SEITSEMÄS LUKU.
Toporowin linnan salissa istui eräänä iltana kolme ylimystä, pitäen salaista keskustelua suljettujen ovien takana. Muutamia kynttilöitä paloi lepattaen pöydällä, joka oli täynnä ympäristöä esittäviä karttoja. Karttaläjän joukossa nähtiin korkea mustasulkainen hattu, kaukoputki, miekka, jonka kahva oli helmillä koristettu, sekä miekan päälle heitettynä pitsipäärmeinen nenäliina ja pari hirvennahkaista hansikasta. Tuolissa, jonka käsinojat olivat hyvin korkeat, istui pöydän takana noin neljäkymmenvuotias, pienikokoinen ja hento, mutta lujarakenteinen mies. Hänen kasvonsa olivat harmaat, kellertävät ja väsyneet, hänen silmänsä olivat mustat ja päätä peitti musta ruotsalainen peruukki, jonka pitkät kiharat ulottuivat hartioille. Harvat mustat viikset, joiden kärjet olivat taivutetut ylöspäin, kaarsivat ylähuulta, alahuuli taas, samoinkuin leuka, pistivät tuntuvasti eteenpäin, antaen hänen kasvoilleen jotakin jalopeuran rohkeudesta ja uhmasta. Nuo kasvot eivät olleet kauniit, mutta poikkesivat tykkänään tavallisuudesta ja todellisuudesta. Jokin nautinnonhalun ja aistillisuuden piirre yhtyi niissä omituisella tavalla uneliaaseen turtumukseen ja kylmyyteen. Silmät olivat ikäänkuin sammuneet, mutta helposti saattoi huomata, että ne viehättymyksen, ilon tai suuttumuksen hetkenä kykenivät singauttelemaan salamoja, joita eivät kaikki katseet voineet kestää, ja samalla kuvastui niissä hyväntahtoisuus ja lempeys.
Musta puku, johon kuului atlaskauhtana ja pitsiröyhelö sekä sen alta esiin pistävät kultaiset vitjat, lisäsi osaltaan tämän omituisen ulkonäön hienostusta. Huolimatta kasvoilla ja koko olennossa ilmenevästä surumielisyydestä, vaikutti tämä ulkomuoto majesteetillisesti. Siinä olikin itse kuningas Jan Kasimir Vaasa, joka noin vuosi sitten oli tullut veljensä Wladyslawin seuraajaksi.
Vähän matkan päässä hänen takanansa istui puoleksi varjossa Lomzan starosta Hieronym Radziejowski, lyhyt, karkeatekoinen, punakka mies, jolla oli hovimiehen paksut ja hävyttömät kasvot. Vastapäätä pöydän takana katseli kolmaskin herra kyynärpäittensä nojassa ympäristöä esittäviä karttoja, tuontuostakin luoden katseen kuninkaaseen.
Hänen kasvoissansa ilmeni vähemmän majesteettisuutta, mutta miltei vielä enemmän virallista arvokkuutta kuin kuninkaan kasvoilla. Ne olivat valtiomiehen huolten ja mietiskelyn uurtamat, kylmät ja järkevät kasvot, joissa ankaruus ei häirinnyt niiden tavatonta kauneutta. Hänellä oli siniset, läpitunkevat silmät ja hänen ihonsa oli iästä huolimatta vielä hieno. Komea puolalainen puku ja ruotsalaiseen tapaan ajettu leukaparta, korkea hiustukkula otsan yläpuolella lisäsivät hänen säännöllisten, ikäänkuin kiveen veistettyjen kasvojensa arvokkuutta.
Tämä mies oli Jerzy Ossolinski, kruunun kansleri, roomalaisen valtakunnan ruhtinas, kaunopuhuja ja kaikkien Europan hovien ihailema diplomaatti, Jeremi Wisniowieckin kuuluisa vastustaja.
Hänen tavaton kykynsä oli jo aikaiseen kiinnittänyt puoleensa edellisten hallitusten huomion ja oman voimansa nojalla oli hän jo varhain kohonnut korkeimpiin virkoihin, joissa hän nyt johti koko valtiolaivan peräsintä, saman laivan, joka tällä hetkellä oli aivan likellä hajoamistaan.
