat sinne ampumatornejansa, nimittäin torneja, joissa heidän ampujansa istuvat. Katsokaappas vain kuinka lapiot heiluvat. Nyt ne jo ovat tasoittaneet neljänkymmenen askeleen matkan.
— Jo näen, vaikka hirveästi tuo aurinko häikäisee.
Herra Zagloba varjosti kädellä silmiään ja katseli. Äkkiä syöksyi vastahajoitetun vallin läpi tulvimalla esiin väkeä ja silmänräpäyksessä oli ihmisaalto täyttänyt tyhjän alan vallien välillä. Muutamat vihollisista ryhtyivät heti ampumaan, toiset kaivoivat lapioillaan maata, tehdäkseen uusia valleja, joiden oli määrä järjestyksessä ja muodostaakseen kolmannen renkaan saartaa puolalaisten leiri.
— Ohoh, huudahti Wolodyjowski, — johan sieltä nyt tuodaan ampumatornejakin.
— Hyökkäys näkyy heti alkavan, lähdetään jo pois, sanoi Zagloba.
— Ei, eivät nuo olekaan ampumatorneja, vaan joitakin toisia laitoksia, vastasi pieni ritari.
Koneet, jotka nyt tuotiin esiin aukosta, olivat todella toisenlaisia kuin liikkuvat ampumatornit. Näiden seininä oli koukuilla toisiinsa kiinnitettyjä tikapuita, jotka olivat verhotut vaatteilla ja nahoilla. Näiden verhojen takana istuivat ylimmillä välipuilla parhaimmat ampujat.
— Lähtekäämme tiehemme, koirat heidät repikööt kappaleiksi! sanoi
Zagloba.
— Odottakaappa nyt vähän, vastasi Wolodyjowski. Ja hän alkoi laskea koneita sitä mukaan kuin uusia ilmestyi aukosta.
— Yksi, kaksi, kolme… nähtävästi niitä on heillä hyvä varasto… neljä… viisi, kuusi — näkyy tulevan yhä korkeampia… seitsemän, kahdeksan… Noista koneistahan ne voivat tappaa vaikkapa joka ainoan koiran meidän leirimme pihalla, sillä varmaan niissä istuu erinomaisia ampujia. Yhdeksän, kymmenen…Nehän saattavat nähdä kaikki meidän leirissämme kuin kämmenellään, auringon noin paistaessa… yksitoista…
Yhtäkkiä lakkasi herra Michal laskemasta.
— Mitä kummaa tuo on? kysyi hän hämmästyneenä.
— Missä?
— Tuo tuolla. Tuolla korkeimmassa tornissa. Tuolla. Tuonne korkeimpaan on ripustettu ihminen.
Zagloba terästi katsettaan: korkeimman koneen harjalla näkyi todella auringon kirkkaassa valossa alaston miehen ruumis, heilahdellen köyden päässä tornin liikkeiden mukaan kuin mikäkin jättiläisheiluri.
— Aivan niin, sanoi Zagloba.
Samassa kävi Wolodyjowski valkoiseksi kuin palttina ja huudahti kauhistuneella äänellä:
— Kaikkivaltias Jumala, se on Podbipienta! Valleilla syntyi hälinä kuin metsässä, kun tuuli värisyttää puunlehtiä. Zagloba taivutti alas päänsä, peitti käsillään silmänsä ja kuiskasi voihkien, huulet sinisinä:
— Jeesus Maaria, Jeesus Maaria!
Hälinä muuttui vähitellen epämääräisten sanojen kohinaksi ja kasvoi sitten myrskyaaltojen tapaiseksi pauhinaksi. Valleilla seisovat sotamiehet tunsivat, että tuolla riippuu häpeänuoralla heidän onnettomuustoverinsa, moitteeton ritari, he tunsivat kaikki, että siinä on herra Longinus Podbipienta. Ja kauhea viha nosti hiukset heidän päässään pystyyn. Zagloba veti käden silmiensä päältä: hirvittävän näköisenä hän siinä seisoi, suu vaahdossa, kasvot sinisinä ja silmät tuijottavina.
— Verta, verta! kiljui hän äänellä, jonka kaameus pani likellä seisovat värisemään.
Hän hyppäsi vallihautaan ja hänen perässään, joka vain kynnelle kykeni. Ei mikään voima, ei edes ruhtinaan käsky olisi voinut nyt pidättää hänen raivoaan. Vallihaudasta kiipesivät miehet eteenpäin, milloin vajoten, milloin toveriensa hartioille kavuten, ja tarttuivat käsin ja hampain seuraavan vallin syrjään. Ja se joka sinne hyppäsi, ryntäsi umpimähkään eteenpäin, välittämättä siitä, seuraavatko häntä toiset. Ampumatornit lähettelivät ilmaan savupilviä kuin tervasoihdut ja tärähtelivät laukausten paukkeesta. Mutta se ei vaikuttanut ryntääjiin. Zagloba riensi eteenpäin ensimäisenä, sapeli pystyssä, kauhean näköisenä, äärimmäisen raivon vallassa kuin vimmastunut härkä. Kasakatkin olivat kohta hyökkäämässä ryntääjiä vastaan, kourassa varstat ja viikatteet. Oli aivan kuin kaksi seinää olisi rytisten hyökännyt vastatusten. Mutta kylläiset verikoirat eivät kuitenkaan kauan voi puolustautua nälkäisiä ja vimmaisia susia vastaan. Kasakat torjuttiin. Osan heistä tuhosi miekka, toisiin kävi ryntääjä hampain kiinni. Lyötyinä ja maahan sullottuina eivät he kestäneet puolalaisten raivoa, vaan joutuivat epäjärjestykseen ja olivat pakoitetut hakemaan ulospääsyä vallin aukosta. Herra Zagloba toimi yhä hurjan raivonsa vallassa. Hän syöksyi isoimpaan vihollisjoukkoon niinkuin naarasleijona, jolta oli riistetty penikat. Korskahdellen ja läähättäen hän löi, murskasi ja tallasi alleen mitä eteen sattui. Hänen ympärilleen muodostui tuontuostakin tyhjä tila. Hänen vieressään kulki toisena hävittävänä liekkinä Wolodyjowski kuin haavoittunut ilves.
Ampumatorneihin piiloutuneet ampujat tuhottiin ja loput hyökkäjistä ajettiin takaisin vallin aukosta. Sitten nousivat sotamiehet ylös torniin ja, irroitettuaan herra Longinuksen, laskivat hänet varovasti maahan.
Zagloba luuhistui hänen ruumiinsa yli…
Wolodyjowskinkin sydäntä vihloi ja hän puhkesi kyyneliin, nähdessään ystävänsä ruumiin. Helposti saattoi huomata, millä lailla herra Longinus oli kuollut, sillä koko ruumis oli täynnä ammuttujen nuolien lävistä syntyneitä täpliä. Vain kasvot olivat säilyneet eheinä, lukuunottamatta pitkää naarmua ohimossa. Muutama veripisara oli hyytynyt poskelle, silmät olivat kiinni ja kalpeilla kasvoilla näkyi lempeä hymy. Jolleivät herra Longinuksen kasvot olisi olleet niin sinisen kalpeat, niin olisi luullut hänen vain rauhallisesti nukkuvan. Toverit ottivat hänen ruumiinsa ja kantoivat sen olkapäillään vallille sekä sieltä linnan kappeliin.
Illalla oli laudoista kokoonkyhätty arkku valmiina ja yöllä tapahtuivat hautajaiset Zbarazin kirkkomaalla. Sinne kokoontuivat kaikki papit, paitsi kirkkoherra Zabkowski, joka viime ryntäyksessä oli saanut haavan kylkeensä ja nyt kamppaili kuoleman kielissä. Myöskin ruhtinas oli tullut paikalle, jätettyään siksi aikaa päällikkyyden Krasnostawin starostalle. Läsnä olivat myöskin hallituksen määräämät ylipäälliköt sekä kruunun että Nowogrodin lipunkantaja ja herrat Przyjemski, Skrzetuski, Wolodyjowski ja Zagloba, niinkuin myös sen lippukunnan upseerit, johon vainaja kuului. Arkku pantiin vasta kaivettuun hautaan ja juhlamenot alkoivat.
