KAHDEKSAS LUKU.
Skrzetuski oli nukkunut muutamia päiviä, mutta herättyäänkään ei hän vielä ollut päässyt kuumeestaan ja kauan hän senkin jälkeen houraili, puhuen Zbarazista, ruhtinaasta, Krasnostawin starostasta, ja keskustellen herra Michalin ja Zagloban kanssa. — Herra Longinus Podbipientalle hän huusi: ei sitä tietä! Ruhtinatarta vain ei hän kertaakaan maininnut. Nähtävästi se tavaton voima, jolla hän oli kerta kaikkiaan sulkenut itseensä rakastettunsa muiston, ei pettänyt häntä edes heikkouden ja sairauden aikana. Sensijaan oli hän näkevinään edessään Rzendzianin pyöreät kasvot aivan samanlaisina kuin hän näki ne silloin, kun ruhtinas Konstantinowin taistelun jälkeen lähetti hänet lippukuntineen Zazlawiin tuhoamaan siellä mellastavia joukkoja ja Rzendzian odottamatta ilmestyi hänen yökortteeriinsa. Nuo kasvot aiheuttivat hänen ajatustensa kulussa hämmennystä, sillä hänestä tuntui, että ajan juoksu oli pysähtynyt ja ettei mikään ollut muuttunut siitä hetkestä asti. Nyt hän muka jälleen on Chomorin varrella ja nukkuu mökissä ja herättyään ratsastaa Tarnopoliin viemään lippukuntiansa… Krywonos on, jouduttuaan Konstantinowissa tuhon omaksi, paennut Chmielnickin luo. Rzendzian on tullut Huszczasta ja istuu hänen sänkynsä laidalla… Skrzetuski tahtoisi puhua ja käskeä poikaa satuloimaan hevoset, mutta hänellä ei ole siihen voimaa. Ja jälleen johtuu hänen mieleensä, että eihän hän olekaan Chomorin varrella ja että samaan aikaan tapahtui Barin valloitus. Tuskissaan lyö herra Skrzetuski omaa ruumistaan ja pimeys ottaa jälleen haltuunsa hänen aivo-raukkansa. Hän ei enää tiedä eikä näe mitään, mutta hetken perästä nousee yöstä ja kaaoksesta hänen eteensä Zbaraz, piiritys… Eikö hän siis olekaan Chomorin varrella? Ja kuitenkin istuu Rzendzian hänen vierellään, painuen hänen puoleensa. Ikkunaluukkujen sydämen-muotoisista lävistä lankeaa huoneeseen kirkas valokimppu ja tuo selvästi näkyviin poikasen huolestuneet ja myötätuntoa uhkuvat kasvot.
— Rzendzian! huutaa herra Skrzetuski äkkiä.
— Hyvä herra, huudahtaa poika vastaan ja lankeaa herransa jalkojen juureen, — minä olen tässä jo luullut, ettei herra koskaan herääkään.
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana ainoastaan kuului pojan nyyhkytys, hänen painautuessaan herransa jalkoja vastaan.
— Missä minä olen? kysyi herra Skrzetuski.
— Toporowissa. Te tulitte Zbarazista kuninkaan luo. Jumalan kiitos,
Jumalan kiitos.
— Mutta missä kuningas on?
— Hän lähti sotajoukkoineen auttamaan ruhtinasta. Jälleen seurasi hiljaisuus. Ilon kyyneleet valuivat yhä alas Rzendzianin kasvoja ja hetken perästä hän liikutuksen vallassa alkoi toistella:
— Että minä vielä näen herrani elävänä.
Sitten hän nousi ja avasi akkunaluukut sekä itse akkunan.
Aamun raikkaus virtasi tupaan ja sen mukana myös päivän kirkas valo.
Valon tullessa heräsi Skrzetuski tajuntaan.
Rzendzian istuutui sängyn jalkapäähän.
— Minäkö olen tullut Zbarazista? kysyi ritari.
— Niin olette, hyvä herra. Siihen ei ole pystynyt kukaan muu kuin te. Ja teidän tulonne johdosta juuri lähti kuningas Zbaraziin auttamaan.
— Herra Podbipienta yritti ennen minua, mutta hän sai surmansa.
— Hyvä Jumala, onko herra Podbipienta kuollut — sellainen runsaskätinen, kunnon herra! Ihanhan minä tukehdun suruun… Kuinkas he voittivat niin väkevän miehen?
— Ampuivat hänet nuolilla…
— Entä herrat Wolodyjowski ja Zagloba?
— Terveinä olivat, kun minä lähdin.
— Jumalan kiitos. Hehän ovat herran hyviä ystäviä… Mutta kirkkoherra kielsi minua puhumasta.
Rzendzian vaikeni ja hetken aikana näytti jokin ajatus pyörivän hänen päässään. Se kuvastui selvästi hänen pyöreillä kasvoillaan. Hän virkkoi:
— Armollinen herra…
— Mitä sinä tahdot?
— Kuinkas herra Podbipientan perintöjen laita mahtaakaan olla? Nähtävästi häneltä jäi paljon taloja ja kaikenlaista tavaraa. Eikö hän testamentannut mitään ystävilleen? Sillä eihän hänellä ollut omaisia?
Skrzetuski ei vastannut ja Rzendzian tunsi, ettei herra pitänyt hänen kysymyksestään. Hän sanoi nyt:
— Mutta Jumalan kiitos, että herrat Zagloba ja Wolodyjowski ovat terveinä. Pelkäsin jo, että he olivat joutuneet tatarien käsiin. Paljonhan me yhdessä olemme kokeneet vaivoja ja vastoinkäymisiä. Mutta kirkkoherra tosiaan kielsi minua puhumasta…Pelkäsin jo, etten koskaan saisi heitä nähdä, sillä orda on meitä ahdistanut niin, että jo näytti ihan toivottamalta.
