ENSIMMÄINEN LUKU.
Ratsut kantoivat nopeasti Kmiciciä ja Kiemliczejä Sleesian rajaa kohti. He matkasivat varovasti, sillä vaikka viekkailla Kiemliczeillä oli Kuklinowskin antamat ja Müllerin allekirjoittamat »passit», saattoi silti pelätä joutuvansa jossakin kuulusteltavaksi, ja sellainen kuulustelu voisi päättyä huonosti Andrzejlle ja hänen seuralaisilleen.
Matkalla ukko Kiemlicz kertoi Andrzejlle, mitä oli kuullut valtakunnassa tapahtuneen, ja kauan luostarissa muusta maailmasta eristettynä ollut Andrzej kuunteli halukkaasti ja unohtaen kipunsa, sillä tiedot olivat yleensä epäedullisia ruotsalaisille ja ennustivat heidän herruutensa loppumista Puolassa.
Matkaa jatkettiin senjälkeen ääneti. Väsyneet hevoset hidastuttivat vähitellen kulkuaan ja lopulta ajettiin käymäjalkaa. Tämä tasainen liike vaivutti perin uupuneen Andrzejn uneen, ja hän nukkui kauan satulassa nuokkuen. Viimein hänet herätti päivän kirkas valo.
Hän katseli ihmetellen ympärilleen, sillä hänestä tuntui alussa unelta kaikki se, mitä yön kuluessa oli tapahtunut. Sitten hän kysyi:
— Tekö siinä olette, Kiemliczit? Tulemmeko Częstochowosta?
— Kuinkas muuten, teidän armonne!
— Missä me nyt olemme?
— Sleesiassa jo. Ei meitä ruotsalaiset enää saa kynsiinsä!
— Se on hyvä! — sanoi Kmicic jo täysin selvinneenä unestaan. — Missä meidän armollisen kuninkaamme asunto on?
— Glogowassa.
— Sinne menemme, kumarramme hänen jalkoihinsa, antaudumme kokonaan hänen palvelukseensa. Mutta kuulehan, vanhus!
— Kuulen, teidän armonne! Mutta Kmicic vaipui mietteisiinsä eikä ruvennut heti puhumaan. Ilmeisesti hän mietti jotakin mielessään, epäröi, harkitsi ja lausui viimein:
— Toisin ei voi olla.
— Kuulen, teidän armonne! — toisti Kiemlicz
— Ei, kuninkaalle eikä hovilaisille saa hiiskahtaakaan, kuka olen!… Nimeni on Babinicz ja tulemme Częstochowosta. Isosta tykistä ja Kuklinowskista voitte puhua… Mutta nimeäni ei saa mainita, muuten minun tarkoituksiani voidaan selittää väärin ja pitää minua petturina, sillä sokeudessani olen palvellut Vilnon vojevodaa ja auttanutkin häntä, ja siitä on hovissa voitu kuulla.
— Herra eversti! Sen jälkeen, mitä teidän armonne on tehnyt
Częstochowossa…
— Mutta kuka todistaa sen todeksi niin kauan kuin luostaria piiritetään?
— Toimin käskynne mukaan!
— Tulee hetki, jolloin totuus pääsee voitolle, — sanoi Kmicic aivan kuin itsekseen, — mutta ensin täytyy armollisen kuninkaamme itsensä tulla vakuutetuksi… Hän on sitten myöhemmin todistajani!
Tähän keskustelu katkesi. Päivä oli nyt täydelleen noussut. Ukko Kiemlicz alkoi veisata Kosman ja Damianin säestäessä häntä bassoillaan. Tiellä tuli tavan takaa vastaan kulkijoita, jotka pidättivät ratsastajia ja kysyivät uutisia, varsinkin sitä, vieläkö Częstochowo pitää puoliaan. Kmicic vastasi, että se puolustautuu ja ehdottomasti selviää voittajana.
Majatalot olivat kaikki täpötäynnä. Monet matkustajista olivat menossa kauemmas sisämaahan rajaseuduilta ruotsalaisten hyökkäystä pakoon, mutta tavan takaa kohdattiin myös aatelismiehiä, jotka olivat saaneet tarpeekseen ruotsalaisista ja olivat samoin kuin Kmicic matkalla tarjoutumaan karkoitetun kuninkaan palvelukseen. Viestit Puolasta olivat elvyttäneet näitten matkaajain toiveita, ja monet jo valmistautuivat palaamaan aseet käsissä. Koko Sleesiassa valmistauduttiin toimintaan. Lähettejä kiiti kuljettaen kirjeitä kuninkaalle ja kuninkaalta Kievin kastellaanille, valtakunnan ensimmäiselle senaattorille, joka ei hetkeksikään ollut luopunut ajamasta Jan Kasimirin asiaa.