Kansleri olikin kuin luotu tällaisen laivan perämieheksi. Hän oli uuttera, kestävä, viisas, kaukonäköinen mies, joka teki laskunsa monta vuotta eteenpäin. Kykyjensä nojalla olisi hän varmalla ja vakavalla kädellään saattanut johtaa jokaisen muun valtakunnan, paitsi Puolan, turvalliseen satamaan. Jokaiselle muulle valtakunnalle hän olisi voinut turvata pitkäaikaisen voiman ja sisällisen mahdin. Olisipa vain ollut kysymyksessä esimerkiksi sellaisen hallitsijan kuin Ranskan tai Espanjan kuninkaan itsevaltiaan ministerin toimi! Mutta kasvatettuna ulkomailla ja tottuneena vieraisiin esikuviin, hän kaikesta myötäsyntyneestä joustavuudestaan huolimatta ei voinut tottua Puolan voimattomaan hallitukseen eikä oppia ottamaan lukuun sen tahtoa, vaikka kaikki hänen suunnitelmansa, aikomuksensa ja ponnistuksensa aina särkyivät sirpaleiksi juuri tätä kalliota, Puolan valtakuntaa vastaan ja vaikka hän siitä syystä jo hengessä näki sen vastaisen perikadon ja itse myöhemmin oli kuoleva epätoivo sydämessä.
Hän oli nerokas teoreetikko, mutta ei osannut olla nerokas käytännön mies ja joutui sentähden ulospääsyttömään umpikujaan. Kerran eläydyttyään johonkin ajatukseen, joka hänen mielestään oli tulevaisuudessa kantava hedelmiä, hän fanaatikon itsepintaisuudella kulki sitä kohden, välittämättä siitä, että tuo ajatus, vaikka teoriassa kuinkakin onnellinen, kuitenkin olevissa olosuhteissa ja käytännössä saattoi tuottaa hirveätä tuhoa.
Tahtoessaan vahvistaa hallitusta ja valtiota, oli hän päästänyt irti hirveän kasakka-aineksen, huomaamatta, että myrsky on kääntyvä ei ainoastaan ylimystöä ja sen suurtiloja, väärinkäytöksiä ja aatelin omavaltaisuutta vastaan, vaan myöskin valtion oleellisimpia etuja.
Aroilta oli Chmielnicki noussut ja kasvanut jättiläiseksi. Puolan valtakunta oli saanut kokea Keltaisen Veden, Korsunin ja Pilawcen tappiot. Ensi työkseen oli samainen Chmielnicki liittynyt viholliseen Krimin valtakuntaan. Salama oli seurannut salamaa. Oli ollut sotaa ja taas sotaa. Ennen kaikkea olisi tuo hirveä kansanaines pitänyt kukistaa, jotta se vastaisuudessa olisi ollut kelvollinen hyödylliseen työhön, mutta kansleri oli, eläytyneenä omaan ajatukseensa, yhä hieronut rauhaa, viivytellyt ja uskonut Chmielnickiinkin.
Tapausten kulku särki hänen teoriansa. Ja päivä päivältä kävi selvemmäksi, että seuraukset kanslerin pyrkimyksistä olivat odotuksiin nähden päinvastaisessa suhteessa. Vihdoin tuli sitten Zbaraz ja todisti tämän kaiken epäämättömäksi tosiasiaksi.
Kansleria painoi vastoinkäymisten, yleisen katkeruuden ja vihan taakka.
Hän toimi nyt, niinkuin ihmiset vastoinkäymisten ja tappioiden aikana yleensä toimivat, varsinkin ihmiset, joiden usko itseensä on voimakkaampi kaikkia onnettomuuksia: hän haki syntipukkeja.
Syypää oli koko Puolan valtakunta ja kaikki säädyt, Puolan menneisyys ja koko valtiorakenne. Mutta se, joka, peläten vuoren syrjällä riippuvan kallion romahtavan alas, tahtoo vierittää sitä ylöspäin, kysymättä onko hänellä siihen voimia, se vain kiiruhtaa romahdusta. Kansleri meni vielä pitemmälle, sillä hän kutsui avuksi kauhean, rantoja hajoittavan kasakkatulvan, ajattelematta sitä, että tällainen tulva ainoastaan kykenee syömään ja murtamaan maaperää, jolla kallio lepää.
