KAHDESTOISTA LUKU.
Kun herra Jan Skrzetuski serkkunsa Stanislawin ja herra Zagloban seurassa saapui vihdoin vaivalloisen matkan jälkeen laajojen erämetsäin halki Upitaan, oli herra Michal Wolodyjowski tulla mielettömäksi ilosta, sillä hän ei ollut pitkään aikaan kuullut tulijoista minkäänlaista. Jan Skrzetuskin hän luuli olevan kuninkaallisen lippukuntansa kanssa Ukrainassa.
Michal Wolodyjowski sekä syleili vieraita että puristi heidän käsiään yhä uudestaan ja uudestaan.
— Jumalan kiitos, että olemme taas yhdessä, me vanhat kalpaveikot! — sanoi hän. — Innostus kasvaa, kun näkee uskollisia ystäviä ympärillään!
— Se oli minun ajatukseni, — sanoi herra Zagloba, — sillä nuo aikoivat suoraa päätä painaa kuninkaan luo… Mutta minä sanoin, että miks'emme verestäisi vanhoja muistoja herra Wolodyjowskin kanssa? Jos Jumala suo meille samanlaisen onnen kuin taisteluissa kasakoita ja tataareja vastaan, niin kohta meillä on omallatunnollamme enemmän kuin yksi ruotsalainen.
— Jumala varmaan johti mieleenne ajatuksen, — sanoi Wolodyjowski.
— Mutta minua ihmetyttää, — sanoi Jan, — että te tiesitte jo Ujsciesta ja sodasta. Stanislaw ajoi nuolena minun luokseni, ja me läksimme tuota pikaa tänne luullen ensimmäisinä tuovamme tiedon onnettomuudesta.
— Tieto on varmaankin levinnyt juutalaisten kautta, — selitti Zagloba, — sillä ne jos kutkaan tietävät asioita ja ovat keskenään niin kuumassa kirjeenvaihdossa, että jos joku aamulla aivastaa Suur-Puolassa, niin illalla toiset hänelle jo Samogitiassa ja Ukrainassa huutavat: »terveydeksi!»
— En tiedä, kuinka tieto on tänne tullut, — sanoi Michal, — mutta kaksi päivää olemme asiasta jo tietäneet, ja mielet ovat kovasti kuohuksissa. Ensimmäisenä päivänä emme oikein ottaneet uskoaksemme, mutta toisena kukaan ei enää epäillyt… Sanonpa enemmän: sodasta ei ollut vielä tietoakaan, mutta kaikki puhuivat siitä jo, sillä ilman aikojaan oli yleisesti ruvettu ennustelemaan sen puhkeamista. Meidän ruhtinaamme, vojevoda, mahtoi myöskin odottaa sen puhkeamista ja tietää enemmän kuin muut, koska hän hääräsi tulisesti ja läksi äsken Kiejdanyyn. Hänen käskystään on sotaväkeä pestattu jo kahden kuukauden ajan. Minä olen pestannut, Stankiewicz myöskin, ja vielä muuan Kmicic, orszalainen lipunkantaja, joka kuuleman mukaan on valmiin lippukunnan kanssa jo lähtenyt Kiejdanyyn. Hän joutui ensimmäisenä meistä kaikista…
— Tunnetko sinä, Michal, ruhtinaan, Vilnon vojevodan lähemmin? — kysyi
Jan.
— Kuinka minä en tuntisi häntä, kun koko nykyisen sodan ajan olen hänen johdollaan taistellut?
— Mitä tiedät hänen suunnitelmistaan? Onko hän kunnon mies?
— Hän on etevä soturi, kenties nyt ruhtinas Jeremin kuoltua suurin sotapäällikkö koko valtakunnassa… Tosin hän on äskettäin joutunut tappiolle, mutta hänellä olikin vain kuusituhatta miestä kahdeksaakymmentätuhatta vastaan… Valtiovarainhoitaja ja Vitebskin vojevoda moittivat häntä kovasti ja sanovat, että hän hyökkäsi pienellä joukollaan monilukuisen vihollisen kimppuun vain päästäkseen jakamasta heidän kanssaan voiton kunniaa… Jumala ties, miten asian laita on… Mutta urhoollisesti hän taisteli eikä omaa henkeään säästänyt… Nähtyäni kaiken tämän sanon vain, että jos hänellä olisi väkeä ja rahaa riittävästi, niin yksikään vihollinen ei pääsisi hengissä tästä maasta. Olen vakuutettu, että hän tulee urhoollisesti sotimaan ruotsalaisia vastaan. Varmaankaan hän ei odota heitä täällä, vaan lähtee Liivinmaalle.
— Miksi niin otaksut?
— Kahdestakin syystä: ensiksikin hän tahtoo korjata mainettaan, joka on vähäisen kärsinyt, ja sitäpaitsi hän rakastaa sotaa.
— Se on totta, — puuttui herra Zagloba puheeseen. — Minä tunnen hänet, sillä olemmehan koulutovereita. Minä autoin häntä latinassa. Hän oli jo siihen aikaan innostunut sotaan ja piti enemmän minun kuin muitten seurasta, koska minuakin miekka ja ratsu miellyttivät enemmän kuin latina.
— Hän varmaankaan ei ole mikään Posenin vojevoda, vaan toista maata, — sanoi herra Stanislaw Skrzetuski.
Wolodyjowski alkoi udella Ujscien tapahtumia ja repi epätoivoissaan tukkaansa.
— Oikeassa olette, — sanoi hän, kun Stanislaw Skrzetuski oli lopettanut. — Meidän Radziwillimme ei voisi tehdä sellaista. Ylpeä hän on kuin itse saatana eikä pidä yhtäkään sukua koko maailmassa Radziwillien vertaisena, se on totta! Vastarintaa hän ei siedä ja vihaa valtiovarainhoitaja Gosiewskia siksi, ettei tämä tanssi hänen pillinsä mukaan. Hän on myöskin suutuksissaan kuninkaalle, joka ei heti antanut hänelle Liettuan hetmanin sauvaa… Kaikki tämä on totta, samoinkuin sekin, että hän mieluummin harhailee kalvinistisissa opeissa kuin kääntyy oikeaan uskoon, että sortaa katolilaisia tilaisuuden tullessa, että pitää kerettiläiskokouksia… Mutta otan valalleni, että hän ennen vuodattaa viimeisen pisaran jaloa vertaan kuin kirjoittaa sellaisen antautumissopimuksen alle kuin Ujsciessa tekivät… Me tulemme sotimaan niinkuin pitää, kun päällikkönämme ei ole kynäniekka, vaan soturi.
— Niin juuri! — huudahti Zagloba. — Mitään muuta emme tahdo. Herra Opalinski on kynäniekka, ja heti saatiin nähdä, mihin hän kelpaa… Ne ovat niitä vihoviimeisiä! Kiskovat vain sulan hanhen hännästä ja luulevat heti olevansa viisaita… Muita moittivat, mutta kun sapeliin on käytävä käsiksi, niin ovat jo tipo tiessään. Nuoruudessani minäkin soinnuttelin runoja vangitakseni naisten sydämiä, mutta sitten vei sotilasluonto voiton.
— Sitäpaitsi voin vakuuttaa, — virkkoi Wolodyjowski, — että kyllä väkeä tulee, kun aateliset kerran lähtevät liikkeelle, jos rahaa vain on riittävästi, mikä on tärkeintä.
— Herra varjelkoon minua nostoväestä! — huusi Stanislaw. — Jan ja herra Zagloba tietävät minun mielipiteeni siitä, ja suoraan sanoen olisin mieluummin renkipoika vakituisessa armeijassa kuin hetmani nostoväessä.
— Täkäläinen väestö on urhoollista ja sotakelpoista, — vastasi herra Wolodyjowski. — Sen olen huomannut väkeä pestatessani. En ole voinut ottaa kaikkia pyrkiviä, eikä otettujen joukossa ole ainoatakaan, joka ei olisi ollut sodassa. Näytänpä herroille lippukuntani, ja olen varma, että jollette tietäisi, niin ette luulisi sen olevan vastapestattua väkeä. Jokainen on tulessa karaistu ja seisoo rivissä kuin roomalainen. Niistä ruotsalaiset eivät pääse niin vähällä kuin suurpuolalaisista Ujscien luona.
— Tiedätkö mitä, Michal? — virkkoi Jan yht'äkkiä. — En tahdo levätä nyt, vaan lähden kanssasi Kiejdanyyn. Tähän aikaan vuodesta on parempi ajaa öisin, sillä päivin on kovasti kuuma, ja haluan päästä tästä epävarmuudesta. Kyllähän siellä on sitten aikaa levätä, sillä ei suinkaan ruhtinas heti lähde liikkeelle.
— Hyvin sanottu! — huusi herra Zagloba. — Minä lähden myöskin.
— Lähtekäämme siis kaikki yhdessä, — lisäsi Stanislaw.
