KOLMAS LUKU.
Andrzej käveli huoneessaan kuin haavoitettu ilves. Boguslaw Radziwillin pirullinen kosto oli vähältä viedä hänen järkensä. Ei siinä kyllin, että tuo ruhtinas oli päässyt hänen käsistään, voittanut hänen miehensä ja ollut vähältä viedä häneltä hengen, vaan sen lisäksi hän oli peittänyt hänet sellaisella häpeällä, jommoisen alaisena ei yksikään puolalainen koskaan ollut huokaillut.
Oli hetkiä, jolloin Kmicic tahtoi jättää kaikki — kunnian, joka oli hänen saavutettavissaan, ja kuninkaan palveluksen — ja rientää kostamaan tuolle ylimykselle. Mutta toiselta puolen hän, niin raivostunut kuin olikin, ajatteli, että kostoon on tilaisuutta niin kauan kuin ruhtinas on elossa, mutta paras keino ja ainoa tapa osoittaa hänen katalasti valehdelleen oli palvella uskollisesti kuningasta.
Kuitenkin hän kiristeli hampaitaan, oli kuohuissaan eikä pitkään aikaan rauhoittunut. Hän nautti ajatellessaan kostoa. Hän näki, että ruhtinas taas oli hänen käsissään, vannoi isänsä muiston kautta, että hänen oli saatava ruhtinas valtaansa miten suurin ponnistuksin ja kärsimyksin tahansa. Ja vaikka ruhtinas Boguslaw olikin mahtava herra, jota ei edes kuninkaankaan saati sitten tavallisen aatelismiehen kosto voinut helposti kohdata, niin hän ei olisi nukkunut rauhallisesti, jos olisi paremmin tuntenut vihamiehen lannistumattoman tarmon.
Ei tietänyt vielä Andrzej, että ruhtinas oli tehnyt hänelle muutakin kuin vienyt kunnian.
Kuningas palasi Opolista Glogowaan iloisena ja tyytyväisenä. Hän kutsui huoneeseensa muutamia luotettavia upseereita, niitten joukossa Kmicicin, ja sanoi heille:
— Olemme jo kyllästyneet oloon tässä maassa ja olisimme valmiit vaikka jo huomenna lähtemään. Senvuoksi olemme kutsunut teidät, että te sota-asioita ymmärtävinä ja kokeneina miehinä keksisitte nopeimman menettelytavan. Vahinko on tuhlata aikaa, kun meidän läsnäolomme voi huomattavasti jouduttaa sodan syttymistä.
— Aivan niin! On toimittava nopeasti, ennenkuin vihollinen saa tiedon asiasta ja tulee kahta vertaa valppaammaksi! — sanoi eversti Wolf.
— Vihollinen on jo varuillaan ja on parhaansa mukaan varustautunut! — sanoi Kmicic.
— Kuinka niin? — kysyi kuningas.
— Teidän majesteettinne aikomus palata maahan ei ole mikään uutinen ruotsalaisille! Melkein joka päivä kulkee huhuja koko valtakunnassa, että teidän majesteettinne on jo tulossa tahi jo on inter regna. On senvuoksi noudatettava mitä suurinta varovaisuutta ja hiivittävä vuorensolien kautta, sillä tiet ovat Douglasin vartiojoukkojen vallassa.
— Paras varokeino, — sanoi Tiesenhausen katsoen Kmiciciin, — on kolmesataa luotettavaa sapelia, ja jos teidän majesteettinne uskoo minulle niiden päällikkyyden, niin vien teidän majesteettinne onnellisesti perille vaikka Douglasin vartiojoukkojen ruumiiden yli. —
— Viette kyllä, jos kohtaatte kolmesataa vihollista, tahi vaikkapa tuhatkin, mutta entä jos väijyksissä ja vastassa on suurempi voima?
— Sanoin kolmesataa, — vastasi Tiesenhausen, — koska se ensin tuli mieleeni. Mutta jos se ei riitä, niin voi ottaa viisisataa ja enemmänkin.
— Hyväinen aika! Mitä suurempi joukko, sitä helpommin siitä leviää tieto! — sanoi Kmicic.
— Luulen, että kruunun marsalkka ennättää joukkoineen meitä vastaanottamaan! — sanoi kuningas.
— Hän ei ennätä! — sanoi Kmicic. — Hän ei tiedä päivää eikä hetkeä, ja vaikka tietäisikin, voi häntä matkalla jokin pidättää, jokin yllätys kohdata, ei voi koskaan varmasti tietää…
— Noin puhuu oikea sotilas! — sanoi kuningas. — Huomaa, että olette ollut sodassa.
Kmicic naurahti, sillä hän muisti retkensä Chowańskia vastaan. Kukapa olisi paremmin kuin hän perehtynyt sellaisiin hommiin! Kenelle olisi sen paremmin voinut uskoa kuninkaan saattamisen?
