TOINEN LUKU.
Tämä sota oli vasta alkamassa, kun Kmicic kolmen Kiemliczin kanssa saapui Glogowaan matkan jälkeen, joka hänen terveydentilaansa nähden oli rasittava. He tulivat perille yöllä. Kaupunki oli täynnä sotaväkeä, paaneja, aatelia, kuninkaitten ja ylimysten palvelijoita. Majataloissa vallitsi sellainen tilanpuute, että ukko Kiemlicz vain suurella vaivalla löysi Andrzejlle asunnon kaupungin ulkopuolella erään köydenpunojan luona.
Koko päivän Andrzej makasi sairaana ja kuumeessa ja luuli jo, että hän sairastuu vakavasti. Mutta hänen rautainen luontonsa voitti. Seuraavana yönä oli vointi jo parempi, ja päivän koittaessa hän pukeutui ja lähti kirkkoon kiittämään Jumalaa tervehtymisestään.
Sumuinen ja luminen talviaamu sai vaivoin pimeyden hälvenemään. Kaupunki nukkui vielä, mutta kirkon ovesta näkyi valoa alttarilta ja kuului urkujen ääni.
Kmicic astui keskemmälle kirkkoa. Pappi alttarilla toimitti jumalanpalvelusta, mutta rukoilevia oli vielä vähän. Alttarin juurella oli maahan langenneena matolla joku olento ja hänen takanaan polvillaan kaksi punaposkista, aivan enkelimäistä poikaa. Maassa makaava ihminen oli aivan liikkumaton, ja vain rinnasta kohoavat huokaukset, jotka saivat hänen hartiansa vavahtelemaan, ilmaisivat, että hän ei nukkunut, vaan rukoili hartaasti koko sydämestään. Kmicic vaipui myös rukoukseen, mutta sen jälkeen hänen katseensa taasen kiintyi tuohon maassa rukoilevaan eikä voinut siitä irtautua.
Andrzej päätteli heti, että rukoilija oli joku huomattu henkilö, sillä kaikki läsnäolijat, alttarilla seisova pappikin, katselivat häneen kunnioittavasti. Tuntematon oli puettu mustaan, soopelinnahalla koristettuun pukuun, kaulassa oli valkea pitsikaulus ja sen alta välkkyivät kultavitjat. Hänen vieressään oli musta, mustilla sulilla koristettu hattu. Poikien taakse polvistunut paashi piteli hansikkaita ja sinisellä emaljilla koristettua miekkaa. Tuntemattoman kasvoja ei Kmicic voinut nähdä, sillä maton poimut ja erittäin tuuhean tekotukan suortuvat kätkivät ne näkyvistä.
Kmicic nykäisi vieressään seisovaa aatelismiestä ja kuiskasi:
— Anteeksi, että häiritsen teitä jumalanpalveluksessa, mutta en voi voittaa uteliaisuuttani!
Kuka on tuo?
Hän osoitti silmillään maassa rukoilevaa.
— Varmaankin olette kaukaa saapunut, kun ette tiedä, kuka se on? — vastasi puhuteltu.
— Totta on, että tulen kaukaa, ja siksi kysynkin siinä toivossa, että minulle se hyväntahtoisesti sanotaan.
— Se on kuningas.
— Herra Jumala! — huudahti Kmicic. Samassa pappi alkoi lukea evankeliumia, ja kuningas nousi.
Andrzej näki nääntyneet, keltaiset kasvot, jotka olivat kuultavat kuin vaha. Kuninkaan silmät olivat kosteat ja silmäluomet punehtuneet. Koko maan kohtalot näyttivät painaneen leimansa noihin jaloihin kasvoihin — niin paljon kärsimystä niissä kuvastui. Unettomat yöt, jotka oli vietetty rukouksessa ja murheessa, kaikkien hylkäämän maanpakolaisen katkera kohtalo, mahtavien kuninkaitten pojan, pojanpojan ja pojanpojanpojan loukattu majesteetti, suru, jota hänelle niin runsaasti olivat tuottaneet omat alamaiset, sen maan kiittämättömyys, jonka hyväksi hän oli valmis uhraamaan henkensä ja verensä — kaikki tuo oli luettavana hänen kasvoistaan kuin avoimesta kirjasta. Mutta samalla näkyi niistä niin suuri ja loppumaton hyvyys, että suurimpienkin petturien ja kaikkein syyllisimpienkin tarvitsi vain ojentaa kätensä tälle isälle tullakseen vastaan otetuiksi ja saadakseen anteeksi tekemänsä vääryydet.
