JÄLKILUKU.
Historiallinen murhenäytelmä ei loppunut Zbarazin eikä Zborowin luona eikä siellä liioin päättynyt edes ensimäinen näytös. Kaksi vuotta myöhemmin nousi koko kasakkakansa jälleen taisteluun valtakuntaa vastaan. Chmielnicki nousi voimakkaampana kuin koskaan ennen ja hänen kanssaan marssi kaikkien ordojen khani ja samat päälliköt, jotka olivat olleet johdossa jo Zbarazin luona: villi Tuhaj-bej, Urum-murza, Artim-Girej, Nuradyn, Galga, Amurat ja Sabagazy. Tulipalojen loimut ja ihmisten vaikerrus kävivät heidän edellänsä. Tuhannet sotamiehet täyttivät kentät ja metsät, puolen miljoonan suusta kaikui sotahuutoja ja ihmisistä tuntui, että Puolan valtakunnan viimeinen päivä oli koittanut.
Mutta myöskin Puola oli vihdoinkin herännyt turtumuksestaan ja luopunut vanhasta kanslerien ja neuvottelujen politiikasta. Vihdoinkin oli täällä käynyt selväksi, että vain miekka voi taata pitempiaikaisen rauhan. Kun siis kuningas marssi vihollistulvaa vastaan, niin oli hänellä mukanaan satatuhatta sotilasta ja aateli, lukuunottamatta kuormarenkejä ja palvelijoita.
Ketään edellisessä kerrotuista ritareista ei puuttunut puolalaisesta sotajoukosta. Mukana oli ruhtinas Jeremi Wisniowiecki koko divisionansa kanssa, ja palvelivat siinä entiseen tapaan Skrzetuski, Wolodyjowski ja vapaaehtoinen Zagloba. Mukana olivat molemmat hetmanit Potocki ja Kalinowski, jotka sitä ennen olivat lunastetut vapaiksi tatarien vankeudesta. Niinikään olivat mukana Itfon Czarniecki, joka myöhemmin voitti Ruotsin kuninkaan Kaarle Kustaan, ja herra Przyjemski, joka johti koko tykistöä, kenraali Ubald, herra Arciszewski ja Krasnostawin starosta sekä hänen veljensä Jaworowin starosta, sittemmin kuningas Juhana III, ja Pommerin vojevoda Ludwig Weycher, Marienburgin vojevoda Jakob, kruunun lipunkantaja Koniecpolski, piispat, valtakunnan arvohenkilöt ja senaattorit, sanalla sanoen koko Puola ylimmän päällikkönsä kuninkaan johdolla.
Bersesteczkon kentillä kohtasivat vihdoin nuo äärettömät joukot toisensa ja siellä taisteltiin yksi maailmanhistorian suurimpia taisteluja, taistelu, jonka maine kaikui yli silloisen Europan.
Sitä kesti kolme päivää: kahtena ensimäisenä päivänä vaappui kohtalon vaaka sinne tänne, kolmantena alkoi yleinen taistelu, joka ratkaisi voiton. Tämän taistelun alkoi ruhtinas Jeremi.
Hän oli koko vasemman siiven johdossa ja siellä hän ilman asetta ja paljain päin, niinkuin myrskytuuli ajaa, pitkin kenttää ajoi takaa niitä äärettömiä vihollisjoukkoja, joihin kuului Krimin, Nogain ja Bialogradin tatareja, Silistrian ja Rumelian turkkilaisia, urumbaaleja, janitshareja, serbialaisia, valakialaisia, perijerejä ja muita villejä sotamiehiä, koottuja Uralin vuorilta, Kaspian meren rannoilta ja Asovan meren soista aina Tonavaa myöten.
Ja niinkuin joki katoaa sitä seuraavista silmistä meren vaahtoisiin syvyyksiin, niin katosivat katsojan silmistä ruhtinaan joukot vihollismereen. Tomupilvi vain nousi tasangolle kuin mikäkin vimmainen pilvenpatsas, peittäen taistelijat.
Tämän yli-inhimillisen taistelun kulkua katselivat koko armeija ja kuningas, ja alikansleri Lesczynski nosti käsillään pyhän ristinpuun ja kohotti sen siunaten yli kiitävien joukkojen.
