Vedenpaisumus I

by Henryk Sienkiewicz

NELJÄSTOISTA LUKU.

Vielä samana yönä ruhtinas neuvotteli pitkän aikaa Wendenin vojevodan, herra Korfin ja ruotsalaisten lähettien kanssa. Sopimuksen julkaiseminen oli pettänyt hänen toiveensa ja paljastanut synkän tulevaisuuden. Hän oli kyllä laskenut saavansa kokea vastarintaa, mutta hän oli myöskin toivonut puoluelaisia; vastustus oli kuitenkin paljon suurempi kuin mitä hän oli arvellut. Paitsi muutamia kymmeniä kalvinilaisia aatelismiehiä ja kourallista ulkomaalaisia upseereja, joilla tässä asiassa ei voinut olla sananvaltaa, olivat kaikki asettuneet sopimusta vastaan, jonka hän oli tehnyt Ruotsin kuninkaan Kaarle Kustaan tai oikeammin hänen sotamarsalkkansa ja lankonsa Magnus Gabriel de la Gardien kanssa.

Ruhtinas oli tosin käskenyt vangitsemaan uppiniskaiset upseerit — mutta mitä hyötyä siitä oli? Mitä miehistö sanoisi sellaisesta? Tulisihan se vaatimaan päällikkönsä. Ja jollei se hyvällä saisi, niin se ottaisi ne kapinalla tai väkivallalla. Entä mitä tässä tapauksessa ylpeällä ruhtinaalla olisi paitsi muutamia rakuunarykmenttejä ja ulkomaalaista jalkaväkeä?

Sitten koko muu maa, koko sotaisa aatelisto- ja Sapieha, Vitebskin vojevoda, Radziwillien julma vastustaja, joka valtakunnan jakamattomuuden nimessä oli valmis sotaan vaikka koko maailmaa vastaan. Nuo everstit, joilta hän kuitenkaan ei voinut panna päätä poikki, ja nuo puolalaiset lippukunnat nousisivat yhdessä maan kaikkien sotavoimien kanssa Sapiehan johdolla häntä vastaan, ja ruhtinas Radziwill olisi ilman armeijaa, ilman kannattajia, ilman merkitystä… Mitä silloin voisikaan tapahtua?

Tällaiset kysymykset olivat peloittavia, sillä itse asemakin oli peloittava. Ruhtinas ymmärsi hyvin, että siinä tapauksessa sopimus, jota hän oli salaa niin ahkerasti valmistanut, menettäisi kaiken merkityksensä, ja ruotsalaiset alkaisivat häntä vähäksyä ja ehkäpä kostaakin kärsimänsä tappion. Ruhtinas oli tosin luovuttanut heille Birźensä uskollisuuden pantiksi, mutta siten hän oli vain entistä enemmän heikontanut voimiaan.

Kaarle Kustaa olisi valmis kaksin käsin kantamaan palkintoja ja kunnianosoituksia mahtavalle Radziwillille, mutta heikkoa ja kaikkien hylkäämää hän tulisi halveksimaan. Mutta jos onnen pyörä toisi voiton Jan Kasimirille, silloin olisi lopullinen tuho tullut tälle mahtavalle miehelle, jolla vielä aamulla ei ollut vertaistaan koko valtakunnassa.

Kun Wendenin vojevoda ja lähetit olivat lähteneet, alkoi ruhtinas kaksin käsin pusertaa polttavaa päätään ja kulkea nopein askelin pitkin huonetta… Linnan pihamaalta kuului skottilaisten vahtien huutoja ja lähtevien vaunujen jyrinää. Aateliset siellä läksivät talosta niin nopeasti kuin rutto olisi saastuttanut ruhtinaan komean palatsin Kiejdanyssa. Kauhea levottomuus kouristi Radziwillin sydäntä.