Kmicicistä tuntui häntä katsellessaan, kuin rautainen koura olisi puristanut sydäntä. Sääli valtasi hänen mielensä, ja äärettömän syyllisyyden tunto sai polvet vapisemaan, koko hänen ruumiinsa värisi, ja aivan uusi tunne syntyi hänen sydämessään. Yhdessä hetkessä hän kiintyi niin koko sydämellään tuohon kärsivään majesteettiin, että tunsi tämän isän ja kuninkaan olevan hänelle kaikkea muuta maailmassa rakkaamman, tunsi olevansa valmis antamaan hänen tähtensä verensä ja henkensä, kestämään kidutusta ja mitä tahansa. Hänessä kuoli huimapää aatelismies ja sen sijalle syntyi yhdessä hetkessä rojalisti, joka koko sydämestään oli uskollinen kuninkaalleen.
— Hän on meidän kuninkaamme, meidän onneton kuninkaamme! — toisteli hän itsekseen aivan kuin huulillaan todistaakseen sen, mitä silmät näkivät ja sydän tunsi.
Jan Kasimir polvistui uudelleen ja vaipui rukoukseen. Pappi poistui, kirkossa syntyi liikettä, mutta kuningas oli yhä polvillaan.
Mutta se aatelismies, jota Kmicic oli nykäissyt, tuli nyt Andrzejn viereen.
— Kuka te olette? — kysyi hän.
Kmicic ei heti tajunnut kysymystä eikä vastannut, siinä määrin hänen ajatuksensa yhä olivat kiintyneet kuninkaaseen.
— Kuka te olette? — kysyi toinen uudestaan.
— Aatelismies niinkuin tekin! — sanoi Andrzej aivan kuin unesta heräten.
— Mikä on nimenne?
— Nimeni? Olen nimeltä Babinicz, kotoisin Liettuasta, Vitebskin seudulta.
— Minä olen Lugowski, kuninkaan hovista!… Saanko kysyä, tuletteko
Liettuasta ja Vitebskistä?
— En… Tulen Częstochowosta. Lugowski oli perin hämmästyneen näköinen.
— Jos niin on, niin tulkaa kanssani uutisia kertomaan. Armollista kuningastamme on kovin vaivannut se, että hän ei kolmeen päivään ole saanut sieltä mitään varmoja tietoja. Kuinka? Te olette kaiketi Zbrozekin tahi Kalińskin taikka mahdollisesti Kuklinowskin miehiä? Częstochowon luota?
— En Częstochowon luota, vaan itse luostarista!
— Lasketteko leikkiä? Mitä sinne kuuluu? Vieläkö Jasna Góra puolustautuu?
— Puolustautuu eikä lakkaa puolustautumasta! Ruotsalaiset ovat jo peräytymäisillään.
— Jumalan nimessä! Kuningas palkitsee teidät runsaasti! Sanotte tulevanne itse luostarista?… Kuinka ruotsalaiset teidät päästivät läpi?
— Minä en pyytänytkään heiltä lupaa siihen. Mutta anteeksi, en voi ryhtyä kirkossa seikkaperäisiin selityksiin.
— Aivan oikein! — vastasi Lugowski. — Laupias Jumala!…Tulitte kuin taivaasta!… Odottakaahan! Asettukaa viereeni kirkon ovelle, niin esittelen siinä teidät kuninkaalle!
Näin sanottuaan hän lähti menemään, ja Kmicic seurasi häntä. Tuskin he olivat asettuneet ovelle, kun saapui kaksi paashia ja heidän jäljessään hitaasti astuen Jan Kasimir.
— Teidän majesteettinne! — huudahti Lugowski. — Tietoja on tullut
Częstochowosta!
Jan Kasimirin vahakasvot vilkastuivat heti:
— Mitä? Kuka on tuonut? — kysyi hän.
— Tämä aatelismies! Sanoo tulevansa itse luostarista.
— Onko siis luostari valloitettu? — huudahti kuningas.
Andrzej lankesi kuninkaan jalkoihin. Jan Kasimir kumartui ja alkoi nostaa häntä käsivarsista.
— Sitten, — huusi hän, — sitten myöhemmin! Nouskaa, Herran tähden, nouskaa! Sanokaa pian… Onko luostari valloitettu?
Kmicic nousi kyynelet silmissä ja huudahti kiihkeästi:
— Ei ole valloitettu, teidän majesteettinne, eikä valloiteta!
Ruotsalaiset on lyöty! Heidän suurin tykkinsä on räjähdytetty rikki!
Heidän keskuudessaan vallitsee pelko, nälkä, onnettomuudet! He
miettivät jo peräytymistä!
— Ylistys olkoon sinulle, taivaan kuningatar! — sanoi kuningas.
Hän kääntyi kirkon ovea kohti, otti hatun päästään ja menemättä peremmälle polvistui oven luo. Nyyhkytys puistatti hänen ruumistaan.
