NELJÄS LUKU.
Raciborziin pysähdyttiin vain hevosia syöttämään. Ei kukaan tuntenut kuningasta, ei kukaan kiinnittänyt joukkoon huomiota, sillä kaikkien mieliä askarruttivat aikaisemmin ohi kulkeneet rakuunat, joiden joukossa yleisen käsityksen mukaan oli myös Puolan kuningas. Saattuetta oli kuitenkin noin viisikymmentä henkeä, koska kuninkaan mukana oli useita arvohenkilöitä, viisi piispaakin ja näiden joukossa myös paavin lähettiläs. Keisarikunnan rajojen sisällä ei ollut mitään pelättävää. Olderbergissa mentiin Mährin alueelle.
Päivä oli pilvinen ja lunta sateli niin sakeaan, että muutaman askelen päässä ei nähnyt tietä edessään. Mutta kuningas oli iloinen ja toivehikas, sillä oli sattunut tapaus, jonka kaikki olivat selittäneet hyväksi enteeksi ja jonka historioitsijat sittemmin panivat aikakirjoihinkin. Juuri kun kuningas oli lähdössä Glogowasta, ilmestyi hänen hevosensa eteen valkoinen lintu ja alkoi iloisesti viserrellen kierrellä hänen päänsä yllä. Muistettiin, että samanlainen lintu, mutta musta, oli kierrellyt kuninkaan yläpuolella silloin, kun hän lähti Varsovasta ruotsalaisten tullessa.
Jo matkan alussa nähtiin, miten hyvä oli ollut Kmicicin neuvo, että matkustettaisiin erikseen. Kaikkialla Mährissä puhuttiin Puolan kuninkaan äskeisestä käynnistä. Muutamat vakuuttivat nähneensä hänet omin silmin haarniska yllä, miekka kädessä ja kruunu päässä.
— No? — kysyi kuningas Tiesenhausenilta. —
Eikö Babinicz ollut oikeassa?
— Emme vielä ole perillä, teidän majesteettinne! — vastasi nuori ylimys.
Mutta Babinicz oli tyytyväinen itseensä ja matkaan. Enimmäkseen hän kolmen Kiemliczin kanssa kulki edellä tutkimassa tietä. Väliin hän yhtyi toisiin ja huvitti kuningasta kertomalla yksityistapauksia Częstochowon piirityksestä, joita Jan Kasimir oli väsymätön kuulemaan. Ja yhä enemmän miellytti kuningasta tuo nuori mies, joka oli iloinen, reipas, nuoren kotkan kaltainen. Aikaansa kuningas käytti rukoilemiseen ja hurskaisiin mietiskelyihin tulevasta elämästä tai keskusteluihin tulevasta sodasta ja keisarilta odotettavasta avusta, taikka hän katseli aseleikkejä, joilla sotamiehet matkan varrella kuluttivat aikaansa. Jan Kasimirin luonteeseen kuului, että hän helposti siirtyi arvokkuudesta vähäpätöisiin harrastuksiin ja raskaasta työstä ilon pitoon, johon hän saattoi antautua niin kokonaan, kuin eivät mitkään huolet koskaan olisi häntä painaneet.
Sotamiehet näyttivät taitoaan kukin parhaansa mukaan. Nuoret Kiemliczit, Kosma ja Damian, huvittivat kuningasta taittamalla hevosenkenkiä kuin tikkuja, ja hän käski antamaan heille taalerin jokaisesta, vaikka kuninkaan rahakukkaro olikin jokseenkin tyhjä, sillä kaikki rahat ja kalleudetkin oli niellyt sotajoukko.
Andrzej herätti huomiota heittämällä raskaan kirveen niin korkealle ilmaan, että se melkein katosi näkyvistä, ja sieppaamalla sen sitten ratsastaessaan ilmasta. Kuningas taputti käsiään tätä katsellessaan.
— Missä olette saanut tuon arven kasvoihin? — kysyi kerran kuningas
Kmiciciltä. — Joku lienee sivaltanut teitä kelpo lailla sapelilla!