Toisinaan hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisikaan yksinään huoneessa, vaan kuin joku toinen kulkisi hänen vieressään ja kuiskaisi hänen korvaansa: yksinäisyyttä, köyhyyttä ja lisäksi häpeätä!… Oliko hän, Vilnon vojevoda ja suurhetmani, jo nöyryytetty ja hylätty? Kukapa olisi vielä eilen voinut uskoa, että Kruununmaassa ja Liettuassa, vieläpä koko maailmassa olisi ainoatakaan ihmistä, joka uskalsi huutaa hänelle vasten naamaa: »Petturi!» Ja nyt oli hän sen kuullut ja eli vielä, ja ne, jotka sen olivat huutaneet, elivät myöskin. Jos hän nyt palaisi saliin, toistaisi kaiku kai vieläkin: »Petturi! Petturi!»

Ja vimmattu viha täytti oligarkin rinnan. Hänen sieraimensa pullistuivat, silmät syytivät säkeniä, verisuonet otsassa turposivat. Hänen tahtoaan oli vastustettu! Ja kiihtynyt mielikuvitus loihti hänen näkyviinsä rangaistuksia ja kidutuksia noille kapinoitsijoille, jotka olivat rohjenneet olla seuraamatta häntä kuin koira isäntäänsä. Hän näki jo heidän verensä tippuvan pyövelin kirveestä, kuuli luitten rusketta ja nautiskeli verisissä mielikuvitteluissaan.

Mutta kun selvä järki muistutti hänelle, että koko sotaväki seisoo noitten kapinoitsijain takana, että hän ei rangaistuksen häntä kohtaamatta voisi ottaa heitä hengiltä, silloin palasi heti sietämätön, helvetillinen tuska hänen sieluunsa, ja joku alkoi taas kuiskata hänen korvaansa:

»Yksinäisyyttä, köyhyyttä, häpeätä…»

»Mitä? Eikö edes Radziwillilla ole oikeutta päättää maan kohtalosta? Antaa se Kaarle Kustaalle tai jättää Jan Kasimirille? Lahjoittaa se kenelle hyvänsä?»

Magnaatti katsoi hämmästyneenä eteensä.

Mitä ovat Radziwillit olleet? Mitä olivat he vielä eilen? Mitä on heistä sanottu kaikkialla Liettuassa? Onko kaikki harhaa? Eikö suurhetmanin rinnalla seiso Boguslaw-ruhtinas joukkoineen, hänen takanaan Brandenburgin suuriruhtinas ja kaikkien kolmen takana Kaarle Kustaa, Ruotsin kuningas voittoisine voimineen, joitten edessä saksalaiset äskettäin vapisivat? Ja ojentaapa itse Puolan valtakunta kätensä uutta hallitsijaa kohti ja nöyrtyy saatuaan ensimmäisen tiedon pohjolan jalopeuran tulosta. Kukapa voisi tehdä vastarintaa tälle kukistamattomalle voimalle?

Toisella puolella Ruotsin kuningas, Brandenburgin suuriruhtinas, Radziwillit, vieläpä tarvittaessa Chmielnicki kaikkine joukkoineen, Valakian hospodaari ja Siebenbürgenin Rakóczy, melkein puoli Euroopaa! — toisella puolella Vitebskin vojevoda ja muutamia uppiniskaisia everstejä!… Eikö se ole pilaa, komediaa?

Ruhtinas rupesi yht'äkkiä äänekkäästi nauramaan.

— Kautta Luciferin ja helvetin sotajoukkojen! Minä olen mahtanut tulla hulluksi!… Menköön vaikka joka sorkka Vitebskin vojevodan puolelle!

Mutta hetken kuluttua hänen kasvonsa synkkenivät taas.

— Mahtavat ottavat ainoastaan mahtavia liittolaisikseen. Jos Radziwill viskaa Liettuan ruotsalaisten jalkoihin, on hän oleva odotettu vieras, mutta jos hän pyytää apua Liettuaa vastaan, niin häntä tullaan halveksimaan…

Mitä tehdä?

Ulkomaalaiset upseerit tulisivat olemaan hänelle uskollisia, mutta heidän joukkonsa ovat riittämättömät, ja jos puolalaiset lippukunnat yhdistyvät Vitebskin vojevodaan, niin on maan kohtalo hänen käsissään. Muuten, jokainen noista ulkomaalaisista upseereista suoritti hyvin käskyn, mutta ei ajanut Radziwillin asiaa täydellä innostuksella, ei ollut sekä sotilas että puolalainen.