Mutta samaan aikaan kuin hän osaltaan haki syyllisiä, kääntyivät kaikkien muiden silmät häneen, katsoen häntä sodan, tappioiden ja onnettomuuksien aiheuttajaksi.
Kuningas häneen kuitenkin vielä uskoi ja uskoi sitä enemmän, kun yleinen mielipide, säästämättä kuninkaan majesteettia, syytti häntä itseäänkin kanslerin rinnalla.
Nyt istuivat he Toporowissa surullisina ja murtuneina, tietämättä mitä oikeastaan on tehtävä, sillä kuninkaalla oli vain kaksikymmentäviisi tuhatta sotamiestä. Ilmoituskapulat olivat liian myöhään pannut kiertämään ja vain osa yleisesti liikkeelle pannusta väestä oli tähän mennessä ehtinyt kokoontua. Kuka oli syypää viivytykseen ja eikö se mahdollisesti johtunut kanslerin itsepintaisesta politiikasta, se oli vastaiseksi salaisuus, jonka vain kuningas ja ministeri tiesivät. Joka tapauksessa tunsi kumpikin voimattomuutensa Chmielnickin rinnalla.
Ja mikä oli vielä pahempaa: heillä ei hänestä ollut tarkkoja tietoja. Kuninkaan leirissä ei vieläkään tiedetty, onko khani koko sotajoukkoineen Chmielnickin apuna, vai onko siellä vain Tuhaj-bej ynnä muutama tuhat ordalaista. Tämä kysymys oli tällä hetkellä kuoleman ja elämän kysymys. Yksistään Chmielnickin kanssa olisi kuningas pahimmassa tapauksessa voinut koettaa onneansa, vaikkapa kapinoitsevalla hetmanilla olisikin ollut kymmentä kertaa suuremmat voimat. Kuninkaan nimen viehätys oli nimittäin kasakoille suuriarvoinen asia, se merkitsi ehkäpä enemmänkin kuin kaikki yleisen liikkeellepanon kautta kootut, järjestymättömät ja harjaantumattomat aatelisjoukot. Mutta jos khani oli Chmielnickin rinnalla, niin oli mahdotonta mitellä voimia sellaisen ylivoiman kanssa.
Asiasta oli kyllä erilaisia tietoja, mutta kukaan ei tarkalleen tuntenut sitä. Teräväkatseinen Chmielnicki oli joukkoineen vetäytynyt kiinteästi yhteen eikä päästänyt luotaan ainoaakaan kasakkaosastoa tai tatarilaista partiomiestä, jotta kuningas ei saisi käsiinsä vankeja. Kapinallisella hetmanilla oli nimittäin päämääränä osalla joukoistaan kokonaan sulkea heikontunut Zbaraz ja sitten itse äkkiarvaamatta koko tatarilaisen ja kasakkaväkensä kanssa ilmestyä kuninkaan eteen, saartaa hänet ja jättää hänet khanin käsiin.
Ei siis syyttä levännyt pilvi kuninkaan kasvoilla, sillä eihän majesteetti toki saata tuntea suurempaa tuskaa kuin tietäessään oman heikkoutensa. Jan Kasimir istui hervottomasti leväten nojatuolin selkää vastaan. Nyt päästi hän kätensä vaipumaan pöydälle ja sanoi, viitaten karttoihin:
— Ei siitä mitään tule, ei mitään. Ette te saa käsiinne vankeja.
— Minultakin on toivo mennyt.
— Ovatko tiedustelijat palanneet?
— Ovat, mutta tuomatta mitään tietoja.
— Eikö ainoatakaan vankia?
— Vain talonpoikia ympäristöstä, jotka eivät mitään tiedä?
— Onko herra Pelka palannut? Hän on mainio partiopäällikkö.
— Armollinen kuningas, virkkoi nojatuolistaan Lomzan starosta, — herra Pelka ei ole palannut eikä palaa, sillä hän on kaatunut.
Syntyi hetken vaitiolo. Kuningas tuijotti synkästi lepattaviin kynttilöihin ja alkoi rummuttaa käsillään pöytään.