Yö oli hiljainen ja tähtikirkas. Soihdut paloivat tasaisella tulella, luoden valoaan kiireessä kokoonlyödyn arkun keltaisille laudoille, hautausta toimittavan papin vartalolle ja ympärillä seisovien ritarien synkille kasvoille.
Suitsutusastiasta nousi rauhallisesti vihkisavu, levittäen ilmaan myrhan ja katajan tuoksua. Hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin herra Zagloban pidätetty nyyhkytys, voimakkaiden ritaririntojen huokaukset ja laukausten etäinen pauke.
Mutta nyt nosti kirkkoherra Muchowiecki kätensä merkiksi, että hän haluaa puhua, ja upseerit pidättivät henkeään. Muchowiecki vaikeni vielä hetken, kohotti sitten silmänsä tähditettyjä korkeuksia kohden ja lausui:
— "Mitä koputusta kuulenkaan yöllä tuolla taivaan ovilla?" kysyy
Kristuksen harmaahapsinen ovenvartia, havahtuen sikeästä unestaan. —
"Avaa, pyhä Pietari, minä olen Podbipienta."
— "Vai niin, vai niin. Mutta minkä tekojen, minkä ansioiden nojalla uskallat, herra Podbipienta, häiritä näin kunnianarvoista ovenvartiaa? Millä oikeudella tahdot päästä sinne, minne ei syntyperä, vaikkapa olisikin niin korkea kuin sinun, ei senaattorin arvo, ei kruunun korkeat virat eikä edes majesteetin purppura vielä itsessään anna vapaasti pääsöä, sinne, mihin ei ajeta leveätä tietä kuusivaljakolla ja komeiden palvelijoiden saattamana, vaan jonne täytyy ponnistella ylös jyrkkää, orjantappuraista hyveen tietä?"
Oi avaa, pyhä Pietari, avaa pian, sillä juuri sellaista jyrkkää polkua kulki meidän taistelukumppanimme ja kallis toverimme, herra Podbipienta, kunnes vihdoin saapui luoksesi, kuten pitkästä lennosta väsynyt kyyhkynen. Hän saapui alastomana kuin Latsarus, saapui pakanallisten nuolten raatelemana kuin pyhä Sebastian, kuin Job-parka, kuin impi, joka ei ole miestä tuntenut, puhtaana kuin nöyrä lammas, kärsivällisenä ja hiljaisena, ilman synnin tahraa, vuodatettuaan ilomielellä verensä uhriksi maallisen isänmaansa eteen.
Laske hänet sisään, pyhä Pietari, sillä jollet häntä päästä, niin kenen sitten päästätkään tänä turmeluksen ja jumalattomuuden aikana. Laske sisään, pyhä ovenvartia, tämä lammas, päästä hänet taivaan niitylle haukkaamaan ruohoa, sillä nälkäisenä hän on saapunut Zbarazista…
Tällä tavalla alkoi kirkkoherra Muchowiecki ja kuvasi senjälkeen koko herra Longinuksen elämän niin kaunopuheisesti, että jokainen tunsi olevansa huono tämän moitteettoman ritarin rinnalla, ritarin, joka voitti vaatimattomuudessaan vähimmänkin soturin ja hyveessään suurimmankin päällikön. Kaikki löivät silloin rintoihinsa ja yhä suurempi suru valtasi soturit heidän siinä yhä selvemmin käsittäessään, mitä kuoleman taistelua isänmaa kävi ja minkä korvaamattoman vahingon Zbaraz oli kärsinyt. Puhuessaan kirkkoherra innostumistaan innostui ja kun hän sitten alkoi kuvata herra Longinuksen lähtöä ja marttyyrikuolemaa, niin hän jo kokonaan unohti retoriikan ja lainalauseet. Ja kun hän vihdoin papiston, päällikköjen ja sotajoukon nimessä hyvästeli kuollutta tomua, purskahti hän itsekin itkuun ja sanoi, nyyhkyttäen kuten Zagloba: hyvästi veli, hyvästi toveri. Et maalliselle, vaan taivaan kuninkaalle, varmimpaan paikkaan olet ilmoittanut meidän tuskamme, nälkämme, kurjuutemme ja hätämme. Sieltä sinä vieläkin varmemmin tuot meille pelastuksen, mutta itse et enää palaja ja siksi me itkemme ja valamme kyynelillä sinun arkkusi. Sillä me olemme sinua totisesti rakastaneet, sinä armahin veli.
Kunnon papin mukana nyyhkyttivät kaikki, sekä ruhtinas että kuninkaalliset ylipäälliköt ja sotajoukko, mutta ennen kaikkea vainajan ystävät. Ja kun kirkkoherra viritti virren: requiem aeternamdonaei Domine, niin purskahtivat kaikki hillittömään itkuun. Vaikka he olivatkin karaistuja miehiä, jotka olivat tottuneet joka päivä katsomaan kuolemaa silmiin, niin oli heidän surunsa nyt ylivoimainen.
Sinä hetkenä, jolloin arkku asetettiin liinoille, oli herra Zagloban niin vaikea siitä erota, ikäänkuin se olisi sisältänyt hänen veljensä tai isänsä tomun. Vihdoin vetivät Skrzetuski ja Wolodyjowski hänet pois. Ruhtinas lähestyi nyt ja otti kourallisen multaa. Kirkkoherra alkoi lausua: anima ejus… Kahisten liukuivat liinat pois. Arkulle alettiin jo luoda hiekkaa. Sitä luotiin sekä käsin että kypärin ja pian oli herra Longinuksen maallisen ruumiin yli kasvanut korkea kumpu, jota kuun valkoiset, alakuloiset säteet valaisivat.
* * * * *
Ystävykset palasivat kaikki kolme kaupungista leiripihalle, jonne ammunta alituisesti kuului. He astelivat vaieten, sillä kukaan ei saanut suustaan ensimäistä sanaa. Muut ryhmiin kokoontuneet upseerit sensijaan puhelivat vainajasta, ylistäen hänen kuntoaan.
— Hänen hautajaisensa olivat niin juhlalliset, sanoi eräs upseeri, joka käveli Skrzetuskin rinnalla, — ettei itse herra Sierakowskillekaan pidetty parempia.
— Mutta kyllä hän oli sen juhlallisuuden ansainnutkin, vastasi toinen upseeri. — Kukapa muu olisi ottanut tehtäväkseen lähteä täältä kuninkaan luo.
— Minä kyllä kuulin, jatkoi kolmas, — että wisniowieckiläisten joukossa oli muutamia halukkaita. Tämän hirveän esimerkin jälkeen kuitenkin varmaan jokaiselta on mennyt halu siihen.
— Yritys onkin mahdoton. Ei käärmekään pääse täältä puikahtamaan pois.
— Sellainen yritys on totta tosiaan sulaa hulluutta. Upseerit olivat jo ehtineet ohitse. Ystävykset vaikenivat hetken. Yhtäkkiä lausui Wolodyjowski:
— Kuulitko, Jan?
— Kuulin, vastasi Skrzetuski. — Tänään on minun vuoroni.
— Jan, sanoi Wolodyjowski vakavana, — sinä olet kauan tuntenut minut ja tiedät, etten helposti peräydy uhkarohkeaa yritystä. Mutta uhkarohkea yritys on toista, toista suoranainen itsemurha.
— Sanotko niin sinäkin, Michal?
— Sanon, koska olen ystäväsi.
— Minäkin olen sinun ystäväsi. Anna minulle ritarin sana, ettet, jos minä kuolen, lähde kolmantena.