Rukoiltuaan kuningas nousi rauhallisena ja kasvot kirkkaina. Hän kysyi
Kmicicin nimeä ja sanoi:
— Saattakoon herra Lugowski heti herra Babiniczin asuntoomme.
Neljännestunnin kuluttua Kmicic seisoi kuninkaan huoneessa ylhäisen seuran edessä. Kuningas odotti vain kuningatarta käydäkseen aikaiselle aamiaiselle. Kun Maria Ludwika hetken kuluttua saapui, huudahti Jan Kasimir heti hänet nähtyään:
— Częstochowo pitää puoliaan! Ruotsalaiset peräytyvät! Tässä on herra
Babinicz, joka tulee sieltä ja tuo nämä tiedot.
Kuningattaren mustat silmät katsoivat tutkivasti nuoren miehen kasvoihin ja nähdessään niiden vilpittömän ilmeen alkoivat säteillä ilosta. Kmicic kumarrettuaan syvään katsoi kuningattareen rohkeasti, niinkuin totuus voi katsoa.
— Te otatte raskaan painon sydämeltämme, — sanoi kuningatar, — ja suokoon Jumala, että se ennustaisi onnellisemman ajan alkua. Tuletteko suoraan Częstochowon edustalta?
— Ei hän tule Częstochowon edustalta, vaan sanoo tulevansa itse luostarista! Hän on sen puolustajia! — huudahti kuningas. — Kallis vieras!… Kunpa joka päivä tulisi sellaisia! Mutta antakaahan hänelle puheenvuoro… Kertokaa, hyvä ystävä, kuinka te puolustauduitte ja kuinka Jumalan käsi teitä kaitsi!
Kmicic aikoi ryhtyä kertomaan, mutta samassa saapui sisälle uusia arvohenkilöitä. Tuli paavin lähettiläs, sitten primas Leszczynski, kuuluisa saarnamies pappi Wydzga, valtakunnan kansleri Koryciński ynnä muita, jotka eivät olleet hylänneet kuningasta onnettomuudessa ja tahtoivat mieluummin syödä hänen kanssaan maanpakolaisen karvasta leipää kuin olla uskottomia.
Kuningas oli kiireissään kuulemaan uutisia eikä paljon välittänyt aamiaisestaan, vaan lausui:
— Kuulkaa, hyvät herrat! Kuulkaa, vieras tuo Częstochowosta hyviä uutisia… Itse Jasna Górasta! Ylhäiset herrat katselivat uteliaina Kmiciciä, joka seisoi aivan kuin tuomioistuimen edessä, mutta ei joutunut vähääkään hämilleen ja aloitti kaikkien istuuduttua paikoilleen kertomuksensa.
Oli helppo huomata hänen puhuvan totta, sillä hän puhui selvästi ja ytimekkäästi niinkuin sotilas, joka oli itse kaikki nähnyt ja kokenut. Hän puhui priori Kordeckista kuin pyhästä profeetasta, ylisti pilviin asti Zamoyskia ja Czamieckia, kertoi muista luostarin puolustajista eikä unohtanut ketään muita kuin itsensä ja selitti koko menestyksen Pyhän Neitsyen ansioksi.
Kuningas ja ylhäiset henkilöt kuuntelivat ihmetellen. Arkkipiispa kohotti kyyneleiset silmänsä taivasta kohti, pappi Wydzga käänsi kertomuksen kohta kohdalta paavin lähettiläälle, jotkut herroista pitelivät päätään, toiset löivät rintaansa.
Kun sitten Kmicic kuvaili viimeisiä hyökkäyksiä ja kertoi, miten Müller tuotti järeitä tykkejä Krakovasta, niiden joukossa sellaisen kolubriinin, joka pystyi särkemään ei vain Częstochowon, vaan minkä muurin tahansa, niin vallitsi kuolemanhiljaisuus ja kaikkien katseet olivat kiintyneet hänen huuliinsa.
Mutta Andrzej keskeytti äkkiä kertomuksensa, ja hänen hengityksensä muuttui kiihkeämmäksi, puna nousi hänen poskilleen, hän rypisti kulmakarvojaan, nosti päänsä pystyyn ja sanoi:
— Nyt minun täytyy puhua itsestäni, vaikka mieluummin olisin puhumatta… Ja jos sanon semmoista, mikä saattaa tuntua kerskailulta, niin Jumala on todistajani, että en tee sitä palkinnon toivossa, sillä semmoista en pyydä, koska suurin palkinto minulle on saada vuodattaa vertani kuninkaan puolesta…
— Puhukaa vapaasti, me uskomme teitä! huusi kuningas. — Siis tuo kolubriini?…
— Tuo kolubriini… minä hiivin yöllä linnoituksesta ja räjähdytin sen ruudilla rikki!