— Varhain huomisaamuna olemme jo Kiejdanyssa,-sanoi herra
Wolodyjowski,-ja matkalla voimme ottaa pienen unen satulassa.
Pari tuntia myöhemmin ritarit lähtivät matkalle, ja ennen auringon laskua he olivat jo Krakinowissa.
Matkalla Michal Wolodyjowski kertoi heille paikkakunnasta, kuuluisasta laudalaisesta aatelista, Kmicicistä ja kaikesta, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Hän tunnusti myöskin rakastuneensa neiti Billewicziin, mutta onnettomasti, kuten tavallisesti.
— Kaikeksi onneksi on sota tulossa, — sanoi hän, — muuten minä kuolisin suruun, sillä toisinaan minusta näyttää, kuin kohtalo olisi määrännyt minut elämään ja kuolemaan vanhanapoikana.
— No, siinä ei ole mitään suremista, — innostui herra Zagloba, — sillä vanhanpojansääty on kunniallinen ja Jumalalle otollinen. Minä olen päättänyt kuulua siihen niin kauan kuin elän. Toisinaan minuakin sentään surettaa, kun ei ole kenelle jättää maineeni ja nimeni perinnöksi, sillä vaikkakin rakastan Janin lapsia kuin omiani, niin he ovat kuitenkin Skrzetuskeja eivätkä Zagloboja.
— Juttua! — vastasi Wolodyjowski. — Sellainen päätös muistuttaa sudesta, joka oli luvannut olla purematta lampaita, kun sillä ei suussa ollut enää hampaita.
— Valhetta! — huusi Zagloba. — Siitä ei ole niinkään pitkää aikaa, veli Michal, kun olimme yhdessä Varsovassa kuninkaanvaaleissa. Ja keneen ne varsovattaret iskivät silmänsä, jollei minuun?… Muistatko kuinka valitit, ettei kukaan sinuun katsonut? Mutta jos niin julmasti ikävöit aviosäätyyn, niin älä kuitenkaan sure itseäsi kuoliaaksi, sillä sinunkin vuorosi on vielä tuleva. Tässä ei auta huokailu eikä etsiskely, sillä se oikea tulee odottamatta. Nyt on sota-aika, ja kavaljeereja kaatuu joka vuosi useita. Annapas tämän sodan Ruotsia vastaan kestää jonkin aikaa, niin saat nähdä, että tyttöjä voit tusinoittain ostaa markkinoilta.
— Kuka tietää, vaikka minäkin kaatuisin, — virkkoi siihen Michal Wolodyjowski. — Tarpeekseni olen jo saanut tästä ainaisesta kuljeskelemisesta. Mutta enpä kykene teille kuvaamaan, kuinka kaunis ja viisas neiti Billewicz on. Että pitikin sen pahuksen Kmicicin siihen tulla!… Katsokaa, tuon kummun takana Wodokty jo näkyy, mutta kartanossa ei ole ketään, sillä Jumala yksin tietää, minne neiti on matkustanut… Tuo talo voisi olla minun, siinä asuisin ikäni kaiken… Karhulla on onkalonsa, sudella luolansa, mutta minä! — Minulla ei ole muuta kuin tämä kaakki ja satula, jossa istun…
— Neito näkyy tarttuneen kuin oka sydämeesi, — huomautti Zagloba.
— Niin; niin. Joka kerta, kun ajattelen häntä tai ajan Wodoktyn ohi, minua surettaa. Minä yritin jo karkoittaa rakkauden surut toisella rakkaudella ja ajoin tapaamaan herra Schillingiä, jolla on sangen kaunis tytär. Näin kerran hänet kaukaa, ja tyttö miellytti minua julmasti. Ajoin siis sinne — mutta mitenkäs kävikään, hyvät herrat! — Isä ei ollut kotona, ja Kachna-neiti luuli, ettei se ollut herra Wolodyjowski, vaan hänen tallirenkinsä… Se kävi niin sydämelleni, etten siinä talossa; sen koommin ole näyttäytynyt.
Zagloba alkoi nauraa.
— Jumala sinua auttakoon, Michal! Koko juttu on siinä, että sinun pitäisi löytää itsellesi vaimo, joka olisi pieni ja sievä, kuten itsekin olet. Mutta missähän lienee se pikku peto, joka oli hovinaisena ruhtinatar Wisniowieckalla ja jonka kanssa herra Podbipienta-vainaja — rauha hänen sielulleen! — aikoi mennä naimisiin? Siinä oli aika sievä ja sopiva neitonen…
— Se oli Anusia Borzobohata Krasienska, — virkkoi herra Jan Skrzetuski. — Kaikkihan me olimme häneen rakastuneet, Michal myöskin. Jumala ties, missä hän nyt lienee.
— Jospa hänet taas löytäisi! — huoahti herra Wolodyjowski. — Hänen nimensä pelkkä mainitseminen lämmittää sydäntäni. Mainio tyttö! Suokoon Jumala, että saisin hänet vielä joskus tavata!… Se oli ihanata aikaa, joka ei koskaan enää palaja. Emmekä me myöskään saa enää sellaista ylipäällikköä kuin ruhtinaamme Jeremi oli. Jo etukäteen tiesi, että jokainen taistelu päättyisi voittoon. Radziwill on suuri soturi, mutta ruhtinas Jeremille hän ei kuitenkaan vertoja vedä, eikä häntä voi palvella samanlaisella ilolla, sillä hän ei tunne sotilaitaan kohtaan isällistä rakkautta eikä usko kenellekään luottamustaan. Radziwill pitää itseään jonkinlaisena monarkkina, vaikka Wisniowieckit eivät ole vähääkään huonompia kuin Radziwillit.
— Vähätpä siitä! — virkkoi Jan Skrzetuski. — Hänen käsissään on nyt isänmaan pelastus, ja jos hän kerran on valmis sentähden uhraamaan henkensä, niin suokoon Jumala hänelle siunauksensa.
Näin ritarit juttelivat yössä ratsastaen. Milloin he puhuivat menneistä asioista, milloin nykyisistä raskaista ajoista, jolloin valtakunnan täytyi taistella yht'aikaa kolmea vihollista vastaan.
Sitten he lukivat iltarukouksensa, minkä jälkeen uni alkoi heitä ahdistella, ja he rupesivat nyyköttäen torkkumaan satuloissaan.
Yö oli kaunis, lämmin, tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla. Ajaen jalka jalalta ritarit nukkuivat hyvänlaisesti aina aamun valkenemiseen saakka. Ensimmäisenä heräsi Michal.
— Hyvät herrat, silmät auki! Kiejdany näkyy jo! — huusi hän.
— Hä? Mitä? — turahti Zagloba. — Kiejdany? Missä?
— Tuolla. Tornit näkyvät.
— Komea kaupunki, — virkkoi Stanislaw Skrzetuski.
— Hyvin komea, — vahvisti Wolodyjowski. He lähestyivät jo esikaupungin ensimmäisiä rakennuksia.
Tuli yhä valoisampi, ja aurinko alkoi nousta. Ritarit katselivat uteliaina outoa kaupunkia herra Wolodyjowskin selittäessä:
— Tämä on Juutalaiskatu, ja tämän varrella asuvat kaikki ne juutalaiset, joilla on oikeus asua täällä. Tämä ulottuu aina torille saakka. Ohoo! Ihmiset alkavat jo herätä ja pistäytyä ulos huoneistaan. Katsos vain, kuinka paljon hevosia on pajan pihamaalla, eikä hevosmiehillä ole Radziwillien värejä. Täällä mahtaa olla jokin kokous. Yleensä on Kiejdanyssa aina paljon aatelisia ja ylhäisiä, ja toisinaan saapuu vieraita ulkomailta saakka, sillä Kiejdany on Samogitian kerettiläisten pääkaupunki, jossa nämä Radziwillien turvissa harjoittavat jumalattomia töitään. — Kas tuossa on tori! Ja minkälainen kello raatihuoneen tornissa! Sellaista ei ole edes Danzigissa. Mutta tuo nelitorninen rakennus, jota te pidätte meidän kirkkonamme — se on itse paholaisen temppeli, ja tuo on luterilainen kirkko. Te luulette kai, että porvarit täällä ovat puolalaisia tai liettualaisia — ei suinkaan! Saksalaisia ja skottilaisia ovat, etupäässä skottilaisia. Nämä ovat erinomaista jalkaväkeä ja käyttävät taitavasti pertuskoitaan. Ruhtinaalla on kokonainen rykmentti skottilaisia. Hyväinen aika, kuinka torilla on paljon vaunuja! Varmasti täällä on jokin kokous. Majataloa täällä ei ole, vaan asetutaan tuttujen luo tai linnaan, jossa on pitkä sivurakennus yksinomaan vieraita varten. Ruhtinas ottaa siellä ystävällisesti vastaan vieraita ja pitää luonaan vaikka kokonaisen vuoden. Onpa siellä sellaisia, jotka siellä ikänsä asuvat.