— Ei teillä siis ole mitään neuvoa antaa, sanoi hän vihdoin.
— Ei muuta kuin: täytyy odottaa, vastasi kansleri vakavana.
Jan Kasimirin otsa vetäytyi ryppyihin.
— Odottaa, toisti hän, — nyt kun Zbarazin luona Wisniowiecki ja muut päälliköt ovat menehtymäisillään.
— Kyllä he vielä kestävät jonkun aikaa, sanoi Radziejowski huolettomana.
— Olisi parempi, että vaikenisitte, herra starosta, kun ei teillä ole mitään hyvää sanottavana.
— Kyllä minulla olisi neuvo, teidän majesteettinne.
— Mikä?
— Lähettäkää joku Zbarazin luo muka neuvottelemaan Chmielnickin kanssa. Lähetti ottaa selon, onko khani siellä omassa persoonassaan ja tuo tänne tiedon.
— Se ei ole mahdollista, sanoi kuningas, — nyt kun olemme julistaneet Chmielnickin kapinalliseksi, määränneet hänen päästään palkinnon ja antaneet zaporogilaisten ylipäällikkyyden Zabuskille. Ei ole enää meidän arvomme mukaista ryhtyä sovitteluihin Chmielnickin kanssa.
— Silloin voi toimittaa lähetin khanin luo, vastasi starosta.
Kuningas katsoi kysyvästi kansleriin, joka nosti häntä kohden siniset, ankarat silmäteränsä ja hetken mietittyään lausui:
— Neuvo olisi hyvä, mutta Chmielnicki epäilemättä pidättää lähetin ja sentähden ei yrityksestä voi koitua mitään hyötyä.
Jan Kasimir heilautti torjuen kättään.
— Me näemme, lausui hän verkalleen, — että te ette tiedä mitään keinoa. Siksi sanon oman mielipiteeni: minä käsken torvensoitolla ilmoittamaan, että on noustava ratsujen selkään ja lähden joukkoineni Zbarazia kohden. Tapahtukoon Jumalan tahto. Siellä saamme tietää, onko khani paikalla vai eikö!
Kansleri tunsi kuninkaan pidättämättömän rohkeuden eikä epäillyt, että hän on valmis panemaan lupauksensa täytäntöön. Toiselta puolen hän kokemuksesta tiesi, että jos kuningas aikoo jotakin ja on ehtinyt itsepintaisesti eläytyä aikomukseensa, niin eivät mitkään kehoitukset tai neuvot auta. Siksi ei hän heti vastustellut, vaan vieläpä kehuikin tätä tuumaa ja lausui vain, ettei kovin kiirehdittäisi. Hän selitti kuninkaalle, että voidaanhan lähteä huomenna ja ylihuomenna ja sillä aikaa ehtii saapua suotuisiakin tietoja. Jokainen päivä höllyttää rahvaan joukkoja, joihin tappiot Zbarazin luona ja tieto kuninkaan lähenemisestä ovat vaikuttaneet lamauttavasti. Kapina voi vielä sulaa kuin lumi, kun majesteetin säteet siihen lankeavat. Tarvitaan vain aikaa. Mutta kuninkaasta taas riippuu koko valtakunnan pelastus ja, vastuunalaisena Jumalan ja jälkipolvien edessä, ei hän saa panna itseään alttiiksi vaaralle, varsinkin kun onnettomuuden sattuessa Zbarazin joukot tulisivat auttamattomasti tuhotuiksi.
— Tehkää mitä tahdotte. Minun pitää huomiseksi saada vanki, joka voi antaa tietoja.
Ja taasen seurasi hiljaisuus. Akkunaan näkyi tavattoman suurena kultainen kuu, mutta huone kävi yhä pimeämmäksi, koska kynttilöiden sydämet hiipuivat karrelle.
— Paljonko kello on? kysyi kuningas.
— Kohta on puoliyö, vastasi Radziejowski.
— Minä en tänä yönä saa unta. Ratsastan ympäri leiriä ja te ratsastatte minun mukanani. Missä ovat Ubald ja Arciszewski?
— Leirissä, vastasi starosta. — Minä lähden sanomaan, että hevoset tuodaan tänne.
