VEDENPAISUMUS I
Historiallinen romaani
Kirj.
Henryk Sienkiewicz
Puolankielestä suomentanut
Reino Silvanto
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926.
Nimissä äännetään (suunnilleen):
c kuin suomen ts, siis: Kmicic, lue: Kmitsits; cz kuin tsh (= saksan tsch), siis: Billewicz, lue: Billewitsh; z on soinnillinen s-äänne (= venäjän 3 tai saksan s sanassa Rose); ch = h; rz äännetään kuin sh (r ei kuulu), siis: Skrzetuski, lue: Skshetuski.
JOHDANTO.
Samogitiassa eli muinoin mahtava ja laaja Billewicz-suku, joka oli Mendogien jälkeläisiä ja koko Rosienin seuduilla muita kunnioitetumpi. Korkeihin virkoihin Billewiczit eivät milloinkaan olleet kohonneet, mutta Marsin tanterilla he olivat tehneet isänmaalleen suuria palveluksia, joista olivatkin tulleet runsaasti palkituiksi. Suvun pesäpaikka, joka on säilynyt näihin saakka, on myös nimeltään Billewicze, mutta paitsi tätä he omistivat joukon muita maatiloja Rosienin ja Krakinowin seuduilla ynnä muualla. Sittemmin suku jakautui moneen haaraan, jotka katosivat toistensa näkyvistä. Koko suku kokoontui myöhemmin vain samogitialaisten asevelvollisuuskutsuntaan Rosieniin Stanyn tasangolle. Joskus he tapasivat toisensa myös liettualaisten sotalippujen alla tai maapäivillä. Rikkaita ja vaikutusvaltaisia kun olivat, täytyi itse Liettuan ja Samogitian kaikkivaltiaitten Radziwillien ottaa heidät huomioonsa.
Jan Kasimirin hallitessa oli Heraklius Billewicz, kevyen ratsuväen eversti, sukunsa päämies. Hän ei asunut sukunsa emätilalla, joka oli siihen aikaan rosienilaisen soturin Tomasz Billewiczin hallussa, vaan omisti sen sijaan Raudan läheisyydessä olevat Wodokty, Lubicz ja Mitruny nimiset maatilat, joita pikkuaatelisto ikäänkuin merenä ympäröi.
Paitsi Billewiczejä asui näillä seuduilla vain muutamia huomatuita sukuja.
Muualla, kuten Podlasiessa, asukkaat ottivat nimensä kotipaikan mukaan tai antoivat sille oman nimensä, mutta Raudassa oli toisin. Niinpä Morezissa asui Stakjaneja, jotka Stefan Batory oli koroittanut aatelissäätyyn näiden taistelussa Pinkovan luona osoittaman urhoollisuuden tähden. Wolmontowiczen hedelmällisessä kylässä asuivat Laudan pisimmät miehet, Butrymit, jotka olivat tunnettuja harvasanaisuudestaan ja raskaasta kädestään. Metsämiehinä tunnetut Domaszewiczit, jotka halki Zielonkan erämaan seurasivat karhun jälkiä aina Wilkomierziin saakka, pitivät hallussaan Droźejkin ja Mozgin maita. Gasztowtit asustivat Pacunelen kylässä ja olivat kuuluisia kauneista tyttäristään; heidän mukaansa oli kaikkia seudun kauniita naisia ruvettu sanomaan »pacunelettariksi». Vähä-Sollohubit omistivat paljon hevosia ja hyvää karjaa, ja Gosciewiczit polttivat tervaa metsissä, mikä oli aiheuttanut heille liikanimen Mustat tai Savuiset.
Vielä oli useita kyliä, useita sukuja. Muutamat näistä suvuista elävät siellä vielä nytkin, mutta suurin osa kylistä ei ole enää entisillä paikoilla, ja ihmisetkin ovat toisennimisiä. Tuli sotia, onnettomuuksia, tulipaloja, eikä taloja rakennettu aina entisten raunioille, sanalla sanoen, paljon on muuttunut. Mutta siihen aikaan vanha Lauda kukoisti, ja Laudan aatelisto oli kohonnut kuuluisuuteen, sillä se oli muutamia vuosia aikaisemmin taistellut kunniakkaasti kapinallisia kasakoita vastaan Lojowin luona Janusz Radziwillin johdolla.
Kaikki laudalaiset palvelivat vanhan Heraklius Billewiczin lippukunnassa, rikkaat kahdella hevosella, varattomat yhdellä. Yleensä se oli sotaista aatelia, joka piti ritaritöitä kunniassa. Se ei sitävastoin ymmärtänyt paljoakaan niistä asioista, joita tavallisesti käsiteltiin maapäivillä. Sen se tiesi, että kuningas asuu Varsovassa, Radziwill ja herra Hlebowicz, starosta, Samogitiassa ja herra Billewicz Wodoktyssa Laudassa. Siinä oli sille kylliksi, ja se äänesti herra Billewiczin opettamalla tavalla vakuutettuna siitä, että hän tahtoo samaa kuin herra Hlebowicz, että tämä käy käsi kädessä Radziwillin kanssa ja että Radziwill on kuninkaan oikea käsi Liettuassa ja Samogitiassa — mutta kuningas, valtakunnan puoliso, on aateliston isä.