— Ihmettelen, ettei salama ole hävittänyt tuota paholaisen temppeliä, — tiuskaisi Zagloba.
— Entä mikä mahdoton vaja tuo on? — kysyi Jan Skrzetuski.
— Se on ruhtinaan perustama paperitehdas, ja sen vieressä on kirjapaino, jossa painetaan kerettiläisten kirjoja.
— Hyi! — sylkäisi herra Zagloba. — Syököön rutto tämän kaupungin, jossa täytyy hengittää kerettiläisilmaa. Lucifer sopisi tänne hallitsijaksi yhtä hyvin kuin Radziwill.
— Hyvät herrat! — vastasi Wolodyjowski. — Älkää soimatko Radziwillia.
Ehkä isänmaa saa pelastuksestaan vielä kiittää häntä…
Ja he ajoivat eteenpäin ääneti katsellen ympärilleen ja ihmetellen hyvää järjestystä. Kadut olivat oikein kivetyt, mikä oli siihen aikaan harvinaista.
Torin takana Linnankadun toisessa päässä kohosi kukkulalla Janusz-ruhtinaan hiljakkoin rakentama komea linna, joka tosin oli linnoittamaton, vaikka olikin paljon laajempi kuin moni linna. Päärakennuksen kumpaankin päähän liittyi suorakulmaisesti matalampi kylkirakennus, ja näiden väliin jäi pihamaa, jonka edessä oli rautainen aita. Keskellä aitaa oli korkea kivinen portti ja portissa sekä Radziwillien että Kiejdanyn kaupungin vaakunat. Portin luona seisoi päävahti enemmän paraatin kuin puolustuksen vuoksi.
Oli varhainen aamu, mutta linnan pihalla oli jo liikettä. Päärakennuksen edessä harjoitteli sinipukuinen rakuunarykmentti, jolla oli ruotsalaiset kypärät. Pitkät rivit sotilaita seisoivat parast’aikaa paljastetuin miekoin, sillä ratsastava upseeri puhui sotamiehille jotakin. Etäämpänä seinäin vierustoilla seisoi joutilasta palvelusväkeä, joka töllisteli rakuunoita.
— Hyväinen aika! — huusi herra Wolodyjowski. — Sehän on Charlamp, joka tuolla harjoittelee rakuunoita.
— Kuka? — virkkoi siihen Zagloba. — Sekö, jonka kanssa sinä olit joutua kaksintaisteluun kuninkaanvaalien aikana Lipkowissa?
— Sama. Mutta nyt me olemme hyviä ystäviä.
- Se on totta! — sanoi herra Zagloba. — Minä tunnen hänet nenästä, joka pistää esiin kypärän alta. Onpa onneksi hänelle, etteivät kypäränaamiot ole enää muodissa, sillä hän ei mahtuisi sellaiseen nenineen.
Sillävälin oli herra Charlamp tuntenut Wolodyjowskin ja ajoi täyttä vauhtia hänen luokseen.
— Mitä sinulle kuuluu, Michal? — huusi hän.
— Hyvä oli, että tulit!
— Ja vielä parempi, että heti tapasin sinut. Tämä on herra Zagloba, johon taisit tutustua Lipkowissa, ja nämä herrat Skrzetuskit, Jan, kuninkaallisen husaarirykmentin ratsumestari, Zbarazin sankari..
— Kautta Jumalani! Näenpä siis edessäni Puolan ensimmäisen ritarin! — huudahti herra Charlamp.
— Kunniaa!
— Ja tässä on Stanislaw, kaliszilaisen lippukunnan ratsumestari, — jatkoi herra Wolodyjowski. — Hän tulee suoraan Ujsciesta.
— Vai Ujsciesta?… Te olette siis omin silmin nähnyt sen sanomattoman häpeän?… Kyllä me tiedämme jo, mitä siellä on tapahtunut.
— Juuri siksi saavuinkin tänne, ettei täällä vain mitään sellaista tapahtuisi.
— Olkaa huoletta. Radziwill ei ole mikään Opalinski…
— Samaa vakuutimme eilen Upitassa.
— Lausun teidät tervetulleiksi sekä ruhtinaan että omasta puolestani. Ruhtinas tulee varmasti hyvin iloiseksi saadessaan nähdä tuollaisia ritareita, sillä sellaisia miehiä hän juuri tarvitsee. Pyydän ajamaan asekartanolle, jossa minä asun. Varmaankin tahdotte siistiä itsenne matkan jälkeen ja syödä jotakin. Minä lähden kanssanne, koska harjoitus on tällä kertaa lopussa.
Sen sanottuaan herra Charlamp ajoi rakuunoittensa luo ja komensi:
— Käännös vasempaan — päin!
Hevosten kaviot kopisivat pihamaan kiveystä vasten. Rivi jakautui kahtia ja nämä taas kahtia, ja sitten rykmentti läksi asekartanolle päin.
— Oivallisia sotilaita, — sanoi Skrzetuski, joka tuntijan silmällä katseli rakuunarykmentin lähtöä.
Kun Charlamp oli lähettänyt rakuunansa pois, hän ajoi taas ritarien luo.
— Olkaa hyvä!… Asekartano on tuolla linnan takana.
Puolisen tunnin kuluttua kaikki viisi istuivat jo oluttuoppiensa ääressä jutellen uudesta sodasta.
— No, mitä teille tänne kuuluu? — kysyi herra Wolodyjowski.
— Joka päivä yhä uutta kuuluu, ihmiset arvailevat ja arvailevat ja uusia huhuja leviää, — vastasi Charlamp. — Mutta itse asiassa ainoastaan ruhtinas tietää, mitä tulee tapahtumaan. Hän hautoo mielessään joitakin suunnitelmia, koska hän, tosin iloisena ja hyvänsuopana, kuten tavallisesti, on kuitenkin hyvin hajamielinen. Kerrotaan, ettei hän öisin nuku, vaan kulkee raskain askelin pitkin huoneita jutellen ääneen itsekseen ja päivin keskustelee tuntikausia Harasimowiczin kanssa.
— Kuka se Harasimowicz on? — kysyi herra Wolodyjowski.
— Hän on Zabludowin kuvernööri Podlahiassa, mitätön mies muuten, mutta näyttää siltä, kuin itse paholaista povellaan kantaisi. Hän on ruhtinaan uskottu ja tietää kaikki hänen suunnitelmansa. Minun mielestäni on kaikista näistä neuvotteluista seurauksena julma sota ruotsalaisia vastaan, ja sitähän me kaikki toivomme. Nykyään täällä lentelee kovasti kirjeitä Kuurinmaan ruhtinaalta, Chowanskilta ja vaaliruhtinaalta. Yhä enemmän saapuu joukkoja, ja me saamme kohta ihan kahlata veressä, sillä kun Radziwill kerran lähtee liikkeelle, niin silloin ei enää ryhdytä neuvotteluihin.
— Oi, oi, — sanoi Zagloba kämmeniään hykertäen. — Vähänkö näistä käsistä on jo vuotanut ruotsalaista verta, ja yhä enemmän tulee vielä vuotamaan… Eipä ole elossa enää montakaan niistä vanhoista sotureista, jotka muistavat minut Puckin ja Trzciannan luota, mutta ne, jotka elävät vielä, eivät minua ikänä unohda.
— Entä onko ruhtinaan serkku, ruhtinas Boguslaw täällä? — kysyi herra
Wolodyjowski.
— On kyllä. Tänään odotetaan vielä suuria vieraita, koska yläkerran vierashuoneita siivotaan. Illalla pitäisi linnassa olla pidot. Luulenpa, Michal, ettet sinä tänään pääse ruhtinaan puheille.
— Hän itse käski minua tulemaan.
— Mitäpä siitä… Paljon on hänellä nyt työtä. Sitäpaitsi… en tiedä, voinko herroille sanoa… mutta kohtahan siitä kuitenkin kaikki puhuvat… Täällä on suuria asioita menossa…
— Mitä? Mitä asioita? — kysyi Zagloba.
— Pari päivää sitten saapui tänne herra Judycki, maltalaisritari, josta varmaan olette kuulleet…
— Tietysti! — huudahti Jan Skrzetuski. - Hänhän on kuuluisa ritari!
— Heti hänen jälkeensä saapui sotahetmani Gosiewski. Meitä ihmetytti kovasti, sillä onhan yleisesti tunnettua, että sotahetmani ja meidän ruhtinaamme ovat vihamiehiä. Useat iloitsivat luullen, että he ovat keskenään sopineet, mihin Ruotsin sota olisi vaikuttanut. Niin minäkin luulin. Mutta illalla he pitivät kolmeen mieheen kokouksen lukittujen ovien takana. Kukaan ei voinut kuulla, mitä he puhuivat. Herra Krepstul kertoi kyllä heidän puhuneen kovin kovalla äänellä ja sotahetmanin huutaneenkin. Sitten ruhtinas itse saattoi heidät makuuhuoneisiin, ja yöllä, ajatelkaas! (tässä herra Charlamp hiljensi ääntään) — käski panna vahteja kummankin oven taakse.