Hän lähti jo ovea kohden. Mutta samassa kuului eteisestä jotakin liikettä sekä hetken perästä vilkasta keskustelua ja kiireistä astuntaa. Vihdoin avautui ovi selkoselälleen ja hengästyneenä astui sisään kuninkaan uskottu hovimies Tyzenhauz.
— Armollinen kuningas, huudahti hän, — tänne on saapunut upseeri
Zbarazista.
Kuningas hypähti ylös nojatuolista, kansleri niinikään ja molemmilta pääsi kuin yhdestä suusta:
— Se on mahdotonta!
— Se on totta. Hän odottaa eteisessä.
— Päästäkää hänet sisään! huudahti kuningas, lyöden yhteen kämmenensä. — Sittenpä pääsemme epäilyksistämme. Tuokaa hänet tänne, pyhän Neitsyen nimessä.
Tyzenhauz katosi ovesta ja hetken perästä astui sisään pitkä tuntematon ihmishahmo.
— Lähemmä, hyvä herra! huudahti kuningas. — Lähemmä. Hauska nähdä teidät täällä.
Upseeri tuli aivan pöydän luo ja hänet nähdessään hätkähtivät sekä kuningas, kansleri että Lomzan starosta hämmästyksestä. Heidän edessään seisoi hirveän näköinen mies, tai oikeammin haamu. Repaleiset rääsyt verhosivat huonosti hänen laihaa ruumistaan, hänen kasvonsa olivat sierettyneet ja lian ja veren tahrimat, silmissä paloi kuumeen kiilto, pörröinen musta leukaparta valui rinnalle, ruumiinkatku ympäröi häntä ja hänen jalkansa vapisivat niin, että hänen täytyi pitää kiinni tuolista.
Kuningas ja molemmat ylimykset katselivat häntä silmät selällään. Samassa avautui ovi ja sisään astui joukko korkeita sotilas- ja siviilihenkilöitä: kenraalit Ubald, Arciszewski, Liettuan alikansleri Sapieha, Rzeczycan starosta, Landomirin herra. Kaikki nämä asettuivat kuninkaan taakse, katsella tuijottaen uutta tulokasta. Mutta kuningas kysyi:
— Kuka sinä olet?
Repaleinen mies aukaisi suunsa ja tahtoi sanoa jotakin, mutta suonenveto alkoi nykiä häntä leuasta niin että hänen partansa värisi. Vaivoin sai hän kuiskatuksi:
— Zbarazista.
— Antakaa hänelle viiniä, sanoi joku joukosta.
Hänelle ojennettiin heti täytetty malja. Hän tyhjensi sen voimanponnistuksella. Kansleri irroitti nyt yltään viittansa ja heitti sen miehen hartioille.
— Voitko jo puhua? kysyi kuningas hetken perästä. — Voin, vastasi ritari selvemmin.
— Kuka olet?
— Jan Skrzetuski, husaariluutnantti.
— Kenen palveluksessa?
— Vojevoda Wisniowieckin. Humahdus kävi läpi salin.
— Mitä sinne kuuluu? Mitä? kysyi kuningas kuumeisesti.
— Kurjuutta… nälkää… kaikki on yhtenä ainoana hautana.
Kuningas peitti kasvonsa.
— Jeesus Natsarealainen, Jeesus Natsarealainen, sanoi hän hiljaa.
Hetken perästä alkoi hän uudelleen:
— Voitteko kauankin pitää puoltanne?
— Ruudista on puute ja vihollinen on valleilla.
— Onko sillä suuriakin joukkoja?
— Chmielnicki… ja khani kaikkine joukkoineen.
— Onko khanikin?
— On.
Seurasi syvä hiljaisuus. Läsnäolevat katselivat toisiinsa, epävarmuus kuvastui kaikkien kasvoilla.
— Kuinka te sitten olette voineet pitää puolianne? kysyi kansleri, epäilys äänessään.