— Oi, se on mahdotonta! huudahti Wolodyjowski.
— No, näetkö, Michal. Kuinka voit siis vaatia minulta mitä et itse tekisi. Tapahtukoon Jumalan tahto.
— Salli minun sitten lähteä yhdessä kanssasi.
— Ruhtinas kieltää enkä minä. Ja sinä olet sotamies ja sinun täytyy totella.
Herra Michal vaikeni, sillä hän oli ennen kaikkea sotilas. Kiihkeästi väännellen viiksiään siinä kuutamossa hän lopuksi lausui:
— Yö on liian kirkas, älä lähde nyt.
— Mielelläni kyllä näkisin, että yö olisi pimeämpi, vastasi Skrzetuski, — mutta vitkasteleminen käy mahdottomaksi. Nyt on, kuten näet, tullut pitkäaikainen pouta ja meiltä ovat ruuti ja muona lopussa. Sotamiehet kaivelevat jo linnanpihassa esiin juuria maasta ja muutamilla on jo kelvottoman ruoan takia ikenet ajettuneina. Minä lähden nyt heti, olenhan jo sanonut ruhtinaalle hyvästi.
— Näen kyllä, että olet suunniltasi. Skrzetuski hymähti surullisesti.
— Jumalan haltuun, Michal. Huonoahan täällä on, mutta se ei ole syynä siihen, että haen vapaaehtoista kuolemaa. Se olisi synti se. Eikä minun tarkoitukseni suinkaan ole syöstä surman suuhun, vaan päinvastoin päästä elävänä kuninkaan luo ja pelastaa leirimme.
Wolodyjowskin valtasi yhtäkkiä suuri halu kertoa Skrzetuskille kaikki mitä hän tiesi ruhtinattaresta. Hän oli jo avaamaisillaan suunsa, mutta ajatteli samassa itsekseen: niistä uutisista menee hänen päänsä sekaisin ja sitä helpommin hänet otetaan kiinni. Hän puraisi siis kieleensä ja vaikeni. Mutta kysyi kuitenkin samassa:
— Mitä tietä lähdet?
— Sanoin ruhtinaalle, että menen lammikon ohi ja sitten jokea pitkin, kunnes pääsen kauas kasakkaleirin taakse. Ruhtinaskin sanoi, että se tie on paras.
— Ei siis enää mikään auta, virkkoi Wolodyjowski. — Jos nyt kerta kaikkiaan ihmisen kohtaloksi on määrätty kuolema, niin parempi kuolla kunnian kentällä kuin vuoteessa. Jumala sinua johtakoon, Jan. Jollemme näe toisiamme tässä maailmassa, niin ainakin toisessa ja minä säilytän sinut uskollisessa muistossa.
— Niinkuin minäkin sinut. Jumala palkitkoon sinua kaikesta hyvästä. Mutta kuule, Michal, jos sattuisin joutumaan surmatuksi, niin ehkeivät kasakat minua näyttelisikään niinkuin herra Longinusta, koska saivat siitä liian ankaran läksyn. Varmaan kuitenkin jollakin tavalla kerskailevat kuolemastani. Pyytäisin sentähden, että vanha Zacwilichowski lähtisi Chmielnickin luo hakemaan ruumistani, sillä en tahtoisi, että koirat laahaisivat minua pitkin heidän leiriänsä.
— Ole varma siitä, vastasi Wolodyjowski.
Herra Zagloba, joka aluksi hajamielisenä oli kuunnellut keskustelua, ymmärsi vihdoin, mistä oli kysymys. Hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa pidättämään tai kieltämään Skrzetuskia. Siksi hän vain synkästi lausui:
— Eilen tuo… tänään tämä… hyvä Jumala, hyvä Jumala!
— Olkaa te vain hyvässä turvassa.
— Herra Jan… alkoi Zagloba.
Hän ei saanut suustaan enempää, vaan painoi harmaan, uupuneen päänsä ritarin rintaa vastaan ja nojasi siihen, turvaa hakien, kuin avuton lapsi.
Myöhään yöllä laskeutui Skrzetuski veteen lammikossa.
Yö oli hyvin kirkas ja lammikon keskusta paistoi ainoana hopeisena kilpenä. Nopeasti katosi Skrzetuski kuitenkin kokonaan näkyvistä, sillä ranta oli tiheiden kaislojen ja kurjenmiekkojen peitossa. Kauempana, missä kaislikko jo oli harvempaa, kasvoi runsaasti mitä erilaisimpia vesikasveja. Kaikki nuo yhteen rypääseen kietoutuneet leveämmät tai kapeammat lehdet ja liukkaat, käärmemäisesti kiemurtelevat varret, jotka tarttuivat hänen jalkoihinsa, vaikeuttivat mitä suurimmassa määrässä hänen kulkuaan, mutta kätkivät hänet samalla vartian katseilta. Kahlaaminen kirkkaan, kuutamon valaiseman lammin keskustan poikki oli mahdotonta, sillä jokainen tumma esine olisi siitä heti huomattu. Siksi päätti Skrzetuski kiertää rantaa pitkin toisella puolella olevalle suolle, joka siitä juoksevan joen kautta oli yhteydessä lammikon kanssa. Todennäköisesti sinne oli asetettu kasakka- tai tatarilaisvartioita, mutta sensijaan siellä kasvoi kokonainen kaislikkometsä, reunat leikattuina, kaisloja kun oli tarvittu majoiksi kasakoille. Kun kerran oli päässyt suolle asti, saattoi kaislikon läpi kahlata päivälläkin, siellä missä ei ollut liian syvältä vettä. Mutta tämäkin tie oli hirveä. Seisovan veden alla, joka rannalla tuskin ulottui nilkkaa ylemmäksi, oli ainakin kyynärän syvyinen lieju. Jokaiselta Skrzetuskin askeleelta ilmestyi veden pinnalle kuplia, joiden kulinan hiljaisuuden vallitessa selvästi saattoi kuulla. Sitäpaitsi hänen liikkeistään, kaikesta varovaisuudesta huolimatta, muodostui aaltorenkaita, jotka siirtyivät yhä kauemma, sille avonaiselle vedenpinnalle keskellä lampea, jossa kuun valo kimmelteli niitä vastaan. Sateisen sään vallitessa Skrzetuski olisi kulkenut suoraan lammikon poikki ja korkeintain puolen tunnin kuluessa saavuttanut suon, mutta nyt ei ollut taivaalla pilvenhattaraakaan. Kuun vihertävä valo vuosi tulvanaan lammikolle, hopeoiden miekkakasvien lehdet ja kaislojen töyhdöt ikäänkuin liikkumattomaksi metalliksi. Ei tuntunut tuulen hengähdystä, onneksi esti laukausten pauke kuulemasta vesikuplien kulinaa. Tämän huomatessaan rupesi Skrzetuski liikkumaan vain silloin, kun valleilta ammuttiin vilkkaammin. Mutta hiljainen, lämmin yö tuotti vielä yhden vaikeuden lisää: kaislikosta nousi parvittain hyttysiä ja, kierrellen ritarin pään ympärillä istuutui niitä hänen kasvoilleen ja silmilleen, ja ne purivat kipeästi, surisivat ja ynisivät hänen korviinsa alakuloisia iltavirsiään. Valitessaan tämän tien oli Skrzetuski kyllä tietänyt, että siinä oli vaikeuksia, mutta kaikkea ei hän ollut kuitenkaan voinut aavistaa. Hän ei ollut aavistanut kauhuja, jotka liittyivät tähän tiehen. Jokainen syvyys vedessä, tutuimmassakin, tietää yön aikaan jotakin salaperäistä ja peloittavaa ja panee väkisinkin kysymään: mitä onkaan tuolla pohjalla? Zbarazin lammikko oli suorastaan kaamea. Sen vesi tuntui paksummalta kuin tavallinen vesi ja siitä lähti ruumiin katku. Siellähän paraikaa mätäni sadottain kasakoita ja tatareja. Molemmin puolin rantaa oli tosin vedetty ylös ruumiita, mutta paljon niitä silti oli jäänyt kätköön kaislikon ja vesikasvien sekaan. Skrzetuskia ympäröi viileä vesi, mutta hiki valui silti hänen otsaltaan. Mitenkä hän pääseekään eteenpäin, jos tässä vielä jotkin niljaiset käsivarret yhtäkkiä tarttuvat häneen, tai sinertävät silmät alkavat tuijottaa häntä vastaan miekkakasvien alta? Pitkät kiemurtelevat varret kävivät kiinni hänen polviinsa ja hiukset hänen päässään nousivat pystyyn, sillä hänestä tuntui jo siltä kuin joku hukkuneista olisi tarrautunut häneen kiinni, estääkseen häntä menemästä eteenpäin. Jeesus Maaria, Jeesus Maaria! kuiskasi hän lakkaamatta, liikkuessaan eteenpäin. Silloin tällöin nosti hän ylös silmänsä ja, nähdessään kuun, tähdet ja tyynen taivaan, hän tunsi saavansa hiukan lohtua. Jumala valvoo, toisti hän itsekseen, puoliääneen, niin hiljaa, että vain hän yksin sen saattoi kuulla. Silloin tällöin katsahti hän rannalle ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi katsellut Jumalan maailmaa jostakin kadotuksen ja tuomion, lian, mustien syvänteiden, kalpeiden kuun säteiden, kummitusten, ruumiiden ja yön maailmasta. Ja hänet valtasi sellainen kaiho, että hän olisi halunnut silmänräpäyksessä lähteä pois täältä kaislikkojen pauloista.