— Oletko sinä siis ollut herrojen Wolodyjowskin ja Zagloban seurassa? He eivät maininneet siitä minulle mitään.
— Koska he eivät tietäneet, olenko minä hengissä vaiko kuollut.
— No, missä orda sitten niin ahdisti teitä?
— No, Ploszkirowin tuolla puolen, Zbarazin tiellä. Mehän ratsastimme kauas Jampolin taakse… Mutta kirkkoherra Cieciszowski tottakin kielsi puhumasta…
Seurasi taasen hetken äänettömyys.
— Palkitkoon teitä Jumala hyvästä tahdostanne ja vaivannäöstänne, sillä minä jo tiedän mitä varten te sinne ratsastitte. Olin siellä minäkin ennen teitä, mutta turhaan.
— Voi hyvä herra, jollei tuo kirkkoherra olisi… mutta kun hän nimenomaan sanoi: minun täytyy lähteä kuninkaan kanssa Zbaraziin, mutta pidä sinä huolta herrasta, sanoi hän, äläkä vain puhu mitään, sillä hän voi kuolla siihen paikkaan.
Skrzetuski oli jo niin menettänyt kaiken toivon, että Rzendzianin sanat eivät herättäneet hänessä toivon kipinääkään. Hän makasi hetken liikkumatta ja kysyisi taasen:
— Miten sinä jouduit kirkkoherra Cieciszowskin ja sotajoukon luo?
— Sandomirin kastellaanin puoliso, rouva Witoski minut lähetti Zamoscista ilmoittamaan herra kastellaanille, että hän tulee tapaamaan häntä, nimittäin herra kastellaania, Toporowiin. Se on urhoollinen ihminen tuo rouva ja tahtoo välttämättä jäädä sotajoukon luo, jotta ei hänen tarvitsisi erota herra kastellaanista. Minä tulin Toporowiin päivää ennen rouva Witoskia, jonka siis jo pitäisi olla täällä, mutta mitäs siitä on hyötyä, kun kastellaani taas jo ennätti lähteä kuninkaan kanssa.
— En ymmärrä kuinka sinä saatoit olla Zamoscissa, kun kerran ratsastit herra Zagloban ja herra Wolodyjowskin kanssa Jampolin tuolle puolelle. Mikset heidän kanssansa tullut Zbaraziin?
— Sentähden, nähkääs, että kun orda meitä ahdisti, ei ollut enää muuta neuvoa. Noiden molempien kintereillä kulki, kokonainen partiojoukko ja minun täytyi siis lähteä matkaani enkä pysähtynyt ennenkuin Zamoscissa.
— Onni, etteivät jääneet sille tielleen, sanoi Skrzetuski, — mutta sinua minä luulin paremmaksikin palvelijapojaksi. Oliko oikein jättää heidät sellaiseen hätään?
— Voi hyvä herra, jos me olisimmekin olleet kolmisin, niin minä tietystikään en olisi heitä jättänyt. Sydäntäni vihloi, kun minun täytyi. Mutta meitä oli neljä. Silloin he ryntäsivät tatarilaisten kimppuun ja käskivät minun pelastaa… pelastaa… Jos minä olisinkin varma, ettei ilo tapa teitä… sillä Jampolin takana me löysimme… mutta kun kirkkoherra…
Skrzetuski oli alkanut tuijottaa poikaan ja sitten räpytellä silmiään kuin unesta heräävä. Yhtäkkiä tuntui jokin hänen sisässään ikäänkuin särkyvän. Hän tuli kauhean kalpeaksi, nousi istumaan vuoteessaan ja sanoi lujalla äänellä:
— Kuka sinun kanssasi oli?
— Voi hyvä herra, huusi poika pelästyneenä, nähdessään miten ritarin kasvot olivat muuttuneet.
— Kuka oli kanssasi? huusi Skrzetuski, tarttui Rzendziania hartioihin, ravisti häntä ja teki sen kuumeen vallassa kuin rautaisin käsin.
— Kyllä minä sen nyt sanon, virkkoi Rzendzian, — tehköön kirkkoherra sitten mitä tahtoo. Neiti oli meidän kanssamme ja nyt hän on rouva Witowskin luona.
Skrzetuski ikäänkuin jähmettyi ja sulki silmänsä. Hänen päänsä painui raskaasti tyynylle.
— Apua! kirkui Rzendzian, — herra heittää henkensä! Apua! Mitä minä olenkaan tehnyt! Miksen pitänytkin suutani kiinni. Oi Jumalan tähden. Rakas herra, puhukaa. Jumalan tähden… Oikein kirkkoherra teki, kun kielsi puhumasta. Voi, herra kulta…
— Ei mitään, virkkoi vihdoin Skrzetuski. — Missä hän on?
— Jumalan kiitos, että herra virkoaa. Mutta kyllä on parempi, että nyt vaikenen. Neiti on Sandomirin kastellaanin rouvan seurassa. Pian saatte heidät nähdä. Jumalan kiitos. Älkää nyt kuolko, pian saatte nähdä heidät täällä. Me pakenimme Zamosciin ja siellä kirkkoherra jätti neidin rouva Witowskin haltuun. Säädyllisyyden vuoksi, sillä sotajoukossa on pahantekijöitä. Bohun oli säästänyt häntä, mutta olisihan hänen voinut käydä huonosti, jollei hän olisi joutunut turvaan. Paljon minulla oli vaivaa, mutta kun minä sanoin sotamiehille: hän on ruhtinas Jeremin sukulainen, niin he kohtelivat häntä kunnioituksella. Ja paljon minulle tuli kaikellaisia kustannuksia matkalla.
Skrzetuski makasi taasen liikkumattomana, mutta hänen silmänsä olivat auki ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri vakavuus: nähtävästi hän rukoili. Lopetettuaan hän yhtäkkiä nousi istualleen ja sanoi:
— Anna tänne vaatteeni ja käske satuloida hevoset.