Samaan aikaan hyökkäsi toiselta sivulta kuninkaan armeijaa vastaan koko kasakkaleiri, luvultaan kaksisataatuhatta miestä, tykkeineen, syösten tulta kuin lohikäärme. Ennenkuin kuitenkaan kaikki joukot olivat päässeet esiin tomupilvestä, johon Wisniowieckin rykmentit olivat kadonneet, kiiti esiin uutta ratsuväkeä, ensin kymmeniä, sitten satoja, sitten tuhansia ja vihdoin kymmeniä tuhansia, lentääkseen mäenrinteille, jossa khani valiojoukkonsa ympäröimänä pysytteli.
Villit laumat pakenivat kauhun valtaamina ja epäjärjestyksessä, puolalaisten rykmenttien ajaessa niitä takaa.
Tuhannet tatarit ja kasakat jäivät peittämään taistelukenttää ja heidän joukossaan makasi sapelin kahtia lyömänä ljahien paatunut vihollinen ja kasakkain uskollinen liittolainen, villi ja miehuullinen Tuhaj-bei.
"Kauhea ruhtinas" vietti voittoa.
Mutta kuningas huomasi päällikönsilmällään ruhtinaan voiton merkityksen ja päätti yksintein tuhota ordat, ennenkuin kasakka-armeija ehtii paikalle.
Kaikki puolalaiset joukot lähtivät siis liikkeelle ja kaikki tykit paukkuivat, levittäen kuolemaa ja hämminkiä. Nyt kaatui khanin veli, uljas Amurat, rintaan ammutusta kuulasta. Orda päästi silloin tuskan huudon. Jo taistelun alussa haavoittunut khani seurasi etäämpää kauhistuneena taistelun kulkua. Tykkien ja tulen keskeltä tulivat nyt esiin herra Przyjemski ja kuningas ratsastajineen. Ja sivustalla tömisi maa taisteluun rientävän raskaan ratsujoukon askelten alla.
Silloin alkoi Islam-Girej vapista. Eikä hän kestänyt taistelua, vaan karautti pois ja hänen jälkeensä pakenivat epäjärjestyksessä kaikki ordat ja urumbaalit ja kaikki Zaporogin ratsukasakat, Silistrian turkkilaiset ja turkkilaistuneet kansat, aivan niinkuin pilvet hajoavat tuulessa.
Epätoivoon joutunut Chmielnicki ajoi nyt pakenevien luo ja rukoili khania palaamaan taisteluun. Mutta khani vain ärjyi vihasta, kun hänet näki ja käski tatariensa ottaa hänet kiinni ja sitoa hevosen selkään. Ja niin hän vei hänet mukanaan.
Nyt jäi paikalle vain kasakkaleiri. Leirin päällikkö Dziedziala ei tietänyt, miten Chmielnickin oli käynyt, mutta nähdessään tappion ja kaikkien ordojen häpeällisen paon, pysäytti hän joukkonsa, vetäytyi leireineen takaisin ja asettui Pleszowan soiseen joenmutkaan.
Silloin puhkesi taivaallakin myrsky ja ääretön sade alkoi vyöryä alas. "Jumala huuhteli maata vanhurskaan taistelun jälkeen."
Sadetta kesti muutamia päiviä ja kuninkaan sotajoukot, jotka edellisissä taisteluissa olivat väsyneet, lepäsivät nämä päivät. Tällävälin oli kasakkaleirin ympäri tehty valli ja se niinmuodoin muutettu jättiläiskokoiseksi liikkuvaksi linnoitukseksi.
Kauniin sään palattua alkoi piiritys, ihmeellisin mitä koskaan on nähty.
Satatuhatta miestä käsittävä kuninkaan armeija piiritti Dziedzialan kaksisatatuhantista armeijaa.
Kuninkaalta puuttui tykkejä, muonavaroja, ammuksia. Dziedzialalla oli äärettömät ruutivarastot, kaikenlaisia elintarpeita ja lisäksi seitsemänkymmentä raskaampaa ja kevyempää tykkiä.
Mutta kuninkaallisilla joukoilla oli etunenässään kuningas ja kasakoilta puuttui Chmielnicki.
Kuninkaallisia sotilaita elähytti lisäksi äsken saatu voitto, kasakat taas olivat epävarmoja.
Kului muutamia päiviä. Chmielnickin ja khanin palaamisesta ei enää ollut toivoa.
