VIIDES LUKU.
Żywiecissä kuningas ei mennyt linnaan, joka jo aikaisemmin oli puhdistettu ruotsalaista, vaan asettui pappilaan. Siellä Kmicic laski liikkeelle huhun, että matkalla on keisarin lähettiläs Sleesiasta Krakovaan.
Seuraavana aamuna matkaa jatkettiin. Kuningas otaksui, että kruunun suurmarsalkka, jonka käytettävänä oli suuremmat sotavoimat kuin millään ruhtinaalla, puhdistaa tiet vihollisista ja itse rientää häntä vastaan. Häntä saattoi estää vain se, että hän ei tietänyt, milloin kuningas saapuu. Mutta vuoristolaisten joukossa oli paljon uskollista väkeä, joka oli valmis viemään sanan herra marsalkalle. Ei heille edes tarvinnut ilmaista salaisuutta, sillä he lähtivät mielellään asioille, kun kuulivat, että kysymyksessä oli kuninkaan etu. Se oli koko sydämestään kuninkaalle uskollista kansaa, vaikka köyhää ja vielä puolivilliä, karjanhoidolla elävää, jumalista ja kerettiläisille vihamielistä. He olivat ensimmäisinä tarttuneet kirveisiinsä ja lähteneet liikkeelle vuoriltaan, kun tuli tieto Krakovan valloituksesta ja Częstochowon, heidän pyhiinvaelluspaikkansa, piirityksestä. Kuuluisa päällikkö kenraali Douglas hajoitti helposti heidän joukkonsa tasangoilla, mutta ruotsalaiset uskalsivat vain hyvin varovasti lähestyä heidän omia asuinpaikkojaan, joissa oli mahdotonta voittaa heitä. Moni valiojoukko oli jo tuhoutunut vuoriston sokkeloihin.
Nytkin sai tieto, että kuningas oli tulossa sotajoukon kanssa, heidät kaikki liikkeelle valmiina puolustamaan häntä ja seuraamaan vaikka maailman ääriin. Jan Kasimir olisi pelkällä viittauksella saanut tuhansia puolivillejä sotureita ympärilleen, mutta hän pelkäsi, että siinä tapauksessa sanoma leviäisi heti ylt'ympäri ja ruotsalaiset lähettäisivät vahvoja joukkoja häntä vastaan, minkä vuoksi hän piti parempana olla ilmaisematta itseään vuoristolaisillekaan.
Joka paikassa löydettiin luotettavia oppaita, joille riitti se tieto, että he opastavat piispoja ja paaveja, jotka tahtovat välttää ruotsalaisten vainoa. Heitä johdettiin lumikinosten, kallioitten ja kuilujen lomitse, läpi paikkojen, joiden kautta ei olisi luullut linnunkaan voivan lentää. Vältettiin paikkoja, joihin vihollinen olisi saattanut päästä, ja tyydyttiin minkälaisiin asumuksiin tahansa.
Kuningas oli vaivalloisen matkan kestäessä kaiken aikaa iloinen ja esimerkkinä toisille reippaudessa.
— Herra marsalkka ei aavistakaan, kun jo putoamme hänen niskaansa, — puheli hän.
Ja paavin lähettiläs sanoi:
— Mitä olikaan Ksenofonin paluu verrattuna tähän meidän kulkuumme pilvien seassa!
— Kuta korkeammalle nousemme, sitä alemmaksi laskee ruotsalaisten onnen tähti! — vakuutti kuningas.
Niin saavuttiin Nowy Targiin. Luultiin vaarojen nyt olevan ohi, mutta vuoristolaiset sanoivat vierasta sotaväkeä liikkuvan lähiseuduilla. Kuningas arveli sen voivan olla kruununmarsalkan saksalaista ratsuväkeä, jota tällä oli kaksi rykmenttiä, tahi hänen omia rakuunoitaan. Päätettiin kuitenkin varmuuden vuoksi kulkea luotettavien oppaiden johdolla vuoriston kautta, ja kuningastakin miellytti tämä kulku »ilmojen halki».
Pitkiä ja vaarallisia teitä oli jo kuljettu, kun saavuttiin pitkään vuorensolaan, joka oli niin kapea, että kolme henkeä vaivoin mahtui ratsastamaan siinä rinnatusten.