Tässä tarvittiin ehdottomasti maan omien miesten apua, sellaisten, jotka nimellään, urhoollisuudellaan, maineellaan ja rohkaisevalla esimerkillään saattaisivat temmata muut mukaansa… Tarvittiin ehdottomasti myöskin puoluelaisia, vaikkapa vain muodon vuoksi.

Mutta ketkä maan omista miehistä olivat liittyneet ruhtinaaseen? Charlamp, tuo vanha, kokenut sotilas, täsmällinen toimissaan, mutta ei mitään muuta. Sitäpaitsi vielä muutamia muita, jotka merkitsivät vieläkin vähemmän. Ei kukaan muu, ei yksikään sellaisista, joita sotajoukko seuraisi, ei yksikään niistä, jotka voisivat ajaa Radziwillin asiaa. Jäljellä oli vain Kmicic, nuori, yritteliäs, rohkea soturi, jolla oli kuuluisa nimi ja voimakas lippukunta, jonka hän oli osaksi omalla kustannuksellaan muodostanut, mies, joka oli kuin luotu johtamaan Liettuan kaikkia levottomia sieluja. Jos hän ottaisi Radziwillin asian omakseen, niin hän antautuisi sille koko sielullaan, seuraisi hetmaniansa sokeasti ja puhuisi kaikkialla hänen puolestaan. Sellainen apostoli merkitsisi enemmän kuin kokonaiset sotajoukot, kuin kokonaiset rykmentit ulkomaalaisia. Hän osaisi valaa nuoren ritariston mieleen omaa uskoaan ja koota Radziwillin leiriin vahvasti väkeä. Mutta hänkin epäröi huomattavasti. Hän ei tosin ollut viskannut komentosauvaansa vojevodan jalkoihin, mutta ei ollut myöskään asettunut hänen puolelleen.

»Kehenkään ei voi luottaa, kenestäkään ei voi olla varma», — ajatteli synkkä ruhtinas. — »Kaikki liittyvät Vitebskin vojevodaan, eikä kukaan tahdo kanssani jakaa…»

»Häpeätä!» — kuiskasi omatunto.

»Liettuaa!» — vastasi ylpeys.

Huoneessa alkoi pimetä, sillä kynttilät paloivat karstalle. Kuun valo tulvi ikkunoista sisälle. Radziwill tuijotti tuohon valovirtaan ja vaipui ajatuksiinsa.

Hänestä näytti, kuin kuunvalosta olisi muodostunut ihmisvartaloita, niitä muodostui yhä enemmän ja enemmän, kunnes vihdoin kokonainen sotajoukko marssi häntä kohti leveätä kuutamoista tietä pitkin. Siinä oli raskaita haarniskaisia husaari- ja kevyitä ratsuväenrykmenttejä, kokonainen metsä lippuja liehui niitten yläpuolella, ja ensimmäisenä ratsasti paljain päin muuan mies, nähtävästi triumfaattori, joka palasi voittoisasta taistelusta. Ympärillä vallitsi hiljaisuus, ja ruhtinas kuuli selvästi sotajoukkojen ja kansan huutoa: »Vivat defensor patriae! Vivat defensor patriae!» [Eläköön isänmaan pelastaja!] Sotajoukko lähestyi yhä; vihdoin hän saattoi erottaa ylipäällikön kasvonpiirteet. Komentosauvasta ja kädessä olevan kypärän monista viuhkoista päättäen se oli suurhetmani.

— Nimeen Isän ja Pojan! - Se on Sapieha, se on Vitebskin vojevoda! Entä missä minä olen? Mikä on tullut osakseni?

»Häpeä!» — kuiskaa omatunto.

»Liettua!» — vastaa ylpeys.

Ruhtinas löi kämmeniään yhteen. Viereisessä huoneessa vahtia pitävä
Harasimowicz ilmaantui silmänräpäyksessä ovelle ja kumarsi syvään.

— Valoa! — käski ruhtinas. Harasimowicz niisti karstan kynttiläin sydämistä, poistui, mutta palasi tuossa tuokiossa tuoden kynttelikön.

— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — on jo aika käydä levolle…
Kukot ovat kiekuneet jo toistamiseen.