— Se ei ole sapelin jälki, teidän majesteettinne, vaan kuulan. Minua ammuttiin niin, että melkein hana oli kiinni kasvoissani.
— Vihollinenko ampui vai oma mies?
— Oma mies, joka on viholliseni ja jolle vielä tämän maksan takaisin, mutta ennenkuin se tapahtuu, ei siitä sovi puhua.
— Niinkö pitkävihainen olette?
— En ole ollenkaan pitkävihainen, teidän majesteettinne! Minulla on otsassani paljon pahempi arpi sapelin jäljeltä, ja senkin saanti oli maksaa minulle hengen, mutta koska sen teki kelpo mies, niin en kanna hänelle ollenkaan vihaa.
Näin sanoen Kmicic otti hatun päästään ja näytti kuninkaalle syvän arven, jonka valkeammat reunat saattoi selvästi erottaa.
— En häpeä tätä haavaa, — sanoi hän, — sillä sen antoi minulle sellainen mestari, että ei ole hänen vertaistaan koko valtakunnassa.
— Kuka se oli?
— Herra Wolodyjowski.
— Niinkö? Hänet minä tunnen. Hän teki ihmeitä Zbarazin luona. Olin sitten hänen toverinsa Skrzetuskin häissä, joka minulle ensimmäisenä toi sanomia piiritetystä Zbarazista. Uljaita ritareita! Oli niiden mukana kolmaskin, jota koko sotajoukko ylisti parhaaksi ritariksi. Paksu aatelismies ja niin lystikäs, että olimme häissä katketa nauruun.
— Se oli herra Zagloba, arvaan minä! — sanoi Kmicic. — Hän on sekä miehuullinen mies että älyniekka.
— Mitä he nyt tekevät, tiedättekö?
— Wolodyjowski oli Vilnon hetmanin rakuunain päällikkö.
Kuningas tuli synkän näköiseksi.
— Ja palvelee nyt vojevoda-ruhtinaan kanssa ruotsalaisia?
— Hänkö? Ruotsalaisia? Hän on herra Sapiehan joukossa. Näin itse, miten hän ruhtinas vojevodan petoksen jälkeen paiskasi hetmanin sauvan hänen jalkojensa eteen.
— Oi, hän on kelpo soturi! — sanoi kuningas. — Herra Sapiehalta olemme saaneet tietoja Tykocinista, jonne hän on saartanut ruhtinaan. Jumala auttakoon häntä! Jos kaikki olisivat hänen kaltaisiaan, niin eivät ruotsalaiset meillä isännöisi!
Tiesenhausen, joka oli kuullut koko keskustelun, kysyi äkkiä:
— Te siis olitte Kiejdanyssa Radziwillin luona? Kmicic joutui hiukan hämilleen ja alkoi viskellä kirvestään.
— Olin! — vastasi hän.
— Antakaa kirveenne olla rauhassa! — jatkoi Tiesenhausen. — Mitä te teitte ruhtinaan hovissa?
— Olin vieraana! — vastasi Kmicic kärsimättömästi. — Söin ruhtinaan leipää, kunnes petturi kävi minulle vastenmieliseksi.
— Miksi ette mennyt muitten kelpo miesten kanssa Sapiehan joukkoon?
— Koska olin luvannut mennä Częstochowoon.
Tiesenhausen pyöritteli päätään ja maiskutti suutaan, ja se herätti kuninkaan huomiota, niin että hänkin alkoi katsoa tutkivasti Kmiciciin.
Tämä puolestaan kääntyi kärsimättömästi Tiesenhausenin puoleen ja sanoi:
— Hyvä herra! Miksi minä en kysy teiltä, missä olette ollut ja mitä tehnyt?
— Kysykää! — sanoi Tiesenhausen. — Minulla ei ole mitään salattavaa.
— En minäkään ole tuomioistuimen edessä, ja jos joskus joudun, niin ette te tule olemaan tuomarini. Antakaa senvuoksi minun olla rauhassa, että en menettäisi kärsivällisyyttäni!