— Mutta minne te sitten aiotte ratsastaa?
— Anna vaatteet heti paikalla.
— Kyllä kai herra tietää, että kaikellaisia juhlavaatteita nyt on yllin kyllin, kuningas kun käski antaa niitä jos kuinka paljon ja eri ylimyksetkin antoivat. Ja kolme komeaa ratsua on tallissa. Olisipa edes yksi niistä minun. Mutta parempi olisi teidän nyt kuitenkin vielä maata ja levätä, sillä voimia ei teillä ole paljon.
— Ei minua mikään vaivaa. Voin aivan hyvin istuutua hevosen selkään.
Pidä nyt kiirettä, Jumalan tähden.
— Minä tiedän, että teillä on rautainen ruumis, tapahtukoon teidän tahtonne. Mutta puolustakaa minua kirkkoherran Cieciszowskin edessä. Kas tuossa ovat vaatteet… Parempia ei saa armeenialaisilta silkkikauppiailtakaan… Pukekaa nyt yllenne, mutta minä menen sanomaan, että tuotaisiin viinilientä, sillä käskin kirkkoherran palvelijan keittää sitä teille.
Tämän sanottuaan alkoi Rzendzian häärätä aterian valmistustoimissa, mutta Skrzetuski pukeutui kuninkaan ja ylimysten lahjaksi jättämiin vaatteisiin. Hetken perästä hän tarttui poikaa olkapäihin ja pusersi häntä rintaansa vastaan, joka oli iloa tulvillaan. Poika taas kertoi hänelle juurta jaksain, kuinka hän oli Wlodawassa tavannut herra Michalin pahasti kolhiman, mutta jo hiukan tointuvan Bohunin ja kuinka hän tältä oli saanut udelluksi ruhtinattaren piilopaikan ja houkutellut käsiinsä turvanuijan. Hän kertoi, miten he olivat herra Michalin ja Zagloban kanssa menneet Waladynkan rotkoille ja, tapettuaan noita-akan ja Czeremysin, vieneet pois ruhtinattaren ja kuinka he vihdoin olivat joutuneet suuriin vaaroihin, paetessaan Burlajn joukkoja.
— Burlajnhan herra Zagloba löi kuoliaaksi, kiiruhti Skrzetuski huomauttamaan.
— Hän on aikamoinen mies, tuo herra Zagloba, vastasi Rzendzian, — en ole mokomaa vielä nähnyt, sillä yksi voi olla urhoollinen, toinen sukkela puheissaan ja kolmas aika veitikka, mutta herra Zaglobassa ovat nämä kaikki ominaisuudet yhtaikaa. Pahin oli tilamme metsissä Ploszkirowin tuolla puolen, kun orda meitä ahdisti. Herra Michal ja Zagloba jättäytyivät jälelle houkutellaksensa tatarit kimppuunsa ja pysäyttääkseen takaa-ajon, mutta minä taas kiidätin sivulle päin, Konstantinowia kohden, kiertäen Zbarazin, sillä arvelin, että tapettuaan pienen ritarin ja herra Zagloban, tatarit varmaan ajavat meitä takaa Zbarazin taholla. En tiedä, miten Jumala armossaan pelasti pienen ritarin ja herra Zagloban… Luulin heidän varmaan joutuvan surman suuhun. Minä taas jouduin pakenemaan Konstantinowista päin marssivan Chmielnickin ja tatarien välitse, jotka paraikaa kulkivat Zbarazia kohden.
— He eivät voineet tulla sinne suoraa päätä, sillä herra Kuszelhan torjui heidät. Mutta puhu pikemmin.
— Jospa minä vain olisin sen tietänyt, mutta sitä minä en voinut tietää. Ja niin minä yhdessä neidin kanssa pujottelin tatarien ja kasakoitten lomitse aivan kuin jotakin solaa myöten. Onneksi oli seutu tyhjä, niin ettemme kohdanneet ainoaa ihmistä, emme kylissä emmekä kaupungissa. Joka vain kynnelle kykeni oli näet lähtenyt tatareja pakoon. Mutta henki kurkussa minä kuljin, sillä kauhulla ajattelin, että he lopultakin voisivat saada minut saarretuksi — ja siihenhän minä sitten lopulta jouduinkin.
Skrzetuski keskeytti pukeutumisensa ja kysyi:
— Kuinka niin?
— Sillä tavalla, että minä jouduin Doniecin kasakkapartion tielle, saman Doniecin, jonka sisaren, Horpynan, luona rotkossa neiti oli ollut piilossa. Onneksi tunsin hänet hyvin, sillä hän oli usein nähnyt minut Bohunin luona. Toin hänelle terveisiä sisarelta, näytin Bohunin turvanuijaa ja kerroin kaikki, miten Bohun oli lähettänyt minut hakemaan neitiä ja miten Bohun odottaa minua Wlodawan takana. Ja Doniec, Bohunin ystävä kun oli ja tiesi sisarensa vartioivan neitiä, uskoi minuun. Arvelin, että hän muitta mutkitta päästää minut matkalle ja vielä varustaa eväälläkin, mutta hän sanookin: siellä otetaan nyt kaikki sotajoukkoon, voit vielä joutua ljahien käsiin, jää tänne minun luokseni, sanoo hän, niin menemme yhdessä Chmielnickin luo. Leirissä on tytönkin turvallisempi olla, sillä siellä tulee Chmielnicki itse Bohunin tähden suojelemaan häntä. Kun hän tämän oli sanonut, jähmetyin kerrassaan, sillä enhän voinut panna vastaankaan. Minä siis selittämään, että Bohun odottaa häntä ja että olen pannut pääni pantiksi, että suoraa päätä saatan neidin hänen luokseen. Mutta nytpäs sanoo Doniec: me ilmoitamme asian Bohunille, älä sinä nyt lähde, siellä on ljaheja. Minä intin vastaan minkä ehdin ja hän riiteli omasta puolestaan, kunnes hän lopuksi huudahtaa: sepä kummaa, että niin pelkäät lähteä kasakkain luo — ethän vain lienekin petturi! Silloin huomasin, että nyt ei auta muu kuin yöllä lähteä pakoon, koska minua epäillään. Kylmä hiki valui pitkin ruumistani, olin jo valmistanut kaikki matkaa varten, kun herra Pelka kuninkaan sotajoukosta yöllä hyökkäsi paikalle.