— Ei haluta! — vastasi ruhtinas. — Nukahdin vähäisen ja painajainen alkoi minua kiusata. Mitä uutta?

— Muuan aatelismies on tuonut kirjeen, mutta minä en rohjennut astua sisään kutsumatta.

— Anna se nopeasti tänne!

Harasimowicz ojensi sinetöidyn kirjeen, jonka ruhtinas avasi ja luki.
Se kuului:

»Jumala varjelkoon teidän ylhäisyyttänne teoista, jotka voivat tuottaa suvullemme häpeätä ja turmiota! Pelkkä ajatuskin siihen suuntaan voi antaa, ei kruunua, vaan jouhipaidan. Sukumme suuruus on lähellä sydäntäni, kuten näkyy siitäkin, että olen Wienissä koettanut hankkia meille äänioikeuden keisarillisilla valtiopäivillä. Mutta isänmaatani yhtä vähän kuin kuningastani en petä minkään maallisen palkinnon tai mahtavuuden tähden, jottei minun moisen teon jälkeen tarvitsisi kantaa häpeätä elämässä ja kirousta kuolemassa. Ajatelkaa esi-isiemme ansioita ja tahratonta mainetta ja rukoilkaa armoa Jumalalta, niin kauan kuin vielä on mahdollista! Vihollinen piirittää minua Nieswiezissä, enkä tiedä, tuleeko tämä kirje perille, mutta vaikka joka hetki uhkaa minua häviöllä, niin en pyydä Jumalaa pelastamaan minua piirityksestä, vaan teitä moisista aikeista. Vaikkakin onnettomuus jo osaksi on tapahtunut, on vielä mahdollista peräytyä ja pikaisella parannuksella sovittaa synti. Älkää toivoko minulta apua, sillä sanon jo etukäteen, että huolimatta sukulaisuudestamme minä liityn sotavoimineni valtiovarainhoitajaan ja Vitebskin vojevodaan ja sata kertaa mieluummin käännän aseeni teidän ylhäisyyttänne vastaan kuin vapaaehtoisesti sekaannun moiseen häpeälliseen petokseen. Jumalan haltuun!

Michal Kazimierz Radziwill,
Nieswieźin ja Olykan ruhtinas, Liettuan suuriruhtinaan pöydänkattaja.»

Kun hetmani oli lukenut kirjeen, antoi hän sen painua polvelleen ja alkoi huojuttaa päätään huulilla sairaalloinen hymy.

»Hänkin hylkää minut, sukulainen kieltää minut siitä syystä, että aioin antaa suvullemme ennenkuulumattoman loisteen!… Haa! Vaikeata! Jäljellä on vielä Boguslaw-serkkuni, joka ei minua jätä… Meidän puolellamme ovat suuriruhtinas ja Kaarle Kustaa, ja se, ken ei halua kylvää, se ei tule myöskään niittämään…»

»Häpeätä!» — kuiskasi omatunto.

— Haluaako teidän ylhäisyytenne antaa vastauksen? — kysyi Harasimowicz.

— Vastausta ei tule.

— Saanko mennä ja lähettää kamaripalvelijat?

— Odotahan… Ovatko kaikki vartijat paikoillaan?

— Ovat.

— Onko lippukunnille lähetetty käskyt?

— On.

— Mitä Kmicic tekee?

— On reuhtonut kuin hullu ja huutanut kuolemaa avukseen. Aikoi paeta Billewiczien jälkeen, mutta vartijat saivat kiinni. Tarttui miekkaan, mutta hänet sidottiin köysiin. Nyt hän makaa rauhallisena.

— Onko miekankantaja Billewicz lähtenyt?

— Ei ollut käskyä pidättää.

— Unohdin! — vastasi ruhtinas. — Avaa ikkuna, täällä on niin tukahduttava, ja hengenahdistus vaivaa minua. Sano Charlampille, että lähteköön heti Upitaan ja tuokoon tänne siellä olevan lippukunnan. Anna hänelle rahaa ja käske maksamaan sotilaille ensimmäisen neljänneksen palkka ja antamaan heidän huvitella… Sano myöskin, että hän saa Dydkiemen maatilan, jonka otan pois Wolodyjowskilta. Taas tuo hengenahdistus… Odota!