Hän kulki koko ajan rantaa pitkin ja oli jo päässyt niin kauas puolalaisesta leiristä, että hän täällä huomasi muutaman kymmenen askeleen päässä rannasta tatarin ratsun selässä. Paikalla hän pysähtyi ja jäi katselemaan tatariin. Päättäen nuokkuvista liikkeistään hevosen kaulaa kohti, oli tatari nähtävästi nukkumistilassa.
Kummalliselta se näytti: tatari yhä huojutteli, ikäänkuin hän vaieten olisi kumarrellut Skrzetuskille. Tämä ei kuitenkaan hetkeksikään hellittänyt silmiään hänestä. Tuntui kauhealta, Skrzetuski hengitti sentään taasen helpommin, sillä tämän todellisen kauhun tieltä haihtuivat nyt kaikki kuvitellut ja sata kertaa pahemmat kauhut. Henkien maailma hävisi ja ritari kävi taasen kylmäveriseksi. Hänen päässään alkoivat nyt liikkua sellaiset kysymykset kuin: nukkuuko hän vai eikö hän nuku? Onko minun mentävä eteenpäin vai eikö?
Hän kulki kuin kulkikin eteenpäin, liikkuen vieläkin hiljaisemmin ja varovaisemmin kuin matkan alussa. Vain puoli matkaa oli enää jäljellä suolle ja joelle, kun alkoi käydä heikko tuulenhenki. Kaislat heilahtivat yhtäkkiä, saaden aikaan voimakkaan kahinan. Skrzetuski ilostui, sillä huolimatta kaikesta varovaisuudesta, jonka takia hänen väliin oli täytynyt uhrata kokonaisia minuutteja asetellakseen jalkojaan, hänen kuitenkin oli ollut pelättävä, että varomaton liike, kompastus tai kulahdus saattoivat ilmaista hänet. Nyt kuki hän rohkeammin, kaislikko kun pitkin pituuttaan äänekkäästi puheli. Kaikki hänen ympärillään jutteli, yksin vesikin rannalla piti, läikkyvien aaltojen vaikutuksesta, pientä pulinaa.
Tämä liike ei kuitenkaan herättänyt ainoastaan rantojen viidakkoja, vaan Skrzetuskin eteen ilmestyi myöskin tumma esine, joka alkoi liukua häntä kohden, ikäänkuin valmistautuen ryntäykseen. Skrzetuski oli jo vähällä huudahtaa, mutta kauhu ja inho pysäyttivät samassa äänen hänen rintaansa ja kauhea ahdistus kuristi häntä kurkusta.
Hänestä oli tuntunut siltä, että tuo vedessä uiskenteleva ruumis tahtoisi sulkea häneltä tien, mutta samassa tämä ajatus hälveni ja jäljelle jäi vain inhon tunne. Skrzetuski kulki edelleen. Kaislikko yhä jatkoi puheluaan, jopa entistä lujemmalla äänellä. Kaislojen heiluvien tupsupäitten lomitse huomasi Skrzetuski jo toisen ja kolmannenkin tatarilaisvartion. Hän pääsi onnellisesti niiden ohi ja sivuutti jo neljännenkin. "Nyt olen varmaan kiertänyt puolen lammikon mittaa", ajatteli hän ja kohottautui hiukkasen, saadakseen selville, millä kohdalla hän nyt on. Samassa tarttui jokin kiinni hänen jalkaansa. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi polviensa kohdalla ihmisen pään.
— Jo toinen, ajatteli hän.
Mutta tällä kerralla hän ei pelästynyt, sillä tämä ruumis makasi suu alaspäin ja oli kaikessa muodottomuudessaan täydellisesti liikkumaton ja eloton. Skrzetuski vain kiirehti askeleitaan, estääkseen pyörryttämistä. Kaislikko kävi nyt yhä tiheämmäksi ja tarjosi hänelle siten turvallisen piilopaikan, mutta vaikeutti samalla suuresti kulkua. Kului vielä puoli tuntia, kului tuntikin, mutta Skrzetuski yhä kulki ja väsyi väsymistään. Pohjakin näytti käyvän yhä liejuisemmaksi. Joskus ei vesi ulottunut nilkkaankaan, joskus taas hän vajosi vyötäröihin asti. Erittäin uuvuttavaa oli vetää jalat ylös liejusta. Hiki valui hänen otsaltaan ja kauhun pöyristykset kulkivat pitkin ruumista kiireestä kantapäihin asti.
— Mitä tämä on? ajatteli hän kauhistuneena. — Olenko minä joutunut mielenhäiriöön? Näyttää siltä kuin ei suota tulisikaan. Ehken ole tuntenutkaan paikkaa kaislikon keskellä ja kulkenut ohi.
Hänet valtasi tuskallinen epävarmuus, sillä tällä tavallahan hän saattaa koko yön kiertää lammikkoa ja aamulla joutua samaan paikkaan mistä hän eilen läksi, tai jossakin toisessa paikassa joutua kasakkain käsiin.
— Olen varmaan valinnut väärän tien, mietti hän masentuneena. — Lammikkojen kautta en pääse. Palaan siis huomenna ja lähden samaa tietä kuin herra Longinus. Huomiseen asti voin levätä.
Hän kulki kuitenkin kaiken aikaa eteenpäin, sillä hän oli huomannut, että antaessaan itselleen paluun ja lepäämisen lupauksen, hän oli pettänyt itseään. Hänen päähänsä juolahti myöskin, ettei hän vielä ollut voinutkaan ehtiä suolle asti, koska hän oli kulkenut hitaasti ja lisäksi joka hetki pysähdellyt. Mutta lepäämisen halu kävi yhä valtavammaksi. Välistä hänen teki mieli panna maata liejuun, vain saadakseen levätä. Hän taisteli omien ajatustensa kanssa ja rukoili. Pöyristykset uudistuivat yhä useammin ja yhä raskaammaksi kävi vetää jalkaa ylös liejusta. Nähdessään tatarilaiset vartiot hän kyllä havahtui, mutta tunsi myöskin samalla, että hänen päänsä jo on yhtä uupunut kuin koko muu ruumis ja pelkäsi, että häneen tulee kuume.