Silloin alettiin hieroa rauhaa. Kasakkapäälliköt tulivat kuninkaan luo, osoittivat hänelle alamaista kunniaa, pyysivät armoa, kävivät senaattorien teltoissa, kumartuivat heidän viittojensa liepeitä kohti, luvaten hankkia heille Chmielnickin vaikka maan alta ja luovuttaa hänet kuninkaalle.
Jan Kasimirin sydän ei ollut vieras säälille. Hän olisi mielellään päästänyt kotiin rahvaan ja kasakkajoukon, kunhan hänelle vain olisi luovutettu päälliköt, jotta hän saisi pidättää ne, kunnes itse Chmielnickikin olisi luovutettu.
Mutta sellainen sopimus ei ollut kasakkapäällikköjen mieleen, koska he kaikkien tekojensa tähden eivät uskaltaneet toivoa saavansa anteeksiantoa.
Rauhaa hierottaessa jatkuivat siis taistelut, epätoivoiset uloshyökkäykset ja joka päivä vuosi runsaasti puolalaista ja kasakkain verta.
Kasakat taistelivat päivällä urhoollisesti ja epätoivon vimmalla, mutta yöllä kääntyivät heidän synkät mielensä armoa rukoillen kuninkaallista leiriä kohden.
Dziedziala oli taipuvainen sovintoon ja tarjosi kuninkaalle oman päänsä pantiksi, saadakseen joukkonsa ja rahvaan pelastetuiksi.
Mutta kasakkaleirissä syttyi kapina. Toiset tahtoivat antautua, toiset puolustautua kuolemaan saakka. Kaikkien ajatukset kiersivät samaa asiaa: kuinka päästä pois leiristä.
Rohkeimmistakin se kuitenkin näytti mahdottomalta. Leiriä ympäröi joen mutka ja äärettömät suot. Puolustautua saattoi siinä vuosikausia, mutta poispääsyä varten oli vain yksi tie — kuninkaallisten sotajoukkojen läpi.
Tätä tietä ei kasakkaleirissä kukaan ajatellut.
Taistelujen keskeyttämät neuvottelut edistyivät hitaasti.
Epäjärjestykset kasakkain keskuudessa kävivät yhä tavallisemmiksi.
Erään tällaisen metelin aikana syöstiin päällikkyydestä Dziedziala ja
valittiin uusi johtaja.
Hänen nimensä valoi uutta rohkeutta kasakkain masentuneihin mieliin. Tämä nimi, jolla kuninkaallisessakin leirissä oli komea kaiku, herätti varsinkin muutamien puolalaisten upseerien mielissä jo haalistuneita muistoja entisistä kärsimyksistä ja onnettomuuksista.
Uuden päällikön nimi oli Bohun.
Jo ennestäänkin oli hänellä ollut huomattu asema kasakkain keskellä, sekä neuvotteluissa että taisteluissa. Yleinen mielipide katsoi häntä Chmielnickin seuraajaksi.
Bohun oli ensimäisenä kasakkapäälliköistä asettunut yhdessä tatarien kanssa viisikymmentuhantisen joukon etunenään. Hän oli ottanut osaa kolmipäiväiseen ratsuväen taisteluun ja vaikka Jeremi oli lyönyt sekä hänet että khanin ja ordan, niin oli hän kuitenkin kyennyt pelastamaan tuhosta suurimman osan voimiaan ja onnistunut saamaan niille turvallisen aseman. Nyt antoi leppymättömien puolue hänelle ylipäällikkyyden, luottaen siihen, että vain hän kykeni pelastamaan kasakkajoukon.
Nuori päällikkö ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sovitteluista. Hän halusi taistelua ja verenvuodatusta, vaikkapa hänen itsensä täytyisikin hukkua siihen.
Pian hän kuitenkin tuli vakuutetuksi siitä, että noilla joukoilla ei voinut ajatellakaan ase kädessä tunkeutua kuninkaallisen armeijan ruumiiden yli ja siksi tarttui hän toiseen keinoon.
Historia on säilyttänyt muiston niistä kuulumattomista ponnistuksista, jotka aikalaisten silmissä näyttivät jättiläistöiltä, ponnistuksista, joiden tarkoituksena oli pelastaa sotajoukko ja rahvas.
Bohun päätti kulkea Pleszowan pohjattomien soiden läpi, tai oikeammin hän päätti rakentaa noiden rämeiden yli sillan, jota myöten kaikki saarretut saattoivat käydä.