Kysymyksen kuullessaan nosti Skrzetuski päänsä ikäänkuin hän olisi saanut uuden voiman, ylpeyden salama välähti hänen kasvoilleen ja hän vastasi odottamattoman lujalla äänellä:
— Kaksikymmentä rynnäkköä olemme työntäneet takaisin, kuusitoista kenttätaistelua on voitettu ja seitsemänkymmentä viisi kertaa olemme tehneet uloshyökkäyksen…
Seurasi uusi hiljaisuus.
Kuningas oikaisi itsensä pystyyn, pudisti peruukkiansa kuin leijona harjaansa, hänen keltaisille kasvoilleen nousi puna ja silmät paloivat.
— Jumal' avita, huudahti hän, — minä olen saanut tarpeekseni neuvoista, vetelehtimisestä ja viivyttelystä! Minusta on yhdentekevää, onko khani siellä vai eikö ole, onko yleisestä liikkeellepanosta koitunut väkeä tarpeeksi vai eikö, sillä olen jo kyllästynyt kaikkeen. Me lähdemme vielä tänään Zbarazia kohden.
— Zbaraziin, Zbaraziin! toisti kymmenkunta voimakasta ääntä.
Äsken saapuneen kasvot kirkastuivat kuin taivas aamuruskon tullessa.
— Armollinen kuningas ja herra, teidän majesteettinne seurassa tahdon elää ja kuolla, sanoi hän.
Nämä jalot sanat saivat kuninkaan sydämen sulamaan vahan-pehmoiseksi ja välittämättä upseerin vastenmielisestä ulkoasusta, otti kuningas hänen päänsä käsiensä väliin ja sanoi:
— Rakkaampi olet sinä minulle tällaisena kuin kaikki nuo muut atlaspuvuissaan. Pyhän Äidin nimessä: vähemmästäkin annetaan palkinnoksi starostakunta. Kuinka saattaisinkaan jättää palkitsematta, mitä olet tehnyt. Älä pane vastaan, sillä olen sinulle velkaa.
Toiset yltyivät heti kuninkaan lopetettua huutamaan:
— Uljaampaa ritaria ei ole ollut.
— Ei zbarazilaistenkaan joukossa!
— Kuolemattoman kunnian on hän saavuttanut.
— Miten te pääsitte kasakkain ja tatarien läpi itse?
— Piilottelin liejussa ja kaislikoissa, kuljin metsäteitä… usein eksyksissä… syömättä…
— Antakaa hänelle syötävää! huusi kuningas.
— Ruokaa! toistivat muut.
— Antakaa hänelle vaatteet.
— Huomenna annettakoon sinulle vaatteet ja hevonen. Mitään ei ole sinulta puuttuva.
Kaikki kehuivat, kuninkaan esimerkkiä noudattaen, ritaria. Yhtäkkiä alettiin hänelle taasen tehdä kysymyksiä, joihin hän hyvin vaivalloisesti vastasi. Sillä hänen uupumuksensa kasvoi kasvamistaan ja oikeastaan oli hän vain puoleksi valveella. Samassa tuotiin ruokaa ja huoneeseen astui kuninkaan saarnaaja, kirkkoherra Cieciszowski.
Korkeat arvohenkilöt väistyivät syrjään, sillä tämä pappi oli sangen oppinut ja kunnioitettu mies ja merkitsivät hänen sanansa kuninkaalle enemmän kuin kanslerin sanat ja saattoi hän saarnatuolista usein lausua asioita, joita toinen tuskin olisi uskaltanut valtiopäivillä sanoa. Kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen ja hänelle alettiin nyt kertoa, että Zbarazista on saapunut upseeri, että siellä ruhtinas, nälästä ja kurjuudesta huolimatta, yhä tuottaa tappioita khanille, joka on läsnä omassa persoonassaan, ja Chmielnickille, joka ei koko viime vuoden mittaan ole menettänyt niin paljon väkeä kuin nyt Zbarazissa, sekä lopuksi, että kuningas aikoo marssia avuksi, vaikka koko hänen joukkonsa tuhoutuisikin.
Kirkkoherra kuunteli kertomusta vaieten, ainoastaan huuliaan liikutellen ja katseellaan seuraten loppuun asti uupunutta upseeria, joka kaiken aikaa söi. Kuningas oli nimittäin käskenyt häntä syömään, välittämättä kaikesta mitä ympärillä tapahtui, vieläpä hän itse häntä tässä työssä vartioikin, aina vähänpäästä kohottaen pientä hopeapikariansa Skrzetuskia kohden.