Taas kului puoli tuntia, mutta suota vain ei näkynyt.
Sensijaan kohtasi hän yhä useampia uponneita ruumiita. Yö, kauhu, ruumiit, kaislikon kahina, väsymys ja unettomuus tekivät hänen ajatuksensa sekaviksi. Hän alkoi nähdä näkyjä. Helena on Kudakissa ja hän soluu veneessä Rzendzianin kanssa alas Dnieperiä. Kaislat humisevat ja hän kuulee rannalta laulua. Kirkkoherra Muchowiecki odottaa, valmiina vihkimään heidät, ja herra Grodzicki edustaa morsiamen isää… Tyttö katselee siellä joka päivä muureilta joelle päin ja nyt hän jo huomaakin sulhonsa, koska hän käsiänsä taputtaen huutaa: hän tulee! hän tulee!
— Hyvä herra, sanoo Rzendzian, vetäen häntä hihasta, — neiti on tuolla.
Skrzetuski herää. Toisiinsa sekaantuneet kaislat olivat sulkeneet häneltä tien, näky haihtui, valvetila palasi. Nyt ei hän enää tunne väsymystä ja uupumusta, sillä kuume antaa hänelle voimia.
Oh, eikö suota vieläkään kuulu?
Mutta ympärillä on kaislikko niin samanlaisena, että hän varmaan ei ole ensinkään kulkenut eteenpäin. Joen kohdalla varmaan on väljää vettä, tämä siis ei vielä voi olla suota.
Ritari kulkee yhä eteenpäin, mutta ajatus palaa itsepintaisesti armaaseen näkyyn. Turhaan taistelee Skrzetuski, turhaan alkaa hän lukea: oi ylistetty Neitsyt… Turhaan koettaa hän säilyttää mielenmalttinsa. Uudestaan ja uudestaan astuvat hänen eteensä Dnieper-veneet, Kudak, Sicz. Tällä kertaa on näky vain hajanaisempi ja siinä esiintyy paljon henkilöitä: paitsi Helenaa näkee hän myöskin ruhtinaan ja Chmielnickin ja atamanin ja herra Longinuksen ja Zagloban ja Bohunin ja Wolodyjowskin. Kaikki ovat pukeutuneet juhlapukuihin hänen häitään varten, mutta missä vihkiäiset tapahtuivatkaan? Jossakin tuntemattomassa paikassa. Ei Lubniessa, eikä Rozlogissa, eikä Siczissa eikä Kudakissa… Omituinen vesi. Siinä ui ruumiita… Skrzetuski herää toisen kerran, tai oikeammin hänet herättää voimakas humu, joka tulee siltä puolen, minne hän on menossa, ja sentähden hän pysähtyy ja kuuntelee. Humina lähenee, kuuluu jotakin läiskettä. Sieltä tulee vene.
Se näkyy jo läpi kaislikon, siinä istuu kaksi kasakkaa, toinen työntää airolla, toinen pitää kädessään pitkää riukua, joka kaukaa välkkyy kuin hopea. Kasakka sohii sillä kaislikkoon.
Skrzetuski vetäytyi kaulaan asti veteen niin että vain pää jäi pinnalle ja katseli.
— Onkohan tuo tavallinen vartio, vai jokohan ne ovat minun jäljilläni? mietti hän.
Pian saattoi hän kuitenkin kasakkain rauhallisista ja välinpitämättömistä liikkeistä päättää, että miehet olivat tavallista vartiostoa. Veneitä oli lammikon rannalla varmaan useampiakin kuin tämä yksi ja jos he olivat häntä ajamassa takaa, niin olisi ollut liikkeellä useampia veneitä ja paljon miehiä.
He soutivat ohi, mutta kaislikon kahina esti kuulemasta heidän puhettaan. Vain seuraava katkonainen lause sattui Skrzetuskin korviin:
— Piru heidät vieköön… ja käskettiin vartioida tätä haisevaa vettä.
Vene solui kaislikkojen taakse, vain kokassa seisova kasakka teki tahdissa riu'ullaan kaislikkoon liikkeitä, ikäänkuin pelotellakseen kaloja.
Skrzetuski jatkoi matkaansa. Jonkun ajan kuluttua hän taasen näki rannalla tatarilaisvartion. Kuun valo sattui suoraan nogailaisen kasvoihin, jotka muistuttivat koiran kuonoa. Skrzetuski ei kuitenkaan enää pelännyt näitä vartiostoja niin paljon kuin sitä mahdollisuutta, että hän kadottaisi mielenmalttinsa. Siksi ponnisti hän koko tahtonsa tehdäkseen itselleen täysin selväksi, missä hän on ja minne hän menee. Mutta tämä taistelu osaltaan vain lisäsi hänen uupumustaan ja yhtäkkiä hän huomasi näkevänsä esineet silmiensä edessä kahden- tai kolmenkertaisina. Välistä näytti hänestä lammikko olevan linnan piha ja kaislatiheiköt telttoja. Silloin teki hänen mielensä huutaa luokseen Wolodyjowskia, mutta hänellä oli kuitenkin vielä niin paljon mielenmalttia, että hän hillitsi itsensä.
— Älä huuda, älä huuda! toisteli hän itselleen. — Tuhoat itsesi!
Tämä taistelu itsensä kanssa kävi hänelle kuitenkin yhä vaikeammaksi. Jo Zbarazista lähtiessä oli häntä vaivannut nääntymys ja kauhea unettomuus, sama, johon jo monet sotamiehet olivat kuolleet. Öinen vaellus, kylmä kylpy, kalman katku vedessä, rämpiminen liejussa ja kahlaaminen kasvinjuurien verkossa oli sittemmin heikontanut hänet äärimmilleen. Lisäksi tuli vielä kauhun alituinen ärsytys ja hyönteisten puremasta aiheutunut tuska. Hänen kasvonsa olivat niin täynnä sääskien pistoja, että ne olivat kauttaaltaan veressä. Sentähden hän tunsikin, että jollei hän pian pääse suolle, niin hän joko lähtee rannalle, kohtasi häntä siellä sitten mikä tahansa, tai heittäytyy kaislikkoon ja upottautuu.
Tuo suo ja joen suu väikkyivät nyt hänen edessään pelastuksen satamana, vaikka häntä siellä itse asiassa odotti vain uudet vaarat.
Taistellen kuumetta vastaan kävi hän eteenpäin, yhä vähemmin ottaen huomioon varovaisuuden. Kuumeensa huminassa kuuli Skrzetuski nyt ihmisääniä ja keskustelua. Hänestä tuntui, että lammikko puhuu hänen kohtalostaan, keskustellen pääseekö hän suolle vai eikö pääse ja pääseekö hän täältä yleensä pois vai eikö pääse. Sääsket hänen päänsä päällä lauloivat yhä kimeämmin ja surullisemmin. Vesi kävi yhä syvemmäksi, pian ulottui se vyötäreille ja vihdoin aina rintaan asti. Hänen mieleensä johtui, että jos hänen nyt täytyy alkaa uida, niin hän sotkeutuu tähän tiheään verkkoon ja uppoaa.
Ja taasen hänet valtasi hillitsemätön, kiihkeä halu huutaa luokseen
Wolodyjowskia. Hän pani jo käden torveksi suunsa ympäri huutaakseen:
Michal, Michal!
Onneksi jokin armelias kaisla löi häntä kasteisella märällä töyhdöllään kasvoihin. Hän pääsi taasen tajuihinsa ja katsahti eteensä. Hiukan matkaa oikealle päin sattui hänen silmiinsä jokin kalpea valo.
Nyt hän lakkaamatta katseli tähän valoon ja käveli sitä kohden.
Yhtäkkiä huomasi hän edessänsä poikkipäin olevan avonaisen paikan vedessä ja pysähtyi. Hän hengähti taasen: siinä oli nyt joki ja sen molemmilla puolilla suo.