— Herra Pelkako? sanoi Skrzetuski, henkeään pidätellen.
— Juuri sama mies, hän oli mainio suorittamaan vakoilutehtäviä. Tuo sama herra Pelka, joka äsken sai surmansa — Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen. Ei kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän tehdä tiedusteluretkiä ja äkkiarvaamatta pujahtaa aivan keskelle vihollista. Jollei mahdollisesti herra Wolodyjowski. No niin, herra Pelka saapui siis, löi Doniecin joukkueen niin ettei siitä jäänyt jälelle ainoaa sorkkaa ja otti vangiksi itse Doniecin. Pari viikkoa sitten hänet härkien välissä revittiin kappaleiksi ja oikein se hänelle olikin. Mutta kyllä minulla oli herra Pelkastakin aika vaiva, sillä hän oli vallan kauhea naisten perään — Jumala hänen sieluansa armahtakoon! Jo minä pelkäsin, että neiti, vältettyään kasakkain pahanteon, joutuu vielä onnettomamman kohtalon alaiseksi omiensa puolelta. Minä sanoin lopulta herra Pelkalle, että neiti on ruhtinaan sukulainen, ja kun mainitsin ruhtinaamme nimen, niin silloin herra Pelka nosti lakkiansa ja sanoi olevansa valmis palvelemaan häntä. Hän alkoi heti kohdella neitiä kunnioituksella ja saattoi meidät aina Zamosciin asti kuninkaan luo. Siellä taas kirkkoherra Cieciszowski, (sangen pyhä mies, tuo kirkkoherra!) otti meidät suojaansa ja jätti neidin kastellaani Witowskin rouvan haltuun.
Skrzetuski hengähti syvään ja heittäytyi Rzendzianin kaulaan.
— Sinä olet tästä puoleen ystäväni, veljeni etkä palvelijani. Mutta lähtekäämme nyt. Koska piti kastellaanin rouvan saapua tänne?
— Viikon kuluttua minun tuloni jälkeen ja nyt on jo kulunut kymmenen päivää. Ja kahdeksan päivää olette te maannut tajuttomana.
— Lähdetään, lähdetään, toisteli Skrzetuski, — sillä minä menehdyn ilosta.
Hän ei ollut ehtinyt lopettaa lausettaan, kun ulkoa kuului kavionkapsetta ja katu ja piha samassa tulivat täyteen hevosia ja ihmisiä. Akkunaruutujen läpi huomasi herra Skrzetuski ensinnä vanhan kirkkoherra Cieciszowskin ja hänen rinnallaan herra Zagloban, Wolodyjowskin, Kuszelin ja muiden tuttavien laihtuneet kasvot. Ja heidän ympärillään karauttivat ruhtinaan punaiset rakuunat. Iloinen huuto kajahti ja hetken perästä astui joukko upseereja ja heidän etunenässään kirkkoherra tupaan.
— Zborowissa on tehty rauha, piiritys on lakkautettu! huudahti kirkkoherra.
Skrzetuski oli itsekin heti, nähdessään zbarazilaiset toverinsa, arvannut sen ja nyt hän jo oli Zagloban ja Wolodyjowskin käsissä, vastaanottaen vuoronperään molempien syleilyjä.
— Kuulimme, että olette hengissä! huusi Zagloba, — ja ilomme on sitä suurempi, kun jo näin pian näemme teidät terveenä. Me olemme vartavasten tulleet tänne luoksenne. Jan, ette tiedä, mikä kunnia teitä peittää ja mikä palkinto odottaa.
— Kuningas on osaltaan palkinnut, sanoi kirkkoherra, — mutta kuninkaiden Kuningas on teitä varten varannut vielä enemmän.
— Tiedän jo, vastasi Skrzetuski. — Jumala teitä palkitkoon.
Rzendzian on ilmaissut minulle kaikki.
— Eikä ilo tappanut teitä — sitä parempi! huusi Zagloba. — Eläköön Skrzetuski, eläköön ruhtinatar! No niin, Jan, me emme puhuneet teille hänestä halaistua sanaa, sillä emme tietäneet, onko hän hengissä. Mutta ovelasti on kuin onkin tuo poika paennut hänen kanssaan. Oi mikä kavala kettu… Ruhtinas odottaa teitä molempia. Aina Jahorlikille asti ratsastimme neitoa etsimään. Minä tapoin sen helvetin hirviön, joka häntä vartioi. Ne kaksitoista poikanaskalia ovat nyt olleet teitä paossa, mutta pian te saatte ne kiinni ja ajatte sivukin. Minulla tulee siis olemaan pojan- ja tyttärenpoikia, hyvät herrat. Rzendzian, sanoppas, olikos sinulla matkalla paljonkin vaivaa? Ajatteleppa, että minä ja herra Michal kahden pidimme puoliamme koko ordaa vastaan. Ensimäisenä ryntäsin minä kokonaisen ratsujoukon kimppuun ja kaikki tatarit piiloutuivat kaatuneitten puunrunkojen alle. Herra Michal piti hänkin hyvin puoliaan. Mutta missä on minun tytär-kultani, tuokaa tänne tytär-kultani!
— Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon, Jan, sanoi pieni ritari, yhä uudelleen ja uudelleen syleillen Skrzetuskia.
— Jumala teitä palkitkoon kaikesta, mitä olette minulle tehneet. Minulla ei riitä sanoja. Hengelläni ja verelläni en voi teitä palkita, vastasi Skrzetuski.