Näin sanottuaan hän paiskasi kirveensä ylös semmoisella voimalla, että se näytti häviävän yläilmoihin. Kuningas kohotti katseensa eikä sillä hetkellä ajatellut mitään muuta kuin saako Babinicz sen kiinni lennosta vai eikö.
Babinicz kannusti hevostaan ja sai sen kiinni.
Samana iltana sanoi Tiesenhausen kuninkaalle:
— Teidän majesteettinne! Minua tuo aatelismies miellyttää päivä päivältä yhä vähemmän!
— Ja minua yhä enemmän! — vastasi kuningas.
— Kuulin tänään erään hänen miehistään sanovan häntä everstiksi, mutta hän vain katsoi ankarasti ja sai miehen hämilleen. Tässä on jotakin takana!
— Minustakin näyttää toisinaan, — sanoi kuningas, — että hän ei tahdo puhua kaikkea, mutta se on hänen asiansa.
— Ei, teidän majesteettinne! — huudahti Tiesenhausen kiihkeästi. — Se ei ole hänen asiansa, vaan meidän ja koko valtakunnan asia! Sillä jos hän on kavaltaja, joka valmistaa teidän majesteetillenne tuhoa, niin yhdessä teidän majesteettinne kanssa ovat tuhon omat myös ne, jotka tällä hetkellä ovat tarttuneet aseihin, tuhon oma on koko Puola, jonka vain teidän majesteettinne voi pelastaa.
— Minä kuulustelen häntä huomenna itse. Seuraavana aamuna päivän koittaessa, kun lähdettiin jatkamaan matkaa, viittasi kuningas Kmicicin luokseen.
— Missä te olette ollut everstinä? — kysyi kuningas äkkiä.
Syntyi hetken äänettömyys. Kmicic kävi sisällistä taistelua. Hänen mielensä teki astua alas hevosen selästä, langeta kuninkaan jalkoihin ja vierittää päältään raskas paino kertomalla koko totuus.
Mutta sitten hän taas kauhistuen ajatteli, minkä hirveän vaikutuksen tekisi nimi Kmicic, varsinkin ruhtinas Boguslaw Radziwillin kirjeen jälkeen.
Kuinkahan, joka oli ollut Vilnon vojevodan oikea käsi ja jota syytettiin aikeesta käydä kuninkaan persoonan kimppuun, voisi saada nyt kuninkaan, piispat ja senaattorit vakuutetuksi, että hän on tehnyt parannuksen, syntynyt uudestaan ja verellään sovittanut rikoksensa?
Hän päätti olla puhumatta. Mutta samalla hän tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä kaikkea kiertelemistä kohtaan. Voisiko hän puhella paikkansa pitämättömiä asioita tälle hallitsijalle, jota hän koko sydämestään rakasti? Hän tunsi, että hänellä ei ole voimaa semmoiseen.
Vähän ajan kuluttua hän lausui:
— Teidän majesteettinne! Tulee hetki, ehkäpä piankin, jolloin voin avata teidän majesteetillenne koko sydämeni niinkuin papille ripissä. Mutta minä tahdon, että minusta, minun vilpittömästä kiintymyksestäni, uskollisuudestani ja rakkaudestani majesteettia kohtaan todistaisivat jotkin teot eivätkä paljaat sanat. Minä olen rikkonut, teidän majesteettinne, rikkonut teitä ja isänmaata vastaan, ja etsin nyt tekoja, joilla voisin rikokseni sovittaa… Ja kukapa ei olisi rikkonut? Onko koko valtakunnassa ketään, jonka ei olisi lyötävä rintaansa? Kenties minun rikkomukseni ovat suuremmat kuin muiden, mutta minä myös ensimmäisenä käännyin pois niistä. Älkää kysykö minulta mitään, teidän majesteettinne, sillä en voi vastata mitään, jotta en sulkisi itseltäni pelastuksen tietä. Jumala on todistajani, että olen valmis antamaan viimeisen veripisarani teidän majesteettinne puolesta!