Sola muistutti jättiläismäistä käytävää. Molemmin puolin sen sulkivat korkeat kallioseinät, jotka kuitenkin paikoittain muodostivat lumen peittämiä, havumetsää kasvavia jyrkkiä rinteitä. Rotkon pohjalta olivat sen sijaan tuulet lennätelleet lunta pois, ja hevosten kaviot kolahtelivat kivikkoiseen maahan. Mutta tällä kertaa ei tuullut, ja solassa vallitsi haudanhiljaisuus.
Kuninkaan seurue pysähtyi levähtämään. Hevoset höyrysivät ja miehet olivat uuvuksissa.
— Onko tämä Puolaa vai Unkaria? — kysyi kuningas oppaalta.
— Tämä on vielä Puolaa.
Äkkiä opas meni kallioseinän luo ja painoi korvansa siihen. Kaikkien katseet kiintyivät häneen, mutta hänen muotonsa muuttui äkkiä, ja hän sanoi:
— Käänteen takaa puron luota on tulossa sotajoukko!… Kunhan vain eivät olisi ruotsalaisia!
— Missä? Kuinka? Mitä? — sateli kysymyksiä joka puolelta. — Ei kuulu mitään!
— Ei kuulu, koska siellä on lunta. Jumala paratkoon! Ne ovat jo lähellä!… Ihan kohta tulevat näkyviin!
— Kenties ne ovat marsalkan väkeä! — sanoi kuningas.
Kmicic ratsasti samassa esiin ja sanoi:
— Minä menen ottamaan selvää!
Kiemliczit syöksähtivät heti hänen jälkeensä kuin koirat metsästäjän perään. Tuskin he olivat lähteneet liikkeelle, kun solan aukeama noin sadan askelen päässä heistä täyttyi miehillä ja hevosilla.
Kmicic katsoi… ja hänen sydämensä värisi pelosta.
Ne olivat ruotsalaisia.
He olivat niin lähellä, että pakeneminen oli mahdotonta, etenkin kun kuninkaan miesten hevoset olivat väsyksissä. Oli valittavana vain läpitunkeutuminen kuolemankin uhalla tahi vankeus. Sen ymmärsi silmänräpäyksessä peloton kuningas ja tarttui miekkansa kahvaan.
— Suojelkaa kuningasta ja peräytykää! — huusi Kmicic.
Tiesenhausen kahdenkymmenen ratsumiehen kanssa astui heti eturintamaan, mutta Kmicic ei yhtynyt heihin, vaan lähti hiljaista ravia ruotsalaisia kohti.
Hänellä oli yllään sama ruotsalainen asu, johon hän oli laittautunut luostarista lähtiessään. Nähdessään hänet luulivat ruotsalaiset varmaankin koko kuninkaan joukkoa joksikin omaksi osastokseen, sillä he eivät lisänneet vauhtiaan. Ainoastaan joukkoa johtava kapteeni ratsasti esiin.
— Keitä olette? — kysyi hän ruotsiksi katsoen lähestyvän nuoren miehen ankaria ja kalpeita kasvoja.
Kmicic ratsasti niin lähelle häntä, että he melkein koskettivat toisiaan ja sanaakaan sanomatta laukaisi pistolinsa hänen korvaansa.
Kauhea huuto kohosi ratsumiesten rinnoista, mutta vielä kovemmin jyrisi
Andrzejn ääni:
— Lyö!
Ja niinkuin rinnettä alas vierivä kallionlohkare murtaa kaikki tieltään, niin hänkin syöksyi ensimmäistä riviä vastaan levittäen kuolemaa ja hävitystä ympärilleen. Nuoret Kiemliczit hyökkäsivät kuin kaksi karhua hänen jäljessään mylläkkään. Sapelien kalina panssareita ja kypäröitä vastaan kaikui vasaran iskujen kaltaisena, ja sitä säestivät valitushuudot.