— Mikä tämän upseerin nimi on? kysyi kirkkoherra vihdoin.
— Skrzetuski.
— Eihän vain Jan?
— Juuri hän.
— Vähä-Venäjän vojevodan luutnanttiko?
— Aivan niin. Kirkkoherra kohotti ryppyisiä kasvojaan ja alkoi uudelleen rukoilla sekä sanoi sitten:
— Ylistäkäämme Herran nimeä, sillä tutkimattomat ovat ne Herran tiet, joita myöten hän johtaa ihmisen onneen ja rauhaan. Minä tunnen tämän upseerin.
Skrzetuski kuuli viimeiset sanat ja käänsi vaistomaisesti silmänsä kirkkoherran kasvoja kohden. Mutta sekä kasvot ja vartalo että ääni olivat hänelle aivan vieraat.
— Siis te yksin koko sotajoukosta otitte lähteäksenne vihollisleirin läpi? kysyi häneltä kirkkoherra.
— Ennen minua lähti muuan oiva upseeri, mutta hän sai surmansa, vastasi Skrzetuski.
— Sitä suurempi on teidän ansionne, että uskalsitte lähteä hänen jälkeensä. Huomaan teidän ulkonäöstänne, että matkanne on ollut kamala. Jumala on katsonut teidän uhriinne, hyveeseenne ja nuoruuteenne ja johtanut teitä.
Yhtäkkiä kääntyi kirkkoherra Jan Kasimirin puoleen:
— Armollinen kuningas, sanoi hän, — onko teidän majesteettinne lopullisesti päättänyt lähteä pelastamaan ruhtinas-vojevodaa?
— Teidän rukouksiinne, isä, vastasi kuningas, — suljen isänmaan, sotajoukon ja itseni, sillä tiedän, että yritys on erinomaisen vaarallinen. En kuitenkaan enää voi sallia, että ruhtinas-vojevoda onnettomassa linnassa tuhoutuisi yhdessä sellaisten upseerien kanssa kuin tämä tässä edessämme.
— Jumala antakoon meille voiton! huudahti toistakymmentä ääntä.
Kirkkoherra nosti kätensä taivasta kohden ja salissa vallitsi täysi hiljaisuus kun hän lausui:
— Benedico vos, in nomine Patris, et Filii et Spiritus sancti. Siunaan teidät Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
— Amen, sanoi kuningas.
— Amen, toistivat yhtaikaa kaikkien äänet.
Rauha valautui Jan Kasimirin huolestuneille kasvoille ja vain hänen silmistään välkkyi epätavallinen loisto. Kokoontuneiden joukossa alkoi nyt käydä keskustelun hyminä läheisen sotaretken johdosta, sillä monet epäilivät vielä, voisiko kuningas heti lähteä. Hän otti kuitenkin samassa pöydältä miekkansa ja viittasi Tyzenhauzia luokseen sitomaan asetta vyölleen.
— Milloin teidän kuninkaallinen majesteettinne suvaitsee lähteä? kysyi kansleri.
— Jumala on antanut lauhkean yön, vastasi kuningas, — hevoset eivät lämpene. Herra leiripäällikkö, lisäsi hän kääntyen arvohenkilöiden puoleen, — käskekää soittaa torvea merkiksi, että on noustava ratsun selkään.
Leiripäällikkö lähti heti huoneesta Kansleri Ossolinski huomautti hiljaa, että kaikki eivät vielä ole valmiit ja että kuormat eivät voi päästä lähtemään ennen päivän koittoa. Mutta kuningas vastasi kiireisesti:
— Kenelle kuormavaunut ovat isänmaata ja majesteettia rakkaammat, hän jääköön.
Sali tyhjeni vähitellen. Jokainen kiirehti lippukuntansa luo saadakseen sen lähtövalmiiksi. Huoneeseen jäivät vain kuningas, kansleri, herra Skrzetuski ja Tyzenhauz.