— Mitäs niistä! huusi Zagloba. — Rauha on tehty, huono rauha, hyvät herrat, mutta eihän muukaan auttanut. Hyvä on, että saimme jättää tuon ruttoisan Zbarazin. Nyt tulee rauhallisemmat olot, hyvät herrat. Se on meidän työtämme. Ja minun työtäni! Sillä jos Burlaj vielä eläisi, niin eipä tulisi rauhan työstä ei niin mitään. Nyt lähdemme häihin. Eteenpäin, Jan, ja pää pystyyn! Ette arvaa minkälaisen häälahjan saatte ruhtinaalta. Toisen kerran sen vielä sanon… Mutta missä hitossa tyttäreni on? Tuokaa tänne tyttäreni! Nyt ei Bohun enää saa häntä käsiinsä… Hän on liian lujissa kahleissa. Mutta missä on minun tytär-kultani?
— Minä olin juuri astumaisillani ratsun selkään lähteäkseni
Sandomirin kastellaanin rouvaa vastaan, sanoi Skrzetuski. —
Lähtekäämme nyt yhdessä, sillä minun järkeni ei enää kestä.
— Hei, hyvät herrat, lähdetään kaikki. Ei enää ole aikaa vitkastella.
— Kastellaanin rouva varmaan ei enää ole kaukana, sanoi kirkkoherra.
— Mennään, lisäsi herra Michal.
Skrzetuski oli jo ulkona ja hyppäsi hevosen selkään niin helposti ettei olisi luullut hänen olleen sairaana. Rzendzian pysytteli hänen rinnallansa, sillä hän ei mielellään tahtonut jäädä kahden kirkkoherran kanssa. Heihin liittyivät herra Michal ja Zagloba ja niin ajoivat he minkä hevoset pääsivät joukon etunenässä. Ja perässä tuli koko aatelisjoukko ja punaiset rakuunat kiitivät nekin Toporowin tietä kuin mitkäkin punaiset unikukat, joita tuuli huojuttaa.
— Hei! huusi Zagloba, pusertaen kannukset hevosen kylkiin.
He eivät vielä olleet ehtineet ratsastaa kuin toista tuhatta askelta, kun jo tienkäänteessä tuli näkyviin pitkä jono vankkureita ja vaunuja, ympärillään muutama kymmen palvelijasotamiehiä. Jotkut näistä kiidättivät heti, kun näkivät asestettuja miehiä, kysymään, keitä he olivat.
— Omaa väkeä kuninkaan sotajoukosta! huusi herra Zagloba. — Mutta keitä te olette?
— Sandomirin kastellaanin rouvan seuruetta.
Skrzetuski joutui sellaisen liikutuksen valtaan, että hän, tietämättään mitä teki, astui alas hevosen selästä ja asettui tiensyrjälle. Siinä hän paljasti päänsä ja hänen ohimoillaan virtasi hiki. Onnensa edessä vapisi ritari koko ruumiiltaan. Herra Michal hyppäsi hänkin satulasta ja tarttui horjuvaa toveriaan olkapäihin.
Heidän esimerkkiään seuraten asettuivat kaikki paljastetuin päin tien oheen ja vähitellen saapui paikalle vankkuri- ja vaunujono, alkaen solua heidän ohitsensa. Rouva Witowskin seurassa kulki kymmenkunta naista ja nämä katselivat kummissaan ritareja, käsittämättä mitä tämä sotilasprosessiooni tiensyrjässä merkitsi.
Vihdoin tulivat saattueen keskeltä näkyviin kauneimmat vaunut, upseerien silmät huomasivat heti avatuitten akkunoiden takaa vakavan harmaahapsisen naisen ja tämän vierellä ruhtinatar Kurciewiczin kauniin, suloisen pään.
— Tytär-kulta! kirkaisi Zagloba, heittäytyen suinpäin vaunuja kohden. — Tytär-kulta. Skrzetuski on täällä joukossamme… Tytär-kulta!
Seis, seis! huudettiin nyt saattueesta. Syntyi liikettä ja hälinää ja Kuszel ynnä Wolodyjowski taluttivat, tai pikemmin laahasivat Skrzetuskin vaunujen luo. Hän oli nimittäin käynyt niin heikoksi, että hän suorastaan painoi heidän käsissään. Pää riipuksissa kulkien hän tuskin pääsi käymään ja putosi polvilleen vaunujen astuimia vastaan.
Hetken perästä lepäsi ritarin väsynyt pää kuitenkin ruhtinattaren voimakkaiden, suloisten olkapäiden varassa.
Mutta Zagloba huudahti heti, huomatessaan Sandomirin rouvan hämmästyksen:
— Hän on Skrzetuski, Zbarazin sankari. Hän on tunkeutunut vihollisten lävitse, hän on pelastanut ruhtinaan ja koko valtakunnan. Jumala häntä siunatkoon. Eläkööt!
— Eläkööt! Vivant! Vivant! huusi aateli.
— Eläkööt! toistivat ruhtinaan rakuunat niin että huudot kaikuivat pitkin Toporowin kenttiä.
— Tarnopoliin ruhtinaan luo, häihin! huusi Zagloba.
— Ja nyt tyttäreni, ovat koettelemuksesi loppuneet ja Bohunia odottaa pyövelin miekka.
Kirkkoherra Cieciszowski oli kohottanut silmänsä taivasta kohden ja hänen huulensa toistivat innoitetun saarnaajan ihmeellisiä sanoja:
— He kylvivät kyynelin ja niittävät ilolla.
Skrzetuski istutettiin nyt vaunuihin ruhtinattaren viereen ja saattue ajoi eteenpäin. Oli mitä ihanin poutainen päivä, tammilehdot ja kentät suorastaan uivat auringon valossa. Alhaalla kesantopelloilla ja siitä ylempänä sekä vielä siitäkin ylempänä, aina tuolla ylhäällä sinertävässä ilmassa kylpi siellä täällä hopeisia hämähäkinverkkoja, samoja jotka myöhempään syksyllä peittävät sikäläiset kentät ikäänkuin lumella. Ympärillä vallitsi suuri rauha, vain hevoset pärskähtelivät hiljaisuudessa.