Mutta Tiesenhausen oli ilmeisesti toista mieltä kuin kuningas, sillä hän rypisti kulmiaan ja sanoi ivallisesti Kmicicille:
— Odotamme teidän kokenutta neuvoanne! Kmicic tunsi kysymyksessä piilevän epäsuopeuden, katsoi Tiesenhauseniin ja sanoi:
— Mielipiteeni on, että kuta pienempi on kuningasta saattava joukko, sitä helpommin se pääsee perille.
— Selittäkää tarkemmin!
— Teidän majesteettinne! Menköön herra Tiesenhausen edellä rakuunain kanssa antaen tahallaan levitä tiedon, että saattaa kuningasta, ja kiinnittäen sillä tavoin vihollisten huomion itseensä. Me taasen, pieni joukko teidän majesteettinne saattajina, lähdemme päivää tahi paria myöhemmin ja tulemme vaikeuksitta perille, kun vihollisen valppaus suuntautuu toisaalle.
Kuningas taputti ihastuneena käsiään.
— Jumala on meille lähettänyt tämän soturin! — huudahti hän. — Ei Salomo olisi puhunut viisaammin! Olemme täydelleen samaa mieltä, ja niin tehdään! He etsivät kuningasta rakuunain joukosta, mutta kuningas ajaa heidän nenänsä ohi! Totisesti, ei voi tehdä paremmin!
— Teidän majesteettinne! Tuommoinenhan on ilveilyä! — huudahti
Tiesenhausen.
— Sotilaallista ilveilyä! — vastasi kuningas. — Kävi miten kävi, mutta tästä tuumasta emme luovu!
Kmicicin silmät säteilivät ilosta, kun hänen mielipiteensä voitti, mutta Tiesenhausen hypähti pystyyn.
— Teidän majesteettinne! -. sanoi hän.
Kieltäydyn rakuunain päällikkyydestä. Johtakoon heitä joku muu!
— Miksi? — kysyi kuningas.
— Jos teidän majesteettinne lähtee ilman turvaa, alttiina kaikille sattumille ja vaaroille, jotka voivat kohdata, niin minä tahdon olla mukana, puolustaa hallitsijaani omalla ruumiillani ja tarvittaessa kaatua.
— Kiitos vilpittömästä alttiudesta! — huudahti Jan Kasimir. — Mutta rauhoittukaa, juuri herra Babiniczin neuvoa noudattaen vältämme vaarat.
— Ottakoon herra… Babinicz, tai mikä hänen nimensä lienee, neuvonsa omalle vastuulleen! Kenties hänen tarkoituksensa on, että teidän majesteettinne ilman turvajoukkoa eksyy vuoristoon… Minä otan Jumalan ja läsnä olevat toverit todistajiksi, että olen varoittanut tästä!
Kmicic nousi paikaltaan ja asettuen Tiesenhausenin eteen kysyi:
— Mitä tarkoitatte noilla sanoilla?
Mutta Tiesenhausen katseli häntä halveksivasti kiireestä kantapäähän.
— Älkää tuppautuko liian lähelle, hyvä herra, sillä voi käydä huonosti! — sanoi hän.
— Olkaa vaiti! — sanoi äkkiä kuningas rypistäen kulmiaan. — Älkää ruvetko tässä riitelemään!
Kuningas teki niin arvokkaan vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin, että molemmat nuoret miehet joutuivat hämilleen ja vaikenivat ymmärtäen käyttäytyneensä sopimattomasti kuninkaan saapuvilla ollessa.
Jan Kasimir taas sanoi:
— Tälle ritarille, joka on räjähdyttänyt kolubriinin ja selviytynyt ruotsalaisten käsistä, ei kukaan ole oikeutettu suurentelemaan, vaikkapa hänen isänsä olisi ollut syrjäkylän asukas, mikä ilmeisesti ei ole asian laita, sillä niinkuin lintu tunnetaan helposti höyhenistään, niin veri ilmaisee itsensä teoilla.
Te, Tiesenhausen, haluatte olla meidän läheisyydessämme matkalla. Sitä meidän ei sovi teiltä kieltää. Johtakoon rakuunoita Wolf tahi Denhoff. Mutta myös Babinicz jää läheisyyteemme, ja hänen neuvonsa mukaisesti lähdemme, sillä se on meille hyvin mieleen.
— Minä pesen käteni! — sanoi Tiesenhausen.
— Pitäkää vain suunnitelma salassa. Lähtekööt rakuunat tänään Raciborziin… ja laskettakoon liikkeelle huhu, että mekin olemme heidän mukanaan… Ja olkaa sitten valmiina lähtemään milloin tahansa… Herra Tiesenhausen! Menkää antamaan käsky rakuunain kapteenille!
Tiesenhausen lähti väännellen käsiään vihastuksesta, ja hänen jälkeensä erkanivat muutkin upseerit.
Samana päivänä levisi huhu kaikkialle Glogowassa, että hänen majesteettinsa kuningas Jan Kasimir oli lähtenyt Puolan rajaa kohti. Useat huomattavat senaattoritkin luulivat lähdön todella tapahtuneen. Vartavasten lähetetyt sanansaattajat veivät tämän uutisen Opoliin ja lähiseuduille.