Herra Wolodyjowski syöksyi pystyyn.
— Se ei ole mahdollista!
— Se on ihan totta… Kummankin oven takana on nyt asestettuja skottilaisia vahteja, joita kuoleman uhalla on kielletty päästämästä ketään ulos tai sisälle.
Ritarit katsoivat kummastellen toisiinsa, ja herra Charlamp, joka oli yhtä hämmästynyt kuin muutkin, tuijotti suurin silmin heihin, ikäänkuin hän olisi heiltä odottanut ratkaisua arvoitukseen.
— Tämä merkitsee, että valtiovarainhoitaja on vangittu… Suurhetmani on vanginnut sotahetmanin… — virkkoi Zagloba. — Mitä se merkitsee?
— Sitä en tiedä. Ja Judycki… tuo urhea ritari!
- Eivätkö ruhtinaan upseerit ole keskustelleet asiasta ja arvanneet syytä? Etkö ole kuullut?
— Vielä viime yönä kysyin Harasimowiczilta asiasta.
- No mitä hän sanoi? — uteli Zagloba.
— Hän ei tahtonut puhua koko asiasta. Pani vain sormen suulleen ja sanoi: »He ovat pettureita!»
— Pettureita?… Pettureita?… — huusi herra Wolodyjowski pidellen päätään. — Valtiovarainhoitaja Gosiewski ei ole mikään petturi enemmän kuin herra Judyckikaan. He ovat koko valtakunnassa tunnetut rehellisinä ja isänmaataan rakastavina miehinä.
— Nykyään on vaikeata luottaa ihmisiin, — puuttui Stanislaw Skrzetuski synkästi puheeseen. — Menettelihän Krzysztof Opalinski kuin Cato ainakin. Ja eikö juuri hän ollut syyttänyt muita petoksesta ja omanvoitonpyynnistä?… Ja kun tuli kysymykseen näyttää jotakin, oli hän ensimmäisenä valmis pettämään ja vetämään päällepäätteeksi kokonaisen maakunnan mukaansa petokseen.
— Mutta minä panen pääni pantiksi valtiovarainhoitajan ja herra
Judyckin puolesta! - huusi Wolodyjowski.
— Älä pane päätäsi kenenkään puolesta, Michal, — sanoi siihen Zagloba. — Ei suinkaan heitä ole syyttä vangittu. Ehkä he ovat sekaantuneet joihinkin neuvotteluihin, sillä muuta mahdollisuutta ei ole… Ja kuinkas muuten?… Ruhtinas varustautuu sotaan, ja jokainen apu on hänelle tarpeen… Kenet silloin voisi vangita, jollei sellaiset, jotka asettuvat hänen tielleen.
— Se on ihmeellistä… se menee yli ymmärryksen, — sanoi Charlamp, — sillä lukuunottamatta sitä, että he ovat ylimyksiä, on heidät vangittu ilman tuomiota, ilman valtiopäiväin suostumusta, mihin kuninkaallakaan ei ole oikeutta.
— Näyttää siltä, kuin ruhtinas tahtoisi ottaa meillä käytäntöön roomalaisia tapoja, — sanoi Stanislaw Skrzetuski, — ja ruveta diktaattoriksi niin kauan kuin sotaa kestää.
— Ruvetkoon kernaasti minun puolestani vaikka diktaattoriksi, kunhan vain antaa ruotsalaisille selkään, — vastasi Zagloba. — Minä olen ensimmäisenä valmis antamaan hänelle ääneni diktaattorin valtaan.
Jan Skrzetuski istui ajatuksiinsa vaipuneena hetken ja virkkoi sitten:
— Kunhan hän vain ei haluaisi päästä protektoriksi, kuten englantilainen Cromwell, joka julkesi nostaa jumalattoman kätensä omaa hallitsijaansa vastaan.
— Pyh, Cromwell! Cromwell oli kerettiläinen! — huusi Zagloba.
— Entä ruhtinas, meidän vojevodamme? — kysyi Jan Skrzetuski vakavasti.
Kaikki vaikenivat ja näyttivät pelokkaasti katselevan pimeään tulevaisuuteen, mutta herra Charlamp suuttui ja sanoi:
— Minä olen palvellut ruhtinasta pienestä pitäen, tunnen hänet paremmin kuin yksikään teistä ja minä sekä kunnioitan että rakastan häntä… Sentähden pyydän, että te ette vertaisi häntä Cromwelliin, muuten minun täytyy sanoa herroille jotakin, jota minun isäntänä ei tulisi tehdä.
Ja herra Charlamp alkoi kiivaasti kiertää viiksiään ja mulkoilla silmäkulmain alta Jan Skrzetuskiin. Kun herra Wolodyjowski huomasi sen, alkoi hän puolestaan tuimasti katsoa herra Charlampiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
— Yritäpäs vain!
Viiksikäs Charlamp lauhtui heti, sillä hän tunsi syvää kunnioitusta Wolodyjowskia kohtaan, ja sitäpaitsi olisi vaarallista joutua hänen vihoihinsa. Hän jatkoi paljon sävyisämmällä äänellä:
— Ruhtinas on kalvinilainen, mutta hän ei ole koskaan rikkonut oikeata
uskoa vastaan luopumalla siitä, sillä hän on syntyään kalvinilainen.
Hänestä ei tule milloinkaan Cromwellia eikä Opalinskia eikä
Radziejowskia. Hän ei ole niitä miehiä!
— Vaikkapa hän olisi itse sarvipäinen paholainen, — sanoi herra Zagloba, — niin sitä parempi, sillä silloinpa hänellä on millä puskea ruotsalaisia.
— Että valtiovarainhoitaja Gosiewski ja herra Judycki ovat vangitut!… hm! — murahti Wolodyjowski ravistaen päätään. — Kylläpä ruhtinas saattaakin olla epäystävällinen vierailleen!
— Kuinka niin, Michal? — sanoi siihen Charlamp. — Hän on nykyään ystävällisempi kuin milloinkaan… Hän on ollut meille kuin isä. Ennen hänen eteensä astuessa pelkäsi enemmän kuin jos kuninkaan eteen olisi astunut. Mutta nykyään hän liikkuu joka päivä sotilaitten keskuudessa jutellen ja kysellen perheasioista ja onko mahdollisesti mitään valittamista. Hän, joka ei pidä edes valtakunnan suurimpia ylimyksiä vertaisinaan, käveli eilen, ei, tänään se oli, käsi kädessä nuoren Kmicicin kanssa. Me emme olleet uskoa silmiämme, sillä vaikka Kmicic onkin jalosukuinen, on hän vielä nulikka…
— Onko Kmicic ollut jo kauan täällä? — kysyi Wolodyjowski.
— Nyt paraikaa ei hän ole täällä, sillä eilen hän läksi Czejkiszekiin noutamaan muuatta jalkaväenrykmenttiä. Muuten, kukaan ei ole nykyään ruhtinaan suosiossa siinä määrässä kuin Kmicic. Kun hän lähti, seisoi ruhtinas jonkin aikaa katsellen hänen jälkeensä ja sanoi: »Tuo mies se pystyy vaikka mihin ja pitäisi vaikka pirua hännästä kiinni, jos käskisin.» Sen kuulimme omin korvin. Totta puhuen, Kmicic on luonut lippukunnan, jollaista ei ole koko armeijassa.
Puhelun keskeytti uusi tulokas. Se oli pieni, hintelä, vilkas, noin neljänkymmenen korvissa oleva aatelismies, jonka huulet olivat ohuet, viikset harvat ja silmät hiukan vinossa. Jo ovessa hän kumarsi syvään, ojensi sitten itsensä yht'äkkiä kuin vieteri, kumartui taas vääntäen päätään, ikäänkuin olisi kiskonut sitä kainalostaan, ja alkoi hätäisesti puhua äänellä, joka muistutti ruostuneen tuuliviirin narinaa:
— Armollisin palvelijanne, herra Charlamp!… Ahaa, herra eversti, armollisin palvelijanne!
— Hyvää päivää, herra Harasimowicz, — vastasi Charlamp, — Mitä haluatte?
— Jumala on suonut vieraita, kuuluisia vieraita! Tulin tarjoamaan palvelustani ja kysymään, keitä he ovat.
— Tokkohan he teille tulivat, herra Harasimowicz?
— Ei suinkaan, ei suinkaan, sellaista kunniaa en olisi ansainnut… Mutta kun olen poissaolevan hovimarsalkan sijainen, niin tulin lausumaan vieraat tervetulleiksi, sydämellisesti tervetulleiksi!
— Pitkä on matka teistä marsalkkaan, — sanoi Charlamp. — Marsalkka on arvohenkilö, mutta te olette vielä Zabludowin alistaarosta.