— Laupias Jumala! — huudahti kuningas. Mutta tämän huudahduksen jälkeen vallitsi äänettömyys, jonka oli synnyttänyt yleinen hämmästys. Kaikki katselivat nuorta miestä, joka seisoi silmät säkenöiden, puna poskilla ja pää ylpeästi pystyssä. Mutta niin paljon oli hänen olemuksessaan tällä hetkellä peloittavaa ja hurjaa uljuutta, että jokainen uskoi hänen todella kykenevän semmoiseen tekoon.
— Kuinka te sen teitte? — kysyi kuningas. Kmicic kertoi tapahtuman kulun.
— En usko korviani! — sanoi kansleri Koryciński.
— Hyvät herrat! — sanoi kuningas arvokkaasti.
— Me emme tietäneet, kuka on edessämme. Ei ole vielä hukassa valtakunta niin kauan kuin se synnyttää tällaisia ritareita ja kansalaisia.
— Tämä mies voi sanoa itsestään: »Si fractus illabatur orbis, impavidum ferient ruinae!» — sanoi pappi Wydzga, joka mielellään siteerasi kirjailijoita kaikissa tilaisuuksissa.
— Tämä on todella uskomatonta! — sanoi kansleri uudelleen. — Kertokaa, miten selvisitte hengissä tästä ja miten pääsitte tulemaan ruotsalaisten joukkojen läpi!
— Räjähdys saattoi minut tainnoksiin, — sanoi Kmicic, — ja aamulla ruotsalaiset löysivät minut siinä tilassa. Siellä minut ensi tilassa tutkittiin, ja Müller tuomitsi minut kuolemaan.
— Pääsitte siis pakenemaan?
— Joku Kuklinowski pyysi minut Mülleriltä haltuunsa kiduttaakseen minua, sillä hänellä oli vihaa minua kohtaan…
— Se on tunnettu roisto ja rosvo, olemme kuulleet siitä! — sanoi eräs herroista. — Hänen joukkonsa on Müllerin kanssa Częstochowon edustalla… Se pitää paikkansa.
— Tuo Kuklinowski oli käynyt Müllerin lähettiläänä luostarissa ja koettanut yksityisesti houkutella minua petturuuteen… Silloin minä iskin häntä päin naamaa ja potkaisin menemään. Sen vuoksi hän vihasi minua.
— Siinä on oikea aatelismies sormenpäitä myöten! — huudahti kuningas ilostuen. — Semmoiselle ei pidä mennä joutavia puhumaan… Müller siis antoi teidät Kuklinowskille?
— Aivan niin, teidän majesteettinne! Tämä sulkeutui kanssani tyhjään riiheen muutamia miehiä mukanaan. Minut sidottiin köysillä orteen, ja hän alkoi minua kiduttaa, polttaa, kärventeli kylkeäni.
— Hyvä Jumala!
— Äkkiä hänet kutsuttiin Müllerin luo, ja silloin tuli kolme aatelismiestä, eräät Kiemliczit, hänen sotilaitaan, jotka olivat aikaisemmin olleet minun palveluksessani. He tappoivat vahdit ja päästivät minut pinteestä.
— Ja te pakenitte. Nyt ymmärrän! — sanoi kuningas.
— Ei, teidän majesteettinne! Odotimme kunnes Kuklinowski palasi. Sitten minä ripustutin hänet samaan orteen ja kärvensin vuorostani häntä.
Tapahtumaa muistellessaan Kmicic punehtui uudelleen, ja hänen silmänsä alkoivat kiilua kuin suden silmät.
Mutta kuningas, jossa epätoivo helposti vaihtui iloisuudeksi, arvokkuus leikillisyydeksi, alkoi takoa käsiään pöytään ja huusi nauraen:
— Se oli oikein hänelle! Petturi ei ansainnut parempaa kohtelua!
— Jätin hänet henkiin, — sanoi Kmicic, — mutta aamuun mennessä hän lienee paleltunut kuoliaaksi.
— Se oli verraton temppu! Enemmän vain semmoisia! — huusi kuningas, joka nyt oli tullut täydelleen hyvälle tuulelle. — Itse sitten tulitte noitten sotilaitten kanssa tänne? Mitkä olivatkaan niiden nimet?
— Kiemlicz, isä ja kaksi poikaa.
— Mater mea de domo Kiemlicz est, — sanoi arvokkaasti Wydzga.
— Näkyy siis olevan sekä ylhäisiä että alhaisia Kiemliczejä! — sanoi Kmicic iloisesti. — Mutta nämä eivät ainoastaan ole alhaisia, vaan suorastaan heittiöitä, mutta oivallisia sotamiehiä ja minulle uskollisia.
Tällä välin kuiskutteli kansleri Koryciński jotakin Gnesenin arkkipiispan korvaan ja lausui sitten:
— Paljon tulee tänne sellaisia, jotka oman kunniansa kohottamiseksi tahi palkinnon takia puhelevat minkä mitäkin. Tämmöiset tuovat vääriä tietoja, ovatpa usein vihollisen palkkaamiakin.