— Herra Michal, sanoi Zagloba, tullen niin likelle, että hänen satulansa jalus kosketti pienen ritarin jalusta, — aivan samalla tavalla minua kuristaa niinkuin silloin, kun herra Podbipienta — levätköön hän rauhassa! Mutta kun minä ajattelenkin, että nuo kaksi vihdoinkin ovat löytäneet toisensa, niin on minun niin hyvä olla niinkuin olisin ottanut kaksi kulausta espanjalaista viiniä… jollet nyt sinäkään joutuisi avioliiton satamaan, niin sitten vanhoilla päivillämme hoidamme heidän lapsiaan. Yleensähän ihminen aina syntyy jotakin toista varten, herra Michal, mutta me kaksi sovimme paremmin sotaan kuin naimisiin.
Pieni ritari ei vastannut, vaan alkoi entistä kiihkeämmin väännellä viiksiään.
He ratsastivat Toporowiin ja sieltä Tarnopoliin, jossa heidän oli määrä yhtyä ruhtinas Jeremiin, sieltä hänen lippukuntiensa kanssa lähteäkseen Lembergiin viettämään häitä. Matkalla kertoi Zagloba Sandomirin rouvalle mitä viime aikoina oli tapahtunut. Rouva sai tietää, että kuningas ratkaisemattomaksi jääneen verisen taistelun jälkeen Zborowin luona oli tehnyt khanin kanssa sopimuksen, joka tosin ei ollut erittäin edullinen, mutta takasi valtakunnalle ainakin joksikin aikaa rauhan. Sopimuksen mukaan jäi Chmielnicki yhä hetmaniksi ja oli hänellä oikeus äärettömistä rahvaan laumoista valita itselleen neljäkymmentä tuhatta rekisterikasakkaa, josta myönnytyksestä hän puolestaan vannoi uskollisuuden ja alamaisuuden valan Puolan kuninkaalle ja säädyille.
— Varma asia on, sanoi Zagloba, — että Chmielnickin kanssa pian jälleen syttyy sota, mutta ei hätää mitään, jos vain komentosauva ei mene meidän ruhtinaan ohi.
— Mutta kertokaappa toki Skrzetuskille kaikkein tärkein asia, virkkoi, lähemmä ratsastaen, pieni ritari.
— Aivan oikein, sanoi Zagloba, — tarkoitukseni kyllä juuri oli alkaa puhua siitä, mutta eihän tässä vielä ole ollut aikaa hengähtääkään. Tiedättekö, Jan, mitä teidän lähdettyä tapahtui: Bohun on ruhtinaan vankina.
Skrzetuski ja ruhtinatar hämmästyivät tämän odottamattoman uutisen
kuullessaan siihen määrään, että kävivät aivan sanattomiksi.
Ruhtinatar vain levitti kätensä. Hetken äänettömyyden jälkeen
Skrzetuski kysyi:
— Kuinka? Miten?
— Siinä johti asioita Jumalan sormi, vastasi Zagloba. — Jumalan sormi. Sopimus oli tehty ja me olimme juuri lähdössä tuosta saastaisesta Zbarazista. Ruhtinas lähti vielä ratsastajineen vasemmalle siivelle pitämään silmällä, ettei orda kavalasti hyökkäisi sotajoukon kimppuun, koska he usein eivät pidä sopimuksiaan. Silloin ryntääkin yhtäkkiä kolme sataa ratsumiestä ruhtinaan ratsujoukon kimppuun.
— Ainoastaan Bohun saattoi tehdä sellaista! huudahti Skrzetuski.
— Hän se juuri sen tekikin. Mutta kasakkain ei ole hyvä käydä käsiksi Zbarazin poikiin. Herra Michal saarsi heidät kädenkäänteessä ja hakkasi maahan minkä ehti, mutta Bohun, joka hänkin oli saanut häneltä kaksi lyöntiä, joutui vangiksi. Hänellä ei ole onnea herra Michalin seurassa, hänen olisi pitänyt tulla siitä vakuutetuksi, kun hän jo on koettanut sitä leikkiä kolme kertaa. Mutta, totta puhuen, hän ei myöskään muuta tahtonutkaan kuin hakea kuolemaa.
— Sittemmin kävi selville, lisäsi herra Wolodyjowski, — että Bohun oli yrittänyt välttämättömästi Waladynkan tienoilta Zbaraziin, mutta ei ehtinyt, matka kun on pitkä, ja saatuaan kuulla, että rauha jo on tehty, hän vimmoissaan menetti järkensä eikä välittänyt enää mistään.
— Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, sillä onni on huikentelevainen, sanoi Zagloba. — Bohunhan on hurjapää kasakka ja sitä hurjapäisempi, kun on epätoivoissaan. Hänen tähtensä nousi nyt kauhea kahakka meidän ja roskaväen välillä. Me luulimme jo sodan alkavan uudelleen, sillä ruhtinas oli ensimäisenä huutanut, että sopimus on rikottu. Chmielnicki kyllä tahtoi pelastaa Bohunin, mutta khani oli hänelle suutuksissaan ja sanoi: hän on häpäissyt minun sanani ja valani. Vieläpä uhkasi khani sodalla Chmielnickiäkin ja toimitti meidän ruhtinaan luo pikalähetin, joka ilmoitti Bohunin olevan yksityisen ryövärin ja pyysi, että ruhtinas ei tekisi kahakasta asiaa, vaan menettelisi Bohunin kanssa kuin rosvon ikään. Nähtävästi khanille oli pääasia, että tatarilaiset rauhassa saisivat riistää itselleen vankeja rahvaan joukosta, jota he tekivätkin siinä määrin, että nyt voi Stambulissa ostaa orjan kahdella rautanaulalla.