— Radziwillien palvelijain palvelija! Aivan oikein, herra Charlamp, en väitä sitä vastaan… Mutta kun ruhtinas on lähettänyt minut kuulemaan, keitä vieraat ovat, niin pyydän teitä siihen vastaamaan, herra Charlamp, olipa että olisinkin vaikka vain heitukka enkä edes alistaarosta.
— Minä vastaisin vaikka apinalle, jos ruhtinas olisi käskenyt sen tulemaan, — vastasi muhkeanenäinen Charlamp. — Kuulkaa siis ja merkitkää nimet visusti paperille, jollette saa niitä päähänne mahtumaan. Tässä on herra Skrzetuski, Zbarazin sankari, ja hänen serkkunsa Stanislaw.
— Hyvä Jumala, mitä kuulen! — huudahti Harasimowicz.
— Tämä on herra Zagloba.
— Hyvä Jumala, mitä kuulen!…
— Jos te menette noin pyörälle päästänne kuultuanne minun nimeni, — sanoi Zagloba, — niin voitte kuvitella, miten vihollisen käy taistelutanterella.
— Ja tämä on eversti Wolodyjowski, — lopetti Charlamp esittelyn.
— Mainehikas miekkailija ja sitäpaitsi radzivillilainen, — sanoi Harasimowicz kumartaen. — Ruhtinas on uponnut töihinsä ihan korvia myöten, mutta sen verran on hänellä aina aikaa, että itse lausuu tällaiset vieraat tervetulleiksi… Mutta sitä ennen, millä saan palvella teitä, hyvät herrat? Koko linna ja viinikellari ovat arvoisain vieraitten käytettävissä.
— Olemme kuulleet puhuttavan siitä erinomaisesta kiejdanylaisesta simasta, — ehätti Zagloba.
— Aivan oikein! — vastasi Harasimowicz. — Kiejdanyn sima on erinomaista, vallan erinomaista! Lähetän heti sitä maistettavaksi. Toivon, että herrat viipyvät täällä kauan.
— Olemme tulleet tänne seisoaksemme uskollisesti ruhtinaan rinnalla, — vastasi Stanislaw.
— Jalo tarkoitus, jalo tarkoitus, etenkin kun raskaat ajat ovat tulossa.
Tämän sanoessaan Harasimowicz kutistui kokoon ja tuli kuin kyynärää lyhyemmäksi.
— Mitä uutta? — kysyi herra Charlamp. — Mitä uutta?
— Ruhtinas ei ole nukkunut rahtuakaan koko yönä, sillä eilen illalla saapui kaksi kuriiria. Yhä pahempaa kuuluu. Kaarle Kustaa on seurannut Wittenbergin jäljessä valtakunnan rajojen sisälle. Posen on vallattu, koko Suur-Puola on vallattu, Masovian käy kohta samoin. Ruotsalaiset ovat jo Varsovan läheisyydessä. Kuningas on lähtenyt Varsovasta jättäen sen ilman puolustusta. Tänään tai huomenna marssivat ruotsalaiset kaupunkiin. Kerrotaan, että kuningas on kärsinyt suuren tappion ja aikoo paeta Krakovaan ja sieltä ulkomaille pyytämään apua. Huonosti ovat asiat, hyvät herrat! On sellaisia, jotka sanovat, että hyvä on näinkin, koska ruotsalaiset eivät tee väkivaltaa, pitävät lupauksensa pyhinä, eivät kisko veroja ja kunnioittavat vapautta. Sentähden kaikki mielellään tunnustavat Kaarle Kustaan suojeluksen… Meidän herramme ja kuninkaamme Jan Kasimir on pahasti syntiä tehnyt… Hän on syypää kaikkeen! Tekisi mieli itkeä, kun kaikki on mennyt!
— Hitto vieköön! Miksi te siinä kiemurtelette kuin ankerias, kun se pataan pannaan? — jyrisi Zagloba. — Ja minkätähden te puhutte onnettomuuksista aivan kuin iloitsisitte niistä?
Harasimowicz ei ohut kuulevinaan, vaan virkkoi, katse taivasta kohti kohotettuna:
— Kaikki on menetetty, iäksi… Kolmea sotaa ei valtakunta kestä yht'aikaa. Sen päivät ovat luetut! Mutta tapahtukoon Jumalan tahto, tapahtukoon Jumalan tahto!… Meidän ruhtinaamme vain voi ehkä pelastaa Liettuan…
Tuskin oli pahaatietävät sanat lausuttu, kun Harasimowicz katosi ovesta niin sukkelasti kuin maa olisi hänet niellyt. Ritarit istuivat ääneti synkissä mietteissään.
— Tässä voi tulla hulluksi! — huudahti Wolodyjowski vihdoin.
— Se on totta, — kannatti Stanislaw. — Jumala suokoon, että pääsisimme mahdollisimman pian tappelemaan, niin kyllä synkät ajatukset ja epätoivo silloin karisevat.
- Kaiholla muistelen Chmielnickin aikoja, — huokasi Zagloba. — Oli silloinkin onnettomuuksia, mutta pettureita ei ollut.
— Kolme kauheata sotaa, kun voimamme todellisuudessa eivät riitä yhteenkään! — valitti Stanislaw.
— Voimista ei ole puutetta, vaan rohkeudesta, — vastasi Jan synkästi. — Huono henki vie isänmaamme perikatoon. Jumala suokoon meille parempia aikoja!
— En voi hengittää vapaasti ennen kuin taistelutanterella! — virkkoi
Stanislaw.
— Kunpa tuon ruhtinaan saisi jo nähdä! — murahti Zagloba.
Hänen toivomuksensa olikin pian täyttyvä, sillä tuokion kuluttua tuli herra Harasimowicz takaisin ja ilmoitti kumarrellen vieläkin syvempään, että ruhtinas tahtoo tavata herroja.
Ritarit olivat jo pukeutuneet uusiin tamineihin ja lähtivät heti Harasimowiczin saattamina asekartanosta. He kulkivat linnanpihan yli, joka oli täynnä sotilashenkilöltä ja aatelisia. Toisin paikoin keskusteltiin ryhmittäin nähtävästi niistä samoista uutisista, joita Zabludowin alistaarosta oli ritareille kertonut. Kaikkien kasvoilla kuvastui levottomuus ja kuumeinen odotus. Kuului huudahduksia: »Vilno palaa!… Varsova on valloitettu!… Ei ole vielä valloitettu!… Ruotsalaiset ovat jo Vähä-Puolassa!» J.n.e.
Ritarit pääsivät töin tuskin hintelän Harasimowiczin johdolla väkijoukon läpi. Joku tervehti herra Wolodyjowskia: »Terve, Michal! Miten voit? Huonosti ovat asiamme!» Kysyttiin: »Mitä vieraita Harasimowicz vie ruhtinaan luo?» Michal väitteli antautumasta keskusteluun peläten väenkasautumista, ja niin he saapuivat linnan päärakennuksen julkisivun edustalle, jossa seisoi vahdissa ruhtinaan janitshaareja yllä panssaripaidat ja päässä leveät, valkoiset hatut.
Eteisessä ja pääkäytävässä, joka oli koristettu pomeranssipuilla, tungos oli vieläkin suurempi. Täällä väiteltiin Gosiewskin ja Judyckin vangitsemisesta, joka oli jo tullut yleisesti tunnetuksi ja herättänyt suurta hämmästystä. Arvailtiin puoleen jos toiseenkin; toiset tuomitsivat ruhtinaan menettelyn, toiset ihmettelivät hänen tarkkanäköisyyttään. Kaikki odottivat selvitystä ruhtinaan omasta suusta, ja sentähden virtasi ihmisiä leveätä käytävää pitkin audienssisaliin päin, jossa päällikköjen ja ylhäisimpäin aatelisten tuli kohta päästä ruhtinaan puheille. Vihdoin loisti audienssisalin sinertävä katto avatusta ovesta, ja tuttavamme astuivat sisään. Heidän katseensa kiintyi ensinnä korokkeeseen salin perällä, jossa oli loistava joukko ritareita ja loisteliaasti ja värikkäästi puettuja ylimyksiä. Korokkeella oli korkeaselkäinen nojatuoli ja sen yläpuolella ruhtinaan vaakuna, josta valui alas punainen, kärpännahalla reunustettu, poimukas samettivaate. Ruhtinasta salissa ei näkynyt, mutta Harasimowicz, joka yhä asteli ritariemme etunenässä, pujottelihe kokoontuneen aatelisjoukon läpi pienelle, korokkeen takana olevalle ovelle. Siellä hän kehoitti ritareita pysähtymään ja katosi ovesta.
Kotvan kuluttua hän palasi ilmoittaen, että ruhtinas pyytää heitä luokseen.