Kmicic sävähti punaiseksi.
— En tunne teidän arvoanne, — sanoi hän, — mutta otaksun teidän olevan korkeassa asemassa… Ei ole kuitenkaan olemassa niin ylhäistä arvoa, joka oikeuttaisi ilman todisteita syyttämään aatelismiestä valheesta.
— Mies, te puhutte suurelle valtakunnan kanslerille! — sanoi Lugowski.
Kmicic vihastui.
— Sille, joka syyttää minua valheesta, olipa hän vaikka kansleri, minä sanon: helpompi on syyttää valheesta kuin panna alttiiksi henkensä, helpompi antaa musteen vuotaa kuin veren!
Koryciński ei ollenkaan loukkaantunut, sanoi vain:
— Minä en syytä teitä valheesta, herra ritari, mutta jos on totta, mitä puhuitte, niin teillä täytyy olla kylki poltettu.
— Tulkaa toiseen huoneeseen, niin minä sen teille näytän! — sanoi
Kmicic tiukasti.
— Ei tarvitse! — sanoi kuningas. — Uskomme teitä muutenkin!
— Ei suinkaan, teidän majesteettinne! — huudahti Andrzej. — Minä itse haluan sitä, pyydän tätä armon osoituksena, että minua ei kukaan, olipa miten ylhäinen tahansa, täällä loukkaisi. Huonopa on palkinto kaikista kärsimyksistäni! Minä en tahdo palkintoa, mutta tahdon, että minua uskotaan. Pistäköön epäuskoinen Tuomas kätensä haavoilleni!
— Minä en ole epäuskoinen! — sanoi kuningas.
— Itse totuus puhui hänen sanoissaan! — lisäsi Maria Ludwika. — Minä en erehdy ihmisistä.
Mutta Kmicic pani kätensä ristiin.
— Hyvät herrat, sallikaa toki! Tulkoon joku kanssani syrjään, sillä sietämätöntä on minulle olla täällä epäluulon alaisena.
— Minä tulen! — sanoi nuori hoviherra Tiesenhausen.
Hän vei Andrzejn toiseen huoneeseen, mutta sanoi hänelle heidän mennessään:
— En lähtenyt siksi, että en uskoisi, sillä uskon, mutta tahdoin puhua kanssanne. Olemme Liettuassa jossakin tavanneet toisemme. Nimeänne en voi muistaa, sillä mahdollista on, että olen nähnyt teidät kasvavana ja ollut itsekin silloin poikaiässä.
Kmicic katsoi poispäin peittääkseen hämminkinsä.
— Kenties joillakin herrainpäivillä. Isävainaja otti usein minut mukaansa, jotta näkisin julkista elämää.
— Mahdollista… Kasvonne ovat varmasti tutut minulle, vaikka piirteet ovat muuttuneet. Mutta vaikka memoria fragil is est, niin minusta vain tuntuu, että teillä silloin oli toinen nimi.
— Ah, te varmaan sekoitatte minua johonkin toiseen, — vastasi Andrzej.
He olivat tällä välin saapuneet toiseen huoneeseen. Hetken kuluttua
Tiesenhausen palasi kuninkaan luo.
— Kärvennetty, teidän majesteettinne, kuin vartaassa! — sanoi hän. —
Koko kylki on poltettu!
Kun samassa Kmicic astui huoneeseen, nousi kuningas seisomaan, syleili häntä ja sanoi:
— Emme hetkeäkään uskoneet muuta, kuin että puhuitte totta, emmekä jätä kärsimystä palkitsematta.
Kuningatar ojensi hänelle kätensä. Andrzej notkisti toisen polvensa ja suuteli kunnioittavasti kuningattaren kättä, joka vielä silitti äidillisesti hänen päätään.
— Älkää olko vihainen herra kanslerille! — sanoi kuningas. — Totta on, että tänne on saapunut paljon pettureita tahi semmoisia, jotka ovat puhelleet hölynpölyä, ja kanslerin tehtäviin kuuluu ottaa selville totuus de publicis.
— Mitäpä minun vähäpätöisen viha merkitsisi niin ylhäiselle henkilölle! — vastasi Andrzej. — Enkä uskaltaisikaan sanoa mitään kunnioitetusta senaattorista, joka on kaikille esimerkkinä uskollisuudessa ja isänmaanrakkaudessa.
Kansleri hymähti hyväntahtoisesti ja ojensi kätensä:
— No niin, sovitaan pois! Puhuitte hieman kärkevästi musteesta, mutta tietäkää, että Korycińskit ovat usein vuodattaneet vertansakin eikä vain mustetta.
Kuningas oli hyvin iloinen.