— No nyt minä lopetan tämän kiertämisen rantaa pitkin ja menen suoraan tuohon kulmaan, arveli hän.
Kulman molemmilla puolin näkyi kaksi kaistaletta kaislikkoa. Skrzetuski kahlasi siihen, minne oli helpompi päästä. Hetken perästä hän huomasikin olevansa oikealla tiellä. Hän katsahti nyt ympärilleen: lammikko oli jo hänen takanansa ja hän kulki eteenpäin pitkin kapeaa väylää, joka ei voinut olla muuta kuin joki.
Vesikin oli siinä kylmempää.
Hetken perästä hänet kuitenkin valtasi kauhea uupumus. Hänen jalkansa vapisivat ja silmien eteen nousi kuin musta sumu. "En jaksa enää, lähden rannalle ja panen maata", ajatteli hän. "En todella lähde eteenpäin, paneudun levolle."
Sitten hän lysähti polvilleen ja alkoi käsillään hapuilla kuivaa sammalta rannalla. Siinä olikin ikäänkuin pieni saari, keskellä kaislikkoa.
Hän istuutui saarelle, pyyhkien käsillään verisiä kasvojaan, ja hengitti raskaasti. Hetken perästä tuli hänen sieraimiinsa savun käry. Kääntyen rantaa kohti hän huomasikin sadan askeleen päässä tulen ja sen ympärillä miehiä.
Tuli loimotti aivan vastapäätä häntä ja kun tuuli taivutti kaisloja, saattoi hän selvästi nähdä kaikki mitä ympärillä tapahtui. Heti ensi silmäyksellä huomasi hän nyt, että miehet olivat tatarilaisia hevospaimenia, jotka aterioivat tulen ääressä.
Äkkiä valtasi hänet kauhea nälän tunne. Edellisenä aamuna olihan syönyt kappaleen hevosen lihaa, josta ei edes kaksikuukautinen sudenpenikka olisi saanut tarpeekseen. Siitä asti ei hän ollut ottanut mitään suuhunsa.
Hän alkoi nyt repiä ylös ympärillään kasvavia ruohoja ja imeskellä niiden mehua. Siten hän sammutti sekä nälkänsä että janonsa, sillä janokin vaivasi häntä.
Samalla katseli hän kaiken aikaa nuotiolle päin, joka sammumistaan sammui. Miehet sen ääressä peittyivät ikäänkuin sumuun ja näyttivät häviävän.
— Oh, uni minun on, nukun tähän mättäälle, mietti Skrzetuski.
Mutta nuotion ääressäpä nyt alkoi havaita liikettä. Hevospaimenet nousivat, pian kuului Skrzetuskin korviin huutoja; losh! losh! Niihin vastasivat hevoset lyhyellä hirnunnalla. Nuotion ympäristö tyhjeni ja tuli sammui. Hetken ajan vain kuuli Skrzetuski vielä vihellystä ja kavioiden kumeaa töminää kostealla niityllä.
Hän ei voinut käsittää miksi hevospaimenet ratsastavat pois. Samassa hän huomasi, että kaislain töyhdöt ja siemenlakit ikäänkuin olisivat vaalenneet. Veden kiilto on toisenlainen kuin äsken, ikäänkuin nyt olisi kuutamo ja ilman verhoaa kevyt sumu.
Hän katsahti ympärilleen: aamu jo sarasti. Koko yö oli häneltä mennyt lammen rannan kiertämiseen ennenkuin hän pääsi joelle ja suolle.
Hän oli siis tuskin matkansa alussa. Nyt täytyi hänen päivän aikana kahlata jokea pitkin ja päästä vihollisleirien läpi.
Aamuruskon valo ilmassa kävi yhä voimakkaammaksi. Itäinen taivaanranta vetäytyi vaalean vihertäväksi.
Skrzetuski lähti nyt ruohosaareltaan uudelleen suolle ja saapui pian rannalle. Hän nosti päänsä ylös kaislikosta ja näki noin viidensadan askeleen päässä tatarilaisen vartiopaikan. Muuten oli niitty aivan tyhjä, vain nuotio valaisi jonkun verran ympäristöään, hehkuen sammuvalla liekillä. Skrzetuski päätti ryömiä sitä kohden korkeitten ruohojen lomitse, joiden joukossa siellä täällä kasvoi kaislaa.
Saavuttuaan paikalle hän tarkasteli, eikö löytäisi ruoanjätteitä. Hän tapasikin kalvetuita lampaanluita, joissa vielä oli suonien ja rasvan jätteitä sekä paistettuja nauriita, jotka olivat unohtuneet lämpimään tuhkaan. Ahneesti kuin villi peto kävi hän niiden kimppuun ja söi kunnes huomasi, että vartiot hänen kulkemansa tien varrella alkavat lähetä, palaten leirilleen tätä samaa niittyä pitkin.
Silloin hän kääntyi takaisin entistä tietään ja katosi muutaman minuutin päästä kaislaseinämän taakse. Saavuttuaan ruohosaarellensa hän äänettömästi paneutui sinne maata. Vartiat ennättivät sillaikaa kulkea ohitse. Heti heidän mentyään alkoi Skrzetuski taasen kalvaa luita, jotka hän oli ottanut mukaansa, ne vain rutisivat hänen leukojensa välissä, jotka olivat voimakkaat kuin suden leuat. Kalvamalla irti rasvan ja suonet, imemällä ytimen ja nakertelemalla itse luuta hän sai ensimäisen nälkänsä sammutetuksi. Tällaista aamuateriaa ei hän ollutkaan pitkään aikaan nauttinut Zbarazissa.
Nyt hän tunsi, että hänen voimansa olivat palanneet. Ravinto ja nouseva huomen olivat vahvistaneet häntä. Päivä valkeni valkenemistaan. Itäinen taivaanranta vetäytyi vihertävästä ruusunkarvaiseksi ja kultaiseksi. Aamun viileys tosin vielä kiusasi ritaria, mutta häntä lohdutti kuitenkin samalla tieto, että aurinko pian tulee lämmittämään hänen vaivaantunutta ruumistaan. Hän otti tarkan selon siitä missä hän on. Hänen saarensa oli tarpeeksi iso, tosin hiukan lyhyt, mutta sensijaan niin leveä, että kaksi miestä helposti olisi saattanut levätä siinä. Sen ympärillä seisoi muurina kaislikko, peittäen sen täydelleen ihmisten katseilta.
— Täältä eivät minua löydä, tuumi Skrzetuski, — paitsi jos lähtevät kalastamaan kaislikkoon. Mutta siellä ei ole kaloja, sillä ne ovat kuolleet kalman katkuun. Täällä minä lepään ja mietin, mitä sitten on tehtävä.
Ja hän alkoi miettiä, mennäkö eteenpäin jokea pitkin, vai eikö. Vihdoin hän päätti lähteä liikkeelle siinä tapauksessa, että alkaa tuulla ja kaislikko rupeaa häälymään. Päinvastaisessa tapauksessa hänen liikuntansa ja sen synnyttämä häly voisivat hänet ilmaista, varsinkin, kun hänen todennäköisesti täytyy kulkea hyvin likeltä leiriä.
— Jumalan kiitos, että tähän asti olen säilynyt elävänä, kuiskasi hän hiljaa.
Hän nosti silmänsä taivasta kohden ja ajatukset liitivät puolalaisten valleille. Linna näkyi tänne selvästi, varsinkin, kun nousevan auringon ensimäiset säteet sitä valaisivat. Ehkäpä tornista joku paraikaa katselee lammikolta ja kaislikkoa kohden. Ja varmaan Wolodyjowski ja Zagloba kaiken päivää valleilta tarkastavat, ettei hän vain jo riipu jonkun hyökkäystornin katossa.
Mutta eivätpä näekään, ajatteli Skrzetuski ja suloinen pelastumisen ilo täytti hänen rintansa. Eivätpä saakaan nähdä, toisti hän muutamaan kertaan. Vähän matkaa olen vasta kulkenut, mutta kuljettava sekin oli. Jumala auttaa minua eteenpäinkin.