Kaksi Skrzetuskia, Zagloba ja Wolodyjowski astuivat pieneen, valoisaan huoneeseen, jonka seinät olivat verhotut kultakukkaisilla nahkatapeteilla. Perempänä kaksi miestä keskusteli innokkaasti paperien peittämän pöydän ääressä. Toinen heistä, vielä nuori, ulkomaalaiseen pukuun puettu mies, jolla oli pitkä irtotukka, kuiskasi jotakin vanhemman miehen korvaan, ja tämä kuunteli otsa rypyissä nyökäyttäen silloin tällöin päätään. He olivat niin kiintyneet omiin ajatuksiinsa, etteivät heti huomanneet tulijoita.
Vanhempi heistä oli neljänkymmenen vaiheilla oleva, jättiläiskasvuinen, hartiakas mies. Hänen yllään oli punainen puolalainen puku, jonka rintamuksen kiinnittivät kallisarvoiset soljet. Hänen suurilla kasvoillaan oli ylpeä, käskevä ilme. Ne olivat sotapäällikön ja valtiaan vihaiset leijonankasvot. Pitkät, alaspainuneet viikset antoivat niille synkän leiman. Hänen silmäkulmansa olivat paraikaa jännitetyn tarkkaavaisuuden rypyttämät, mutta helposti saattoi tajuta, että jos ne vihasta rypistyivät, niin voi niitä ihmisiä, sitä sotajoukkoa, johon tämän vihan salama iskee!
Tuossa miehessä oli jotakin niin suurta, että ritareista tuntui siltä, kuin ei ainoastaan tämä huone, vaan vieläpä koko linna olisi hänelle ahdas. Ensivaikutus ei heitä pettänytkään, sillä heidän edessään istui Janusz Radziwill, Birźen ja Dubinkin ruhtinas, Vilnon vojevoda ja Liettuan suurhetmani, niin mahtava ja ylpeä mies, että kaikki laajat maatilansa, vieläpä Samogitian ja Liettuan hän tunsi itselleen liian ahtaiksi.
Hänen nuorempi puhekumppaninsa, jolla oli tuo pitkä irtotukka ja ulkomaalainen puku, oli hänen serkkunsa, hovitallimestari, ruhtinas Boguslaw. Hän kuiskasi vielä jotakin hetmanin korvaan ja sanoi sitten kuuluvasti:
— Minä kirjoitan siis asiakirjan alle ja sitten lähden matkalle.
— Jos se on välttämätöntä, niin lähde, — vastasi Janusz, — mutta mieluummin pitäisin sinut täällä, sillä ei tiedä, mitä voi tapahtua.
— Onhan täällä varustauduttu kaiken varalta, mutta siellä asiat vaativat minun mieskohtaista läsnäoloani. Siis Jumalan haltuun!
— Adieu, mon frère! [Hyvästi, veljeni!]
— Adieu.
Molemmat ruhtinaat ojensivat kätensä toisilleen, ja hovitallimestari poistui nopein askelin. Sitten suurhetmani kääntyi odottavien ritarien puoleen.
— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että olen odotuttanut, — sanoi hän matalalla äänellä verkalleen, — mutta nykyään on niin paljon asioita. Olen jo kuullut teidän nimenne ja iloitsen hengessäni, että Jumala juuri tällaiseen aikaan lähetti minulle niin erinomaiset ritarit. Käykää istumaan, hyvät vieraat. Kuka herroista on herra Jan Skrzetuski.
— Minä, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Jan.
— Te olette kai staarosta… suokaa anteeksi, olin unohtanut..
— En minä ole staarosta, — vastasi Jan.
— Mitä? — sanoi ruhtinas rypistäen komeita kulmakarvojaan. - Eikö teille ole myönnetty staarostan arvoa siitä, mitä olette tehnyt Zbarazin luona?
— Sitä en ole koskaan itselleni tavoitellut.
— Teidän olisi pitänyt saada se tavoittelematta. Onko se, mitä sanotte, mahdollista? Eikö teitä ole siis millään palkittu? Teidät on siis kokonaan unohdettu. Minä ihmettelen… ei, mitä minä sanoinkaan, eihän se ole ensinkään ihmeellistä nykyjään, jolloin ainoastaan nöyräselkäisiä palkitaan. Vai niin, vai ette te ole staarosta!… Jumalan kiitos, että tulitte tänne, sillä täällä ei unohdeta yhtä helposti eikä jätetä palveluksia palkitsematta… samoin kuin ei teitäkään, eversti Wolodyjowski.
— En ole ansainnut vielä…
— Jättäkää se minun harkittavakseni ja ottakaa nyt tämä Rosienyn tuomioistuimessa vahvistettu asiakirja, jolla siirrän Dydkiemien teidän elinkautiseksi omaisuudeksenne. Se on aika hyvä palanen maata, jota joka kevät kyntää sata auraa. Enempää en voi tällä kertaa antaa, mutta ottakaa nyt se ja sanokaa herra Skrzetuskille, että Radziwill ei koskaan unohda ystäviään eikä myöskään niitä, jotka ovat tehneet hänen johdollaan palveluksia isänmaalle.
— Teidän ylhäisyytenne… — änkytti Michal herra hämillään.
— Älkää puhuko mitään, ja suokaa anteeksi, että se on niin vähän, mutta sanokaa kaikille ystävillenne, että sen ei käy huonosti, joka niin hyvin vaikeina kuin hyvinä aikoina asettaa voimansa Radziwillien käytettäväksi. En ole kuningas, mutta jos se olisin, voi Jumala todistaa, etten milloinkaan unohtaisi sellaisia miehiä kuin Jan Skrzetuski tai Zagloba…
— Se olen minä! — ehätti Zagloba astuen ripeästi esille, sillä hän oli jo alkanut käydä kärsimättömäksi, kun häntä ei oltu muistettu.
— Kyllä arvasin, että te olitte juuri se, sillä minulle on kerrottu, että Zagloba on jo ikämies.
— Olen ollut teidän ylhäisyytenne korkean isän koulutoveri, ja kun hänessäkin oli jo lapsesta saakka ritarillisia taipumuksia, tuli minusta hänen uskottunsa, koska minäkin pidin enemmän keihäästä kuin latinasta.
Herra Stanislaw Skrzetuski, joka ei vielä tuntenut Zaglobaa, ihmetteli, sillä viimeksi eilen oli herra Zagloba Upitassa sanonut olevansa, ei ruhtinas Krzysztof-vainajan, vaan itse Janusz-ruhtinaan koulutoveri, mikä muuten oli mahdotonta, koska Janusz-ruhtinas oli paljon nuorempi Zaglobaa.
— Todellako? — virkkoi ruhtinas? — Siinä tapauksessa olette Liettuasta?
— Niin olen, — vastasi herra Zagloba empimättä.
— No sitten ei ole ihme, jos tekin olette jäänyt palkintoa vaille, sillä me liettualaiset olemme jo tottuneet siihen, että meitä ruokitaan kiittämättömyydellä… Totisesti, jos minä antaisin teillekin ansioittenne mukaan, ei minulle itselleni jäisi mitään. Sellainen on meidän kohtalomme! Me uhraamme veremme, henkemme, omaisuutemme, eikä kukaan edes päännyökkäyksellä kiitä meitä. Mutta mitä he kylvävät, sitä saakoot myös niittää… Sitä vaativat Jumala ja oikeudenmukaisuus… Tehän kaadoitte kuuluisan Burlajn ja sivalsitte yhdellä iskulla kolme päätä Zbarazin luona?
— Kyllä minä kaadoin Burlajn, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Zagloba. — Kun kerrottiin, että hänelle kukaan ei vedä vertoja, niin minä päätin näyttää nuoremmille veljille, että on valtakunnassa vielä urhoollisuutta. Mutta mitä niihin kolmeen päähän tulee, mikä on minulta kyllä saattanut tapahtua taistelun tuoksinassa, niin Zbarazin luona sen teki eräs toinen.
Ruhtinas vaikeni hetkisen ja jatkoi:
— Eikö teitä suututa se kiittämättömyys, jolla tekojanne on palkittu?
— Minkäpä sille mahtaa, teidän ylhäisyytenne, vaikka harmittaakin, — vastasi Zagloba.
— Lohduttakaa itseänne sillä, että tässä täytyy tulla muutos… Yksistään senkin tähden, että te olette tullut tänne, olen minä teidän velallisenne, ja joskaan en ole kuningas, niin tämä ei ole päättyvä pelkkiin lupauksiin.