— Meitä miellyttää tämä Babinicz! — sanoi hän senaattoreille. — Niin hän on meille mieleen kuin aniharvat… Emme päästä häntä enää luotamme ja toivomme Jumalan avulla pian pääsevämme yhdessä palaamaan rakkaaseen isänmaahan.
— Oi, armollisin kuningas! — huudahti Kmicic innostuneena. — Vaikka olen ollut suljettuna linnoitukseen, tiedän kuitenkin, että aateli, sotajoukko, vieläpä nekin, jotka palvelevat Zbrozekin ja Kalińskin johdossa piirittäen Częstochowoa, odottavat teidän paluutanne. Näyttäytykää vain, teidän majesteettinne, niin samana päivänä koko valtakunta asettuu yhtenä miehenä puolellenne Nousee aateli ja nousevat talonpojat. Hetmanien joukot ovat äärimmäisiin asti kyllästyneet ruotsalaisiin… Tiedän senkin, että Częstochowon edustalle saapui lähetystöjä hetmanien sotajoukoista kiihoittamaan Zbrozekia, Kalińskia ja Kuklinowskia ruotsalaisia vastaan. Astukaa, teidän majesteettinne, tänään rajan yli, niin kuukauden kuluttua ei koko Puolassa ole yhtään ruotsalaista!
Kmicicin silmät säkenöivät hänen puhuessaan, ja hän oli niin innoissaan, että polvistui keskelle salia. Hänen innostuksensa tarttui kuningattareenkin, joka oli rohkea ja oli jo kauan kehoittanut kuningasta palaamaan.
Kääntyen Jan Kasimirin puoleen kuningatar sanoi tarmokkaasti:
— Koko kansan ääni puhuu tämän aatelismiehen suun kautta!
— Aina, — sanoi kuningas, — olemme olleet valmis uhraamaan henkemme ja elämämme emmekä tähän saakka ole odottaneet muuta kuin alamaistemme parantumista.
— Se parantuminen on jo tapahtunut, — sanoi Maria Ludwika.
— Majestas infracta malis! — sanoi pappi Wydzga katsoen ihailevasti kuningattareen.
— Nämä ovat tärkeitä asioita! — sanoi arkkipiispa Leszczynski. — Onko todellakin lähetystöjä hetmanien sotajoukoista käynyt Częstochowon luona?
— Sen olen kuullut omilta miehiltäni, noilta Kiemliczeiltä, — vastasi Andrzej. — Zbrozekin ja Kalińskin joukoissa puhuivat kaikki siitä ääneen välittämättä Mülleristä ja ruotsalaisista. Nuo Kiemliczit eivät olleet muuriensa sisäpuolelle suljettuina, vaan tekemisissä maailman kanssa, keskusteluissa aatelin ja sotamiesten kera… Voin heidät toimittaa teidän eteenne, niin he saavat itse kertoa, kuinka koko maa kuohuu. Hetmanit yhtyivät pakosta ruotsalaisiin, sillä paha henki oli riivannut sotajoukon, mutta nyt tuo sama sotajoukko päinvastoin tahtoo palata kuuliaisuuteen.
— Meidän tietomme käyvät yhteen sen kanssa, mitä tämä ritari kertoo, — sanoi kansleri. — Ja jos lähetystöjä jo liikkuu rykmenttien keskuudessa, niin se on huomattava seikka, sillä se osoittaa, että hedelmä jo on kypsä ja aika tullut…
— Entä Koniecpolski? — sanoi kuningas. —
Ja monet muut, jotka vielä ovat vihollisen puolella, katsovat hänen silmiinsä ja vakuuttavat hänelle uskollisuuttaan?
Ei kukaan vastannut tähän mitään. Kuningas tuli alakuloiseksi, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
Vähän ajaa kuluttua hän puhui:
— Jumala näkee sydämeemme ja tietää, että olemme valmis lähtemään liikkeelle vaikka tänä päivänä, eikä meitä pidätä ruotsalaisten mahti, vaan kansamme onneton häilyväisyys, kun se aivan kuin Proteus alati muuttaa muotoaan. Voimmeko luottaa siihen, että tuo mielenmuutos on vilpitön ja pysyväinen? Voimmeko uskoa tätä kansaa, joka niin äskettäin meidät hylkäsi ja niin kevyin mielin liittyi vihamieheen omaa kuningastaan, omaa isänmaataan ja omaa vapauttaan vastaan? Suru ja häpeä ahdistavat sydäntämme alamaistemme tähden. Onko historiassa missään esimerkkejä tämmöisestä? Mikä kuningas on nähnyt niin paljon petturuutta, kenet on sillä tavoin hylätty? Muistakaa, hyvät herrat, vain sitä, että me sotajoukkomme keskuudessa, niiden keskuudessa, joiden velvollisuus oli puolustaa meitä, emme voineet olla turvassa, vieläpä — se on katkeraa sanoa! — suorastaan henkemme oli vaarassa. Jos meidän piti jättää isänmaamme ja etsiä täältä turvaa, niin ei se tapahtunut sen vuoksi, että pelkäsimme vihollistamme ruotsalaista, vaan koska tahdoimme säästää omia alamaisiamme, omia lapsiamme, kuninkaanmurhasta ja isänmurhasta.