Ja niin alkoivat kokonaiset metsät kasakkain kirveiden iskuista kaatua ja upposivat soihin. Sinne heitettiin vankkureita, telttoja, turkkeja, viittoja, ja silta piteni kuin pitenikin joka päivä.
Näytti todella siltä, että tuolle päällikölle ei mikään ole mahdotonta.
Kuningas lykkäsi rynnistyksen myöhemmäksi, koska tahtoi säästää verta. Nähdessään jättiläistyöt, hän kuitenkin huomasi, että muuta keinoa ei ole ja käski torventoitotuksella ilmoittaa armeijalle, että sen illaksi on valmistauduttava toimintaan.
Kasakkaleirissä ei kenelläkään ollut tietoa tästä kuninkaan aikomuksesta. Silta piteni pitenemistään. Vielä yön kuluessa ja aamulla ratsasti Bohun päällikköjensä etunenässä tarkastamaan teitä.
Oli maanantai, heinäkuun 7 päivä, v. 1657. Aamu valkeni kalpeana, ikäänkuin se olisi ollut pelästyksissään, rusko idässä loimusi verisenä, aurinko nousi taivaalle punertavana ja ikäänkuin sairaana. Verinen välke valaisi vesiä ja metsiä.
Puolalaisten leiristä ajettiin hevosia laitumelle. Kasakkaleiristä kuului äsken heränneiden miesten puheensorina. Tulet sytytettiin ja alettiin valmistaa aamuateriaa. Kaikki näkivät Bohunin saattueineen lähtevän ratsastamaan. Hänen jäljessään kulki ratsuväki, jolla hänen oli tarkoitus karkoittaa Braclawin vojevoda, koska tämä piti hallussaan kasakkaleirin selkäpuolella olevaa asemaa ja tykeillään häiritsi kasakkain töitä.
Rahvas katseli Bohunin ratsastusta levollisena, vieläpä rohkaistuin mielin. Tuhannet silmät saattoivat nuorta päällikköä ja tuhansista suista kuului häntä kohti huuto: Jumala sinua siunatkoon, sinä haukka-kultamme!
Päällikkö, saattue ja ratsujoukko loittonivat verkalleen leiristä, saapuivat metsän rantaan, vilahtivat vielä kerran näkyviin aamuauringossa ja häipyivät sitten vähitellen tiheikön taakse.
Mutta heti senjälkeen huusi, tai pikemmin ulvahti jokin kauhea, läpitunkeva ääni, kasakkaleirin portilla:
— Miehet, pelastakaa itsenne!
— Päälliköt pakenevat! kuului nyt kymmenkunta ääntä.
— Päälliköt pakenevat! toistivat jo sadat ja tuhannet äänet. Ja humu tarttui väkijoukkoon ja kävi sen läpi niinkuin tuulen puhaltaessa humina leviää metsään. Ja taasen pääsi kahdestasadasta tuhannesta kurkusta kauhea huuto:
— Pelastakaa itsenne, pelastakaa!… Ljahit!… Päälliköt pakenevat!
Ihmismassat vyöryivät jo vimmaisena tulvana, tulet tallattiin, kuormat, teltat kaadettiin, aitausten seipäät lentelivät irti revittyinä, kaikki miehet tungeskelivat toisiaan vastaan mitä kauheimmassa ahdingossa. Hirvittävä pakokauhu teki kaikki mielettömiksi. Ruumisvuoret sulkivat, heti syntyessään, kaikki tiet. Astuttiin sekä huudoin että kirkunalla ruumisläjien yli, joukot vyöryivät esiin leiriaukealta, ryntäsivät telasilloille, sysäsivät toinen toisiaan suohon, hukkuvat tarttuivat suonenvedontapaisesti kiinni toisiinsa ja rukoilivat taivaalta armoa, upoten vihdoin kylmään, pohjattomaan suohon. Telasillalla syntyi taistelu siitä, kuka saisi sillä sijaa, Pleszowan vesi tuli täyteen ruumiita, historian Nemesis kosti kauheasti Beresteczkolla Pilawcen tappion.
Kamala huuto oli tunkenut nuoren päällikön korviin ja hän käsitti heti mitä oli tapahtunut. Turhaan hän kuitenkin samassa hetkessä kääntyi takaisin leiriin päin, turhaan ratsasti hän joukkojaan vastaan, kädet korotettuina taivasta kohden. Hänen äänensä hukkui tuhansien kirkunaan, pakenevien kauhea tulva tempasi hänet ratsuineen, saattueineen ja koko ratsujoukkoineen mukaansa, syösten heidät tuhoon.