Andrzejn silmät kostuivat, mutta vilpittömyys ja murhe kuvastuivat hänen hehkuvilla kasvoillaan.
— Jumala näkee pyrkimykseni, — jatkoi hän, — ja arvioi ne tuomiopäivänä… Mutta jos, teidän majesteettinne, ette luota minuun, niin ajakaa minut pois, älkää antako olla läheisyydessänne. Seuraan teitä kauempaa tullakseni jonakin vaikeana hetkenä vaikka kutsumattakin antamaan henkeni edestänne. Silloin, teidän majesteettinne, tulette vakuutetuksi, että en ole petturi, vaan sellainen palvelija, jommoisia teillä ei ole paljon edes niiden läheisimpienne joukossa, jotka herättävät muita kohtaan epäluuloja.
— Uskon teitä nytkin! — sanoi kuningas, — Jääkää kuten ennenkin luoksemme, sillä petturi ei puhu tuolla tavoin!
— Kiitän teidän majesteettianne! — sanoi Kmicic.
Hän kannusti ratsuaan ja yhtyi joukon takimmaisiin miehiin.
Mutta Tiesenhausen ei tyytynyt esittämään epäluulojaan vain kuninkaalle, vaan muillekin, ja seurauksena oli, että kaikki alkoivat katsoa Kmiciciä karsaasti. Hänen lähestyessään äänekäs puhelu lakkasi ja alettiin kuiskutella. Tarkattiin hänen joka sanaansa, pidettiin silmällä hänen jokaista liikettään. Andrzej huomasi sen, ja hänen olonsa kävi ikäväksi näitten ihmisten parissa.
Kuningaskin, vaikka ei lakannut häneen luottamasta, ei luonut häneen enää yhtä iloisia silmäyksiä kuin ennen. Nuori soturi tympeytyi, suru sai vallan hänen sydämessään. Hän oli aina tottunut kulkemaan etunenässä, mutta nyt hän tulla laahusti alla päin ja surullisissa mietteissä muutamia askelia muun joukon jäljessä.
Viimein matkamiesten edessä hohtivat Karpaatit. Lumi peitti niiden rinteet, pilvet nojasivat raskaita ruumiitaan niiden huippuihin, ja kun ilta oli kaunis, verhoutuivat nuo vuoret välkkyvään pukuun ja kimmelsivät siihen asti, kunnes ne sammutti koko maailman verhoava pimeys. Kmicic katseli noita luonnon ihmeitä, jommoisia hän ei ennen ollut nähnyt, ja niitä ihaillessaan unhotti murheensa.
Päivä päivältä nuo jättiläiset kasvoivat suuremmiksi ja mahtavammiksi. Viimein kuninkaan joukkue saapui niiden luo ja ratsasti vuorensolaan, joka äkkiä avautui sen eteen kuin portti.
— Raja ei voi olla kaukana! — sanoi kuningas liikutettuna.
Matkaajat kohtasivat rattailla ajavan miehen.
He pysähdyttivät hänet.
— Mies hoi! — kysyi Tiesenhausen. — Olemmeko jo Puolassa?
— Tuolla, tuon kallion takana, on keisarikunnan raja, mutta te seisotte jo kuningaskunnan alueella.
Vuoristolainen löi hevostaan, mutta Tiesenhausen kiiruhti vähän kauempana olevan joukon luo.
— Teidän majesteettinne! — huudahti hän innostuneena. — Te olette jo inter regna, sillä tuosta alkaa kuningaskuntanne!
Kuningas ei vastannut mitään, laskeutui alas hevosen selästä ja polvistui luoden silmänsä taivaaseen.
Sen nähtyään kaikki muutkin seurasivat hänen esimerkkiään. Kuningas painoi kasvonsa lumeen ja alkoi suudella maata, tuota niin rakastettua ja niin kiittämätöntä maata, joka vastoinkäymisten aikana ei edes suonut turvapaikkaa hänen kruunatulle päälleen.