— Mitä suvaitsette, teidän ylhäisyytenne?

— Mitä Kmicic tekee?

– Kuten jo sanoin teidän ylhäisyydellenne, makaa rauhallisesti.

– Se on totta! Lähetä hänet tänne. Tahdon puhua hänen kanssaan. Mutta anna ottaa häneltä köydet pois.

— Teidän ylhäisyytenne, hän on hurjapäinen…

— Ole huoletta! Mene!

Harasimowicz meni. Ruhtinas otti venetsialaisesta lippaasta pistolin ja pani sen pöydälle kätensä ylettyville.

Neljännestunnin kuluttua tuli Kmicic neljän skottilaisen saattamana.
Ruhtinas käski sotilaita poistumaan. He jäivät kahden.

Nuoren miehen kasvot olivat kalpeat kuin niissä ei olisi ollut ainoatakaan veripisaraa. Hänen silmänsä vain loistivat kuumeisesti, mutta muuten hän oli perin rauhallinen ja, kuten näytti, vaipunut äärettömään epätoivoon.

Molemmat olivat vaiti jonkin aikaa. Ruhtinas rupesi ensinnä puhumaan:

— Sinä olet vannonut ristiinnaulitun kautta, ettet minua jätä!

— Tulen olemaan kirottu, jollen valaani pidä; tulen olemaan kirottu, jos sen pidän! — sanoi Kmicic. — Minusta on kummassakin tapauksessa kaikki yhdentekevää!

— Joskin minä johtaisin sinut pahaan, et sinä joudu siitä vastaamaan.

— Kuukausi sitten laki ja tuomiot minua uhkasivat murhien tähden… Nyt minusta tuntuu, että olin silloin viaton kuin lapsi.

– Ennenkuin lähdet tästä huoneesta, olet tunteva itsesi vapaaksi kaikista synneistäsi, — vakuutti ruhtinas.

Samassa hän muutti äänensä sävyn ja kysyi hyväntahtoisesti:

— Mitä sinun mielestäsi minun olisi pitänyt tehdä kahdelle sata kertaa minua voimakkaammalle viholliselle, joita vastaan en olisi voinut puolustaa maata?

— Kaatua! — vastasi Kmicic karkeasti.

— Minä kadehdin teitä, sotureita, jotka noin helposti voitte viskata painavan taakan hartioiltanne. Kaatua! Ken on katsonut kuolemaa silmiin eikä pelkää sitä, sille mikään maailmassa ei ole sen helpompaa. Te ette välitä siitä, ette tule ajatelleeksi sitä, että jos minä nyt olisin aloittanut hurjan sodan ja kaatunut tekemättä sopimusta, niin kiveä ei olisi jäänyt kiven päälle koko maassa. Jumalan kiitos, ettei niin käynyt, sillä silloin minun sieluni ei olisi taivaassakaan saanut rauhaa. Oi, kolminkertaisesti onnellisia te, jotka voitte kaatua!… Luuletko sinä, ettei elämän taakka jo rasita minua, etten kaipaa jo ikuista unta ja lepoa? Mutta katkera kalkki on tyhjennettävä pohjaan saakka. Minun täytyy pelastaa tämä onneton maa ja sentähden ottaa, kantaakseni uusi taakka. Soimatkoot kadehtijani minua ylpeäksi, sanokoot, että minä petän isänmaani ylentääkseni itseäni. Jumala näkee, Jumala tuomitkoon, jos tavoitan ylentymistä, ja enkö kieltäytyisi siitä, jos se olisi mahdollista… Näyttäkää te, jotka tuomitsette minua, tie pelastukseen. Näyttäkää te, jotka minua petturiksi sanotte, tämä tie, niin minä heti revin rikki tämän asiakirjan ja herätän kaikki lippukunnat marssiakseni vihollista vastaan.

Kmicic oli vaiti.