Mielikuvituksessaan oli hän jo vihollisleirin takana, metsissä, joissa kuninkaalliset sotajoukot majailevat. Väkeä oli koolla koko maasta, husaareja, jalkaväkeä, vierasmaalaisia rykmenttejä — maa aivan huojuu miesten, ratsujen ja tykkien painon alla, ja keskellä tuota muurahaispesää on itse kuningas. Sitten näki Skrzetuski äärettömän taistelun, tuhotun vihollisleirin, ruhtinaan kiitämässä ruumiskasojen yli. Hänen ratsujoukkonsa ja heidän tervehdyksensä ruhtinaalle…! Ritarin rasittuneet ja ajettuneet silmät sulkeutuivat ylenmääräisen valon häikäiseminä ja pää taipui ajatusten painosta. Hän joutui jonkin suloisen voimattomuuden valtaan, heittäytyi lopuksi maahan pitkin pituuttaan ja nukahti.
Kaislikko humisi, aurinko kieriskeli ylös taivaan laelle, lämmittäen ritaria palavalla katseellaan ja kuivaten hänen kastuneet vaatteensa. Hän nukkui sikeästi, liikkumatta. Jos joku olisi nähnyt hänet siinä makaamassa ruohosaarellaan, kasvot verissä, niin hän olisi luullut, että siinä on veden nurmelle heittämä ruumis. Kului tunti tunnin jälkeen. Skrzetuski yhä nukkui, aurinko ehti jo korkeimmalle kohdalle taivaan lakea ja kääntyi toista taivaan rantaa kohden, mutta hän yhä vain nukkui. Hänet herätti vasta hevosten kimeä hirnunta laitumelta ja hevospaimenien äänekkäät huudot, kun he kepeillänsä kurittivat lauman oriita.
Skrzetuski hieroi silmiänsä, katseli ympärilleen ja muisti jo missähän on. Hän nosti katseensa. Iltaruskon punaamalla läntisellä taivaalla vilkkuivat tähdet: hän oli nukkunut koko päivän.
Skrzetuski ei kuitenkaan tuntenut olevansa entistä levänneempi tai voimakkaampi. Joka paikkaa hänessä särki, mutta hän ajatteli kuitenkin, että uusi ponnistus ehkä palauttaa virkeyden hänen ruumiiseensa, astuen veteen hän siis viivyttelemättä lähti jatkamaan matkaansa.
Nyt kävi hän kaislikon syrjää läpi avonaisen veden, jotta ei hälyllään kääntäisi puoleensa hevospaimenien huomiota rannalla. Viimeiset auringonsäteet olivat sammuneet ja pimeys lepäsi syvänä mailla eikä se vieläkään ollut tullut esiin metsien takaa. Paikoittain oli vesi niin syvää, että Skrzetuski kadotti pohjan jalkojen alta ja oli pakoitettu uiden kulkemaan eteenpäin. Se tuntui raskaalta, sillä hänhän oli täysissä vaatteissa ja oli uitava vastavirtaa. Vaikka joen juoksu olikin hidas, veti se kuitenkin häntä takaisin lammikkoja kohden. Mutta sensijaan eivät tarkimmatkaan tatarilaissilmät saattaneet huomata hänen päätään, sen soluessa pitkin tummaa kaislikkoseinää. Hän liikkuikin siitä syystä jokseenkin rohkeasti, milloin uiden, milloin — ja enimmäkseen — kahlaten, jolloin vesi ulottui vyötärille, tai kainaloihin asti. Vihdoin pääsi hän paikalle, josta hänen silmänsä näkivät molemmin puolin jokea tuhansia valoja.
— Siinä nyt on vihollisten leiri, arveli hän. — Jumala minua auttakoon.
Hän kuunteli.
Puheen humina sattui hänen korviinsa. Vihollisleirit olivat todella siellä. Joen vasemmalla rannalla sijaitsi kasakkaleiri tuhansine vankkureineen ja telttoineen, oikealla tatarilaisten. Molemmista kuului melua, miesten puhetta, rumpujen ja pillien ääntä, karjan ja kamelien mylvinää, hevosten hirnuntaa ja miesten huutoja. Joki eroitti toisistaan leirit, samalla estäen riitojen ja tappelujen syntymisen, tatarit kun eivät koskaan voineet levollisina seisoa rinnan kasakkain kanssa. Joki oli tällä kohdalla leveämpi ja ehkäpä sitä tahallisestikin oli kaivamalla levennetty. Nuotiovalkeista päättäen ulottuivat vankkurijonot toisella puolella ja kaislamajat toisella muutaman kymmenen askeleen päähän rannasta. Itse rannassa taas varmaan oli vartiostoja.
Kaislikko harveni. Nähtävästi ranta vastapäätä vankkurileiriä oli soramaata. Skrzetuski liikkui vielä muutaman kymmenen askeleen eteenpäin ja pysähtyi sitten. Jokin uhkaava voima tuulahti tuosta muurahaispesästä häntä vastaan.
Sinä hetkenä tuntui hänestä siltä kuin noiden tuhansien ihmisolentojen koko valppaus ja vimma olisi ollut suunnattu häntä kohden. Ja samalla totesi hän olevansa heidän edessään täydelleen aseeton ja voimaton. Hän oli aivan yksin.
— Tuosta ei pääse läpi kukaan, ajatteli hän.
Mutta hän kulki yhä eteenpäin, sillä jokin pidättämätön, miltei sairaalloinen uteliaisuus veti häntä. Hänen teki mieli likempää katsella tuota kauheaa voimaa. Nyt äkkiä hän pysähtyi. Kaislametsä oli loppunut kuin veitsellä poikki leikattuna. Ehkäpä kaislat todella olivatkin leikatut ja käytetyt majoiksi sotamiehille. Kauempana näytti vesi veren väriseltä, siihen kun nuotioista lankesi valo.
Kaksi suurta, kirkasta liekkiä paloi aivan rannalla. Toisen ääressä istui hevosensa selässä tatari, toisen ääressä taas seisoi kasakka, kädessä pitkä keihäs. Molemmat katselivat toisiinsa ja veteen. Kauempana näkyi muita vartioita.
Nuotiot loivat veden poikki ikäänkuin tulisia siltoja. Rannalla oli riveissä pieniä veneitä, joita käytettiin lammikon vartioimiseen.
— Aivan mahdotonta, mutisi Skrzetuski.
Ja samassa valtasi hänet epätoivo. Ei ollut mahdollista kulkea eteenpäin. Eikä liioin palata. Aika vain kului hänen rämpiessään täällä soissa ja liejussa. Hän sai hengittää mädännyttä ilmaa ja kastua pintaa myöten eikä tästä kaikesta ollut muuta hyötyä kuin että hän päästyään leirien luo, joiden läpi hän oli ottanut mennäkseen, tuli siihen varmuuteen, että hänen yrityksensä on mahdottomuus.
Mutta mahdotonta oli palatakin.
Skrzetuski tiesi, että hänellä ehkä vielä on voimia rämpiä eteenpäin, mutta palata ei hän jaksa. Hänen epätoivonsa oli samalla äänetöntä vimmaa. Ensi hetkessä hänet valtasi halu nousta vedestä, kuristaa vartia ja sitten heittäytyä suuremman joukon kimppuun saadakseen surmansa.
Tuuli alkoi uudelleen humista. Kummallisesti kuiskaillen kulki se kaislikossa ja toi samalla hänen korviinsa kellojen äänen Zbarazista. Skrzetuski alkoi palavasti rukoilla, löi rintaansa ja huusi taivasta avukseen ja pelastajakseen. Hänellä oli hukkuvan voima ja epätoivoisan usko. Hän rukoili rukoilemistaan ja molemmat vihollisleirit humisivat hänen edessään uhkaavina, ikäänkuin olisivat vastanneet hänen rukouksiinsa. Mustat ja tulen punaamat varjot häälyivät kuin mitkäkin paholaislaumat helvetissä. Vartiostot seisoivat liikkumattomina, vesi joessa vieri verenkarvaisena.