Alkoi jo olla pimeätä, kun kuninkaan matkue lähti eteenpäin. Solan suulta aukeni leveä laakso, jonka toinen pää häipyi näkymättömiin. Välke ylt'ympäri sammui, vain yhdessä paikassa taivas vielä punoitti.
— Menkäämme tuota ruskotusta kohti! — sanoi kuningas. — Ihmeellistä, että se vielä hohtaa!
Kmicic tähysti tarkkaan.
— Teidän majesteettinne! Se on tulipalo! — huudahti hän.
Ennen pitkää selvisi toisillekin, että se todella oli tulipalo.
— Varmaankin Żywiec palaa! — huudahti kuningas. — Kenties vihollinen siellä riehuu!
Tuskin hän oli sen sanonut, kun katselijain korviin kuului ihmisääniä ja hevosten pärskymistä ja joitakin epäselviä haamuja väikkyi kuninkaan joukon edessä.
— Seis! Seis! — alkoi Tiesenhausen huutaa. Haamut pysähtyivät ja näyttivät olevan epätietoisia, mitä oli tehtävä.
— Keitä te olette? - kysyi joku kuninkaan miehistä.
— Omaa väkeä! — vastasivat muutamat äänet. — Pakenemme Żywiecistä!
Ruotsalaiset siellä polttavat ja murhaavat!
— Seis! Mitä, Jumalan nimessä, te puhutte?… Mistä ne ovat sinne osanneet?
— He väijyivät meidän kuningastamme. Paljon niitä on, paljon! Jumalan äiti häntä suojelkoon!
Tiesenhausen menetti hetkeksi mielenmalttinsa.
— Kas, semmoista on kulkea pienin joukoin! — huudahti hän Kmicicille. —
Hitto teidät periköön neuvonne takia!
Jan Kasimir ryhtyi itse kyselemään pakenijoilta.
— Missä kuningas on? — hän kysyi.
— Kuningas meni vuoristoon suuren sotajoukon kanssa ja kulki kaksi päivää sitten Żywiecin kautta, mutta ne saavuttivat hänet ja löivät jossakin Suchan tienoilla… Emme tiedä, saivatko hänet kynsiinsä vai eivätkö, mutta tänään illan suussa palasivat Zywieciin ja polttavat, murhaavat…
— Menkää Herran nimeen! — sanoi Jan Kasimir.
— Kas, mikä meitä olisi kohdannut, jos olisimme lähteneet rakuunain kanssa! — huudahti Kmicic.
— Teidän majesteettinne!-sanoi piispa Gebicki. — Vihollinen on edessämme… Mitä meidän on tehtävä?
Kaikki ympäröivät kuninkaan aivan kuin suojellakseen häntä omalla ruumiillaan uhkaavasta vaarasta, mutta hän katseli palon kajastusta ja oli vaiti. Ei kukaan ryhtynyt puhumaan. Vaikeata oli löytää hyvä neuvo.
— Kun lähdin isänmaasta, loisti kajastus taivaalla, — sanoi viimein Jan
Kasimir, — kun palaan, loistaa taas kajastus…
Ja taas syntyi äänettömyys, entistä pitempi.
— Ken voi antaa jonkin neuvon? kysyi viimein piispa Gebicki.
Kuului Tiesenhausenin ääni, josta soi katkeruus ja iva.
— Se, joka ei epäröinyt panna kuninkaan persoonaa alttiiksi sattumille, se, joka neuvoi kuningasta matkustamaan ilman vartiojoukkoa, antakoon nyt neuvon!
Silloin tuli ratsumies esille joukosta. Se oli Kmicic.
— Hyvä! — sanoi hän.
Kohottautuen satulassaan jalustimien varaan hän huusi kauempana olevaan palvelusväen joukkoon:
— Kiemliczit, tulkaa jäljessäni!
Hän lähti ratsastamaan täyttä laukkaa ja hänen kintereillään kolme ratsastajaa.
Epätoivon huuto kohosi Tiesenhausenin rinnasta.