— No, miksi vaikenet? — huusi Radziwill. — Minä panen sinut suurhetmanin ja Vilnon vojevodan paikalle, äläkä sitten kaadu, sillä siitä ei ole kysymys, vaan pelasta maa. Valloita takaisin viholliselta menetetyt vojevodakunnat, kosta Vilnon tuho, puolusta Samogitiaa ruotsalaisia vastaan tai, mieluimmin, puolusta koko valtakuntaa ja aja kaikki viholliset maasta!… Hyökkää yksin tuhansia vastaan, mutta älä kaadu!… Älä kaadu, sillä se ei ole luvallista, vaan pelasta maa!…?

— En ole hetmani enkä Vilnon vojevoda, — vastasi Kmicic, — ja mikä ei minulle kuulu, siitä en välitä… Mutta jos on yksin hyökättävä tuhatta vastaan, niin hyökkään!

— Kuulehan, soturi: jollei sinun asiasi ole pelastaa maata, niin jätä se minun tehtäväkseni ja luota minuun!

— En voi! — sanoi Kmicic purren hammasta. Radziwill ravisti päätään ja jatkoi:

— Muihin en ollut luottanut, odotin mitä tapahtuikin, mutta sinuun nähden petyin. Älä keskeytä, vaan kuuntele… Olen nostanut sinut jaloillesi, vapauttanut sinut rangaistuksista, kiintynyt sinuun kuin isä poikaansa. Ja minkätähden? Koska pidin sinua rohkeana soturina ja valmiina suuriin töihin. Tarvitsin juuri sellaisia miehiä, en sitä salaa. Ympärilläni ei ollut ainoatakaan miestä, joka olisi uskaltanut katsoa päin aurinkoa silmäänsä räpäyttämättä. He olivat kaikki vähäpätöisiä ja heikkohenkisiä. Sellaisia ei pidä milloinkaan johtaa millekään muulle tielle kuin mitä he tai heidän isänsä ovat astuneet, sillä muuten he huutaisivat, että heidät johdetaan perikatoon. Mutta mihin, jollei juuri perikatoon, kaikki nuo vanhat tiet ovat johtaneet? Miten on käynyt sen valtakunnan, joka kerran koko maailman peloitti?

Ruhtinas painoi käsillä päätään ja hoki:

— Jumalani! Jumalani! Jumalani!

Hetken kuluttua hän jatkoi taas:

— Jumalan vihan hetket ovat koittaneet, sellaisten onnettomuuksien ja rappiotilan aika on tullut, ettemme tavallisin keinoin voi voittaa tautia itsessämme, ja kun minä tahdon käyttää uusia, jotka voivat parantaa, niin silloin minut jättävät nekin, joitten valmiuteen olen luottanut, jotka ovat olleet velvollisia luottamaan minuun, jotka ovat ristiinnaulitun kautta vannoneet uskollisuutta… Kristuksen veren ja haavojen kautta! Luuletko sinä ehkä, että olen ikuisiksi ajoiksi asettunut Kaarle Kustaan suojeluksen alaiseksi, että todenteolla ajattelen yhdistää tämän maan Ruotsiin, että tämä sopimus, josta minua on petturiksi syytetty, tulisi kestämään vuotta kauempaa?… Miksi katsot minuun noin hämmästyneenä?… Saat nähdä, että hämmästyt vielä enemmän, kun kuulet kaikki… sillä täällä tulee tapahtumaan jotakin, jota kukaan ei aavista, jota tavallinen ihmisjärki ei käsitä. Mutta minä sanon sinulle, älä vapise, sillä siinä on maan pelastus. Älä peräydy, sillä jollen saa apua keneltäkään, niin minä ehkä menehdyn, mutta minun kanssani menehtyvät valtakunta ja te kaikki — iäksi! Minä yksin voin pelastaa isänmaan, mutta sitä varten minun täytyy ensin poistaa kaikki esteet tieltäni. Surma sille, joka minua tulee vastustamaan, sillä Jumala itse tulee rankaisemaan häntä minun käteni kautta, olkoonpa se sitten Vitebskin vojevoda, valtiovarainhoitaja Gosiewski, armeija tai uppiniskainen aatelisto. Tahdon pelastaa isänmaan, ja kaikki tiet, kaikki keinot ovat siihen tarkoitukseen käytettäviä… Vaaran hetkinä Roomassa nimitettiin diktaattoreja… Sellaisen vallan, ei! — vielä suuremman vallan minä tarvitsen nyt. Kunnianhimo ei minua siihen kiihoita, — kuka tuntee olevansa kykenevä siihen, hän ottakoon sen minun sijastani! Mutta kosk'ei ketään ole, otan minä sen, jolleivät nämä muurit raukea ylitseni!…