Herra Billewicz oli muuten pikemmin Birźessä asuvan hallituksen mahtavan edustajan ystävä kuin palvelija, ja sangen kunnioitettu ystävä, sillä hänen tahtonsa mukaan äänestivät tuhannet äänet ja nousivat tuhannet miekat, ja miekka jonkun Stakjanin, Butrymin, Domaszewiczin tai Gasztowtin kädessä oli siihen aikaan maailmassa kaikkea muuta kuin leikin asia. Myöhemmin kaikki muuttui, kun herra Heraklius Billewicziä ei enää ollut olemassa.
Vuonna 1654 kuoli tämä Laudan aatelin isä ja hyväntekijä. Juuri siihen aikaan raivosi julma sota pitkin valtakunnan itäistä rajaa. Herra Billewicz ei enää lähtenyt taistelemaan, häntä estivät siitä ikä ja kuurous, mutta laudalaiset lähtivät. Kun sitten saapui sanoma, että Radziwill on lyöty Szklowin luona ja Laudan lippukunta hävitetty melkein juurta jaksain hyökkäyksessä palkattua ranskalaista jalkaväkeä vastaan, niin silloin vanha eversti sai halvauksen ja heitti henkensä.
Tämän sanoman toi muuan Michal Wolodyjowski, nuori, mutta sangen mainehikas soturi, joka oli johtanut laudalaisia herra Billewiczin sijasta. Lippukunnan jäännökset saapuivat kotiseudulle nääntyneinä, alakuloisina, nälkäisinä ja syyttäen, samoin kuin koko muu sotajoukko, suurhetmania siitä, että tämä oli, luottaen nimensä kauhuun ja voitonmaineeseen, hyökännyt kymmenen kertaa mieslukuisamman vihollisen kimppuun ja siten tuhonnut sotajoukon ja syössyt maansa onnettomuuteen.
Mutta yleisestä tyytymättömyydestä ei kohonnut ainoatakaan ääntä nuorta eversti Jerzy Michal Wolodyjowskia vastaan. Päinvastoin, ne, jotka olivat pelastuneet verilöylystä, ylistivät häntä pilviin saakka kertoen ihmeitä hänen sotataidostaan ja sankaritöistään. Laudalaisen lippukunnan jäännösten ainoa lohdutus oli muistella Wolodyjowskin johdolla suorittamiaan urotöitä: kuinka he hyökätessään vihollista vastaan tunkeutuivat sen rivien läpi kuin savun halki; kuinka he sitten syöksyivät ranskalaisten palkkasoturien kimppuun ja miekoilla silpoivat parhaimman rykmentin pahanpäiväiseksi, samalla kuin herra Wolodyjowski omalla kädellään surmasi rykmentin päällikön; kuinka he vihdoin, suljettuina neljän tulen väliin, puolustautuivat vimmatusti kaatuen joukoittain, samalla halkaisten vihollisen rivejä.
Surulla ja ylpeydellä kuuntelivat näitä kertomuksia ne laudalaiset, jotka eivät olleet palvelleet Liettuan sotajoukossa, mutta jotka kyllä olivat velvolliset saapumaan yleiseen kutsuntaan. Kaikkialla odotettiin, että maan viimeinen turva, yleinen aseihin kutsunta, pian tapahtuisi. Jo edeltäpäin oli sovittu siitä, että siinä tapauksessa herra Wolodyjowski valitaan laudalaisen lippukunnan päälliköksi, sillä vaikk'ei hän ollutkaan paikkakunnan varsinaisia asukkaita, niin paikkakunnalta ei kuitenkaan löytynyt urhoollisempaa soturia. Viimeisestä taistelusta pelastuneet kertoivat, että Wolodyjowski oli itse hetmanin hengenvaarasta pelastanut. Koko Lauda ihan kantoi häntä käsillään, ja toinen kylä riisti hänet toiselta. Eniten hänestä kiistelivät Butrymit, Domaszewiczit ja Gasztowtit, joiden luona hänen täytyi vierailla kaikkein kauimmin. Wolodyjowski puolestaan ihastui niin kovasti tähän sotaisaan aateliin, että kun Radziwillin joukkojen jäännökset vetäytyivät Birźeen, siellä edes jonkin verran toipuakseen, hän ei seurannut niitä, vaan siirryttyään kylästä kylään perusti vakituisen päämajansa Pacunelen kylään herra Pakosz Gasztowtin luo, joka oli Pacunelessa ensimmäinen.