— Teidän ylhäisyytenne, ruhtinas, — puuttui herra Jan Skrzetuski innostuneesti ja hiukan ylpeästi puheeseen, — me emme ole tulleet tänne palkintojen ja omaisuuden toivossa… Vihollinen on astunut isänmaahamme, ja sentähden me tahdomme rientää sen avuksi etevän sotapäällikön johdolla. Minun serkkuni Stanislaw on Ujsciessa omin silmin nähnyt meidän pelkuruutemme, huonon järjestyksemme ja petollisuutemme ja loppujen lopuksi vihollisen voiton. Täällä me tahdomme ruveta sotapalvelukseen suuren päällikön ja isänmaan ja kuninkaan puolustajan johdolla. Täällä vihollista eivät voitot odota, vaan tuho ja tappio… Sentähden olemme tulleet tarjoamaan palvelustamme teidän ylhäisyydellenne. Me olemme sotilaita ja tahdomme taistella. — Jos se on toivonne, niin tulee sekin täyttymään, — vastasi ruhtinas arvokkaasti. — Teidän ei tarvitse odottaa kauan, vaikka lähdemmekin ensin toista vihollista vastaan, sillä meidän täytyy kostaa Vilnon tuhka ja rauniot. Jollei tänään, niin huomenna lähdemme liikkeelle, ja silloin saa vihollinen maksaa moninkertaisesti… En tahdo pidättää teitä kauempaa, hyvät herrat, sillä teidän pitää nyt levätä, ja sitäpaitsi on minulla paljon työtä. Pyydän teitä tänä iltana luokseni huvittelemaan ennen lähtöä. Kiejdanyyn on saapunut paljon naisia sotaa pakoon. Herra eversti, kestitkää vieraitani kuin omassa talossanne ja muistakaa, mikä on minun, se on myös teidän!… Herra Harasimowicz, sanokaa tuonne saliin kokoontuneille, etten voi ottaa vastaan nyt, en jouda, mutta illalla he saavat tietää mitä haluavat… Voikaa hyvin, hyvät herrat, ja olkaa Radziwillin ystäviä; hän tarvitsee nyt sellaisia kuin te. Sen sanottuaan tuo mahtava ja ylpeä ruhtinas ojensi kätensä vuoron perään kullekin kuin vertaiselleen. Hyväntahtoinen ja lempeä hymy valaisi hänen jylhiä kasvojaan, ja se luoksepääsemättömyys, joka tavallisesti ympäröi häntä synkeänä pilvenä, katosi kokonaan.
— Kas siinä on sotilas ja sotapäällikkö! — innostui Stanislaw
Skrzetuski, kun he audienssisalissa tunkeutuivat väkijoukon läpi.
— Minä voisin mennä vaikka tuleen hänen tähtensä! — huusi Zagloba. — Huomasitteko, että hän tiesi ulkoa kaikki minun urotyöni?… Kun se leijona alkaa karjua ja minä yhdyn peliin, niin saatte nähdä, että ruotsalaisten korvia kuumoittaa. Hänen vertaistaan ei ole nyt koko valtakunnassa. Hän ei ole mikään kastellaani, joka senaattorin paikalle istuttuaan heti nostaa nenänsä pystyyn ja alkaa sanoa aatelisia nuoremmiksi veljikseen jo ennenkuin roimahousut ovat alkaneet kiiltää virkatuolin hyväilystä… Michal, sinun kävi hyvin!… Näkyypä olevan niin, että ken itseään Radziwilliin hankaa, saa heti kuluneen nuttunsa kullatuksi. Täällä saa helpommin maita ja muonaa kuin meillä edes romua ja kuonaa. Siinä on miesten mies! Onni sinua potkaisi, Michal! Hämilläsi olit kuin morsian vihkimisen jälkeen.
— Minä jouduin todellakin hämille, — myönsi Michal, — mutta mitä sanot maista ja muonasta, ei ole totta. Olen useasti kuullut vanhojen sotilaitten valittavan ruhtinaan saituutta. Ja nyt alkaa armonosoituksia kuitenkin satamalla sataa.
— Jos ken vielä uskaltaa haukkua ruhtinasta saidaksi, niin lyö sille haukkujalle tuo asiakirja vasten naamaa. Parempaa todistusta et voi keksiä.
— Yksi seikka on selvä, — virkkoi Jan Skrzetuski. — Ruhtinaalla on suunnitelmia, joitten toteuttamiseen hän tarvitsee apua.
He olivat tulleet linnanpihalle, jolle ilmestyi uusia ratsuväenosastoja, aatelisjoukkoja ja vaunuja tuoden ympäristön ylimyksiä vaimoineen ja lapsineen. Michal Wolodyjowski vei toverinsa portin luo, jotta he paremmin näkisivät tulijat.
— Kuka tietää, Michal, ehkä on tänään sinun onnesi päivä, — sanoi herra Zagloba. — Ehkä on sinun tuleva puolisosi noitten vaunuissa ajavain aatelistyttärien joukossa. Katsohan, noissa avonaisissa vaunuissa lähestyy meitä valkoinen olento…
— Ei ole se mikään vihille kelpaava neitonen, mutta vihkimisen toimittajaksi kyllä omansa, — vastasi tarkkasilmäinen Wolodyjowski. — Se on piispa Parczewski ja hänen vieressään pater Bialozor, Vilnon arkkidiakoni.
— Tulevatko hekin tervehtimään kalvinilaista ruhtinasta?
— Minkä sille mahdat, kun asiat niin vaativat.
— Hei vaan! Kylläpäs täällä on hilua ja melua, — huudahti herra Zagloba iloisesti. — Olen maalla ruostunut kuin vanha lukko… Muistelenpa nyt menneitä aikoja. Hölmö olen, jollen tänä iltana iske johonkin aatelisneitoseen!
Jonkin matkan päässä piispan vaunuista näkyi joukko ratsastavia sotilaita.
— Ne ovat Ganchoffin rakuunoita, tunnen kyllä, — selitti Wolodyjowski.
— Mutta keskellä niitä näkyvät vaunut!…
Rummut alkoivat päristä.
— Oho! Se kuuluu olevankin tärkeä henkilö! — huudahti Zagloba.
Ruhtinas Janusz Radziwillin vaakunoilla koristetuissa vaunuissa, joitten edessä oli neljä valkoista oritta, istui kaksi komeata, ulkomaalaisesti puettua herraa. Heillä oli leveälieriset hatut päässä, ja hattujen alta valuivat vaaleat irtotukan suortuvat aina hartioille saakka osaksi peittäen korkeat pitsikaulukset. Toinen heistä oli lyhyt, mutta rotevarakenteinen; hänellä oli kiilamainen parta ja pystyt viikset. Toinen, nuorempi, oli kokonaan mustissa ja ulkomuodoltaan vähemmän sotilaallinen, mutta mahtoi olla arvoltaan korkeampi, koska hänellä oli kaulassa kultaiset vitjat ja vitjoissa kallisarvoinen ritarikunnan merkki. Molemmat lienevät olleen ulkomaalaisia, koska he niin uteliaasti katselivat linnaa, ihmisiä ja pukuja.
— Mitä paholaisia nuo ovat? — kysyi Zagloba.
— En tunne enkä ole koskaan nähnyt! — vastasi Wolodyjowski.
Vaunut ajoivat pihalle ja tehtyään puoliympyrän pysähtyivät linnan päärakennuksen eteen. Rakuunat olivat pysähtyneet portin luo.
Wolodyjowski tunsi heidän upseerinsa.
— Tokarzewicz! — huusi hän. — Hyvää päivää!
— Päivää, herra eversti!
— Mitä miehiä te tänne toitte?
— Ruotsalaisia ovat.
— Ruotsalaisia?
— Niin. Ja suuria herroja. Se lihava on kreivi Lewenhaupt ja laihempi on Pentti Skytte, paroni von Duderhoff.
— Duderhoff? — huusi Zagloba.
— Mitä ne täällä tekevät?! — kysyi herra Wolodyjowski.
— Jumala ties! — vastasi upseeri. — Olemme tuoneet heidät Birźestä tänne. Ehkä he ovat saapuneet neuvottelemaan ruhtinaamme kanssa, sillä Birźessä kerrottiin ruhtinaan kokoavan suurta sotajoukkoa ja hyökkäävän ensin Liivinmaahan.
— Niitä lurjuksia! Jänistävät! — huusi Zagloba. — Ensin valtasivat Suur-Puolan ja ajoivat kuninkaan pois pääkaupungistaan, mutta nyt ovat jo valmiit ryömimään Radziwillin edessä ja rukoilemaan, ettei tämä hyökkäisi Liivinmaahan. Mutta vartokaa vain, te Duderhoffit, kyllä teille tulee vielä niin tulinen lähtö, että housunne saattavat pudota. Kohta me teitä kopistelemme! Eläköön Radziwill!
— Eläköön! — kannatti portin luona seisova aateli.
— Defensor patriae! Isänmaan puolustaja! Ruotsalaisia vastaan!
Ruotsalaisia vastaan!