Sen sanottuaan ruhtinas ojensi molemmat kätensä ylös, ikäänkuin hän todellakin olisi tahtonut torjua raukeavia muureja, ja hänessä oli jotakin niin jättiläismäistä, että Kmicic peräytyi hämmästyneenä Vihdoin hän kysyi aivan toisenlaisella äänellä:

— Mitä teidän ylhäisyytenne oikeastaan haluaa?… Mikä on päämääränne?…

— Kruunu! — huudahti Radziwill.

— Hyvä Jumala!…

Seurasi syvä hiljaisuus. Huuhkaja vain linnan tornissa huusi vihlovasti.

— Onpa aika, että kerron sinulle kaikki… — sanoi ruhtinas. Valtakunta joutuu perikatoon… sitä ei voi välttää. Meidän tulee ensisijassa pelastaa haaksirikosta tämä osa valtakuntaa, joka on meidän varsinainen synnyinmaamme… ja sitten, sitten on kaiken noustava tuhkasta kuin feniks-lintu… Minä sen teen, ja kruunun, jota tavoitan, painan minä päähäni kuin raskaan taakan. Vanhan haudasta on uusi nouseva… Olen jättänyt tämän maan ruotsalaisille, voittaakseni heidän avullaan toisen vihollisen, karkoittaakseni hänet pois synnyinmaamme rajojen sisältä ja sanellakseni hänelle omassa pääkaupungissaan rauhanehdot. Kuunteletko sinä? Mutta tuossa kallioisessa, nälkäisessä Ruotsissa ei ole kylliksi väkeä eikä voimaa valloittamaan koko Puolan valtakuntaa. He voivat kerran, toisen voittaa meidän sotajoukkomme, mutta orjuuttaa he eivät meitä voi. Jos jokaisen kymmenen kansalaisen osalle tulisi yksi ruotsalainen vartija, niin tulee heillä kuitenkin olemaan vartijain puute. Kaarle Kustaa tietää sen varsin hyvin eikä tahdo eikä voi valloittaa koko valtakuntaa. Hän ottaa Preussin ja enintään osan Suur-Puolaa, ja sillä hyvä. Mutta voidakseen rauhassa hallita uusia valtauksiaan hänen on särettävä liittomme puolalaisen Kruununmaan kanssa. Jos minä kieltäydyn siitä kruunusta, jonka Jumala ja onni laskevat päähäni, niin ruotsalaiset antavat sen sille, joka tällä hetkellä on todellisuudessa maan valtias… [Tarkoitetaan Venäjän tsaaria, mutta sensuuriolosuhteitten tähden tekijä ei ole voinut sitä suoraan sanoa. Yleensä puolalaisessa alkutekstissä »venäläisten» nimittäminen vältetään käyttämällä heistä muita nimityksiä, kuten »hyperboreit», »septentrionit» y.m.] Mutta Kaarle Kustaa ei sitä mielellään tekisi, koska se liian suuressa määrässä lisäisi naapurin mahtavuutta ja tekisi hänestä uhkaavan vastustajan. Jollen minä ota Liettuan kruunua vastaan, niin tulee siten tapahtumaan. Onko minulla siis oikeutta kieltäytyä? Voinko sallia sen tapahtuvan, mikä veisi meidät perikatoon? Kymmenennen, sadannen kerran kysyn: onko toista tietä pelastukseen? Ei! Tapahtukoon Jumalan tahto! Otan sen taakan hartioilleni. Ruotsalaiset ovat puolellani, vaaliruhtinas ja sukulaiseni lupaavat apuaan. Vapautan maan sodasta! Voitoilla ja rajojen laajentamisella alkaa sukuni hallitusvalta. Rauha ja ahkeruus tulevat kukoistamaan, eikä tuli tule enää hävittämään kaupunkeja eikä kyliä. Niin tulee tapahtumaan ja niin täytyy tapahtua… sillä tunnen itsessäni voimaa ja väkevyyttä. Minä tahdon maan parasta, ja sentähden minun päämääräni onkin korkealla… Ja tässä taivaallisessa valossa ja noitten tähtien tuikkiessa vannon — jos vain saan terveenä pysyä — että minä olen rakentava tämän romahtaneen rakennuksen uudelleen ja lujemmaksi kuin mitä se tähän saakka on ollut.