Totta puhuen, herra Wolodyjowski ei olisi mitenkään voinutkaan ajaa Birźeen saakka, koska hän oli sairastunut pahanlaiseen kuumetautiin ja sitäpaitsi loukannut oikean kätensä Cybichowin luona. Kolme neitiä Gasztowt — noita kauneudestaan kuuluisia pacunelettaria - otti hänet hellään hoitoonsa ja päätti pyhästi parantaa niin kuuluisan ritarin. Muut aateliset, keitä vielä hengissä oli, hommasivat entisen päämiehensä herra Heraklius Billewiczin hautajaisia.
Hautajaisten jälkeen avattiin vainajan testamentti, josta näkyi, että vanha eversti oli perijättäreksi kaikelle omaisuudelleen, lukuunottamatta Lubicz-nimistä kylää, määrännyt pojantyttärensä Aleksandra Billewiczin ja holhoojaksi tälle, siksi kuin tämä naimisiin menee, Laudan koko aatelin… »joka on ollut minulle hyväntahtoinen (sanottiin testamentissa) ja palkinnut rakkauteni rakkaudella. Olkoon se orvolle tytölle samanlainen tänä turmelusten ja pahuuden aikana, jolloin kukaan ei voi pitää itseään kyllin turvattuna ihmisten mielivaltaa vastaan, ja suojelkoon orpoa minun muistoni nimessä.”
»Pitäköön holhooja silmällä, että perijättäreni saa nauttia häiritsemättä omaisuuttani, lukuunottamatta Lubiczin kylää, jonka minä lahjoitan ja testamenttaan herra Kmicicille, nuorelle orszalaiselle lipunkantajalle [ylhäinen arvonimi. Suom. huom.]. Jottei kukaan ihmettelisi minun hyväntahtoisuuttani jalosukuista Andrzej Kmiciciä kohtaan, pidän velvollisuutenani tehdä tiettäväksi, että minä hamasta lapsuudestani saakka olen saanut tuta herra Andrzejn isän veljellistä rakkautta ja ystävyyttä. Monessa sodassa me olemme yhdessä taistelleet, ja monta kertaa hän on minun henkeni pelastanut, ja kun herrat Sicinskit ilkeyden ja kateuden tähden tahtoivat ryöstää omaisuuteni, niin hän silloinkin minua auttoi. Tämä oli syynä siihen, että minä, Heraklius Billewicz, lippukunnan päällikkö, kuin myöskin suuri syntinen, joka nyt astun Jumalan ankaran tuomioistuimen eteen, neljä vuotta sitten menin mainitun herra Kmicicin, tuon orszalaisen soturin isän luo vakuuttamaan hänelle kiitollisuuttani ja ikuista ystävyyttäni. Siellä, täydessä yksimielisyydessä, me päätimme aatelisten ja kristittyjen vanhan tavan mukaan, että meidän lapsemme, hänen poikansa Andrzej ja minun pojantyttäreni Aleksandra, menisivät keskenään naimisiin synnyttääkseen jälkeläisiä Jumalalle kunniaksi ja isänmaalle hyödyksi. Tätä minä kovasti toivon ja velvoitan pojantyttäreni Aleksandran noudattamaan tässä julkilausuttua tahtoani, ei kuitenkaan siinä tapauksessa, että lipunkantaja Andrzej Kmicic tahraa mainettaan häpeällisillä teoilla ja tulee julistetuksi kunniattomaksi, mistä Jumala häntä varjelkoon. Mutta jos hän menettää perintötilansa, mikä rauhattomilla Orszan seuduilla helposti saattaa tapahtua, tai Lubiczin, menköön pojantyttäreni kuitenkin hänen kanssaan naimisiin.
»Kaikesta huolimatta, jos minun pojantyttärelleni se Jumalan armo tapahtuisi, että hän Hänen kunniakseen tahtoisi neitseellisyytensä uhrata ja pukea ylleen nunnan puvun, älköön häntä siitä estettäkö, koska Jumalan tahto ylinnä kaiken olkoon…»
Tähän tapaan herra Heraklius Billewicz määräsi omaisuudestaan ja pojantyttärensä kohtalosta, mitä kukaan sen kummemmin ei ihmetellyt. Neiti Aleksandra Billewicz tiesi jo aikoja sitten, mikä häntä odotti, ja aateli oli myös kuullut Billewiczin ja Kmicicien välisestä ystävyydestä. Sitäpaitsi ajatukset tappioitten johdosta olivat suunnatut aivan toisaalle, niin että testamentista herettiin kohta puhumasta.