Kauhistuneista ruotsalaisista tuntui ensihetkellä, kuin olisi kolme jättiläistä vuoren onkaloista hyökännyt heidän kimppuunsa. Ensimmäiset rivit peräytyivät hämmentyneinä kauhean miehen tieltä, ja kun takimmaiset tulivat esille käänteen takaa, painautui keskusta tiiviiksi kasaksi. Kauempana olevat sotamiehet eivät voineet ampua eivätkä päästä etumaisten avuksi, vaan nämä kaatuivat auttamattomasti kolmen jättiläisen iskuista. Kmicic veti suitset niin kireälle, että hänen hevosensa etujalat olivat ruotsalaisten hevosten päiden yläpuolella, ja hän iski yhtä mittaa. Hänen poskensa punastuivat ja silmät säkenöivät, kaikki ajatukset sammuivat, jäljelle jäi vain yksi, nimittäin että hän on kuoleman oma, mutta hänen täytyy pidättää ruotsalaisia. Tämä ajatus muuttui jonkinmoiseksi hurjaksi innostukseksi, hän sai kolminkertaiset voimat, ja liikkeet tulivat notkeiksi ja salamannopeiksi kuin ilveksen. Yliluonnollisilla sapelin iskuilla hän kaatoi miehiä niinkuin ukkonen nuoria puita. Nuoret Kiemliczit olivat hänen rinnallaan, ja ukko, joka seisoi takana, pisti joka hetki sapelinsa poikien välitse, niinkuin käärme pistää ulos kielensä, ja veti sen samassa verisenä takaisin.
Tällä välin syntyi liikettä kuninkaan ympärillä. Paavin lähettiläs piteli nyt niinkuin Żywiecinkin luona kiinni kuninkaan hevosen suitsista, toiselta puolen tarttui niihin Krakovan piispa, ja kaikin voimin he vetivät taaksepäin hevosta, kun taas kuningas sitä kannusti.
— Päästäkää! — huusi kuningas. — Kautta Jumalan! Menemme vihollisjoukon läpi!
— Teidän majesteettinne! Ajatelkaa isänmaata! — huusi piispa.
Eikä kuningas voinut irtautua heidän käsistään, varsinkaan sitten, kun nuori Tiesnhausen miehineen sulki tien hänen edestään. Hän ei mennyt Kmicicin avuksi, vaan ajatteli vain kuninkaan pelastamista.
— Herra Jumala! — huusi hän epätoivoissaan. — Nuo kaatuvat kohta!…Teidän majesteettinne, pelastautukaa ajoissa! Minä pidätän niitä vielä tässä!
Mutta kuningas oli itsepintainen, kun hän suuttui. Hän kannusti yhä hurjemmin hevostaan ja työntäytyi eteen päin.
Mutta aika kului, ja joka hetki saattoi tuoda mukanaan turmion.
— Kaadun omassa maassani!… Päästäkää! — huusi kuningas.
Onneksi saattoi paikan ahtauden takia vain pieni määrä miehiä samalla kertaa taistella Kmiciciä ja Kiemliczejä vastaan, minkä vuoksi nämä pitivät hyvin puoliaan. Mutta heidänkin voimansa alkoivat jo loppua. Ruotsalaisten miekat koskettivat Kmicicin ruumista, j& hänestä vuoti verta. Silmät alkoivat hämärtää ja hengitys kävi vaikeaksi. Hän tunsi kuoleman lähestyvän ja päätti myydä henkensä kalliista.
— Kunhan vielä yhdenkin! — toisteli hän itsekseen ja iski miekkansa lähimmän ratsumiehen päähän tahi olkaan ja kääntyi taas toista vastaan. Ruotsalaiset taas selvittyään hämmästyksestään näyttivät häpeävän sitä, että neljä miestä saattoi pidättää heitä niin kauan, ja hyökkäsivät raivokkaasti.
Kmicicin hevonen kaatui, ja aalto syöksähti hänen ylitseen.
Kiemliczit liikkuivat vielä jonkin aikaa kuin uimarit, jotka huomatessaan hukkuvansa koettavat mahdollisimman kauan pitää päätään veden pinnalla, mutta pian aalto nieli heidätkin.
Silloin ruotsalaiset hyökkäsivät kuin myrskytuuli kuninkaan joukon kimppuun.
Tiesenhausen miehineen hyökkäsi vastaan ja piti niin puoliaan, että aseitten kalske kaikui kauas.