— Tämä on kavallusta! — sanoi hän. — Petturit antavat tiedon viholliselle! Teidän majesteettinne, pelastautukaa, kun vielä on aikaa, sillä pian vihollinen sulkee solan! Pelastautukaa! Takaisin! Takaisin!
— Palatkaamme! Palatkaamme takaisin! — huusivat yhteen ääneen piispat ja muut herrat.
Mutta Jan Kasimir menetti kärsivällisyytensä, hänen silmänsä alkoivat salamoida, hän veti miekkansa ja sanoi:
— Jumala varjelkoon minua toistamiseen jättämästä omaa maatani! Tulkoon mitä tahansa, mutta tämä riittää!
Hän kannusti hevostaan rientääkseen eteenpäin, mutta itse paavin lähettiläs tarttui hänen hevosensa suitsiin.
— Teidän majesteettinne!-sanoi hän arvokkaasti. — Isänmaan ja katolisen kirkon kohtalo riippuu teistä, ettekä te saa panna itseänne vaaraan!
— Niin on! — toistivat piispat.
— Minä en palaa Sleesiaan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! — vastasi Jan Kasimir.
— Teidän majesteettinne! Kuulkaa alamaistenne pyyntöä! — sanoi Sandomirin kastellaan! kädet ristissä. — Jos ette tahdo millään ehdolla poistua keisarikunnan alueelle, niin jättäkäämme edes tämä paikka ja menkäämme Unkarin rajalle päin. Poistukaamme tästä solasta, että meiltä ei katkaistaisi peräytymistietä. Odotamme sitten ja turvaudumme tarpeen vaatiessa ratsuihimme.
— Olkoon niin! — sanoi kuningas lempeämmin. — En hylkää järkevää neuvoa, mutta toista kertaa en lähde maita kiertelemään. Jos nyt emme onnistu, niin emme onnistu koskaan. Ismien, että te pelkäätte suotta. Kun kerran ruotsalaiset ovat meitä etsineet rakuunain joukosta, kuten Żywiecin asukkaat sanoivat, niin se osoittaa, että he eivät tiedä meistä, eikä mitään petturuutta ole esiintynyt. Olkaa järkeviä! Babinicz on lähtenyt tiedusteluretkelle ja tulee aivan varmasti pian takaisin.
Tämän sanottuaan kuningas käänsi hevosensa solaa kohti, ja koko seurue siirtyi sinne, missä vuoristolainen oli selittänyt heille rajasuhteita.
Kului neljännestunti, puoli tuntia, tunti.
— Menen eteenpäin muutaman miehen kanssa! — sanoi Tiesenhausen. — Jos satumme kohtaamaan ruotsalaisia, niin pidätämme heitä siihen asti, kunnes kaadumme. Joka tapauksessa jää aikaa toimittaa kuningas turvaan.
— Pysykää täällä! Kiellän teitä lähtemästä! — sanoi kuningas.
— Teidän majesteettinne! — sanoi Tiesenhausen. — Ammuttakaa minut myöhemmin tottelemattomuudesta, mutta nyt minä lähden, sillä on kysymys hengestänne!
Huudettuaan mukaansa muutamia täysin luotettavia sotamiehiä hän lähti.
He asettuivat solan laaksonpuoliseen päähän ja alkoivat pyssyt valmiina tarkasti kuunnella jokaista ääntä.
Kauan kesti hiljaisuutta. Viimein kuului kavioitten synnyttämää lumen narinaa.
— Tulevat! — kuiskasi yksi sotamiehistä.
— Se ei ole suuri joukko, vain muutama hevonen on siinä! — vastasi toinen — Herra Babinicz palaa.
Tulijat olivat vain muutaman askelen päässä pimeässä.
— Wer da? — huudahti Tiesenhausen.
— Omia! Älkää ampuko! — jyrisi Kmicicin ääni.
Samassa hän itse ilmestyi Tiesenhausenin eteen ja tuntematta häntä pimeässä kysyi:
— Missä kuningas?