Kuninkaan sotajoukot hämmästyivät itsekin, nähdessään tämän hämmingin, jota monet aluksi olivat pitäneet epätoivoisena ryntäyksenä ulos leiristä, kunnes heidän vihdoin oli täytynyt uskoa omia silmiään. Hetken perästä kuitenkin, kun hämmästys oli ehtinyt hiukan laantua, ryntäsivät kaikki lippukunnat, edes käskyä odottamatta, vihollista vastaan ja etunenässä kulki myrskytuulena rakuunalippukunta, jota johti pieni ritari, paljastettu sapeli pään päällä.
Päivästä tuli vihan, tappion ja tuomion päivä. Joka ei jäänyt jalkoihin tai hukkunut veteen, se joutui miekan uhriksi. Veri tulvi virtana niin että oli vaikeaa tuntea, verikö vai vesi jalkain alla vuotaa. Hullaantuneet joukot alkoivat silloin entistäkin suuremmassa epäjärjestyksessä tungeskella ja töniä toisiaan veteen. Kaameat metsät olivat jo ainoana teurastuspaikkana ja tappaminen ja surmaaminen kävi sitä kauheammaksi, kun nuo äärettömät joukot yhtäkkiä olivat alkaneet vimmatusti puolustaa itseään. Taistelu riehui sekä soissa että metsissä ja kentillä. Braclawin vojevoda oli katkaissut pakenevilta paluutien. Turhaan käski kuningas hillitä sotamiestensä intoa. Sääli oli vaiennut ja teurastusta jatkui yöhön asti, teurastusta, jonka kaltaista eivät vanhimmatkaan sotilaat muistaneet nähneensä ja jota muistellessa myöhemmin hiukset nousivat päässä pystyyn.
Kun vihdoin pimeys peitti maan, olivat voittajatkin kauhistuksissaan työstään. Ei laulettu Te deumia, ei ilon, vaan säälin ja murheen kyyneleet valuivat kuninkaan silmistä.
Niin loppui ensimäinen näytös sitä murhenäytelmää, jonka tekijänä oli
Chmielnicki.
Mutta Bohun ei menettänyt henkeään tänä kauheana päivänä. Toiset sanoivat hänen, huomatessaan tappion tulevan, ensimäisenä pelastaneen henkensä pakenemalla, toiset väittivät, että eräs tunnettu ritari oli hänet pelastanut. Totuuden perille ei kukaan päässyt.
Se vain oli varma, että seuraavista sodista hänen nimensä useasti sukelsi esiin kuuluisimpien kasakkapäällikköjen nimien joukossa. Jonkun kostavan käden laukaus osui häneen vasta muutama vuosi myöhemmin, mutta ei silloinkaan vielä koittanut hänen viimeinen hetkensä. Kun ruhtinas Wisniowiecki oli vaivoistaan ja ponnistuksistaan kuollut ja kun Lubnien alue irtaantui Puolan valtioruumiista, niin Bohun otti haltuunsa suurimman osan hänen maastaan. Kerrotaan, ettei hän lopulta tahtonut tunnustaa Chmielnickinkään valtaa. Silloin, kun Chmielnicki murtuneena ja oman väkensä kiroamana haki vierailta suojaa, kielsi ylpeä Bohun häneltä kaiken turvan ja oli valmis miekka kädessä puolustamaan kasakkavapauttaan.
Kerrotaan myöskin, ettei hymy enää koskaan noussut tämän omituisen miehen huulille. Hän ei asunut Lubniessa, vaan maalaistalossa, jonka hän oli rakennuttanut uudelleen ja jonka nimeksi hän oli pannut Rozlogi. Siellä kerrotaan hänen kuolleenkin.
Kansalaissotia jatkui vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen ja sitten tulivat rutto ja ruotsalainen. Tatarit vierailivat nekin miltei alinomaa Ukrainassa, ryöstäen rahvasta laumoittain orjuuteensa. Valtakunta kävi autioksi, autiona oli Ukraina. Sudet ulvoivat entisten kaupunkien raunioilla ja kerran kukoistavat maat olivat kuin suuri hautausmaa. Viha oli juurtunut sydämiin ja myrkytti siellä veljien verta.