Mutta mitä merkitsi tämä uusi kourallinen miehiä voimakasta ratsumiesjoukkoa vastaan, johon kuului melkein kolmesataa hevosta!
Oli jo selvää, että kuninkaan ja hänen seurueensa kohtalona oli kuolla tahi joutua vangiksi.
Jan Kasimir piti ilmeisesti kuolemaa parempana, sai vihdoin irroitetuksi hevosensa suitset niitä pitelevien piispojen käsistä ja kiiti nopeasti Tiesenhausenin jälkeen.
Mutta sitten hän pysähtyi kuin jähmettyneenä.
Tapahtui jotakin tavatonta. Näytti kuin itse vuoretkin olisivat tulleet laillisen kuninkaan avuksi.
Sillä äkkiä alkoivat solan seinämät järistä aivan kuin maan perustukset sortuisivat ja kuin kallioitten rinteillä kasvavat metsät olisivat tahtoneet ottaa osaa taisteluun. Kantoja, lumivyöryjä, jäänkappaleita ja kallionlohkareita vieri rytisten tiheissä riveissä seisovien ruotsalaisten päälle, ja samaan aikaan alkoi kaikua kauheata ulvontaa eri puolilta. —
Mutta alhaalla ruotsalaisten riveissä syntyi kuvaamaton hämminki.
Ruotsalaisista tuntui, että, kalliot lankesivat heidän päälleen.
Syntyi voihketta, avunhuutoja, kallionlohkareitten kamalaa jymähtelyä
panssareita vastaan.
Viimein miehet ja hevoset olivat yhtenä ainoana sekamelskaisena, muodottomana kasana, joka suonenvedontapaisesti nytkähteli, vaikeroi ja päästi epätoivoisia huutoja.
Mutta kivet ja lohkareet vyöryivät yhä armottomasti miesten ja hevosten muodottomien ruumiiden päälle.
— Vuoristolaiset! Vuoristolaiset! — alettiin huutaa kuninkaan seurueessa.
— Kirveillä kalloon koiria! — vastasivat äänet ylhäältä.
Ja samassa ilmestyi molemmille puolille vuorten rinteille pitkätukkaisia päitä, joissa oli pyöreät nahkalakit, niitten jälkeen työntyivät esiin vartalot, ja muutamia satoja omituisia olentoja alkoi laskeutua laaksoon.
Heidän valkoiset ja mustat viittansa leveine hihoineen tekivät heidät omituisten, peloittavien petolintujen kaltaisiksi. Nopeasti he kävivät ruotsalaisten kimppuun. Kirveitten viuhahdukset säestivät heidän villejä huutojaan ja ruotsalaisten vaikerruksia. Kuningas koetti hillitä tuota teurastusta. Muutamat eloon jääneet ratsumiehet lankesivat polvilleen ja nostamalla ylös aseettomat kätensä pyysivät armoa. Mutta mikään ei auttanut, mikään ei voinut pidättää kostavia kirveitä, ja neljännestunnin kuluttua ei solassa ollut yhtään ruotsalaista elossa.
Sitten veriset vuoristolaiset alkoivat kokoontua kuninkaan seurueen luokse.
Paavin lähettiläs katseli ihmetellen noita hänelle outoja, kookkaita, voimakkaita, osaksi lammasnahkoihin puettuja miehiä, jotka heiluttelivat vielä höyryäviä kirveitä.
Mutta kun he näkivät piispat, paljastivat he päänsä. Monet polvistuivat lumeen.
Krakovan piispa kohotti kyyneleiset kasvonsa taivasta kohti:
— Siinä on Jumalan apu, siinä on kaitselmus, joka suojelee majesteettia.
Sitten hän kääntyi vuoristolaisten puoleen ja sanoi:
— Miehet, keitä te olette?
— Täkäläisiä! — vastattiin joukosta.
— Tiedättekö, ketä te autoitte?… Tässä on kuninkaanne ja hallitsijanne, jonka pelastitte!
Joukossa nousi huuto:
— Kuningas! Kuningas! Jeesus Maria, kuningas!