— Tuolla kauempana, solan tuolla puolen! — vastasi Tiesenhausen rauhoittuneena.
— Kuka puhuu? On vaikeata tuntea.
— Tiesenhausen! Entä mitä isoa esinettä te kuljetatte edessänne?
Hän osoitti jotakin tummaa haamua, joka oli sidottu Kmicicin eteen satulaan.
Mutta Andrzej ei vastannut mitään, vaan ajoi ohi. Saavuttuaan kuninkaan joukon luo hän tunsi kuninkaan, sillä solan ulkopuolella oli valoisampaa, ja huusi:
— Teidän majesteettinne! Tie on vapaa!
Eikö Zywiecissä enää ole ruotsalaisia?
— Menivät Wadowicyyn. Se oli saksalainen palkkasoturijoukko. Tässä on muuten yksi heistä. Kuulustelkaa häntä itse, teidän majesteettinne!
Ja Andrzej heitti satulasta maahan sen, mikä oli ollut sidottuna hänen eteensä. Yön pimeydessä kuului voivottelua.
— Mitä se on? — kysyi kuningas ihmeissään.
— Tämäkö? Ratsumies!
— Hyväinen aika! Toitte siis kielenkin! Miten tämä on ymmärrettävä?
— Teidän majesteettinne! Kun susi kulkee lammaslauman jäljessä, niin sen on helppo siepata yksi joukosta. Muuten totta puhuen en ole ensikertaa tämmöisissä hommissa.
Kuningas oli ihastuksissaan.
— Siinä on oikea sotilas, tuo Babinicz, toden totta! Ajatelkaahan, hyvät herrat!… Tämmöisten miesten kanssa voin mennä vaikka ruotsalaisten keskuuteen!
Kaikki näkivät nyt ratsumiehen, joka yhä makasi maassa.
— Kuulustelkaa häntä, teidän majesteettinne! — sanoi Kmicic hieman ylpeänä. — Vaikka en tiedä, kykeneekö hän vastaamaan, sillä puristelin häntä hiukan, eikä täällä ole, millä häntä virvoittelisi.
— Kaatakaa viinaa hänen kurkkuunsa! — sanoi kuningas.
Tuo lääke vaikuttikin hyvää, sillä ratsumies sai pian voimia ja puhelahjan. Kmicic asetti pistimen hänen kaulalleen ja käski häntä ilmoittamaan koko totuuden.
Vanki tunnusti silloin kuuluvansa Irlehornin rykmenttiin ja kertoi, että heillä oli tieto kuninkaan matkasta rakuunain joukossa, minkä vuoksi he hyökkäsivät rakuunain kimppuun Suchan luona, mutta vastarinta pakotti heidät vetäytymään Żywieciin, josta oli määräyksen mukaan mentävä Krakovaan.
— Eikö vuoristossa ole muita ruotsalaisten joukkoja — kysyi saksaksi
Kmicic kutkutellen pistimellä ratsumiehen kaulaa.
— Mahdollisesti jokunen! — vastasi ratsumies. — Kenraali Douglas on lähettänyt ratsumiesryhmiä, mutta ne vetäytyvät kaikki poispäin, sillä talonpojat hyökkäilevät solissa niiden kimppuun.
— Olitteko te yksin Żywiecin luona?
— Olimme.
— Tiedättekö, onko Puolan kuningas jo mennyt?
— Meni niiden rakuunain kanssa, jotka meidät löivät Suchan luona. Moni näki hänet.
— Miksi ette ajaneet takaa?
— Pelkäsimme vuoristolaisia.
Kmicic lausui puolankielellä:
— Teidän majesteettinne! Tie on vapaa. Żywiecissä saamme yösijan, sillä vain osa siitä on poltettu.
Mutta epäluuloinen Tiesenhausen sanoi kastellaanille:
— Joko tämä on suuri sotilas ja sydän puhdasta kultaa, tahi pettureista kavalin… Ajatelkaahan, jos tuo kaikki on vain tekopeliä, alkaen tuon ratsumiehen vangitsemisesta hänen tunnustuksiinsa asti? Jos se on kaikki ennakolta suunniteltua? Jospa ruotsalaiset ovat väijyksissä Zywiecissä? Jos kuningas lähtee ja menee ansaan?