Ruhtinaan silmät säihkyivät, ja koko hänen olemuksensa säteili niin omituisesti.

— Teidän ylhäisyytenne! — huusi Kmicic. — Minun järkeni ei voi käsittää tätä, päätäni pakottaa, silmäni kaihtavat katsoa eteensä!

— Sitten, — jatkoi Radziwill seuraten omaa ajatustaan, — sitten… Ruotsalaiset eivät riistä Jan Kasimirilta kruunua, vaan jättävät hänelle Masovian ja Vähän-Puolan. Jumala ei ole suonut hänelle jälkeläistä. Sitten tulevat uudet vaalit… Kenen he valitsevat, jos tahtovat säilyttää liiton Liettuan kanssa? Milloinka Puola kohosi mahtavuuteen ja kukisti ristiritarien vallan? Silloin, kun sen valtaistuimella istui Wladyslaw Jagiello. Niin nytkin… Puolalaiset eivät voi valita valtaistuimelle ketään muuta kuin sen, joka hallitsee täällä Liettuassa, eivät voi eivätkä valitse, sillä saksalaiset ja turkkilaiset sulkisivat heidät tukahduksiin, kun kasakat jo muutenkin käyvät rintaan kiinni. He eivät voi! Sokea on se, joka ei sitä näe, ja typerä se, joka ei ymmärrä! Ja silloin yhdistyvät molemmat maat taas muodostaakseen yhtenäisen valtakunnan minun sukuni johdolla! Silloin saamme nähdä, voivatko nuo skandinavialaiset pikkukuninkaat pitää hallussaan preussilaisia ja suurpuolalaisia alueita. Silloin sanon heille: quos ego! [latinalainen uhkaus: »Kyllä minä teille!…»], ja minä poljen heidät jalallani kuoliaiksi ja luon sellaisen valtakunnan, jonka vertaista mahtavuudessa ei vielä ole nähty. Ehkä me viemme ristin ja tulen Konstantinopoliin saakka ja lyömme kaikki vihollisemme, samalla kuin maan rajojen sisäpuolella vallitsee rauha. Suuri Jumala, joka tähtien kulkua johdat, salli minun pelastaa tämä onneton maa Sinun ja koko kristikunnan kunniaksi, anna minulle miehiä, jotka ymmärtävät minun tarkoitukseni ja tahtovat auttaa minua!… Tässä seison…

Ruhtinas pani kätensä ristiin ja kohotti katseensa korkeutta kohti:

— Sinä näet minut! Sinä tuomitset minut!…

— Ruhtinas!… Ruhtinas!… — huusi Kmicic.

— Mene! Hylkää minut! Viskaa buzdyganisi minun jalkoihini! Riko valasi! Sano minua petturiksi!… Älköön siitä orjantappurakruunusta, joka minun päähäni lasketaan, puuttuko ainoatakaan oasta! Tuhoa maa, suista se perikatoon, vedä takaisin käsi, joka voisi pelastaa sen, ja astu Jumalan tuomioistuimen eteen… Siellä meidät tuomittakoon…

Kmicic lankesi polvilleen ruhtinas Radziwillin eteen.

— Teidän ylhäisyytenne! Minä seuraan teitä vaikka kuolemaan! Isänmaan isä! Pelastaja!

Radziwill laski molemmat kätensä hänen päänsä päälle, ja taas seurasi hetken hiljaisuus. Huuhkaja vain yhä huhusi ylhäällä tornissa.

— Kaikki saat, mitä olet toivonut, — sanoi ruhtinas juhlallisesti. —
Sinulta ei mitään tulla kieltämään, ja sinun osaksesi on tuleva enemmän
kuin isäsi ja äitisi olisivat suoneet… Nouse, tuleva suurhetmani ja
Vilnon vojevoda!…

Taivaalla alkoi kajastaa.