Uskolliset vuoristolaiset keräytyivät kuninkaan ympärille. Itkien he suutelivat hänen jalkojaan, hänen jalustimiaan ja hänen hevosensa kavioitakin.
Kuningas seisoi uskollisen kansan keskellä kuin paimen lampaittensa keskellä, ja hänen poskiaan pitkin vierivät suuret kyynelet, kirkkaat kuin helmet.
Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat aivan kuin uusi, suuri, taivaallinen ajatus olisi välähtänyt hänen päässään. Hän viittasi kädellään, ja kun syntyi hiljaisuus, hän lausui kuuluvalla äänellä:
— Jumalani, joka minut pelastit rahvaan kätten kautta, minä vannon Sinulle Poikasi kuoleman kautta, että tahdon tästä lähin olla kansani isä!
— Amen! — lausuivat piispat.
Vähän aikaa kesti juhlallista äänettömyyttä, mutta sitten taas puhkesi riemu valloilleen. Alettiin kysellä vuoristolaisilta, mistä he olivat solaan tulleet ja miten sattuneet niin sopivalla hetkellä ilmestymään kuninkaan avuksi.
Selville kävi, että melkoisia ruotsalaisjoukkoja liikehti Czorsztynin luona, ja käymättä itse linnoituksen kimppuun näyttivät ne etsivän jotakin. Vuoristolaiset olivat kuulleet myös jostakin taistelusta näitten joukkojen ja erään sotajoukon välillä, jonka mukana kuului olleen itse kuningaskin. Silloin he olivat päättäneet houkutella ruotsalaiset ansaan ja olivat lähettäneet heille petollisia oppaita, jotka tahallaan toivat heidät tähän solaan.
— Me näimme, — sanoivat vuoristolaiset, — kuinka neljä ritaria iski noitten rosvojen kimppuun, ja tahdoimme mennä heille apuun, mutta pelkäsimme peloittavamme pois lurjukset.
Kuningas tarttui päähänsä.
— Voi Jumalan äiti! — huudahti hän. — Etsikää Babinicz! Hautaamme edes hänet kunnialla!… Ja me epäilimme petturiksi tätä miestä, joka ensimmäisenä antoi verensä puolestamme!
— Tunnustan erehdykseni, teidän majesteettinne! — sanoi Tiesenhausen.
— Etsimään, etsimään! — huusi kuningas. — En lähde täältä, ennenkuin olen katsonut hänen kasvojaan ja sanonut hänelle jäähyväiset!
Sotamiehet ja vuorelaiset riensivät ensimmäiselle taistelupaikalle ja löysivät pian miesten ja hevosten ruumiitten alta Andrzejn. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kokonaan veren tahrimat, silmät olivat kiinni, panssari miekan iskujen ja hevosten kavioitten särkemä. Mutta tämä panssari oli pelastanut hänet tulemasta poljetuksi mäsäksi, ja sotamies, joka hänet nosti, oli kuulevinaan hiljaisen huokauksen.
— Jumal'auta, hän on elossa! — huusi sotamies.
— Riisukaa häneltä panssari! — huusivat toiset.. Panssarin hihnat leikattiin poikki. Kmicic hengähti syvempään.
— Hengittää, hengittää! Hän elää! — sanoivat monet äänet.
Kmicic makasi liikkumatta, mutta avasi vähän ajan kuluttua silmänsä. Heti kaatoi yksi sotamiehistä hänen suuhunsa hiukan viinaa, toiset taas kannattivat häntä käsivarsista.
Silloin lähestyi kiireesti ratsastaen paikalle itse kuningas, joka jo oli kuullut monien suiden toistaman huudon.
Sotamiehet toivat hänen eteensä puolikuolleen Andrzejn. Nähdessään kuninkaan hän tunsi tämän, hymyili kuin lapsi ja kuiskasi kalvenneilla huulillaan:
— Kuninkaani… hallitsijani… elää… on vapaa…
Ja kyynelet kimaltelivat hänen silmissään.
— Babinicz! Babinicz! Miten voin sinut palkita? — huusi kuningas.
— En ole Babinicz, olen Kmicic! — kuiskasi ritari.
Sen sanottuaan hän retkahti kuin kuollut sotamiesten käsiin.