— Varovaisinta on ottaa ennakolta selvää! — sanoi kastellaani.
Tiesenhausen kääntyi kuninkaan puoleen:
— Sallikaa, teidän majesteettinne, minun mennä edeltäpäin Żywieciin ja todeta, että tämä ritari ja tuo ratsumies puhuvat totta!
— Sallikaa hänen mennä, teidän majesteettinne! — huudahti Kmicic.
— Menkää! — sanoi kuningas. — Mutta pian mekin tästä lähdemme. Alkaa paleltaa.
Tiesenhausen kannusti hevostaan, mutta kuninkaan seurue lähti etenemään hitaasti hänen jäljessään. Kuningas oli tullut hyvälle tuulelle ja sanoi Kmicicille:
— Teitä voi käyttää kuin haukkaa ruotsalaisten metsästykseen! Iskette ylhäältä päin!
— Niin on aina ollut! — sanoi Andrzej. — Kun teidän majesteettinne haluaa metsästää, niin haukka on aina valmiina!
— Kertokaa, miten otitte hänet kiinni!
— Se ei ollut vaikeata, teidän majesteettinne! Aina rykmentin kulkiessa laahustaa joku jäljempänä erillään, ja tämä oli melkein puoli virstaa jäljellä. Lähestyimme häntä. Hän luuli, että olimme heidän väkeään, eikä ollut varuillaan. Ennenkuin hän ennätti sen enempää ajatella, olin jo ottanut hänet kiinni ja tukkinut hänen suunsa, ettei huutaisi.
— Sanoitte, että ette ole ensikertaa tämmöisessä hommassa. Oletteko joskus ennenkin siis tehnyt näin?
Kmicic naurahti.
— Ah, teidän majesteettinne! Olen minä tehnyt tämmöistä ja parempaakin. Käskekää vain, teidän majesteettinne, niin ratsastan uudelleen heidän jälkeensä, sillä heidän hevosensa ovat uupuneet, ja tuon vielä toisenkin miehen sieltä, käskenpä Kiemliczienkin tehdä samoin.
Kuljettiin jonkin aikaa äänettöminä. Äkkiä alkoi kuulua kavioitten kapsetta, ja Tiesenhausen kiiti kuninkaan luo.
— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Tie on vapaa ja yösija on jo hankittu!
— Sanoinhan jo! — huusi Jan Kasimir. — Turhaan te, hyvät herrat, hätäilitte!… Mennään nyt, sillä on aika käydä levolle!
Koko joukko lähti täyttä laukkaa ja iloisena eteenpäin. Tuntia myöhemmin nukkui väsynyt kuningas huolettomana omassa maassaan.
Samana iltana Tiesenhausen tuli Kmicicin luo.
— Antakaa minulle anteeksi! — sanoi hän. — Rakkaus kuninkaaseen saattoi minut epäilemään teitä.
Mutta Kmicic ei ojentanut hänelle kättään.
— Ei, ei! — sanoi hän. — Jokaisen silmissä olette tehnyt minut petturiksi!
— Olisin tehnyt enemmänkin! — sanoi Tiesenhausen. — Olisin ampunut luodin kalloonne! Mutta tultuani vakuutetuksi siitä, että olette kelpo mies ja rakastatte kuningasta, ojennan teille käteni. Ottakaa se vastaan, jos tahdotte! Tahtoisin kilpailla kanssanne vain kiintymyksessä kuninkaaseen… Mitään muuta kilpailua en pelkää!
— Niinkö?… Hm! Ehkä olette oikeassa, mutta minä olen teille vihoissani.
— Lakatkaa siitä! Te olette kelpo soturi! No, antakaa kätenne! Älkäämme menkö levolle vihamiehinä!
— Olkoon niin! — sanoi Kmicic. Ja he syleilivät toisiaan.