— Teidän majesteettinne, sanoi kirkkoherra, — sen mikä teidän piti saada tietää tältä upseerilta, sen olette jo saanut tietää. Hän kaipaa virkistystä, sillä hän tuskin pysyy pystyssä. Ehkä teidän majesteettinne sallii minun ottaa hänet asuntooni viettämään siellä yönsä.
— Aivan oikein, isä, vastasi kuningas, — teidän huomautuksenne on oikea. Lähtekööt Tyzenhauz ja joku toinen häntä saattamaan, sillä yksin hän varmaan ei jaksa mennä. Lähde nyt, mies kulta, sillä paremmin kuin sinä ei kukaan ole ansainnut lepoa. Ja muista, että minä jään sinulle velkaa. Itseni voin ennen unohtaa kuin sinut.
Tyzenhauz tarttui Skrzetuskin käsivarteen ja yhdessä lähtivät he ulos. Eteisessä he kohtasivat Rzeczycan starostan, joka kävi toiselta puolen tukemaan horjuvaa ritaria. Edellä astui kirkkoherra ja hänen edessään taas lyhdyllä valoa näyttävä poikanen. Valon näyttäminen oli kuitenkin itse asiassa tarpeeton, yö kun oli yhtä kirkas kuin se oli hiljainen ja lämmin. Suuri kultainen kuu purjehti laivana Toporowin yli. Linnan pihalta kuului miesten puhetta, kuormavaunujen vikinää ja torventoitotuksia, joilla herätettiin nukkuvia. Kauempana, kirkon edustalla, jota kuu valaisi, näkyi jo jalka- ja ratsumiesryhmiä. Kylässä hirnuivat hevoset. Kuormavankkurien vitinään liittyi ketjujen kalina ja tykkien kumea jytinä. Hälinä kasvoi kasvamistaan.
— Nyt ne lähtevät liikkeelle, sanoi kirkkoherra.
— Zbaraziin… pelastamaan…, kuiskasi Skrzetuski.
Joko ilosta tai pitkällisestä rasituksesta, tai ehkä lienee syy johtunut näistä molemmista, kävi Skrzetuski äkkiä niin heikoksi, että Tyzenhauzin ja starostan piti miltei laahata häntä eteenpäin.
Suunnatessaan kulkuaan pappilaa kohden kävivät he kirkon edessä seisovien sotamiesten ohitse. Ne olivat Sapiehan lippukuntaa ja Arciszewskin jalkaväen miehiä. He seisoskelivat vielä järjestymättöminä, hajallaan tiellä.
— Antakaa tietä, huusi kirkkoherra.
— Kuka siellä tietä tarvitsee? — Zbarazista saapunut upseeri.
— Tervetuloa, tervetuloa! huusi nyt joukko ääniä. Sotamiehet väistyivät nopeasti syrjään, mutta jotkut heistä tulivat kuitenkin entistä lähemmä, saadakseen nähdä sankarin. Hämmästyneen näköisinä katselivat he hänen kurjaa hahmoaan, jota kuutamo valaisi, ja kuiskasivat kuin hölmistyneinä toisilleen:
— Zbarazista, Zbarazista.
Suurimmalla vaivalla sai kirkkoherra vihdoin Skrzetuskin pappilaan. Siellä hänet kylvetettiin ja puhdistettiin liasta ja verestä sekä pantiin nukkumaan paikkakunnan kappalaisen vuoteeseen. Pappi itse oli nimittäin jo lähtenyt marssiin valmistautuvien joukkojen luo.
Skrzetuski oli ainoastaan puoleksi tajuissaan ja kuumeeltaan ei hän heti saanut unta. Hän ei enää tietänyt, missä hän on ja mitä hänelle oli tapahtunut. Hän kuuli kyllä hälinän, kavioiden töminän, vankkurien räminän, jalkaväen astunnan, sotamiesten huudot ja torvien toitotuksen, mutta tuo kaikki suli hänen korvissaan yhdeksi ainoaksi äärettömäksi humuksi.
— Armeija lähtee, mutisi hän itsekseen.
Mutta humu loittoni, hiljeni ja häipyi vähitellen, kunnes Toporowissa vihdoin vallitsi täysi äänettömyys.
Silloin tuntui Skrzetuskista siltä kuin hän vuoteineen päivineen olisi vaipunut johonkin pohjattomaan kuiluun.