Mutta Wodoktyssa puhuttiin! herkeämättä kuitenkin Kmiciceistä, tai oikeammin herra Andrzejsta, koska vanha soturi ei ollut enää elossa. Nuori Kmicic oli omine lippukuntineen ja orszalaisine vapaaehtoisineen ottanut osaa Szklowin taisteluun, mutta sitten hän oli kadonnut. Ei saattanut olettaa hänen kaatuneen, koska niin huomatun soturin kuolema ei olisi voinut jäädä huomaamatta. Orszan seuduilla Kmiciceillä oli ollut suuri vaikutusvalta, sillä he olivat omistaneet melkoisen omaisuuden, mutta nyt oli sota heiltä paljon hävittänyt. Talot ja vainiot olivat muuttuneet autioiksi, asukkaat hävinneet. Radziwillin häviön jälkeen kukaan ei tehnyt vastarintaa. Gosiewskilla, sotahetmanilla, ei ollut voimia; kruununhetmanit sotajoukkojen jäännösten kanssa taistelivat Ukrainassa eivätkä voineet auttaa, ja itse valtakunta oli kasakkasodista uupunut. Sota levisi aaltona yhä laajemmalle yli maan vain harvassa paikassa lyöden linnojen muureja vastaan, kunnes muuritkin luhistuivat, niinkuin Smolensk oli luhistunut. Smolenskin vojevodakuntaa, jossa Kmicicien maatilat sijaitsivat, pidettiin jo menetettynä. Yleisessä sekamelskassa ja hälinässä ihmiset hävisivät kuin lehdet tuuleen, eikä kukaan tiennyt, miten nuoren lipunkantajan oli käynyt.
Mutta Samogitian seudulle sota ei vielä ollut levinnyt, ja Laudan aateli toipui vähitellen Szklowin luona saamistaan vaurioista. Asukkaat eri kulmilta alkoivat kokoontua neuvottelemaan sekä valtakunnan että yksityisistä asioista. Butrymit, jotka innokkaimmin halusivat taistelemaan, arvelivat, että pitää lähteä yleiseen kongressiin Rosieniin ja sitten Gosiewskin luo kostamaan Szklowin tappio. Domaszewiczit, kuuluisat metsästäjät, tunkeutuivat halki metsien ja erämaitten aina vihollisten asemille saakka tuoden tietoja. Gosciewiczit, nuo Savuiset, savustivat nuotioilla lihaa tulevaa sotaretkeä varten. Päätettiin lähettää tottuneita ja kokeneita miehiä etsimään herra Andrzej Kmiciciä.
Tämän päätöksen tekivät vanhimmat laudalaiset Pakosz Gasztowtin ja Kassyan Butrymin, seudun molempain patriarkkain johdolla. Muu aateli, herra Billewicz-vainajan luottamuksesta hyvillään, lupasi tarkoin täyttää testamentin määräykset ja pitää Aleksandra-neidistä isällistä huolta. Sattuipa sellaisillakin seuduilla, minne sota ei vielä ollut levinnyt, riitaisuuksia ja yhteentörmäyksiä, mutta Laudan rannoilla oli kaikki hiljaista. Erimielisyyksiä ei syntynyt, eikä kukaan tunkeutunut anastamaan nuoren perijättären alueita muuttamalla rajapyykkejä tai kaatamalla rajapuiksi merkittyjä honkia, päinvastoin, jokainen kyläkunta koetti parhaansa mukaan auttaa Aleksandra-neitiä, jota yleisesti sanottiin »meidän neidiksi». Kauniit pacunelettaret lienevät muuten yhtä kärsimättömästi odotelleet nuorta herra Kmiciciä kuin Aleksandra-neiti itse.
Sillä välin saapui sanoma, että aatelin tuli kokoontua, ja Laudassa alkoi liike. Jokainen nuorukainen ja jokainen mies, jota ikä ei ollut murtanut, nousi hevosen selkään. Jan Kasimir saapui Grodnoon, jonka hän määräsi kokousten pääpaikaksi; sinne kaikki nyt matkansa suuntasivat. Ensimmäisinä läksivät harvasanaiset Butrymit liikkeelle, heidän jäljessään muut ja viimeisinä, kuten aina, Gasztowtit, joiden oli vaikea erota pacunelettaristaan. Muilta seuduilta oli aatelistoa saapunut vain vähäisen, ja maa jäi puolustajitta, mutta kuuliainen Lauda lähti miehissä liikkeelle.
Herra Wolodyjowski ei lähtenyt vielä, sillä hänen oikea kätensä ei ollut aivan terve. Talot muuttuivat autioiksi, ja harmaahapsiset vanhukset vain istua könöttivät iltaisin lieden ääressä odotellen uutisia.
Aleksandra-neiti sulkeutui suojiinsa Wodoktyssa eikä nähnyt ketään, paitsi palvelijoita ja laudalaisia holhoojiaan.