Tämä oli alkua laajaan kapinaan, joka paikoitellen jo oli jossakin määrin leimahtanutkin ilmi. Ruotsalaiset olivat aivan ymmällä. Heidän äskeinen voitonriemunsa vaimeni, ja he kysyivät itseltään hämmästyen: »Onko tämä todellakin sama kansa, joka eilen hylkäsi kuninkaansa ja antautui taistelutta?» Kuinka? Paanit, aateli, sotajoukko olivat tavalla, jommoista historia ei tuntenut, menneet voittajan puolelle, kaupungit ja linnat olivat avanneet porttinsa, koko maa oli vallattu. Ei koskaan mikään valloitus ollut vaatinut niin vähän ponnistuksia ja verta. Ruotsalaiset itsekin ihmettelivät sitä, että niin helposti olivat valloittaneet mahtavan valtakunnan, eivätkä voineet salata halveksimistaan voitettuja kohtaan, jotka heti, kun ruotsalainen miekka välähti, hylkäsivät kuninkaansa ja isänmaansa joko saadakseen rauhassa nauttia omaisuutensa jäännöksistä tahi saavuttaakseen uusia etuja sekasorron aikana. Sen, mitä aikanaan Wrzeszczowicz oli sanonut keisarin lähettiläälle Lisolalle, sanoi itse kuningaskin ja kaikki ruotsalaiset kenraalit: »Ei ole tässä kansassa miehuutta, ei kestävyyttä eikä sopua, ei uskoa eikä isänmaanrakkautta, ja siksi se tuhoutuu.»
He unhottivat, että tässä kansassa vielä eli yksi tunne, se, jonka maallisena ilmenemismuotona oli Jasna Góra.
Tämä tunne sai aikaan kansan uudestisyntymisen.
Pyhän paikan tykkien jyrinä synnytti vastakaiun kaikkien ylimysten, aatelisten, porvarien ja talonpoikain sydämissä. Paheksumisen huuto kuului Karpaateilta Itämereen, ja jättiläinen heräsi horroksistaan.
— Tämä on kokonaan toinen kansa! — sanoivat ruotsalaiset kenraalit hämmästyneinä.
Ja alkaen Arvid Wittenbergistä aina vähäisten linnoitusten päällikköihin asti kaikki johtajat alkoivat lähettää Preussissa oleskelevalle Kaarle Kustaalle kauhun sanomia.
Sillä välin kulki tuhansina kappaleina koko valtakunnassa kädestä käteen Jan Kasimirin manifesti. Aluksi se ei ollut tehnyt mitään vaikutusta, mutta nyt sitä luettiin linnoituksissa, jotka vielä eivät olleet joutuneet ruotsalaisten valtaan. Kaikkialla, missä tuntui ruotsalaisten raskaan käden paino, kokoontui aateli suurempiin tahi pienempiin ryhmiin ja löi rintaansa kuunnellen maanpakoon karkoitetun kuninkaan liikuttavia sanoja, jotka syyttämättä ketään erehdyksistä ja rikoksista kehoittivat pysymään toivehikkaana ja rientämään nöyryytettyä valtakuntaa pelastamaan.
Tätä universaalia luettiin myös Kaarle Kustaan leirissä, ruotsalaisten valloittamissa linnoituksissa ja kaikkialla, missä vain oli puolalaisia joukkoja. Aateli kostutti kyynelin jokaista kuninkaan sanaa ja vannoi ristin ja pyhäinjäännösten ääressä tekevänsä hänen kehoitustensa mukaan. Osoittaakseen valmiuttaan kyynelten vielä kostuttaessa silmiä ja innostuksen liekehtiessä sydämissä miehet viivyttelemättä nousivat ratsujensa selkään ja hyökkäsivät ruotsalaisten kimppuun.
Näin alkoivat pienemmät ruotsalaiset joukot kutistua yhä pienemmiksi ja tuhoutua. Niin tapahtui Liettuassa, Samogitiassa, Masowiassa, Suur-Puolassa ja Vähässä-Puolassa. Sattui usein, että aateli ilman mitään sotaisia aikeita kokoontui naapurin luo ristiäisiin, nimipäiville, häihin tahi illatsuun, mutta ryypättyään niissä lopetti ilonpidon siten, että iski kuin salama lähimmän ruotsalaisen joukon kimppuun ja hakkasi sen maahan. Sitten juhlan viettäjät laulaen ja huutaen ja ottaen matkan varrella mukaansa ne, joita huvitti »metsästys», jatkoivat matkaansa, muuttuivat verenhimoiseksi joukoksi, ja joukosta muodostui »puolue», joka jo kävi jatkuvasti sotaa. Talonpojat ja palvelusväki liittyivät suurina joukkoina mukaan. Toiset toivat tietoja yksityisten ruotsalaisten ja pienten ruotsalaisryhmien olinpaikoista, kun nämä varomattomasti olivat hajaantuneet kyliin. Tämmöiset sotivat joukot lisääntyivät päivä päivältä. Ilomielisyys ja kansalle ominainen sukkelajärkisyys tekivät veriset ottelut heille rattoisiksi.