Ritariemme ympäri muodostui piiri, johon liittyi yhä useampia aatelisia. Kun Zagloba huomasi sen, kapusi hän portinpylväälle ja alkoi huutaa:
— Hyvät herrat, kuulkaa! Ken minua ei tunne, sille sanon, että olen se sama Zagloba, joka Zbarazin luona kaatoi Burlajn, kasakkain suurimman hetmanin Chmielnickin jälkeen, ja tällä vanhalla kädellä minä sen tein. Mutta se, joka ei Zaglobasta ole kuullut puhuttavan, se on varmasti ensimmäisen kasakkasodan aikana perannut herneitä kotona, ruokkinut kananpoikia tai paimentanut vasikoita, mitä en suinkaan voi sanoa teidän kaltaisistanne ritareista.
— Se on suuri soturi! — kuului ääniä. — Koko valtakunnassa ei ole sen suurempaa!… Kuulkaa, mitä hän puhuu!
— Niin, kuulkaa, hyvät herrat! Vanhojen luitteni olisi jo tehnyt mieli levätä, ja olisihan minun jo ollutkin aika loikoa uunin pankolla, syödä pöhöpiimää kerman kera, käyskennellä puutarhassa omenoita kokoillen, kädet puuskassa katsella elonleikkaajien työtä tai nipistellä tyttösten poskipäitä. Varmaan olisi vihollinenkin oman etunsa tähden jättänyt minut rauhaan, koska sekä ruotsalaiset että kasakat tietävät, minkälaista jälkeä käteni tekee…
— Mitä tuo kana tuolla ylhäällä kaakottaa — kysyi samassa ääni joukosta.
— Älä häiritse! Pidä suusi kiinni! — huusivat toiset.
Mutta Zagloba oli kuullut kysymyksen.
— Hyvät herrat, suokaa anteeksi tuolle kukonpojalle, — huusi hän, — koska hän ei vielä tiedä, missä on häntä, missä pää.
Aateliset räjähtivät riemuisaan nauruun, mutta niskoittelija painautui kiireimmän kautta väkijoukkoon yleisenä pilkanesineenä.
— Mutta asiaan! — lausui Zagloba. — Kuten sanottu, olisihan minun ollut jo aika saada levätä, mutta koska isänmaa kärsii, koska vihollinen tallaa maatamme, olen minä täällä lähteäkseni yhdessä teidän kanssanne vihollista vastaan sen maaemon nimessä, joka on meidät kaikki kasvattanut. Se, joka nyt ei puolusta häntä, joka ei hänelle uhria tuo, se ei ole hänen oma poikansa, vaan poikapuolensa, eikä ansaitse hänen rakkauttaan. Minä, vanha mies, lähden taistelemaan, ja jos kaadun, niin tulen viimeisessä hengenvedossa huutamaan: Surma ruotsalaisille! Vannokaamme, ettemme hellitä kättä miekankahvasta, ennenkuin vihollinen on ajettu maasta pois!…
— Siihen olemme vannomattakin valmiit! — huusivat useat. — Me lähdemme minne ruhtinaamme meidät vie!
— Hyvät herrat!… Veljet! Te näitte nuo kahdet roimahousut, jotka kullatuissa vaunuissa ajoivat tänne. He tietävät, ettei Radziwillien kanssa sovi leikitellä, ja tulevat rukoilemaan häntä jättämään ruotsalaiset rauhaan. Mutta ruhtinas, jonka luona äsken juuri kävin, on koko Liettuan nimessä vakuuttanut, että neuvottelut ja pergamentit eivät tule enää kysymykseen, vaan sota, sota!
— Sota! Sota! — toistivat kuulijat kaikuna.
— Mutta koska sotapäällikkökin, — jatkoi Zagloba, — on sitä varmempi ja rohkeampi, mitä lujemmin hän sotilaihinsa luottaa, niin näyttäkäämme, hyvät herrat, mitä miehiä olemme. Menkäämme tuonne linnanikkunain alle huutamaan: Surma ruotsalaisille! Tulkaa mukanani!
Zagloba hyppäsi alas pylväältä ja marssi linnan pihan yli sorisevan väkijoukon seuraamana. Kun he olivat tulleet aivan ikkunan alle, puhkesi kaikkien suusta:
— Surma ruotsalaisille! Surma ruotsalaisille!
Kohta syöksyi Wendenin vojevoda Korf hämmästyneenä eteisestä ja hänen jäljessään ruhtinaallisen ratsuväenrykmentin eversti Ganchoff. Molemmat koettivat hillitä aatelisia ja kehoittivat innokkaasti heitä hajaantumaan.
— Hyvä Jumala! — huusi herra Korf, — tuolla ylhäällä ikkunaruudut helisevät. Te ette tiedä kuinka sopimattomaan aikaan huutonne kajahtivat. Mitenkä voitte osoittaa läheteille pahansuopuutta ja sotilaille kurittomuutta? Kuka sen pani alulle?
— Minä! — vastasi Zagloba. — Tervehtikää ruhtinasta meidän kaikkien puolestamme ja sanokaa, että hän pysyisi lujana, sillä me olemme valmiit taistelemaan viimeiseen veripisaraan saakka.
— Kiitän teitä hetmanin nimessä, kiitän teitä, mutta hajaantukaa! Järkevyyttä, hyvät herrat, järkevyyttä, muuten suistatte isänmaanne perikatoon. Se, joka tänään osoittaa mieltään lähettejä vastaan, tekee isänmaalle karhunpalveluksen.
— Viis me läheteistä, me tahdomme tapella emmekä neuvotella!
— Teidän sotainen innostuksenne ilahduttaa minua. Hyvin pian tulee hetki, jolloin saatte sitä purkaa. Lähtekää nyt lepäämään ennen lähtöä. Eikö ryyppy viinaa olisi nyt paikallaan? Huonoa on tapella kuivin suin.
— Totinen tosi! — huusi herra Zagloba ensimmäisenä.
— Totinen tosi! Nyt, kun ruhtinas tietää meidän mielemme, ei meillä ole täällä mitään tekemistä.
Joukko alkoi hajaantua lähtien suurimmaksi osaksi kylkirakennukseen, jossa pitkät, katetut pöydät jo odottivat. Herra Zagloba asteli ensimmäisenä.
Herrat Korf ja Ganchoff palasivat ruhtinaan luo, joka neuvotteli ruotsalaisten lähettien ja useiden puolalaisten ylimysten kansa.
— Kuka siellä oli pannut tuon hälinän alulle? — kysyi ruhtinas, jonka leijonankasvoilta viha ei vielä ollut sammunut.
— Se oli tuo äskettäin saapunut aatelismies… se kuuluisa Zagloba, — vastasi Wendenin vojevoda.
— Urhea soturi, — virkkoi ruhtinas, — mutta kovinpa pian hän alkaa asioihin sekaantua.
Sen sanottuaan hän viittasi eversti Ganchoffille ja kuiskasi jotakin tämän korvaan.
Mutta sillävälin astui herra Zagloba tyytyväisenä kylkirakennusta kohti, ja hänen jäljessään herrat Skrzetuski ja Wolodyjowski, joille hän sanoi:
— Kas niin, ystäväni, tuskin olin näyttäytynyt, kun aatelissa heräsi isänmaanrakkaus. Nyt on ruhtinaan helpompi lähettää nuo lähetit matkoihinsa, sillä hänen tarvitsee vain vedota meidän mielipiteeseemme. Luulenpa, ettei tämä jää palkitsematta, vaikka en tehnytkään sitä palkinnon toivossa. No, mitä sinä, hyvä Michal, noita portista ajavia vaunuja noin töllistelet, ikäänkuin silmäsi olisivat kivettyneet?
— Se on hän, — vastasi Michal Wolodyjowski viiksiään sivellen. — Kautta
Jumalani, se on hän!
— Kuka hän?
— Neiti Billewicz.
— Sekö, joka sinulle rukkaset lahjoitti?…
— Se… Oh, hyvät herrat, minä ihan sorrun surusta!
— No, katsotaanpa, onko se hän! — sanoi Zagloba.
Sillävälin olivat vaunut lähestyneet. Niissä istui komea aatelismies, jonka viikset olivat hieman harmaantuneet, ja hänen vieressään Aleksandra-neiti kauniina kuin ainakin, rauhallisena ja vakavana.
Michal-herra katsoi häneen surullisesti ja kumarsi syvään, mutta neiti ei huomannut häntä tungoksessa. Zagloba katseli neidin hienoja ja jaloja piirteitä sanoen:
— Siinä on sitten julman suloinen tyttö, hyvä mies, mutta liian hieno hän on sotamiehelle. Minä tunnustan, että hän on silmän ilo, mutta sittenkin minä pidän enemmän sellaisesta, josta et voi suin päin sanoa, onko se tykki vai nainen.
— Voitteko sanoa, kuka tuo on, joka ajoi juuri portaitten eteen? — kysyi herra Wolodyjowski vieressään seisovalta aateliselta.
— Kyllä, — vastasi tämä. — Se on herra Tomasz Billewicz, kuninkaallinen miekankantaja [ylhäinen arvonimi muinaisessa Puolassa] Rosienysta. Kaikki täällä tuntevat hänet, sillä hän on Radziwillin vanha ystävä ja palvelija.