— Armollinen kuningas! — huudahti Kmicic. — Raskaasti on kansamme rikkonut, ja syystä sitä lyö Jumalan käsi, mutta — kautta Kristuksen! — tämän kansan keskuudesta ei olisi löytynyt semmoista, joka olisi nostanut kätensä Herran voidellun pyhää persoonaa vastaan!
— Te ette semmoista usko, koska olette kunnon mies, — vastasi kuningas, — mutta meillä on kirjeitä ja todistuksia. Katkerasti maksoivat meille Radziwillit ne hyvät työt, joita heille teimme, mutta sittenkin Boguslawissa, vaikka hän on petturi, heräsi omatunto, eikä hän tahtonut olla vehkeilemässä henkeämme vastaan, vaan ensimmäisenä meille siitä ilmoitti.
— Mistä vehkeilystä? — kysyi Kmicic hämmästyen.
— Hän ilmoitti meille, — sanoi kuningas, — että eräs mies oli tarjoutunut hänelle sadasta tshervonetsista toimittamaan meidät elävänä tahi kuolleena ruotsalaisten käsiin.
Väristys kulki läpi koko kuninkaan seurueen, ja Kmicic sai vaivoin änkyttäneeksi kysymyksen:
— Kuka oli semmoinen mies?… Kuka?…
— Joku Kmicic — vastasi kuningas.
Veri syöksähti Andrzejn päähän, maailma musteni hänen silmissään, ja hän huusi peloittavalla, mielettömällä äänellä:
— Se on valhe! Ruhtinas Boguslaw valehtelee kuin koira! Armollinen kuningas, teidän majesteettinne, älkää uskoko tuota petturia! Hän on sen tehnyt tahallaan häväistäkseen vihamiestään ja peloittaakseen teitä, kuninkaani ja herrani!… Tuo petturi!… Kmicic ei olisi uskaltanut sitä!…
Andrzej alkoi äkkiä huojua. Hänen voimansa, joita piiritys, retki ruotsalaisten leiriin ja Kuklinowskin kidutuskeinot olivat vähentäneet, pettivät nyt kokonaan, ja hän kaatui tiedottomana kuninkaan jalkoihin.
Hänet nostettiin maasta ja vietiin toiseen huoneeseen, jossa kuninkaan lääkäri ryhtyi häntä tutkimaan. Ylhäiset herrat eivät voineet käsittää, miksi kuninkaan sanat niin suuresti olivat järkyttäneet tuota aatelismiestä.
— Joko hän on niin uskollinen, että pelkkä tuollaisen rikoksen mainitseminen sai hänet pyörtymään, tahi hän on tuon Kmicicin sukulainen, — sanoi Krakovan kastellaani.
— Täytyy häntä kuulustella, — sanoi kansleri Koryciński. — Ne siellä Liettuassa ovat kaikki sukua toisilleen, niinkuin muuten on asian laita meilläkin.
Tiesenhausen sanoi:
— Teidän majesteettinne! Jumala varjelkoon minua sanomasta mitään pahaa tuosta aatelismiehestä… mutta ei pidä vielä liiaksi luottaa häneen… Varmaa on, että hän on palvellut Częstochowossa. Hänen kylkensä on poltettu, eivätkä munkit ole sitä missään tapauksessa tehneet, sillä Jumalan palvelijoina he eivät saa pettureitakaan eikä vakoojia niin kohdella. Mutta jotakin pyörii päässäni, mikä vie minulta luottamuksen häneen… Katsokaahan, olen tavannut hänet Liettuassa jossakin… kasvavana poikana vielä, kenties joillakin herrainpäivillä tahi jossakin juhlassa, en voi muistaa missä…
— No, ja mitä siitä sitten? — kysyi kuningas.
— Hän… minusta tuntuu siltä… hänen nimensä ei ollut Babinicz.
— Olkaa varovainen! — sanoi kuningas. — Olette nuori ja epätarkka havainnoissanne ja olette helposti voinut sekoittaa asioita. Olipa hän Babinicz tahi ei, niin miksi emme luottaisi häneen? Vilpittömyys ja totuus näkyvät hänen muodostaan ja sydän on ilmeisesti kultainen. Emme voisi luottaa itseemmekään, jos emme luottaisi sotilaaseen, joka on vuodattanut verta meidän ja isänmaan puolesta.