Puolalaiset mielellään pukeutuivat tataarilaisiksi, joitten pelkkä mainitseminen jo peloitti ruotsalaisia. Heidän keskuudessaan kierteli ihmeellisiä kertomuksia ja juttuja näiden Krimin arojen poikain peloittavasta julmuudesta ja järkähtämättömästä rohkeudesta, joiden kanssa ruotsalaiset eivät vielä koskaan olleet joutuneet tekemisiin. Huhuttiin kaanin olevan tulossa sadantuhannen miehen kanssa avuksi Jan Kasimirille.
Ruotsalaisten päälliköt olivat monin paikoin aivan vakuutettuja siitä, että tataarilaiset jo olivat lähellä, ja he vetäytyivät suurempiin linnoituksiin ja leireihin vieden kaikkialle mukanaan vääriä tietoja ja pelkoa. Seudut, jotka tällä tavoin vapautuivat vihollisesta, saattoivat varustautua aseilla ja muodostaa järjestymättömistä joukoista säännöllistä sotaväkeä.
Mutta uhkaavampi vielä kuin aatelisjoukkojen liikehtimiset ja tataarilaisten tulo oli talonpoikain nousu. Jo siitä asti kuin Częstochowoa oli ryhdytty piirittämään, alkoi olla kuohuntaa rahvaan keskuudessa, ja tähän saakka kärsivälliset ja rauhalliset maan muokkaajat alkoivat tehdä vastarintaa, tarttua viikatteihin ja sirppeihin ja auttaa aatelia. Tarkkanäköisimmät ruotsalaiset kenraalit katselivat peloissaan noita pilviä, jotka milloin tahansa saattoivat puhjeta semmoiseksi rankkasateeksi, että vedenpaisumus nielisi auttamattomasti äskeiset voittajat.
Oli vain yksi keino uhkaavan vaaran tukahduttamiseksi alkuunsa, nimittäin pelon herättäminen. Kaarle Kustaa sai vielä suopeudella ja mielistelyllä pitäneeksi puolellaan ne puolalaiset joukot, jotka olivat seuranneet häntä Preussiin. Hän mielisteli Koniecpolskia, kuuluisaa päällikköä, joka oli hänen rinnallaan kuudentuhannen oivallisen ratsumiehen kanssa. Nämä ratsumiehet tuottivat ensimmäisessä taistelussa preussilaisille sellaisen tappion, että vaaliruhtinas heti ryhtyi neuvotteluihin.
Ruotsin kuningas lähetti myös hetmaneille, ylimyksille ja aatelille kirjeitä, jotka olivat täynnä kohteliaisuuksia, lupauksia ja kehoituksia pysymään hänelle uskollisina. Mutta samalla hän käski kenraalejaan ja päälliköltään kukistamaan tulella ja miekalla kaiken vastarinnan maassa ja varsinkin ankarasti tekemään lopun talonpoikien joukoista. Rautainen sotilasvalta pantiin toimeen. Kokonaisia kyliä hävitettiin maan tasalle, linnoja ja kirkkoja poltettiin. Vangitut aatelismiehet annettiin teloittajain käsiin, vangiksi joutuneilta talonpojilta hakattiin pois oikea käsi ja heidät päästettiin kotiinsa.
Erityisesti oli Suur-Puola rangaistusretkikuntien temmellyskenttänä. Se oli ensimmäisenä alistunut vieraan herruuteen, ja se myös ensimmäisenä nousi vastarintaan. Komentaja Stein antoi siellä yhtenä päivänä hakata käden pois kolmeltasadalta talonpojalta, jotka oli saatu kiinni ase kädessä. Hirsipuita kohosi suuri joukko ja ne koristettiin joka päivä uusilla uhreilla. Samoin menetteli Magnus de la Gardie Liettuassa ja Samogitiassa, jossa ensin aateliskylien asukkaat ja näiden esimerkkiä seuraten talonpojatkin olivat tarttuneet aseihin. Koska yleisessä sekamelskassa ruotsalaisten oli vaikea erottaa omia puoluelaisiaan vihollisista, niin ei säästetty ketään. Mutta tuli, johon vuodatettiin verta, leimahti yhä voimakkaammaksi. Alkoi sota, jossa kummallakaan puolella ei ollut kysymys voitosta, jonkin linnan, kaupungin tahi maakunnan valloittamisesta, vaan elämästä ja kuolemasta. Ei enää taisteltu, vaan teurastettiin toisiaan säälimättä.