— Mitäs ruhtinas teki Bohunille? kysyi Skrzetuski levottomana.
— Ruhtinas oli jo käskenyt veistää häntä varten paalun, mutta sitten hän muutti päänsä ja sanoi: minä annan hänet Skrzetuskille, menetelköön hänen kanssaan miten tahtoo. Ja nyt istuu tuo kasakka Tarnopolissa, vankina kellarissa. Ja välskäri hoitaa hänen kolhittua kalloansa. Hyvä Jumala, kuinka monta kertaa henki jo on ollut lähtemäisillään siitä miehestä. Eivät koirat koskaan ole niin höyhentäneet sutta kuin me häntä. Yksistään herra Michal on häntä jo kolhinut kolme kertaa. Mutta hän on kerta kaikkiaan kova kappale, vaikka myöskin, totta puhuen, onneton mies. Hitto hänet vieköön. En minä sentään enää kanna kaunaa häntä vastaan, vaikka hän hirveästi tunki päälleni ja aivan aiheettomasti, sillä minähän monta kertaa olin juonut hänen kanssaan ja seurustellut hänen parissaan, kunnes hän nosti kätensä minun tytär-kultaani vastaan. Silloin tietysti minäkin osaltani häntä tönäisin, siellä Rozlogissa. Mutta se nyt on kuin onkin vanha asia, että maailmassa ei ole kiitollisuutta ja harvoin hyvä hyvällä palkitaan. Menköön hiiteen.
Herra Zagloba alkoi nyökytellä päätään.
— Ja mitäs te, Jan, hänelle nyt teette? kysyi hän sitten. — Sotamiehet sanovat, että teette hänestä eturatsastajan, koska hän on niin komea poika. En kuitenkaan ota oikein uskoakseni, että niin menettelisitte.
— Enkä myöskään niin tee, vastasi Skrzetuski. — Hän on sangen urhoollinen sotilas ja lisäksi onneton mies, sentähden en myöskään anna hänelle mitään alentavaa tointa.
— Jumala antakoon hänelle kaikki anteeksi, virkkoi ruhtinatar.
— Amen, lisäsi Zagloba. — Hän rukoilee kuolemaa kuin äitiään ja pyytää, että se ottaisi hänet pois. Ja varmaan hän olisi surmansa saanutkin, jollei hän olisi tullut Zbaraziin liian myöhään.
Kaikki vaikenivat, ajatellessaan ihmeellisesti vaihtelevaa onnea. Mutta kaukaa saattoi jo nähdä Grabowan, jonne retkikunnan oli määrä pysähtyä syöttämään hevosia. Grabowassa tapasivat matkailijamme suuren joukon sotamiehiä, jotka palasivat Zborowista. Sinne oli myöskin saapunut Sandomirin kastellaani herra Witowski, joka rykmenttinsä saattamana oli matkalla tapaamaan vaimoansa, ja Krasnostawin starosta, herra Przyjemski, sekä paljon aseihin kutsuttuja aatelisia, jotka nyt tätä tietä matkustivat kotiin. Grabowan herraskartanon päärakennus oli palanut, samoinkuin kaikki muutkin rakennukset, mutta kun päivä oli kaunis, tyyni ja lämmin, niin sijoittuivat kaikki tammimetsään paljaan taivaan alle. Paikalle oli tuotu myöskin melkoiset määrät ruoka- ja juomatavaraa ja palvelijat ryhtyivät heti valmistamaan illallista. Sandomirin kastellaani käski tammien alle pystyttää kymmenkunnan telttaa naisia ja korkeimpia arvohenkilöitä varten. Paikalle syntyi siten oikea leiri. Useat upseerit kokoontuivat nyt telttojen eteen, saadakseen nähdä ruhtinattaren ja Skrzetuskin. Toiset keskustelivat päättyneestä sodasta. Ne jotka olivat olleet vain Zborowissa eivätkä Zbarazissa, kyselivät ruhtinaan sotamiehiltä yksityisseikkoja piirityksestä. Kaikkialla kuului puhetta ja iloista hälinää, varsinkin kun Jumala oli antanut niin kauniin päivän.
Aatelin joukossa piti suurinta ääntä herra Zagloba, kuvaten tuhannetta kertaa, kuinka hän surmasi Burlajn. Ja Rzendzian puolestaan kertoi seikkailujaan palvelijoille, jotka hääräsivät aterian valmistuksessa. Sopivan tilaisuuden sattuessa tuli ovela poika ja vei Skrzetuskin hiukan syrjään ja lausui, nöyrästi kumartuen hänen jalkojensa juureen:
— Armollinen herra, tahtoisin pyytää suosionosoitusta.
— Vaikeahan minun olisi kieltää sinulta mitään, vastasi herra Skrzetuski, — koska minun sinua on kiittäminen siitä, että kaikki on kääntynyt parhaiten päin.
— Arvasinhan minä, sanoi poika, — että te olette miettinyt minulle palkinnon.
— Sano vain, mitä haluat.
Rzendzianin ympyriäiset kasvot synkistyivät ja hänen silmissään kiilsi viha ja vimma.
— Yhtä armoa minä pyydän: antakaa Bohun minulle!
— Bohunko? sanoi herra Skrzetuski hämmästyneenä.
— Mitä sinä hänellä?
— Minä aion, nähkääs, katsoa, ettei minun osani mene hukkaan ja että minä koron kanssa maksan, minkä hän minulle Czechrynissä teki. Arvaan, että te joka tapauksessa käskisitte tuhota hänet. Antakaa siis minun ensinnä maksaa hänelle.
Skrzetuskin kulmakarvat vetäytyivät kokoon.
— Sitä minä en salli, sanoi hän päättäväisesti.
— Jumalan tähden, mieluummin kuolen! huusi Rzendzian surkeasti.