— Enemmän hän ansaitsee luottamusta kuin ruhtinas Boguslawin kirje, — sanoi äkkiä kuningatar. — Kiinnitän teidän majesteettinne huomiota siihen, että tuossa kirjeessä ei voi olla sanaakaan totta. Radziwilleille oli tärkeätä, että menettäisimme rohkeutemme, ja saattaa helposti ajatella, että ruhtinas Boguslaw samalla tahtoi tuhota jonkun vihollisensa ja jättää itselleen jonkin peräytymistien sen varalta, että onni kääntyisi.
— Jos en olisi tottunut siihen, — sanoi arkkipiispa, — että hänen majesteettinsa kuningattaren suusta puhuu itse viisaus, niin hämmästyisin noitten sanojen sattuvaisuutta, jotka ovat syvälle näkevän valtiomiehen arvoiset.
— »… curasque gerens, animosque viriles», — sanoi pappi Wydzga.
Innostuneena nousi kuningatar seisomaan ja puhui:
— En puhu Radziwilleista enkä ruhtinas Boguslawin kirjeestä, joka kenties ajaa yksityisiä pyyteitään. Enemmän minuun koskevat ne toivottomat sanat, jotka kuningas, minun mieheni ja valtakunnan hallitsija, lausui kansastaan. Kuka sitä säälisi, jos siitä luopuu sen oma kuningas? On totta, että tämä kansa on suuresti syyllinen, kevytmielisyydessään ja omavaltaisuudessaan se on raskaasti rikkonut. Mutta mistä löytyy kansa, joka ei koskaan olisi hairahtunut, ja mistä löytyy sellainen, joka niin pian olisi ymmärtänyt syyllisyytensä, katunut ja tehnyt parannuksen? He tulevat jo rintaansa lyöden hallitsijansa luo. He ovat jo valmiit vuodattamaan vertaan, uhraamaan henkensä ja omaisuutensa kuninkaansa takia… Sysäättekö te heidät luotanne? Ettekö anna katuville anteeksi, parannuksen tehneille luottamustanne? Ettekö tahdo taas olla rakastava isä erehtyneille lapsille? Luottakaa heihin, teidän majesteettinne, sillä he ikävöivät hallitsijaansa, Jagiellon jälkeläistä, ja teidän isällistä hallitustanne!… Menkää heidän pariinsa!… Minä, vaikka olen nainen, en pelkää petosta, sillä näen rakkautta, näen katumusta, näen uudistuvan sen kuningasvallan, johon teidät on kutsuttu isänne ja veljenne jälkeen. Ja mahdottomalta minusta tuntuu, että Jumala tahtoisi tuhota niin mainehikkaan valtion, jossa loistaa oikean uskon valo. Lyhyen ajan vain kohtasi Jumalan oikeamielinen rangaistus hänen lapsiaan, ei tuhotakseen heitä, vaan parantaakseen, ja kohta taas taivaallinen isä suo heille rakkautensa. Älkää tekään, teidän majesteettinne, heitä hylätkö, vaan luottakaa heidän lapselliseen alttiuteensa, sillä vain siten muuttuu paha hyväksi, kärsimykset iloksi, tappiot voitoksi!
Kuningatar istuutui, hänen silmänsä paloivat ja rinta kohoili. Kaikki katselivat häntä ihaillen, ja pappi Wydzga lausui:
— Nulla sors longa est, dolor et voluptas
Invicem cedunt.
Ima permutat brevis hora summis.
Mutta kukaan ei häntä kuunnellut, sillä sankarillisen kuningattaren innostus siirtyi kaikkien sydämiin. Itse kuningas nousi paikaltaan ja huudahti puna poskillaan:
— En ole menettänyt vielä valtakuntaa, kun minulla on tämmöinen kuningatar. Tapahtukoon hänen tahtonsa, sillä hän on puhunut profeetallisen innoituksen vallassa. Niin pian kuin suinkin lähden ja asetun inter regna. Se on parasta!
— Minä en tahdo sanoa mitään teidän majesteettienne tahtoa vastaan, — sanoi arvokkaasti primas, — enkä neuvoa luopumaan yrityksestä, joka saattaa olla uskallettu, mutta saattaa tuottaa pelastuksenkin. Pitäisin kuitenkin tärkeänä, että vielä kerran kokoontuisimme Opoliin, jossa suurin osa senaattoreja on, ja kuulisimme kokoontuneitten mielipiteitä. He voivat vielä paremmin asiaan syventyä ja antaa hyvän neuvon.
— Opoliin siis! — huudahti kuningas. — Mutta sitten matkaan, ja tulkoon mitä Jumala suo.
— Jumala suo onnellisen paluun ja voiton! — sanoi kuningatar.
— Amen! — lausui primas.