— Tulet sammutetaan tietysti heti kun tulee nukkumisen aika, sanoi
Skrzetuski itsekseen ja odotti.
Kului tunti ja toinenkin. Hälinä väheni, nuotiotulet alkoivat todella verkalleen sammua. Vain kaksi vartiovalkeaa jäi ja ne loimusivat entistä kirkkaampina.
Vartioja vaihdettiin nyt ja nähtävästi oli tarkoitus, että nämä jäisivät paikalleen aamuun asti.
Skrzetuskin mieleen johtui, että hän ehkä sittenkin päivällä helpommin voi pujahtaa leirin läpi. Pian hän kuitenkin luopui tästä tuumasta. Päivällä käydään ottamassa vettä, juotetaan karjaa ja mennään uimaan. Joki on täynnä ihmisiä.
Yhtäkkiä sattui Skrzetuskin katse veneisiin. Molemmilla rannoilla oli useita kymmeniä rivissä ja kaislikko ulottui tatarilaiselta puolelta toiselle.
Skrzetuski painautui kaulaa myöten veteen ja alkoi verkalleen liikkua veneitä kohden, kaiken aikaa pitäen silmänsä kiinnitettyinä tatarilaiseen vartioon.
Puolen tunnin perästä oli hän aivan likellä ensimäistä venettä. Hän oli laatinut itselleen yksinkertaisen suunnitelman. Veneiden tylpät perät muodostivat, kohotessaan vedestä, ikäänkuin holvin, jonka läpi ihmisen pää helposti saattoi tunkeutua. Kun kaikki veneet olivat vierekkäin, niin ei tatarilainen vartia saattanut huomata päätä, joka puikkelehti niiden alla. Vaarallisempi oli kasakkapuoli, mutta ei täälläkään vartia voinut nähdä häntä, veneitten alla kun oli pimeä. Sitäpaitsi: eihän ollut muuta tietä.
Skrzetuski ei kauemmin epäröinyt, vaan alkoi pujotteleida veneiden alatse.
Hän liikkui nelinryömin, sillä vesi oli liejuista. Niin likellä hän oli rannalla seisovaa tatarilaista, että hän saattoi kuulla hänen hevosensa pärskähtelevän. Hetken perästä hän pysähtyi ja kuunteli. Onneksi olivat veneet asetetut vierekkäin. Hänen silmänsä tähtäsivät nyt kasakkavartiaan, jonka hän näki aivan kuin kämmenellään. Tämä katseli levollisena tatarilaisleiriä kohden. Skrzetuski oli jo ehtinyt viidentoista veneen alitse, kun hän yhtäkkiä kuuli rannalta, aivan läheltä, miesten askelia ja ääniä. Nopeasti hän piilottautui ja kuunteli. Krimin matkoilla oli hän oppinut tatarinkieltä ja nyt kävivät kylmät väreet pitkin ruumista, kun hän kuuli käskyn: veneeseen ja eteenpäin!
Samassa tuli hänen aivan kuuma, vaikka hän vedessä olikin. Jos nyt rannalla olijat sattuvat istuutumaan siihen veneeseen, jonka alla hän tällä hetkellä piilottelee, niin on hän auttamattomasti hukassa. Jos he taas asettuvat johonkin edessäolevista veneistä, niin hän myöskin on perikadon oma, sillä silloin jää eteen tyhjä, valaistu paikka.
Jokainen silmänräpäys tuntui hänestä tunnin pituiselta. Vihdoin kuului askelten töminää lautoja vastaan: tatarilaiset asettuivat neljänteen tai viidenteen veneeseen hänen takanaan, työnsivät sen rannasta ja alkoivat liukua lammikkoa kohden. Mutta tämä liike aikaansai sen, että kasakkavartian silmät kääntyivät veneitä kohden. Puoleen tuntiin ei Skrzetuski nyt voinut hievahtaa. Vasta kun vartio oli muutettu, alkoi hän taas liikkua eteenpäin.
Tällä tavalla pääsi hän venerivin loppuun asti. Viimeisen jälkeen alkoivat uudelleen kaislat ja ruo'ot. Saavuttuaan niiden kohdalle Skrzetuski hengästyneenä ja hiestyneenä vaipui polvilleen ja kiitti kaikesta sydämestään Jumalaa.
Nyt liikkui hän hiukan rohkeammin, käyttäen hyväkseen jokaista tuulenhenkäystä, joka pani kaislikon humisemaan. Vähänpäästä katseli hän ympärilleen. Vartioiden nuotiot alkoivat jo loitota, hämärtyä ja hiipua. Kaislikkojuova kävi yhä mustemmaksi ja tuuheammaksi, sillä rannat olivat täällä soisemmat. Vartiostot eivät enää voineet olla yhtä likellä toisiaan, leirin hälinä heikkeni. Jokin yliluonnollinen voima vahvisti ritarin jäseniä. Kaislikkojen ja ruohikkojen läpi hän rämpi, painui lätäkköihin, luisui ja nousi jälleen. Hän ei vielä uskaltanut lähteä rannalle, mutta hän tunsi melkein jo olevansa pelastettu. Kuinka kauan hän näin oli kulkenut ja kahlannut siitä ei hän ollut oikein selvillä, mutta kun hän jälleen katseli ympärilleen, niin näyttivät vartiotulet ikäänkuin kiiltäviltä pilkuilta vain ja muutaman sadan askeleen jälkeen ne täydelleen hävisivät. Kuu nousi. Yltympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Yhtäkkiä alkoi kuulua huminaa, joka oli äänekkäämpää ja vakavampaa kuin kaislikon. Skrzetuski oli ilosta huudahtamaisillaan: joen molemmin puolin kohosi metsä.
Silloin kääntyi hän rantaa kohden ja astui ulos kaislikosta. Heti kaislikon takana alkoi havumetsä. Hänen sieraimiinsa tuli selvä pihkan haju. Jossakin välkkyivät pimeästä sananjalat kuin hopeana. Skrzetuski vaipui uudestaan polvilleen, suuteli maata ja rukoili.
Hän oli pelastettu.
Sitten astui hän metsän pimeyteen, kysyen itseltään, minne hänen nyt on suunnattava kulkunsa, minne metsät hänet johtavat, missä on kuningas ja sotajoukko.
Matka ei mitenkään ollut lopussa, se ei vieläkään ollut helppo eikä vaaraton, mutta kun hän ajatteli, että hän oli päässyt ulos Zbarazista, hiipinyt vartioiden, soiden, vihollisleirien ja melkein puoli miljoonaa suuren vihollisjoukon läpi, niin hänestä tuntui, että kaikki vaarat sittenkin olivat ohitse ja että tämä metsä on selvä valtatie, joka johtaa hänet suoraan kuninkaallisen majesteetin luo.
Ja tuo nälkiintynyt, viluinen, märkä, oman verensä, punaisen rantamullan ja mustan loan tahraama raukka käveli eteenpäin ilo sydämessä ja toivoen pian saavansa toisissa oloissa ja voimakkaampana palata Zbaraziin.
— Ette enää jää nälkään ja epätoivoon, mietti hän muistellessaan tovereitaan Zbarazissa, — sillä minä tuon kuninkaan teidän luoksenne.
Ja hänen ritarillinen sydämensä iloitsi siitä, että pelastuksen hetki pian koittaisi ruhtinaalle, ylipäälliköille, sotajoukoille, Wolodyjowskille, Zagloballe ja kaikille Zbarazin saarretuille sankareille.
Metsän syvyydet avautuivat hänen eteensä, varjoillaan suojaten häntä.