— Sitä vartenko minä olen elänyt, että minun pitää kokea häpeää…
— Pyydä mitä tahdot, en mitään kiellä, mutta tätä minä en salli. Ajattele nyt itseäsi ja kysy vanhemmiltasikin, eikö ole suurempi synti pysyä sellaisessa päätöksessä kuin luopua siitä. Älä sinä pane omaa kättäsi Jumalan rankaisevan käden sijalle, ettet itsekin saisi osaasi siitä. Häpeä, Rzendzian. Tuo mies rukoilee Jumalalta kuolemaa ja on sitäpaitsi haavoitettu ja kahleissa. Tahtoisitko sinä todella olla hänen pyövelinsä? Häpäisisitkö vangittua tai löisitkö haavoitettua? Ethän sinä ole tatari tai murhaava kasakka. Niin kauan kuin elän, en salli sellaista, äläkä sinä puhukaan siitä minulle mitään.
Herra Janin äänessä oli niin paljon voimaa ja tahtoa, että poika heti kadotti kaiken toivon ja puheli itkevällä äänellä:
— Kun hän on terve, niin hän pitää puoliaan kahtakin sellaista vastaan kuin minä, mutta kun hän taas on kipeä, niin minä en saa kostaa hänelle. Milloin minä sitten maksan hänelle, mitä hän on minulle tehnyt?
— Jätä kosto Jumalalle, sanoi Skrzetuski.
Poika avasi suunsa, vielä sanoakseen ja kysyäkseen jotakin, mutta herra Jan kääntyi pois ja lähti astelemaan telttoja kohden, joiden eteen oli kokoontunut paljon upseereja. Heidän keskellään istui rouva Witowski ja hänen vierellään ruhtinatar. Heidän edessään, jonkun matkan päässä, seisoi herra Zagloba lakitta päin ja kuvaili Zbarazin piiritystä niille, jotka olivat olleet mukana vain Zborowissa. Kaikki kuuntelivat häntä henkeään pidätellen, kasvot liikutuksen vallassa, ja ne, jotka eivät olleet saaneet olla mukana onnettomassa linnassa, ajattelivat miltei kateudella kauhun päiviä siellä. Jan herra istuutui ruhtinattaren viereen, otti hänen kätensä ja vei sen huulilleen. Ja sitten he nojasivat toisiaan vastaan ja jäivät hiljaa istumaan. Aurinko läheni laskuaan ja verkalleen vaihtui päivä illaksi. Skrzetuski kuunteli hänkin kertomusta ikäänkuin olisi kuunnellut uutta asiaa. Herra Zagloba pisti käden pörröönsä ja hänen äänensä kajahteli yhä voimakkaampana. Upseerien veres muisto tai mielikuvitus toi heidän silmiensä eteen nuo veriset tapaukset ilmi elävinä. He näkivät silmiensä edessä ikäänkuin meren ympäröivät vallit ja vimmaiset rynnäköt, kuulivat melun ja mylvinän, kuulivat tykkien ja pyssyjen paukkeen, näkivät vallilla ruhtinaan hopeaisessa panssarissaan keskellä kuulasadetta. Elävästi tajusivat he kurjuuden ja nälän, nuo punaiset yöt, jolloin kuolema kierteli vallien yllä kuin pahaenteinen suuri lintu, Podbipientan ja Skrzetuskin lähdön. Ja he kuuntelivat kertomusta henkeä pidätellen ja välistä nostaen silmänsä ylöspäin, tai tarttuen miekan kahvaan. Mutta herra Zagloba lopetti näin:
— Yksi ainoa hauta se oli, suuri jättiläiskumpu, ja ettei Puolan valtakunnan kunnia, ritariston kukka, ruhtinas-vojevoda ja me kaikki, joita itse kasakat kutsuivat Zbarazin leijoniksi, ettemme me nyt lepää tuon kummun alla, se on hänen ansionsa.
Tämän sanottuaan osoitti herra Zagloba Skrzetuskia.
— Niin totta kuin elämme, niin on! huusivat Marek Sobieski ja herra
Przyjemski.
— Kunnia hänelle, maine ja kiitos! huudettiin voimakkain upseeriäänin. — Vivat Skrzetuski, eläköön nuori pari, eläköön sankari! huudettiin yhä lujemmin.
Innostus valtasi kaikki kokoontuneet. Toiset juoksivat hakemaan pikareita, toiset heittivät ilmaan lakkejaan. Sotamiehet alkoivat kalistella sapelejaan ja pian täytti ilman yksi ainoa yleinen huuto:
— Kunnia, kunnia! Eläköön, eläköön!
Todellisena kristillisenä ritarina painoi Skrzetuski nöyränä alas päänsä, mutta ruhtinatar nousi ja heilutti palmikoitaan, puna kohosi hänen poskilleen ja silmistä säihkyi ylpeys, sillä olihan tuo ritari tuleva hänen miehekseen ja miehen kunnia lankeaa aina yli naisen niinkuin auringon valo yli maan.
* * * * *
Vasta myöhään yöllä hajaantuivat kokoontuneet eri tahoille. Herrasväki Witowski, herra Przyjemski ja Krasnostawin starosta lähtivät rykmentteineen Toporowin taholle ja Skrzetuski ynnä ruhtinatar ja Wolodyjowskin lippukunta Tarnopoliin. Yö oli lempeä kuin päivä, tähtien parvet kimmeltivät taivaalla, kuu nousi ja verhosi hopeaan hämähäkinverkkojen peittämät kentät, sotamiehet laulelivat. Sitten nousivat niityiltä valkeat huurut, tehden seudun ikäänkuin ainoaksi jättiläisjärveksi, jota kuu valaisi.
Samanlaisena yönä oli Skrzetuski kerran lähtenyt Zbarazista ja juuri samanlaisena yönä sai hän nyt tuntea ruhtinattaren sydämen lyövän omaansa vastaan.